Valoa ja muita luonnon ihmeitä

Otin eilen (joulu-/pimeydenkarkotus-)valot pois piharivin seinästä. Ehti ne siinä jo marraskuun puolivälistä olemaan, ja näin päivänvalossa näyttivät jo kyllä kieltämättä aika hölmöiltä, kun nyt on jo niin valosaa!

Toissaviikolla alkoi eskarin pihassa päivittely kevään yhtäkkisestä etenemisestä. Vaikka silloin oli vielä lunta maassa ja kovin nostalgisen talvinen tunnelma (tällaisia talvet olivat aina silloin dinosaurusten aikaan, kun minä olin lapsi), talitiaisten tityyt ja auringonsäteiden kurkottelu räystäille ja hangelle saivat olon riemulliseksi ja runolliseksi. Niin kuin silmät olisivat auenneet: nyt ei enää vaan möllötetä pimeässä, kalenterin sivut kääntyvät, kevät tulee ja kesäkin kohta! Ja Faith No More Provinssiin!

Ja eilen päästin suustani sellaisenkin aivopierun, että on vähän haikea olo, kun mitä jos se talvi nyt sitten oli tässä, että vastahan se alkoi... Minä! Minä, joka tänne rannikolle muutettuani nautiskelin kovasti lauhojen talvien tuomasta uskosta siihen, että ilmasto täällä olisi kuin Englannissa, että kuka sitä lunta ja pakkasia kaipaa muutenkaan!

Mutta antakaas kun täti kertoo. Tämä taitaa taas olla näitä äitiyden sivutuotteita.

Ensinnäkin se, että hurmoshenkisesti pääsee keskellä päivää nautiskelemaan niistä auringon kultaamista talvisista päivistä, sehän ei joka päivä onnistu, jos et ole kotiäiti vaan toimistotyöaikaan työskentelevä henkilö (kyllä, myös opettajan työpäivät yleensä kuluvat herkästi sisätiloissa, mutta ei mennä nyt siihen). Kyllä kelpaa elää hetkessä, kuulostella vuoden kiertoa ja luonnon ihmeitä, kun toimenkuvaan kuuluu uloslähtö vähintään kolme kertaa päivässä, ja hyvä niin.

Ennen oli ennen.

Toisekseen, kuten olen jo maininnut, on kaikille osapuolille kivempaa, että lapset pääsevät pihalle leikkimään sisätilojen sijaan, ja pihalla on kivempi leikkiä, jos siellä ei ole välikeliolosuhteet, kuten esimerkiksi viime talvena kokonaisuudessaan. Sitä nauttii itsekin kovasti katsellessaan lapsen riemua (ja päästellessään suustaan muita koottuja, todeksi havaitsemiaan kliseitä).

Ja todella, päivät pitenevät hurjilla loikilla, ihan silmissä. Mutta ei niin vauhdilla, etteikö eilen italian tunnilta seitsemän huitteilla kotiin palatessa olisi ollut aika synkkä pimeys vastassa, ilman niitä jouluvaloja.

PS. Kerttu muuten heräsi eilen, reissun jälkeisenä päivänä, vasta seitsemältä, ja nukkui yhdet päikkärit puoli kahdestatoista puoli kolmeen. Ehdin jo Veeran kanssa maistella ajatusta yksipäikkärisestä päivärytmistä, voitaisiin pelailla Afrikan tähteä ja Unoa ihan rauhassa iltapäivisin, ai miten hienoa... Viime yönä se valvoi puolitosissaan puoli yhdestä kahteen ja heräsi vähän yli kuusi, hyvin väsyneenä, ja vetää tuolla viimeisiä aamupäikkäripihahduksiaan. Tätä siitä siis seurasi.

Follow my blog with Bloglovin