Jännitys ja mistä sen tunnistaa

Kaikenlaista on viime aikoina ollut, muuttoa, laajennusremonttia, töihinpaluuta, koulun- ja tarhanaloitusta, tahtoikää ja pottatreeniä. Töihinpaluuseen liittyen on otettu rutiineja uudelleen haltuun sekä kotona että töissä. Kaikki tämä vaatii jonkin verran aivojumppaa ja stressinsietokykyä, ja jumpattu ja siedetty on, mielestäni ihan kiitettävästi.

Ottaen huomioon, että olen saanut nyt reilun vuosikymmenen kuukausipalkkani opettajan työstä, ja samalta työnantajalta jo vuodesta 2007, ei työtodellisuudessa sinänsä ole mitään haastavaa. Muutos valtakunnallisissa opetussuunnitelman perusteissa ja organisaatiossa itsessään on pysyvää, ja kun itsekin olen luonteeltani taipuvainen mielummin uudistamaan ja kehittämään kuin hölläämään ja jumittamaan, se on minusta oikeastaan ihan jees. Pohjimmiltaan opehommat on kuitenkin aina samaa: minä tarjoan ihmiset ja välineet huomioon ottaen mahdollisimman hyvät ärsykkeet oppimiselle, joka tapahtuu opiskelijan päässä, jos sillä on motivaatio kohdallaan. Tämä minulla on mielestäni aika hyvin hallussa, motivaatiotakin onnistun luomaan, silloin tällöin.

Tässä on viimeiset pari viikkoa kuitenkin ollut vähän ärsyyntynyttä hermostusta ilmassa. Kertyneitä töitä oli toki aika suma, kun jakson vaihtuessa pukkasi samaan aikaan arvosteltavaa, suunniteltavaa ja toteutettavaa, mutta vaikka sain loman aluksi hommat hoidettua, ihme tunnelma jatkui vaan. Kertun synttäritkin järjestettiin ja juhlittiin, mutta silti oli keskeneräisyyttä takaraivossa. Niputin stressin viimeisiin lähtötasontestauspinoihin.

Eilen sitten pidin aloitin kurssia itselleni uudelle alalle - tuttu juttu - juuri valmiiksi saamillani uusilla materiaaleilla - perustouhua - ja kuten hyvin usein muutenkin, nuoriso oli mukavaa ja ihanaa. Silti kotiin lähtiessä melkein leijuin maanpinnan yläpuolella ja aurinko paistoi juuri minulle, ja jossain vaiheessa hoksasin ihmetellä, mikä oli syy tähän mielialan muutokseen.

No sehän oli se, että tunnit pidettiin eri kaupungissa sijaitsevassa toimipaikassa, minulle vieraassa tilassa, ja olin ymmärtämättäni jännittänyt tätä hurjaa muutosta normaalitilaan! Minä, joka olen itsekseni pärjäillyt niin turistina kuin asukkaana miljoonakaupungeissa. Minä, joka olen ääneen valittanut sitä, millaiseksi liukuhihnatyöksi kurssien vetäminen vähillä lähiopetustunneilla voi käydä.

Onpas kiva huomata, että omassa tutussa duunissa voi tällä tavalla turvallisesti loikata epämukavuusalueelle! Jännitys laukesi, nyt on hilpeä mieli, eikä keskeneräiset lukuhommat enää tunnu erityisen uhkaavilta. Jihuu!