Positiivinen ei

Kun ihmisellä on taipumus innostua, varsinkin kaikesta, mikä pitää sisällään uuden luomista ja opettelua, ja sellainen kenties opittu, ehkä myötäsyntyinen pohjavire toiminnassaan, että pienet (tai isot) hankaluudet eivät ole esteitä etenemiselle, vaan jotenkin niistä aina selvitään, tietyn akateemisen vapauden sisällään pitävä työnkuva voi olla jopa vaarallinen.

Eilen jostain syystä hätkähdin siihen tunteeseen, että muuttuminen kotiäidistä uraäidiksi on nyt valmis. En osaa nimetä tätä uudesti kuoriutunutta perhosta, se on vielä ehkä sittenkin vähän hauras.

Se muistaa vielä sen edellisen inkarnaationsa, joka intoa ja lojaalisuutta puhkuen päätti tehdä parhaansa töissä eikä jättää ketään pulaan, tiesi aina voivansa puristaa itsestään vähän ylimääräistä jos ei muut siihen kykene. Eikä se itse eikä kukaan muukaan huomannut tai halunnut pysäyttää sitä ja näyttää, miten jäykäksi ja jännittyneeksi se itsensä oli vetänyt, ja samalla perheensä ja varmaan muutkin siinä lähistöllään. Tämä uusi ei voi olla tuntematta rehellistä surua sitä ajatellessaan.

Se aikoo pitää opetuksen mielessään ja muistaa, mikä on tärkeää sille itselle ja sen lähimmille. Sanoa positiivisin mielin ei, kun täytyy, ja pyytää ymmärrystä jo ennen kuin on venynyt äärimmilleen.

Tuntea yksinkertaista kiitollisuutta vaikka siitä, ettei pimeitä aamuja ole niin montaa kuin ennen, eikä yhtään lasta enää tarvitse kiskoa suoraan sängystä ulkovaatteiden kautta aikaisimpaan aamuvuoroon tulleen hoitajan syliin heräämään.