Aikuisten pako arjesta

On ollut vähän kaikenlaista tässä viime aikoina, niin että hyvään saumaan tuli tämä tauko perussäädöstä. Sattumalta osui äitienpäivän ja toisen synttärien tienoille, mutta oikeasti ajankohdan määritti pelkästään se, että teatterilippuja oli eräänä tammikuisena iltana saatavilla enää erään toukokuisen perjantain näytökseen.

Mun on nyt kauhean vaikea kirjoittaa tästä, tuntuu niin intiimiltä monella tapaa, mutta samaan aikaan olen niin kovin tohkeissani, että luulen, että kuitenkin leveilen kaikille ystäville, sukulaisille ja tuttaville tästä kliseisestä parisuhdelaatuajasta, joten tulkoon nyt sitten julki jo tässä...

Mies ehdotti, että mentäisiin katsomaan Tampereen Komediateatterissa pyörivä Kyllä isä osaa -näytelmä, ja minä ajattelin ensin, että miksei, ja pikku hiljaa innostuinkin oikein. Koska näytäntö oli illalla eikä olisi kiva ajaa iltamyöhällä kotiin, ja tiesimme voivamme luottaa Mummun lapsenvahtiapuun, varasimme hotellihuoneen, hotelli Tammerista, tietenkin. Koska se nyt vaan on niin tyylikäs. Ja sitä paitsi samaa aikakautta tulevan Kodin kanssa (1929 vs. 1925), joten jotain interiööri-ideoitakin voisi vaikka leikisti sieltä kopioida. Ja kun kerran töistä suoraan lähdetään ja teatterissa pari tuntia istutaan, niin sitten on tietysti jo nälkä, joten mennään sitten johonkin erityiseen paikkaan syömään. Olkoon se nyt sitten vihdoinkin Hella & Huone.

Ja hei. Kylläpä olikin sitten niin onnistunut setti, ettei tässä nyt sanat ihan riitä kuvaamaan kaikkea, ja ne sanat, joita on käytettävä, muodostavat herkästi ihan hirveitä kliseitä. Tampere on henkilöhistoriallisesti meidän huushollissa tärkeä kaupunki, ja paluu sinne kahden kesken sykähdyttää aina. Käytiin pussaamassa yhdessä tietyssä paikassa (Sari tietää sen, mutta muiden ei ehkä tarvitsekaan) ja muutenkin pyörittiin juuri niillä kulmilla, joilla on ennenkin pyöritty. Oli hassua, että näytelmässäkin oli sukupolvenvaihdosmuutto käsillä, ja oli pakko ostaa väliajalla suklaapatukka, koska se oli niinkun meidän. En nyt ehkä normaalisti lähtisi nostamaan Kyllä isä osaata muiden klassisten tamperelaissarjojen, niin kuin vaikka Reinikaisen tai Tankki täyteennen (sori :) ), kanssa, mutta kylä se nyvvaannonniiet niitäkin jaksoja on hörötetty, ja sovitus näyttämölle toimi mainiosti.

Ja sitten se ruoka. Ikinä en kenellekään paljasta, miten suuret kiksit voi saada (ammattilaisten työn ihailusta ja) jostain makuyhdistelmästä ja miten tarkkaan sitä voi oman ihmisen kanssa yhdessä yrittää sanoiksi pukea, koska me ei olla semmosia ihmisiä, jotka lähtis kertomaan muille, miten taivaallisen hyvältä joku viini tai olut tai ruoka voi maistua, vaan nautitaan niistä ihan vaan hiljaa keskenämme. Hys. Hym. Sen sanon silti tässäkin ääneen, että en olisi ollut vaikka viisitoista vuotta sitten vielä valmis ruokailemaan tuommoisessa paikassa. Vaikea sanoa miksi. Ehkä siksi, että nyt - tässä kypsässä keski-ikää lähestyvässä olotilassa - sitä jo osaa anteeksipyytelemättä keskittyä olennaiseen, ja tykätä siitä, mistä tykkää, eikä mustavalkoisesti miettiä, että pitäisikö tästä nyt tykätä. Kanan sydän tuntui hurjalta, mutta sopi kuvioon.

Tsekattiin myös erikseen, että mikä sänky hotellihuoneessa oli, koska se oli niinku hyvä. Että jos semmoinen samanlainen sitten löydettäisiin uuteen Kotiin.

Oli myös hienoa nukkua kenenkään herättämättä yhdeksään asti.

Follow my blog with Bloglovin