Töihin paluu - miten selvisin siitä?

Tässä opeduunissa näin joulun alla on jotenkin kovin luontevaa alkaa arvioida kuluneita kuukausia... Haluan huomauttaa maallikoille, ettei arviointi tarkoita itsetarkoituksellista yksilön paikkaansa asettamista, vaan varsinkin tässä suomalais-humanistisessa, opettajan asiantuntija-aseman tunnustavassa ja opettajuuden sisältä käsin uudistuvaa ja kehittävää ammatillista luonnetta alleviivaavassa järjestelmässä kyse on prosessista, jossa on ensin toimittu, sitten toimintaa arvioidaan, ja arvioinnin jälkeen toimija pohtii, millä linjalla jatketaan, jotta jatko ja päämäärä olisi tavoitteiden mukainen.

Sori.

Elokuussa tavoite oli varmaan, että pysyisin töissäkäynnistä ja lapsiperhearjesta huolimatta selväjärkisenä. Tämä sisälsi pienen jäytävän pelon siitä, että toiveeni ja mielipiteeni tallottaisiin työpaikalla jälleen, ja asiakkaan eli opiskelijan edun nimissä päätyisin taas hulluun väsymyskierteeseen. Tiesin jo, että työhön ja lapsiin mitenkään liittymättömiin asioihin ei tulisi riittämään virtaa. Onneksi tosi ystävät säilyvät, ja neljä-viisi vuotta menee nopeasti, kyllä sitten ehtii taas vaikka harrastaa jotain.

Olen jo pitkin syksyä tässä kiitellyt moneen otteeseen sitä, että toiveeni myöhemmistä aamuista otettiin vakavasti ja toteutettiin. Toinen todellisuus olisi tarkoittanut mutkia tarhamatkaan, vanhempien ja nuorimman lapsen herätystä ennen kuutta, yleistä väsyneen kiireistä aamusäätöä ja kotoa poistumista puoli seitsemän tienoilla, ja sitä, että ekaluokkalainen olisi joutunut heräämään ja lähtemään yksin kouluun joka ikinen aamu. Unelmani lyhyemmästä työmatkasta ei vielä ole toteutunut, mutta kai siihenkin vielä päästään.

Valmistauduin henkisesti siihen, etten tänä lukuvuonna tekisi mitään omaehtoisia uudistuksia vaan vetäisin vanhoilla kaavoilla mahdollisimman pitkälle. Pitäisi vähän pidätellä kehittelyintoa, mutta kestäisin sen. Tämä suunnitelma ei toteutunut, koska uuden opetussuunnitelman myötä vähentyneet lähiopetustunnit - tottahan toki tarjoilua tai talonrakennustekniikoita voi teini-ikäinenkin reippaasti omaksua itsenäisten verkkokurssien kautta! - ja perhevapaalla ollessani yleisöltä unohtuneet huimat valinnaiskurssit pakottivat täyttämään työaikaani myös kehityshanketyöllä ja uudella opetettavalla aineella. Se on ollut hyödyllistä ja antoisaa, mutta kovin työlästä verrattuna siihen liukuhihnatavoitteeseen, johon olin mielessäni jo ollut tyytymässä.

Korkeamman riman yli yrittäminen on kostautunut pari kertaa, kun en ole työn suorittamisen lisäksi muistanut aina ajoissa viestiä aikeistani niille kollegoille, joiden työhön omani vaikuttaa. Välillä on sivullisen silmään saattanut näyttää siltä, että säädän päämäärättömästi, mutta voin vakuuttaa, että maali on ollut kirkkaana silmien edessä koko ajan. Vauhdissa vaan ei muista aina kaikkea selostaa. Eikä yhtäkään eläintä tai nuorison edustajaa ole tohinassa traumautettu.

Kaiken kaikkiaan antaisin itselleni tästä syksystä ihan mukauttamattoman H2-arvosanan. Hommat on hoidettu, työpöytä alkaa olla tyhjä, eikä lomalla ole pakko tehdä töitä. Duuni on kuitenkin vain duunia, mutta pitkällä tähtäimellä katsottuna tärkeämpi seikka on se, että kotona on ihan onnellista ja tyytyväistä väkeä. Yöunet ovat välillä (esim. viime yönä: "Äitii, mulla on läkää!") olleet katkonaisia, mutta silti en ole tuntenut itseäni zombiksi.

Ja kohtahan on jo kesä!

Keski-ikäinen vihainen nainen

Etninen:

1. kansallinen, myös kansatieteellinen, kansaa, heimoa tai rotua koskeva
2. muiden kuin länsimaiden kulttuuriin liittyvä

   etninen musiikki, etninen ravintola

   (https://fi.wiktionary.org/wiki/etninen)

Osallistuin äsken, vuonna 2015, koulutukseen, jonka aiheena oli uhkaavan henkilön kohtaaminen. Melkein alkoi pelottaa, koska opiskelijan erilaiseen toimintaan ja siihen reagointiin kulutettiin suuri osa ajasta. Ymmärrän toki, että joukkoon mahtuu monenlaista. Minua on luokkahuoneessa heitetty nitojalla (tästä on niin monta vuotta, ettei mitään turvallisuuspoikkeama-käsitettäkään varmaan ollut vielä keksitty, joten ei, en täyttänyt lomaketta) ja yritetty laittaa käsirautoihin (olisi kuulemma ollut taikatemppu), mutta en silti halua asennoitua niin, että teini-ikäisen kohtaaminen sinänsä olisi uhkaava tilanne. Olisi töihin lähtö aamuisin aika tahmeaa. Mielummin pidän myös luokkahuoneen oven auki sille mahdollisuudelle, että nuorten ihmisten kanssa voi jopa olla hauskaa, sen sijaan, että varautuisin tietoisesti koko ajan pahimpaan.

Olen muuten ihan ammattini eettisten periaatteidenkin vuoksi totuttautunut ottamaan jokaisen yksilön vastaan ihmisenä, en juppihippipunkkarina, punaniskamaalaisena tai uusiutumisen unohtaneena turvallisuusalan kouluttajana. Oho. Välillä jälkikäteen saatan lipsauttaa jotain. Mutta että. Ihmisenä kun kohtaa vihaisen tai turhautuneen opiskelijan, niin se harvoin uhkaa, näin sanoo kokemus.

Koulutuksissa kaipaan aina konkretiaa. Kalvot osaan lukea itsekin, vaikken aina viitsi. On hyvä, että kouluttaja antaa konkreettisia esimerkkejä ja käy tärkeimmät asiat yhdessä läpi yleisön kanssa. Silloin niihin kiinnittää huomiota.

Kalvoon oli listattu asioita, joihin kannattaa kiinnittää huomiota, kun vuorovaikuttaa uhkailijan kanssa. Ihan siinä taparikollisuuden perässä oli listattuna

• etninen tausta.

Kohta elävöitettiin kertomalla vilkkain elein esimerkki siitä, miten "ääri-islamilaistaustaisella henkilöllä voi aggression vallassa nousta esiin" sellaiset toimintatavat, jotka eivät meidän yhteiskunnassa päde, esimerkiksi naisten ja miesten välisen tasa-arvon suhteen.

Kehtasin sanoa ääneen, ettei sellaista kohtaa voi pitää näkyvillä kalvossa, jossa opetetaan oppilaitoksen työntekijöitä, joiden pitäisi kohdata jokainen opiskelija yksilönä eikä etnisen taustansa vuoksi silmätikkuna ja potentiaalisena uhkana.

Kyllä muuten maalla kasvaneet ja joskus kaupungissakin käyneet valkoiset tapakristityt miehet nopeasti hyssyttelivät typerän tytönheitukan hiljaiseksi. Ei se ymmärrä tosiasioita. Pysyköön lestissään hiljaa kun ei mistään mitään tajua; laulakoon ja leikkiköön siellä luokassaan kun kunnon ihmiset opettaa nuorisolle oikeita asioita. Saatana.

Jännitys ja mistä sen tunnistaa

Kaikenlaista on viime aikoina ollut, muuttoa, laajennusremonttia, töihinpaluuta, koulun- ja tarhanaloitusta, tahtoikää ja pottatreeniä. Töihinpaluuseen liittyen on otettu rutiineja uudelleen haltuun sekä kotona että töissä. Kaikki tämä vaatii jonkin verran aivojumppaa ja stressinsietokykyä, ja jumpattu ja siedetty on, mielestäni ihan kiitettävästi.

Ottaen huomioon, että olen saanut nyt reilun vuosikymmenen kuukausipalkkani opettajan työstä, ja samalta työnantajalta jo vuodesta 2007, ei työtodellisuudessa sinänsä ole mitään haastavaa. Muutos valtakunnallisissa opetussuunnitelman perusteissa ja organisaatiossa itsessään on pysyvää, ja kun itsekin olen luonteeltani taipuvainen mielummin uudistamaan ja kehittämään kuin hölläämään ja jumittamaan, se on minusta oikeastaan ihan jees. Pohjimmiltaan opehommat on kuitenkin aina samaa: minä tarjoan ihmiset ja välineet huomioon ottaen mahdollisimman hyvät ärsykkeet oppimiselle, joka tapahtuu opiskelijan päässä, jos sillä on motivaatio kohdallaan. Tämä minulla on mielestäni aika hyvin hallussa, motivaatiotakin onnistun luomaan, silloin tällöin.

Tässä on viimeiset pari viikkoa kuitenkin ollut vähän ärsyyntynyttä hermostusta ilmassa. Kertyneitä töitä oli toki aika suma, kun jakson vaihtuessa pukkasi samaan aikaan arvosteltavaa, suunniteltavaa ja toteutettavaa, mutta vaikka sain loman aluksi hommat hoidettua, ihme tunnelma jatkui vaan. Kertun synttäritkin järjestettiin ja juhlittiin, mutta silti oli keskeneräisyyttä takaraivossa. Niputin stressin viimeisiin lähtötasontestauspinoihin.

Eilen sitten pidin aloitin kurssia itselleni uudelle alalle - tuttu juttu - juuri valmiiksi saamillani uusilla materiaaleilla - perustouhua - ja kuten hyvin usein muutenkin, nuoriso oli mukavaa ja ihanaa. Silti kotiin lähtiessä melkein leijuin maanpinnan yläpuolella ja aurinko paistoi juuri minulle, ja jossain vaiheessa hoksasin ihmetellä, mikä oli syy tähän mielialan muutokseen.

No sehän oli se, että tunnit pidettiin eri kaupungissa sijaitsevassa toimipaikassa, minulle vieraassa tilassa, ja olin ymmärtämättäni jännittänyt tätä hurjaa muutosta normaalitilaan! Minä, joka olen itsekseni pärjäillyt niin turistina kuin asukkaana miljoonakaupungeissa. Minä, joka olen ääneen valittanut sitä, millaiseksi liukuhihnatyöksi kurssien vetäminen vähillä lähiopetustunneilla voi käydä.

Onpas kiva huomata, että omassa tutussa duunissa voi tällä tavalla turvallisesti loikata epämukavuusalueelle! Jännitys laukesi, nyt on hilpeä mieli, eikä keskeneräiset lukuhommat enää tunnu erityisen uhkaavilta. Jihuu!

Töihinpaluu: kaaos

Pamsu: Kato, Zen-mestari! Kiva.

Zen-mestari: Pamsu, mitäs mitäs, millai menee?

Pamsu: No kuule. Töis ollaa taas, jakso vaihtuu, kurssit pitäs arvostel ja uusii vähä asetel, muutama tehtävä täytys täs tehä valmiiks enne ku päästää tositoimii syysloma jälkee ja tot kai kahe projektihomma deadlinet ja kaks mulle uude ala kurssi alotust o enne jouluu. Tuntimäärät o naurettava pienet pääsiäise jälkee, mut nyt just o kyl hommii nii et ku tällai räkä nokas herää viikoloppun arkiaikaa eikä uni tuu heti takas, ni houkuttaa noust ylös ja ehkä ottaa se rauhalline katkeemato työtunti tähä kohtaa, eikä iltapäivää, ku alkaa kuitenki nukuttaa. VAPAAPÄIVÄN iltapäivään.

Zen-mestari: No kun alkuun pääsit niin anna tulla loputkin nyt sitten...

Pamsu: No kiitos! Remppamiehet lähti ja ollaa omal porukal, mut varastos on viel ne kamat, mil pitää keksii pysyvä säilytyspaikka, siis välikausivaatteet ja ne huonekalut, joit ei haluu myydä pois, ja cd:t ja loput lelut ja mitähän muuta vielä. Sopimus o irtisanottu, ja tän kuun aikan loput roudataa tän, mut se siis tarkottaa sitä, et sit on taas huoneet täyn siihe asti, että saadaa keksittyy kaikel paikka. Ja pinnat o tietenki edellee viimeistelemät, mut kaitpa niit ny täs jaksaa katella. Niin ja mua väsyttää ja Kerttu saa uhmakohtauksii, ja ku lapset huomaa, etten oo iha paikal, ne tietty alkaa kärttää huomiot, enkä sa tehtyy m-i-t-ä-ä-n ja sit on viel tyhmempi ja surkeempi olo.

Zen-mestari: Ymmärrän. Taitaa vähän pelottaakin. Ja varmasti on nyt liikaa asioita. Hyvä. Nyt hengität, ja annat olla.

Pamsu: Nii mut ku en osaa vaan olla ku kaikki o levällää...

Zen-mestari: Tiedetään, tiedetään. Mutta valmistahan ei tule ikinä, eihän? Aina on joku kohta kesken. Ja jos ei ole, niin keksit uutta tekemistä. Kertun synttärit ja joulu ja niin niitä remppajuttuja, kaikenlaista voi aina viilailla.

Pamsu: Ahaa, juu taidan tajut mitä sää yrität...

Zen-mestari: Hengitä. Rauhotu.

Pamsu: No nyssä kuulostat iha Miehelt...

Zen-mestari: Juu eikö ookin ärsyttävää kun joku toinen tietää paremmin...

Pamsu: Hihhih, no ON!!! Okei. Hengitän.

Zen-mestari: No hyvä. Sä tiedät, mitä työjuttuja on tekemättä, niitä ei tarvi listata eikä suunnitella sen enempää. Eikä miettiä ja vatvoa kuinka paljon on tekemättä. Otat ja teet. Kun et ehdi tekemään työpaikalla, niin et ehdi. Sitten teet kotona. Ei siitä tule tapa, kun ei niitä hommia nyt koko ajan näin paljon ole. Ite tiedät sen kyllä. Ja enempää ei voi tehdä kun voi tehdä. Teet silloin, kun tuntuu hyvältä. Jos ei tunnu, pistät työt pois ja teet muuta.

Pamsu: Nii ja tärkeint...

Zen-mestari: Juu, ja tärkeintä on perhe. Muista selittää Veeralle, että teet nyt töitä vaikka sen tunnin, eikä silloin saa häiritä, vaikka oiskin Kertun unet ja ainoa mahdollisuus keskittyä Veeraan. Mutta sen tunnin jälkeen sitten oikeasti keskityt Veeraan ja irrotat Kertun hyvällä omallatunnolla ja siirrät sen toiselle aikuiselle, eikö niin? Niin sitten ei mene hermo siihen, kun ei muka riitä joka paikkaan. Ihan tarpeeksi teet. On hienoa, että haluat tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Mut muistat, et joskus hutasukin on mahdollisimman hyvin.

Pamsu: Niin paitsi lasten kanssa ja Miehen!

Zen-mestari: Juujuu, kyllä, ei hätää. Keskityt niihin. Muussa riittää vähempi. Koti valmistuu asumalla. Työt ei valmistu ikinä. Perheen kanssa pitää olla. Sen muistat. Hyvin menee.

Pamsu: Mä oon vähän kateellinen Asikaiselle. Eikä se sivu antanu mun tykät siit postauksest ees. Ihan ku seki ois irvaillu et keskity sinä niihin töihin nyt vaan.

Zen-mestari: Juu näin o... Mut hei hyvä kun heräsit. Eikö oo nyt parempi? Niin nyt rykäset jonkun jutun tässä ja sitten keität kahvit ja kyllä sitten pääset taas äitihommiin, eiks niin?

Pamsu: Joo. Kiitti hei.

Zen-mestari: Ei mittää. Moro.

Tässä välissä

Nyt maistuu uni, töiden jälkeen ehtii puistoon, muistan paremmin kysellä läksyt ja vaatia soittoläksyn läpisoiton säännöllisesti. Tämä vain yhden remonttimiesten lähdön jälkeisen arki-illan tuloksena.

Muistan oikein hyvin, kun minun äitini tuli töistä ruokakaupan kautta meistä viimeisenä kotiin, ja halusi ihan ensimmäiseksi vain istua alas, juoda vähän teetä ja selata postit. Taitaa olla perinnöllistä, joko sukuvika tai sitten ihan lajityypillinen piirre.

Vanhempainvapaalta töihin palaaminen oli - ja on, kyllä tässä tottumisessa tähän kuvioon on edelleen sulattelemista - hässäkkä sinänsä. Vaikka opetan tässä jaksossa oikein mukavia nuoria ihmisiä, ja ehdin kotimatkalla bussissa vähän latautua, se sosiaalisen kanssakäymisen määrä, mitä työpäivään sisältyy, on aikamoinen verrattuna kotiäitipäiviin. Pään höttöytymistarvetta riittäisi tässä pidempäänkin pendelöintiin.

Kuitenkin sinänsä turhan pitkän työmatkan jälkeen sitä on odottanut kotiin pääsyä, mielessään joku tunnelmakuva kesäisestä aamupäivästä, jossa lapset ovat ulkona leikkimässä ja minä ja Mies voidaan pötkötellä rauhassa sohvalla kahvikupillinen kädessä (uudella sohvalla ei juoda eikä syödä!!!), silmät puoliksi kiinni, puoliksi naistenlehdessä ja televisiossa...

...ja todellisuus kello kuusitoista nolla kahdeksan on se, että minun saapuessani petollisen hiljaiselta ja rauhalliselta kadulta pihaan, sieltä saapuu samaan aikaan timpuri antamaan raporttia ja kysymään mielipidettä, Mummu tuomaan päivän postia, Kerttu hihkumaan syliin, Veera näyttämään temppua (Äiti, kato! Haluuks nähdä ku mä teen yhden tempun? Kato! Äiti, kato! Hö, et sä kattonu! koska siinä välissä jo joku muukin oli vaatinut huomiota), ja se, jonka kanssa haluaisin vaan edes nanosekunnin verran halata ja vaihtaa rauhallisen katseen ja pusun, ehtii vaan nyökätä jonkun pään takaa moi, samalla kun lähtee tekemään jotain hommaa, jonka tekijää on jo odotettu paikalle.

Eilen ei enää yhtä aikaa tarvinnut olla kuin yksityinen, perhekeskeinen siviiliminä.

The month of firsts: Kerttu goes to day care

A year ago I thought Kerttu would be going to day care at the age of one year and one month. I definitely wasn't ready for that, as compared to her sister (due to temperament or circumstances, who knows) she was and still is super clingy. Which was fine then, and cute, and still is to some extent.

But around her first birthday she couldn't talk and was still a baby, and to balance her outrageously brave motor adventures she would glue herself to my lap or leg or breast whenever she was not climbing or hopping around the house and its surroundings. Kerttu and her sister are very much alike in their open and loud way of protesting when things go against their plans and wishes, so the idea of leaving this little creature in someone else's arms in the mornings just filled me with a stunned silent inside-a-bubble kind of feeling that would hit you after a nuclear explosion.

So it was a good thing I didn't have to return to work until now. In social situations she's still a more passively observant person than her sister, and it's clear that, unlike Veera, Kerttu doesn't enjoy meeting new people (whenever Veera goes to a new place and I ask her how her day went, she loves to tell me how many new friends she made that day). But after a while she will tolerate the idea, and finally she'll accept the fact that there are more nice people in the world than she had previously thought. And then she's content and happy and pour all of her empathy on the new members of her extended family. (She loves our house builders! Which is tragic, because at least the grown-ups in the house are getting ready to say goodbye to them as soon as possible in order to reclaim the house to ourselves, snapping at each other as the other comments on something any of the renovation professionals have said or done, and the first thing Kerttu wants to know in the mornings is where the builders are.)

The day care centre, which better matches the straight-cut translation "day home" of the Finnish word päiväkoti, is brand new, and about a kilometre away from our house. It opened on 3 August so Kerttu was literally one of the first kids there, as I dropped her off at seven thirty. First they have traditional Finnish oat meal for breakfast, then they go out - normally day care centres have full playgrounds outside, but this is a special nature-oriented place so they spend their time out in the woods next door, whatever the weather - then go in, maybe play or sing a little, have lunch, have a nap, have a little snack and go out again. We pick Kerttu up at four; usually it's Husband as he gets home a few minutes earlier than me.

The first eight mornings she cried after me and I could hear the echo of her äiti, äiti, äiti (= Mummy) in my head all day. It was obvious she didn't understand why I left her there. Again and again. We did go through the facts: Mommy goes to work, Daddy goes to work, Veera and the older siblings go to school and Kerttu goes to day care, and after a few days she would nod in acceptance. She'd rather go kouluun, to school, but day care's fine, too.

On the ninth morning she just gave me a kiss and walked in, no waving good bye or anything. I thought that was it, a victory of sorts, but just like when she was a baby, she now glues herself to me in the evenings after adventure-filled days. So what I do after work is carry her around, try to act humanely towards everyone else until it's seven o'clock and I can start giving her dinner, bath and putting her to bed, and then try and stay awake for a while to enjoy me-time. (There's some irony here in the last words.)

Follow my blog with Bloglovin

The month of firsts: I return to work

Initially I thought I'd be done with being a stay-at-home-parent after a year or so. In Finland you're entitled to stay home until your child turns three and then return to your work, no questions asked, but I personally don't think many of us really are able to choose to stay home.

First of all it's a question of permanent jobs: without one, you don't have a place to return to, so at some point during the family leave, which was designed with children's best interest in mind, guaranteeing one-on-one care at home for all Finnish under-three-year-olds, the parent staying at home will start to move their focus from the child to finding employment. Or building a new kind of idle identity.

Second, it's a question of money. Depending on how your workers' union has negotiated things for you, you'll get a few months of pretty good salary, or not. The state will provide you with maternity allowance until the baby is three months old, some paternity allowance as well, and then parental allowance until the baby is about nine months old, and the amount depends on your incomes, being, I suspect, about 70% of your monthly salary. After that it's child home care allowance, of which the amount is 342.53 € (minus taxes) a month for one child under three years of age, plus child benefit 95.75 € a month for one child under 17 years of age (further information on this - and the famous cardboard box - can be found on Kela's pages). To give some perspective on this, a teacher's base monthly salary before taxes is around 3,000 € at the moment, which isn't much regarding the required university degree, but enough to get by if you don't need luxury in your life. So. Unless the other parent is very well-off or you've done some brilliant financial planning in advance or happen to have good luck money-wise, the decision to stay at home with a child is also a decision to live on a budget.

Anyway, in the name of gender equality we decided on me returning to work when Veera was only five months old, while Husband became the stay-at-home-parent and loved it. I myself have deeply regretted the way things turned out, because there were other factors, like our employers, who did not see our situation as the parents of a small child as clearly as we did, nor our family life as the priority we thought we were entitled to. That's a long story I'm not in the mood of repeating, although one of the great life lessons I've learnt and thus will not want to forget.

All this in the back of my mind, the thought of returning to work after Kerttu's first birthday felt quite close to rebellion, and when things led to others, making me decide on staying home for yet some more months, I felt absolutely victorious when the summer drew to its close and I truly felt I had become a proud and comfortable Full-time Mum (which I thought would never be my cup of tea) but was also very ready to return to the world of a funny game called work, which also pays you money, which is nice when you're renovating a ninety-year-old house.

So it was time. I went back. In nearly two years nothing had really changed, although the organisation is in a constant state of change, but that's no news. As soon as I returned in the classroom it felt like I had never been away. In a good way. I've got these teenagers covered, and I like them.

What has changed is that two years ago I only had one child expecting my undivided attention after a day away from home.

Follow my blog with Bloglovin

The month of firsts: Veera goes to school

For a reason quite inconceivable to me the Finnish school year begins in the middle of August. The (summers of the) past two years were very hot on the average Finnish temperature scale, with T-shirt weather in April as well as in October and all the way in between, so it shouldn't have come as the huge shock it did to most when this year it only really got warm in August. As it often does, after a chilly June and a gradually warming and likely rainy July. August is the Finnish summer month, despite the fact that everyone has their holidays in July (unlike other European countries, holidaying in August, which cuts off Finnish businesses internationally for two months).

But hey, it's also the month when kids - and the grown-ups who teach them - go back to school. After 22 months of maternity / family leave (the title changed after four months) it was a convenient time for me, a teacher, to return to work. I guess I could have picked any time for my return, as long as it took place on Kerttu's 3rd birthday at the latest, but this is the most straight-forward moment to get back in the teaching saddle.

My going back to work meant of course having to figure out what to do with the daughters.

There were no problems concerning Veera, who will be seven next week, thus beginning first grade, except for the slight difference in the starting dates for my work in the secondary education and her comprehensive school. She hung out with friends and Granny for the Thursday, Friday and Monday I was already at work, and then last Tuesday was walked to school by Granny, loved every minute of finally being at school - she's been looking forward to it for the last five years I guess - and in the evening told me she'd go alone from now on.

The school is about one kilometre away, and it's the same building where she went to last year for her pre-school (which, I learn, is officially called pre-primary education; if you're interested in the whole of the Finnish education system, click here), so she knows the places and many of the older kids too. Before the pre-school year she attended the neighbourhood day care centre with the children of the same age living right here, and what do you know, out of the three first-grade groups hers consists of her old day care group and last year's pre-school group. So she took on the whole school thing really quickly.

I do have a couple of Mommy-concerns, tiny, but they're there. She can already read and write and count and tell the time and she's clever and curious and creative, which is all wonderful and I'm very proud of her. But I also know her temper: she gets frustrated easily if she feels she's not understood correctly. She's tall for her age and the years spent in day care have given her the idea of how to survive in a group, so for someone not her mother she may seem very in control of any situation. Children do perceive things in their own way, but it did break my heart a bit when she once told me that she wont tell her worries to the grown-ups anymore because they never come to her, like they go to others to comfort or help them, she just gets told from afar that "everything's going to be alright, don't worry". She may look precocious but she still is a child. I'm sure her teachers and nurses know that just as well as I do, and I also know from my own professional experience that there are times when you just don't have enough time for everyone. Still, my biggest wish is that her teacher turns out to be the wise and warm woman I sense her to be, who will look at each child as a precious individual and see them for who they really are.

Everything is going smoothly now, she has 19 lessons a week, so the days are short, but she has Granny and certain friends to go to if she gets bored before or after school, and from September onwards she'll spend her afternoons at school where there's a sort of an afternoon club for first-graders. I feel Veera is in a good place, she's well cut-out for school, and I think she feels the same way.

Follow my blog with Bloglovin

Äiti palaa töihin, tapaus 3

On hyvä, että muutto ja valtaosa remontista saatiin hoidettua äidin vanhempainvapaan aikana. Töihinpaluun jälkeen olen saanut ostettua keittiöön verhot.

Muuttopäivästä on kaksi ja puoli kuukautta. Tieto oli vielä kaksi viikkoa sitten täysin irrelevantti eli epäolennainen, koska aika kulki päivän mittaisissa sykleissä: jokainen aamu oli uusi alku. Jos en eilen ehtinyt jotain, teen sen sitten  tänään, kulki ajatus.

Nyt työasiat rytmittyvät oppituntien, opintojaksojen ja lukuvuosien taajuudella. Viikkojen kulumisella on merkityksiä. Jokaisella aamulla on oma tietty sisältönsä, ja tietyt asiat on tehtävä tiettyinä päivinä.

Teenjuojaystävien lukumäärään nähden tee- ja muu-kaappi on ollut tässä aikaulottuvuudessa järjestämättä huolestuttavan kauan. Voi olla, että jotain muutakin on tekemättä. 

Follow my blog with Bloglovin

Äiti palaa töihin, tapaus 2

Äidin palatessa töihin lapsen elämä järkkyy. Kaikki on toisin kuin ennen.

Toisen päivähoitoviikon puolivälissä reipas päiväkotihenkilö antaa aamulla äidilleen pusun, heilauttaa kättään ja lähtee kohti puuropöytää. Töihinlähtö ei siis enää tee tiukkaa, paitsi että jos kotona aamuhäslingeissä aamupala jää vähäis-olemattomaksi, jo bussissa voi alkaa maha kurnia. Pika-aamu- ja välipaloihin siis pitäisi äidin panostaa. Pähkinä- ja hedelmälasti mukaan!

Työpäivän aikana äidin rinnassa häivähtää epämääräinen hairahtamisen tunne: omat lapset eivät ole käyneet mielessä pitkään aikaan, ja vieraiden lasten jutut hoituvat vanhalla rutiinilla, kuin ei taukoa opetushommista olisi ollutkaan.

Toisaalta kotona ei enää ehdi uhrata töiden teolle puolikastakaan ajatusta, koska jo ennestään hyvin paljon syliä - ja tishiä - ottanut taaperoinen on nyt, jos mahdollista, entistä läheisyysnälkäisempi. Ja innokkaista aamuheräämisistään ja touhukkaista päivistään johtuen hyvin väsynyt ja enenevästi kärttyinen jo kuudesta eteenpäin.

Illat ovat lyhyet.

Follow my blog with Bloglovin

Äiti palaa töihin, tapaus 1

Lapsi ei ymmärrä, että sillä olisi mahdollisuus nukkua vaikka seitsemään. Se on säätänyt sisäisen herätyskellonsa nyt niin, että hälytysääni (Äiti. Äiti. Äiti. Äiti.) alkaa piipittämään pikku hiljaa kovempaa ja kärsimättömämmin jo viisi minuuttia ennen isänsä herätysääntä, joka laukaisisi päivän käyntiin vähän vaille kuusi.

Lapsi ja äiti puuhailevat hys-hiljaa yläkerrassa niin, ettei isosisko herää. Periaatteessa siis. Käytännössä tunteet kuohuvat ihastuksen ja harmituksen välillä useita kertoja vajaan kymmenen minuutin aikana, ja lattiasta lähtee upea töminä, jos oikein paukuttaa jalkaa.

Isä viihdyttää lasta hetken ennen lähtöään, millä aikaa äiti pikalukee Satakunnan Kansan. Sisältö unohtuu ripeästi, mutta rauhoittava rutiini on suoritettu.

Aikaa lähtöön on vielä tunti. Siinä ajassa ehtii kaikenlaista, varsinkin, kun äidin silmä hetkeksi välttää.

Tsemppiä työpäivään!

Follow my blog with Bloglovin

Töihin palanneen kotiäidin eka vapaapäivä!

Jos on parisuhteelle joskus ihan hyväksi olla vapaaehtoisesti erossa ja erillään, niin kyllä tekee kotiäitiuraa tehneelle naisihmiselle myös hyvää olla pois kotoa ja lasten luota.

Ekana työpäivänä ei tarvinut enää työstää päiväkotituskaa, mikä oli hyvä. Sen sijaan ajatukset pyörivät Veerassa, joka oli ekaa kertaa kotona "yksin". Oikeasti seurana oli Mummu, ensin virtuaaliturvana omassa kodissaan, ja sitten ihan todellisuudessakin, kun lähtivät naisissa etukäteissynttärilahjaostoksille kaupungille, ja timpuritkin olivat paikalla, niin että minkä tahansa hädän tullen avuliaita aikuisia kyllä olisi löytynyt heti. Mutta aamuhommat se nyt kuitenkin hoiti itse.

Tosin vähän ennen kuin olin saanut Kertun puettua ja pihalle, yläkerrasta kuului vähän tuskastuneesti: "Äiti voitteko jo lähteä..?!" Noin varttia myöhemmin, kun olin juuri hypännyt pyörän selkään jatkaakseni matkaa päiväkodilta, puhelin soi. Korostetun huolettomasti vastasin ja kysyin miten menee ja onko hampaat pesty, ja kuulemma hyvin menee ja kiva on olla yksin kotona, mutta että hän ei nyt ylettynyt omenamehupurkkiin jääkaapin ylähyllyllä. Ongelma ei siis ollut suuri, saatoin jatkaa rauhassa matkaa.

Päivällä viestiteltiin ja soiteltiin kerran, kuulin sen tappaneen muurahaisia, mutta kotona tajusin ymmärtäneeni väärin: se olikin napannut niitä muovirasiaan.

Se esitteli ihan tohkeissaan terraariotaan mulle ja hihkui olevansa niiiiiin onnellinen, kun sillä vihdoinkin on oma eläin! Tai itse asiassa kolme. Alla olevasta kuvasta voit etsiä Kontti-Pontin, Millin ja Villen, jotka ovat saaneet palan vadelmaa, sokeria, leivänpalan, vettä, sopivasti raitista ilmaa, nurmikkoa, hiekkaa, sammalta ja oksia sekä paljon huolenpitoa osakseen.

Eilen aamulla nostin omenamehun alemmas ja jätin Veeralle pöydälle pusuviestin ja ohjeet syödä kahdeltatoista joko edellisiltaista pizzaa tai sitten karjalanpiirakkaa kunnon päällisillä. Iltapäivän puolella sain porinkiälisen viestin, jossa kerrottiin, että minun aamuviestiäni ei oltu huomattu, minkä vuoksi Isoveljen kanssa oli haettu kaupasta ruokaa (ranskalaisia ja liha pulii), ja että kaikki on hyvin.

(Tässä oli ensin kuva viestistä, mutta Veeran pyynnöstä poistin sen. Harmi, viesti oli upea.)

Isoveli oli hoitanut homman. Ei mun tarvitse olla huolissani, kaikki hoituu, lapset kasvaa, pitää huolta itsestään ja toisistaan ja on vaan kerta kaikkiaan ihania.

No sitten vielä tämä vapaapäivä. Niitähän ei kotiäitiaikana juuri ole, ei ainakaan kotona ollessa, jos ei joku vie kotitöitä ja lapsia johonkin vuorokaudeksi... Voihan sitä silmänsä sulkea kaikenlaiselta, mutta minun on ainakin vähän vaikea oikeasti rentoutua, jos tiedän, että joku homma on hoidettavana. Päivät ovat pitkiä, mutta silti niiden aikana ei tunnu saavan mitään aikaan, koska jos olet jo kertaalleen järjestänyt huushollin aamupäivän aikana, ja erehdyt samaan touhuun uudelleen iltapäivän aikana, pääset ottamaan session uusiksi vielä illalla; ruoka tehdään ja se syödään ja sitten tehdään uutta ja syödään taas; aloitat jonkun aikuisten paperihomman ja keskeytät sen kolmen minuutin päästä kääpiövaltiattaren tai sen isosiskon  käskystä... Ja kun päikkäriaika tulee, olet joko sairaan tehokas tai sitten vajoat sohvaan katse tyhjyydessä.

Tänään heräsin ihan normaalisti kuuden jälkeen, mutta koska ketään ei tarvinut viedä mihinkään, pystyin nauttimaan pysähtyneestä tunnelmasta. Jaksoin lähteä puistoilemaan, sen sijaan, että olisin vain ajanut tytöt pihalle. On kannettu harkkoja kellariin. Tässä näpytetään nyt tärkeää blogikirjoitustakin jo ihan keskellä päivää, ja vaikka siitä saankin parhaillaan vähän hyväntahtoista kuittailua osakseni, leppoisaa lauantaipäivää on jäljellä vielä vaikka kuinka paljon!

Niinku et carpe diem vaan teillekin!

Follow my blog with Bloglovin

Äidin vika vanhempainvapaapäivä!

 Se on nyt sitten tässä.

Reilu 22 kuukautta pois ansiotyöpaikalta päättyy huomisaamuun. Aika on ihan sopiva. Minusta ei missään tapauksessa tunnu siltä, että olisin vielä vauvahuuruissa eli turhan pitkän harppauksen päässä työpaikkatodellisuudesta, päin vastoin, olen tänäänkin käynyt hoitamassa lupa-asioita kaupungilla ja pyöritän tässä noin puolipäiväisesti tätä remonttihallinnointia muutenkin, eikä siitä, tai talokaupoista, tai muutosta olisi tullut mitään, jos en olisi ollut jo skarppi. Kaikki tämä olisi muuten ollut hiukan vielä haastavampaa ja rankempaa, jos olisin joutunut hoitelemaan asioita työpaikalta käsin, joten itse asiassa kaikki menikin ihan täydellisesti.

Lapsikin on jo ihan tarpeeksi iso, varmasti pärjää, vaikka ei nyt vielä ihan ymmärräkään, miksi äiti vie sen aamulla päiväkotiin. Tänä aamunakin se jo komensi, että mennää, kun äiti vielä pyöri jotan kassia etsimässä. Suru tuli puseroon hetkellisen eron edessä, mutta kyllä se välttämättä siitä jonain päivänä unohtuu. Sitä paitsi hakiessa toinen äiti kertoi eilen ihailleensa, miten reipas Kerttu oli ollut. Hyvin se vetää.

Kotiäidin työ on työtä, jolla on tarkoitus. Vaikken ihan suvereenisti hommaa ottanut haltuun ja muuttunut pullantuoksuiseksi kotihengettäreksi vaan sain edelleen enemmän kiksejä hörönauruista ja hyvästä lukemisesta kuin huushollin täydellistämisestä, nautin kovasti ajatuksesta, että kaikki, mitä kotona työkseni teen, palvelee kodin ja perheen etua. Kun (joskus) siivoan, siivoan siksi, että meillä on siistiä. Kun teen ruokaa, teen sitä siksi, että me saamme ruokaa. Kun nukutan lapsia, leikin niiden kanssa tai pohdin syntyjä syviä, teen niin siksi, että meidän lapsilla olisi turvallinen olo, iloa rinnassa ja tunne siitä, että meillä jokainen on tärkeä. Silloinkin, kun leivon superhyvää piirakkaa ja tarjoan sitä timpureille, jotka eivät sittenkään ole perheenjäseniä, teen sen siksi, että heidän kestitsemisensä on osoitus kiitollisuudesta, jota tunnen, koska he konkreettisesti tekevät meille kotia.

Moni nainen, ja mies, siivoaa tai tekee työkseen ruokaa, hoitaa ja leikittää ja kasvattaa lapsia ja heidän ymmärrystään, rakentaa ja remontoi taloja, mutta tekee sen oman kotinsa ulkopuolella palkkaa vastaan. Samaan aikaan joku muu siivoaa, tekee ruokaa ja tarjoaa hoivaa näiden työssäkäyvien ihmisten lapsille, joiden vanhemmat ovat töissä jossain muualla oman kotinsa ulkopuolella. Joillain on sydän työssä mukana yhtä paljon kuin jos he tekisivät työtä omien perheenjäsentensä kanssa, toisilla ei.

Minä lähden huomenna taas täydellä sydämellä ja palkkaa vastaan kasvattamaan muiden vanhempien lasten ymmärrystä ja toivottavasti antamaan niille tunteen, että meillä jokainen on tärkeä. Onneksi minusta tuntuu, että minunkin lapseni ovat tärkeitä niille aikuisille, jotka heidän kanssaan nyt viettävät sen ajan, jonka minä vietän muiden lasten kanssa.

Follow my blog with Bloglovin

Kertun eka tarhapäivä!

Ikinä, ikinä näiden 21 kuukauden aikana en ole joutunut herättämään Kerttua aamulla. Paitsi tänään.

Oltiin viikonloppuna Mummon ja Vaarin luona kyläilemässä, ja lähdettiin ajoissa ajelemaan kotiin päin, jotta ehtisin itse kasaamaan ja nimikoimaan tarhavehkeet vielä illalla sillä aikaa, kun tytöt palautuisivat trampoliinilla hyppien ja pihassa juosten normaaliolotilaan. Toiset lapset nukkuvat autossa heti moottorin äänen kuullessaan, mutta matkaan kuluneista 2,5 tunnista Kerttu nukkui noin tunnin. Ensimmäistä kertaa lyhyet päikkärit kuitenkin kompensoituivat 11 tunnin yöunilla.

Herätin sen varttia yli seitsemän. Käytiin tishillä, pesulla, puettiin päivävaatteet ja ulkovaatteet. Lapsi oli aavistuksen tavallista tarkkailevaisempi, olisiko se oikea sana, mutta siis ihan yhteistyössä seurasi läpi nämä tavallisesta poikkeavat liikkeet. Minä tietysti selostin vähän innokkaasti mutta kuitenkin rauhallisesti kaiken toiminnan ja lisäilin viitteitä päiväkotiin, jotta lapsi saisi kiinni siitä, mihin tämä kaikki johtaisi. Sitten laitettiin kypärät päähän ja polkaistiin perille.

Meidät otettiin vastaan tuulikaapissa, me aikuiset moikkasimme toisiamme reippaasti, ja Kerttu katseli varpaisiinsa minun polvitaipeeni suojassa. Otettiin kengät pois, laitettiin ne telineeseen ja edettiin eteiseen. Naulakot oli jo nimetty, ja minä kysyn lapselta, että missäköhän on K niinkun Kerttu ja ohhoh, se löysi sen ennen minua! Istuttiin alas, Kerttu tuli syliin, riisuttiin kypärä ja takki ja housut ja toinen nojasi toisen rintaan ja toinen osoitteli katseltavia asioita. Sitten tuli hoitotäti ja ehdotti, että Kerttu menisi laittamaan mustikoita puuroon, sanottiin heipat, Kerttu otti tätiä kädestä ja käveli ovesta sisään katsomatta taakseen.

Minä lähdin nopeasti pois. Ei siksi, että olisin pelännyt meistä jomman kumman puhkeavan hallitsemattomaan itkuun tai jotain, vaan siksi, että minusta on lapselle selkeintä, että äiti ei kuulu päiväkotijengiin. Siellä on tädit, joihin voi turvata. Äidin ei tarvitse sekoittaa pakkaa. Minä en pysty - enkä halua - ohjailla päiväkodin asioita sieltä poissa ollessani. Minun on pystyttävä luottamaan siihen, että aikuiset siellä tekevät parhaansa myös minun lapseni eteen. En halua häiritä heitä työpaikallaan, vaikka tiedänkin, että halutessani olisin tervetullut.

Samalla logiikalla vein lapsen hoitoon jo tänään, vaikka omat työni alkavat torstaina. Nyt olen itse vielä rauhallinen ja loma-ajassa. Aamuisin ei vielä ole tosi kysymyksessä, eikä iltapäivällä päässä surraa työhön liittyviä ajatuksia. Tätien kanssa oltiin yhtä mieltä siitä, että vaikka nämä kolme päivää ovat tavallaan vasta harjoittelua, ei minun kannata viedä Kerttua paikalle vain pariksi tunniksi, vaan heti kiinni normiarkeen. Jos olisin hakenut sen tänään jo ennen päikkäreitä, se odottaisi huomennakin mun hakevan sen ennen päikkäreitä. Jonain päivänä en sitten tulisikaan silloin, vaan vasta paljon myöhemmin. Siksi hain sen vasta kahden jälkeen.

Sitä ennen pelattiin Veeran kanssa Arvaa kukaa ja sain järjestettyä remppalaskuja eli aloiteltua kotitalousvähennysprojektin suunnittelua ja siinä samalla hävitin epämääräisen paperipinon oikeisiin osoitteisiinsa, koska siihen en Kertun kanssa pysty. Lisäksi pohdittiin timpureiden kanssa pyykkikoneen sijoittelua ja lattialämmityskaapelointia ja tultiin siihen tulokseen, että kellarin lattia valetaan ylihuomenna. Käytiin Veeran kanssa myös rentoutumassa hyvässä kahviseurassa, ja kauhistutin itseäni ajattelemalla, että onpas ihanaa, kun Kerttu ei ole mukana säätämässä.

Suurimman osan ajasta kuitenkin yritin olla ajattelematta pikkuistä ihmistä, ja sitä, miten sillä päivä menee, koska kun ajattelin, sydän muljahteli. Tietenkin se pärjäisi ja ottaisi homman haltuun, mutta onhan se nyt hurja muutos entiseen. Onneksi ehdittiin kuitenkin pariin kertaan käydä tutustumassa etukäteen. Ja mitä jos se sittenkin olisi ihan kauhuissaan, että mihin se on viety, ja luulisiko se, että se jää sinne ikuisesti?

Kahden jälkeen menin hakemaan sen. Ekan päivän tohinassa ja pienemmällä porukalla ulos ei oltukaan vielä ehditty, joten jouduin uskaltautumaan leikkihuoneeseen. Voi pientä Kerttua! Kun se näki äidin, sen suupielet kääntyivät alaspäin kohti ikäväitkua, jota ei kuitenkaan tullut, mutta tuli piiiiitkä ja tiukka halaus. Voi. Oli kuulemma päivä mennyt hienosti, mutta päikkäreiden jälkeen oli ollut vähän rankempaa, itkuisempaa. Lähdettiin kuitenkin reippaalla mielellä, vaikka tyttö oli edelleen vähän pöpperöisen oloinen. Piristyi se siitä, viimeistään, kun kotona halailtiin ja tishiteltiin ja kaikki olikin ihan normaalia. Ja kun katsottiin facebookista tätien kuvaa ja lueteltiin nimiä, Kerttu osoitteli kaikki ja oli ehkä jopa ylpeän oloinen, kun tunsi ne omat aikuisensa. Ja nukahti muuten yöunille aika nopeasti.

Mitähän se sanoo huomenna aamulla?

Follow my blog with Bloglovin

Kotihoitoaikakauden loppu

Niin se vaan nyt on, että kahden viikon päästä Kerttu on jo elänyt yhden päivän verran uutta todellisuutta, jonka nimi on päivähoito. Loppuvat hitaat aamut ja kotosalla lorvailu, alkaa kellon vilkuilu ja uusien aikuisten ja ikätoverien kanssa oleilu.

Haluaisin kovasti olla dramaattinen. Ei se vaan nyt kyllä irtoa. Näin se on: jossain vaiheessa sitä äitikin sitten menee takaisin töihin, yrityksistä huolimatta yhtä kauas kuin ennenkin, ja muutaman päivän kuluttua sitä ei sitten enää osaa kuvitellakaan, että takana on lähes kaksi vuotta ihan erilaista arkea. Ihanaa se on kaiken kaikkiaan ollut, mutta aikansa kutakin.

Enää ei edes tarvitse olla haikea lapsen puolesta. Se pysyy varmasti jaloillaan metsäretkillä ja kiipeilee sujuvasti paikkoihin, joihin kenenkään yksi- tai kaksivuotiaan ei olisi syytä kiipeillä, ja sanainen arkkukin on jo lähtenyt avautumaan sen verran, ettei ole tarvetta huolehtia siitä, etteikö sitä ymmärrettäisi. Ihan sopivan uteliaasti suhtautuu uusiin ihmisiin, ensin vähän etäämmältä ja sitten ystävällisesti lähestyen.

Mutta onhan se vaan aika jännää. Alkaa päiväkoti ja koulu ja työt yhteen syssyyn tässä huushollissa.

Follow my blog with Bloglovin

Kiitos ja arvostus

Kyl määki ole!

Multa kysyttiin siinä taannoisessa työhaastattelussa, että olenko jotenkin katkera. En siinä hetkessä ymmärtänyt kysymystä, muuten kuin ehkä paineensietotestinä, mikä olisikin ollut nerokasta! Yritin siinä muutamassa sekunnissa saada pelattua hiukan ajatusaikaa, ja ihmettelin kysymystä ääneen, kunnes pääsin johonkin lopputulokseen.

Facebookissa on menossa kehu työkaveria -haaste, ja aina jonkun statusta lukiessa tuntuu pieni tölväisy, että miksei mua kehuta... Ai niin, en ole töissä. Lehdessä kerrottiin, että vuoden suuhygienisti oli valittu, ja huomasin arvottavani tuollaisen maininnan aika korkealle: miten hienoa, että omasta porukasta osataan nostaa esiin hyvin työnsä hoitanut ammattilainen! Suomen kieltenopettajien liitto SUKOL ja Otava valitsivat juuri Tuomas Sammelvuon kielitaitomyönteisyyden Vuoden kieliteoksi, ja vaikken tiedä, kuinka hyvin muut kuin kieltenopettajat palkinnon noteeraavat, se on minusta hieno tunnustus. Ja tietenkin mainitsen tässä myös sen, että olen aika ylpeä siitä, että meidän yhdistys sai saman tunnustuksen viime vuonna.

Siihen haastattelun kysymykseen vastasin lopulta niin, että kyllä ehkä siinä mielessä voin sanoa olevani vähän katkera, että ammattikoulussa kieltenopetus ei juurikaan saa arvostusta osakseen, edes hyvin toteutettu sellainen, mutta sekin varmasti johtuu ihan siitä, ettei kielitaitoa ole perinteisesti laskettu ammatillisen opetuksen ydinasiaksi. Voisi olla kiva olla töissä sellaisessa ympäristössä, jossa oma ammattitaito nähtäisiin kokonaisuuden tärkeänä osana.

Nyt kun tässä tätä ajatusta olen pyöritellyt, niin ensin se vähän nolottaa: olenko näin kamalan riippuvainen kehuista? Kehtaanko edes kirjoittaa sitä tähän, jos joku vaikka saa tietää? Että minä tykkäisin, että mulle sanottaisiin, että vitsi miten hienosti hoidit ton jutun?

Mutta sittenhän sen hoksaa. Olisihan sitä aika itseriittoinen ihminen, jos ei koskaan toisten tunnustusta ja nähdyksi tulemista kaipaisi. Noissa kouluympyröissä varsinkin, kun suuren osan päivästä vietät huoneessa sellaisten nuorten ihmisten kanssa, jotka oletusarvoisesti mielummin tekisivät jotain muuta kuin sitä, mitä edustamasi ihmisryhmä yleensä heiltä toivoo, kohtaat vielä useamman ryhmän päivässä ja aloitat jokaisen kohtaamisen pienellä aivopesulla, luomalla uudestaan sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan ehkä vastaanottaa ja tuottaa jotain uutta... Sitä aina joskus miettii, että mikä on saanut aktiivisesti hakeutumaan sellaiseen haasteoravanpyörään! Mutta onneksi oman onnistumisensa sitten kuitenkin huomaa, vaikka teinilaumat harvoin tuovat itse askartelemiaan kiitoskortteja opettajalle, jonka kanssa ovat viettäneet 42-56 lähiopetustuntia hektisen oikean elämänsä keskellä. Joskus olen silti niitäkin saanut, ja kuullut ääneen lausutut kiitokset siitä, että olen onnistunut työssäni. Se lämmittää, se on tosi tärkeää!

On mulla ikävä töihin, on ikävä sitä, että pääsisi toteuttamaan omia ideoita, soveltamaan niitä siihen kehykseen ja kokeilemaan, toimiiko ne. On tarve viedä asioita eteenpäin ja uudistaa ja hioa asioita.

Kääntäen: vaikka tämä omien lasten hoitaminen on arvokasta ja tärkeää ja ihanaa, niin mun kunnianhimoni ei suuntaudu siihen. Niiden kanssa mä elän elämää pinnistelemättä ja pyrkimättä muuhun kuin kaikkien mahdollisimman hyvään ja turvalliseen oloon. Mun lapset ei ole mun projekti. Mun projekteihin mä haluan uppoutua ajatukset sauhuten, kynä luonnoksia piirrellen ja sormet näppiksellä hyppien, aloittaa ja saada aikaiseksi, kokeilla ja arvioida, ja sitten taas jatkaa kehittelyä. Mä haluan viilata ne niin hyviksi kun osaan, jotta ne hyödyttäisivät muitakin kuin minua. Ja silloin onnistumisen paras mittari on se kiitos ja arvostus, jonka saa niiltä ihmisiltä siinä ympärillä.

Follow my blog with Bloglovin

Jysäys työrintamalta

Nyt seuraa kertomus siitä, miten ennakointi ei aina ole hyväksi - tai ehkä sittenkin on. Kuten tyyliini kuuluu, aloitan aivan aikajanan alusta.

Kun ensimmäisen kerran palasin työpaikalle äitiyslomalta, Veera oli viisi kuukautta vanha. Tämä oli sovittu juttu. Itse ajattelin olevani sen verran työorientoitunut ihminen ja tasa-arvon kannalla, että kun koti-isyyskeskustelua myönteisessä hengessä kotona käytiin, oli ihan itsestään selvää, että seuraan aiempien suomalaissukupolvien ja eurooppalaisnaisten jalanjälkiä, ja menen töihin, vaikka vauva on vielä, no, vauva. Minustakin oli ihan hyvä ihminen kasvanut, vaikka olinkin päivähoidossa jo muutaman kuukauden ikäisestä.

Jälkikäteen voin sanoa, että paremmankin ratkaisun olisin voinut tehdä. Itse pidän työnteosta, ja haluan antaa palkalleni vastinetta. Pian vakituisen työn saatuani äitiyslomalle jääneenä nuorena naisena tunsin jopa pientä syyllisyyttä siitä, että olin käyttänyt tilannetta hyväkseni ja mennyt lisääntymään työnantajan kustannuksella, ja siksi halusin palata takaisin mahdollisimman pian ja pysyä yhtä tehokkaana kuin ennenkin.

Olin sopinut lyhyemmästä työviikosta ensimmäisen neljän kuukauden ajan, mutta kesäloman jälkeen työmäärä kasvoi yli aikaisempien mittojen. Mikä hurjinta, mies sai töihin palattuaan potkut. Ilmeisesti työnantaja oli pettynyt, kun raavas äijä olikin tuottanut lisäkuluja jäämällä kotiin hoitamaan tulevaa veronmaksajaa. Minusta olikin yhtäkkiä tullut perheen ainoa elättäjä! Kritisoin ylityötilannetta esimiehelle, mutta tarpeeksi väsyneenä sitä uskoi paksumman palkkapussin korvaavan hyvinvointia edes jollain tasolla, eikä jaksanut korjata tilannetta oikeasti.

Tätä kokemusta rikkaampana päätin siis nyt olla pitämättä kiirettä. Kerttu syntyi lokakuun lopussa, äitiysloma päättyi elokuussa, ja opehommien kannalta se olisikin ollut luonteva aika palata töihin. Minusta se vaan tuntui kovin aikaiselta! Lapsi oli niin kamalan pieni vielä, ja kun mahdollisuus kerran oli, niin hain vielä hoitovapaata marraskuun loppuun.

Omalle työpaikalleni on matkaa 40km, ja yhden tarhapysähdyksen taktiikalla aikaa kuluu julkisella kulkuneuvolla ovelta ovelle 80 minuuttia. Omalla autolla säästäisin kesäkeleissä ehkä vajaan puoli tuntia, mutta talvella joutuisin viettämään aikaa ikkunoita skrapaten ja lasta sisältä autoon metsästäen sen verran, ettei kannata. Bussissa voi kuitenkin ottaa vielä torkut. Säästyy rahaa ja ympäristö.

Jos palaisin töihin tämän lukuvuoden aikana, kun Veera on vielä eskarissa, tarhapysähdyksiä olisi kaksi. Aamut olisivat vielä aikaisempia, ja vaikka olisin töissä kuinka tehokas, lasten hoitopäivät kestäisivät silti yhdeksän tuntia. Äiti vilkuilisi kelloa ja hätäilisi, ja lapset kiukuttelisivat. Bussimatkat kuluisivat harmitukseen ja mietintöihin siitä, eikö lähempää nyt kuitenkin voisi löytyä työtä.

Sitten puskaradio ilmoitti ihanan uutisen: olisi aukeamassa määräaikainen työ paljon lähempää juuri samaan aikaan, kun olin ajatellut palata töihin! Mahdollisuuteni saada homma olisivat niin hyvät, että pohdinnan jälkeen päätin uskaltaa ilmoittaa lakisääteisellä kahden kuukauden ennakkovaroituksella esimiehelle, että pysyisin sittenkin poissa vielä koko lukuvuoden. Hoitopaikatkin oli haettava ajoissa, varmuuden vuoksi, ettei sitten tarvitsisi viedä pikkuista ihmistä siihen paikkaan, mikä sitten kiireessä sattuisi olemaan vapaana. Remonttiprojektin budjettiakaan ei tarvitsisi hirveästi vahtia, kun palkkatöitä olisi tiedossa. Hurraa, varauksella!

Pääsin kuin pääsinkin haastatteluun, joka oli yksi parhaista, missä olen koskaan ollut. Hyvin aikataulutettu ja jäsennelty, mukana tarpeeksi jäseniä arvioimaan eri ominaisuuksiani. Minä kiinnitän näihin huomiota, koska en jännitä haastattelutilanteessa, vaan keskityn olemaan oma itseni. Jäi hyvä mieli, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Antiikin kreikkalaiset eivät kehittäneet todennäköisyyslaskentaa, muistan jonkun kertoneen, koska todennäköisyyksillä ei ole merkitystä. Asiat joko tapahtuvat tai eivät. Nyt eivät tapahtuneet: en saanut työtä. Olinko hölmö, kun järjestin asiat ja pääni kaiken varalta niin, että olisin voinut aloittaa työt neljän viikon päästä? Olisinko voinut sanoa haastattelussa jotain, mikä olisi ratkaissut asian toisin? Olenko vääränlainen ihminen, kun paperilla kelpasin, mutta elävänä en?

No jaa. Ainakaan nyt ei tarvitse valmistautua sysipimeisiin aamuöihin kahden tarhapysähdyksen taktiikalla. On enemmän aikaa keskittyä työpuvuston täydentämiseen. Ja vaunulenkit jatkuu!

Follow my blog with Bloglovin

Askeleita

Täten voin juhlallisesti nyt ilmoittaa, että nuorempi tyttäreni osaa kävellä. Yllättävän vaikeaa on ollut määritellä, että milloin taito nyt sitten oikeasti on hallussa, en muistanutkaan!

Ekat askeleet ilman tukea on otettu jo melkein pari kuukautta sitten, niitä seurasi päätön kokeiluvaihe, kun jalkoja siirreltiin eteenpäin kunnes tasapaino petti ja naama osui lattiaan. Nyt kysyn itseltäni, kirjoitinko äskeisen lauseen passiivissa siksi, että touhu näytti niin tajuttomalta..? Seuraavaksi kehitys hidastui, koska Kerttu kehitti itselleen jonkinmoisen itsesuojeluvaiston, opetteli kiipeämään ja laskeutumaan sohvalta, niin ettei aina sydän syrjällään tarvinnut siinä vieressä vahtia, ja otti myös rappusten nousun ja laskeutumisen haltuun. Tässä kohtaa huomaa, miten fyysinen ja psyykkinen kehitys ovat kiinni toisissaan: ellei se höntti liikkuisi itse, se ei huomaisi tarvitsevansa esimerkiksi sellaisia ajatuksia kuin eteen- ja taaksepäin. Tai ylös ja alas. Tai että sattuu, jos ei hallitse omaa kroppaa. Samaan aikaan passiivinen sanavarasto on laajentunut ihan hetkessä, aikaisemmin saatoin höpistä Kertulle jotain omaksi huvikseni ja painottaa enemmän niitä muutamaa sanaa, jotka se tajusi ("katos nyt mennään tästä ovesta pihalle, istutaas rappusille ja ihmetellään vähän että näkyykö lintuja - joo-o, siellä taivaalla lentää lintuja, siellä ne on, lintuja on paljon"), mutta nyt sille voi jo vähän antaa ohjeitakin, näitä tosi tärkeitä, että pallo on nyt äärimmäisen tärkeää heittää äidille, ja että nyt kun kuuluu töminää niin ehdottomasti on mentävä katsomaan, että kuka sieltä ovesta tulee.


Sain eilen aikaiseksi laittaa lasten tämänsyksyiset koulukuvat kehyksiin ja eteisen seinälle viimevuotisten tilalle. Tarkastettiin miehen kanssa varmuuden vuoksi, että tunnistaako lapsi sisaruksensa nimeltä, ja hyvin meni, varsinkin isoveli sai kovasti ihastunutta kiljuntaa osakseen...

Käveleminen, niin. Illalla totesin, että kyllä nyt voi sanoa että se kävelee, ja mies vastasi, että no on se nyt jo viikon verran kävellyt. Haluan nyt tässä esittää perustelut sille, miksi olemme molemmat luonnollisesti oikeassa, mutta minä vielä vähän enemmän: ainakin viikon verran Kerttu on selvästi itse valinnut kävelyn preferoiduksi liikkumistyylikseen konttauksen sijaan, mutta rohkeus on loppunut parin metrin jälkeen. Parina viimeisenä päivänä matkaa on tehty kahdella jalalla jo huoneesta toiseen, ja tasapaino on pitänyt hienosti. Viimeinen haaste on vielä edessä: ilman tukea ylös nouseminen. Toistaiseksi ongelma ratkaistaan nousemalla polviseisontaan ja jatkamalla matkaa sen viitisentoista senttiä normaalia matalammalla.

Ihanasti liikkuminen myös väsytti lapsen niin, että se herätti mut vaan kaksi kertaa yöllä. Tuli kuitenkin todettua, että ei se yöheräämisten määrä (kunhan se pysyy alle viidessä) ole niin erityisen väsyttävää, mutta se on, että Kerttu uskoo aamun tulleen jo kuudelta.

Mistä vielä aasinsilta uusiin silmälaseihin, jotka hain eilen nimeltämainitsemattomasta optikkoliikkeestä, jossa kyllä kannatti käydä, sekä toissapäivänä saapuneeseen bleiseriin: onpas hassua, että tämä töihinpaluuajatus aina vaan kaappaa kainaloonsa myös ulkonäkö- ja pukeutumisaspektin! Tuleeko tästä nyt sittenkin joku tyyliblogi? Kun piti vaan todeta, että kovasti uudet rillit ja uusi jakku päällä tuli heti sellainen olo, että nämä päällä olisi kiva olla töissä. Ja että muutenkin ajatukset ovat nyt askeleen verran lähempänä arjen uudelleenjärjestelyä. Täytyisikö oikeasti alkaa opetella aikaisempaa nukkumaanmenoa, että jaksaisi olla töissä? Pitäisikö samalla haastaa itsensä vihdoinkin käyttämään säännöllisesti hammaslankaa? Miten ihmeessä saan kaksi lasta ulos ovesta täysissä pukineissa puolen tunnin sisällä heräämisestään niin, että säilytän touhussa inhimillisyyden?

Päivähoitovuodatus

Ihan aluksi kuvitteellinen tuomarin pilli suuhun ja hiljennetään kotiäiti/uraäiti-mutisijat, jos niitä enää on. Tässä maassa niin harvalla on oikeasti mahdollisuus valita. Toiset haluaisivat mennä vauva-ajan jälkeen töihin rahan hankkimiseksi tai itseään toteuttaakseen, mutta töitä ei ole. Toiset haluaisivat jäädä kotiin vauva-ajan jälkeen omaa maailmankuvaansa tai unelmaansa toteuttaakseen, mutta se ei taloudellisten tosiasioiden vuoksi ole mahdollista. Tant pis. Jokainen tekee sen ratkaisun, joka omaan tilanteeseen parhaiten sopii, ja takaa onnellisuutensa sopeutumalla tilanteeseen parhaansa mukaan.

Jätin tällä viikolla päivähoitohakemuksen. Kovasti velloivat tunteet. Että tässä sitä nyt ollaan, kotiäiteily on loppumassa, vääjäämättä, laitoin päivämäärän hakemukseen, vaikka lisäsinkin kommenttiruutuun, että ajankohta on arvio. Miksi? No siitä sitten joku toinen kerta. Tavallaan sitä vähän yrittää vähän nyyhkiä mielessään, että "voi ei, nämä alkaa olla näitä viimeisiä vaunulenkkejä keskellä arkipäivää, kohta olen tähän aikaan päivästä töissä, enkä voi nauttia kuulaasta syyssäästä ja kauniin ruskaisesta puistokadusta", mutta sitten ihan rehellisesti myöntää itselleen, että oikeasti olisi jo tosi kiva päästä päivisin aikuisten ihmisten ympyröihin. (Sitähän tämä naputtelukin on! Ajatusten siirtämistä lapsen tarpeiden ennakoinnista ja jatkuvasta valmiustilassa olosta johonkin ihan muuhun.)

Mutta haikeaa on. Tuntuu niin raastavalta kuvitella oma pieni höpsiäinen hoitajan hoiviin... Aamuhärdelliä kammoksun eniten, koska tiedän oman pinnani lyhyyden. Onneksi näin toisella kertaa osaan jo tietoisesti päättää, että mitään iltamenoja ei kannata ensimmäisiin duuni- ja tarhakuukausiin ladata, koska iltaelämä vaan on perheellisen ihmisen parasta aikaa.

Joskus vielä ihmettelin, miksi pienten lasten vanhempia ei näy missään, niinkun et miks ne uhrautuu ja lakkaa elämästä...

Veera meni tarhaan (minä menin päiväkotiin, ehkä mun vanhemmille tarha kuulosti eläimelliseltä?) 11 kuukauden ikäisenä. Se tuntui monella tavalla itsestäänselvemmältä silloin, koska tyttö oli jo viettänyt puoli vuotta isänsä kanssa, eli selvästi pystyi elämään ilman äitiään. Symbioosi oli jo... ei rikottu, eikä katkennut, ehkä purkautunut? Lisäksi Veera on ollut ihan pienestä asti reipas ja ulospäinsuuntautunut ja utelias ja touhukas, eikä ole ollut epäilystäkään, etteikö hän olisi viihtynyt toisten lasten seurassa. Luotan myös sokeasti päivähoidon henkilökunnan ihmisyyteen ja kiitän yhteiskuntaa, jossa on mahdollista saada lapsi kunnalliseen päivähoitoon periaatteessa pilkkahinnalla: ilman tätä järjestelmää meidän perheen elämä olisi aika erilaista kuin se nyt on.

Jos laskettu töihinpaluuaika osuu kohdilleen, Kerttu on tarhauransa alussa vähän Veeraa vanhempi, kävelee jo reippaasti, on yhtä sinnikäs kuin siskonsa eli tulee varmasti ymmärretyksi eli pärjää hienosti vieraan ihmisen hoivissa. Ja silti mä olen jotenkin kauhean huolissani, että miten kauhean teon tässä nyt olen tekemässä, pienen ihmisen perusluottamuksen rikon... Osaisiko sitä nyt ottaa itseään niskasta kiinni ja kääntää ajatuksen? Että onpa hienoa, kun tyttäreni nyt pääsee osaksi suurempia ympyröitä ja saa kokemuksen siitä, että kivoja ja turvallisia ihmisiä on oman perheen ulkopuolellakin!