Kesälomien jälkeinen arkeen paluu on tavalla tai toisella jännittävää aikaa meistä jokaiselle, mutta miten tämän mullistuksen kokee taapero, joka on muutoksen edessä ensimmäistä kertaa elämässään? Haastattelimme porilaista Kerttua.
- Hei Kerttu, minkäs ikäinen te olette?
- Ihan juuri 1v 10kk.
- Ja kauankos olette nyt ollut päivähoidossa?
- Kolme viikkoa.
- Sanotaan, että aikuisilla uuden tavan syntyminen kestää ainakin parikymmentä kertaa, mutta mitä mieltä olette, voisiko tätä teoriaa soveltaa myös teihin nuorempiin ihmisiin? Tarkoitan: joko olette tottunut arkiaamuisin kotoa lähtöihin, päiväkotiin ja sen sellaiseen?
- No, me lapsethan ollaan tosi nopeita omaksumaan uusia juttuja, ja minä henkilökohtaisesti tällä hetkellä tykkään tehdä asioita aina tietyssä järjestyksessä. Siitä tulee itselle sellainen elämän hallinnan tunne, tiedättekö? On hienoa, kun tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja siinä voi olla aktiivisesti itse osallinen, toisin kuin vauvaiässä... Ja onhan se aina kiva saada hyvää palautetta, väkisinkin kehuja satelee, kun menen itse hammaspesulle tai haen kengät valmiiksi oikeaan aikaan.
Kysymykseenne vastaan siis, että kyllä, olen tottunut. Kivalla tavalla jännäähän se kaikki on, herääminen, ulos lähteminen ja pyöräily on aina kivaa, ja päiväkotihan on meitä lapsia varten, siellä on kaikki järjestetty niin, että meillä olisi asiat mahdollisimman hyvin. Minä olen saanut ihan omia kavereita, ja aikuiset on tosi mukavia ja turvallisia.
- Sepä kuulostaa hienolta! On kuitenkin pakko kysyä, ja pahoittelen kysymyksen väistämätöntä, ehkä kipeääkin suoruutta, mutta tästä kuitenkin kohistaan niin paljon: miltä nyt tuntuu, kun tähän asti olette ollut melkein pelkästään äitinne hoidossa, ja nyt tienne eroavat aina päivän ajaksi?
- [nyyhkäisee surumielinen katse silmissään] Tietenkin... Ei se helppoa ollut. Kyllähän äiti tästä vähän puhui etukäteen, mutta tämä on yksi niistä asioista, joita ei täysin voi käsittää, ennen kuin sen on itse kokenut, joten kun äiti ensimmäisen kerran jätti minut päiväkodin naulakoille, olin kieltämättä shokissa. Tarkoitan, mistä olisin voinut tietää, mitä tapahtuu?! En oikein osannut nauttia ensimmäisten päivien leikkimahdollisuuksista tai päässyt päivärytmiin kiinni, kun vain pyörittelin päässäni kysymyksiä: miksi äiti lähti? Näemmekö enää koskaan? Ja ensimmäisen päivän jälkeen: miksi hän tekee tämän minulle uudestaan ja uudestaan? Mutta päivien kuluessa tuska vaimeni sitä mukaa kun ymmärsin, että tämä on nyt uusi rutiini, ja huomasin, mitä kaikkea kivaa päiväkodissa olemiseen liittyy. Kahdeksantena aamuna suikkasin vain äidille pusun ja lähdin omiin touhuihini.
- Niin, ja onhan teillä aina illat!
- Niin! Oi, ihanat illat, ja viikonloput! Voin kavuta äidin syliin vaikka koko päiväksi, ja huutaa häntä, ja aina hän tulee! Tosin viimeisinä päivinä vähemmän innokkaasti, mikä tietysti saa minut yrittämään entistä kovemmin, jotta saan varmuuden siitä, ettei hänellä ole mielessä kadota elämästäni kokonaan.
- Oi, olen varma, että äitinne rakastaa teitä paljon eikä voisi hylätä teitä koskaan.
- Voi, kiitos... Sisimmässäni tiedän sen itsekin, mutta näettehän, tällä elämänkokemuksella kaikki on sittenkin vielä niin epävarmaa.
Haastattelun päättyessä Kerttu juoksee äitinsä luo käsiään ilmaan kohottaen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti