keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Jysäys työrintamalta

Nyt seuraa kertomus siitä, miten ennakointi ei aina ole hyväksi - tai ehkä sittenkin on. Kuten tyyliini kuuluu, aloitan aivan aikajanan alusta.

Kun ensimmäisen kerran palasin työpaikalle äitiyslomalta, Veera oli viisi kuukautta vanha. Tämä oli sovittu juttu. Itse ajattelin olevani sen verran työorientoitunut ihminen ja tasa-arvon kannalla, että kun koti-isyyskeskustelua myönteisessä hengessä kotona käytiin, oli ihan itsestään selvää, että seuraan aiempien suomalaissukupolvien ja eurooppalaisnaisten jalanjälkiä, ja menen töihin, vaikka vauva on vielä, no, vauva. Minustakin oli ihan hyvä ihminen kasvanut, vaikka olinkin päivähoidossa jo muutaman kuukauden ikäisestä.

Jälkikäteen voin sanoa, että paremmankin ratkaisun olisin voinut tehdä. Itse pidän työnteosta, ja haluan antaa palkalleni vastinetta. Pian vakituisen työn saatuani äitiyslomalle jääneenä nuorena naisena tunsin jopa pientä syyllisyyttä siitä, että olin käyttänyt tilannetta hyväkseni ja mennyt lisääntymään työnantajan kustannuksella, ja siksi halusin palata takaisin mahdollisimman pian ja pysyä yhtä tehokkaana kuin ennenkin.

Olin sopinut lyhyemmästä työviikosta ensimmäisen neljän kuukauden ajan, mutta kesäloman jälkeen työmäärä kasvoi yli aikaisempien mittojen. Mikä hurjinta, mies sai töihin palattuaan potkut. Ilmeisesti työnantaja oli pettynyt, kun raavas äijä olikin tuottanut lisäkuluja jäämällä kotiin hoitamaan tulevaa veronmaksajaa. Minusta olikin yhtäkkiä tullut perheen ainoa elättäjä! Kritisoin ylityötilannetta esimiehelle, mutta tarpeeksi väsyneenä sitä uskoi paksumman palkkapussin korvaavan hyvinvointia edes jollain tasolla, eikä jaksanut korjata tilannetta oikeasti.

Tätä kokemusta rikkaampana päätin siis nyt olla pitämättä kiirettä. Kerttu syntyi lokakuun lopussa, äitiysloma päättyi elokuussa, ja opehommien kannalta se olisikin ollut luonteva aika palata töihin. Minusta se vaan tuntui kovin aikaiselta! Lapsi oli niin kamalan pieni vielä, ja kun mahdollisuus kerran oli, niin hain vielä hoitovapaata marraskuun loppuun.

Omalle työpaikalleni on matkaa 40km, ja yhden tarhapysähdyksen taktiikalla aikaa kuluu julkisella kulkuneuvolla ovelta ovelle 80 minuuttia. Omalla autolla säästäisin kesäkeleissä ehkä vajaan puoli tuntia, mutta talvella joutuisin viettämään aikaa ikkunoita skrapaten ja lasta sisältä autoon metsästäen sen verran, ettei kannata. Bussissa voi kuitenkin ottaa vielä torkut. Säästyy rahaa ja ympäristö.

Jos palaisin töihin tämän lukuvuoden aikana, kun Veera on vielä eskarissa, tarhapysähdyksiä olisi kaksi. Aamut olisivat vielä aikaisempia, ja vaikka olisin töissä kuinka tehokas, lasten hoitopäivät kestäisivät silti yhdeksän tuntia. Äiti vilkuilisi kelloa ja hätäilisi, ja lapset kiukuttelisivat. Bussimatkat kuluisivat harmitukseen ja mietintöihin siitä, eikö lähempää nyt kuitenkin voisi löytyä työtä.

Sitten puskaradio ilmoitti ihanan uutisen: olisi aukeamassa määräaikainen työ paljon lähempää juuri samaan aikaan, kun olin ajatellut palata töihin! Mahdollisuuteni saada homma olisivat niin hyvät, että pohdinnan jälkeen päätin uskaltaa ilmoittaa lakisääteisellä kahden kuukauden ennakkovaroituksella esimiehelle, että pysyisin sittenkin poissa vielä koko lukuvuoden. Hoitopaikatkin oli haettava ajoissa, varmuuden vuoksi, ettei sitten tarvitsisi viedä pikkuista ihmistä siihen paikkaan, mikä sitten kiireessä sattuisi olemaan vapaana. Remonttiprojektin budjettiakaan ei tarvitsisi hirveästi vahtia, kun palkkatöitä olisi tiedossa. Hurraa, varauksella!

Pääsin kuin pääsinkin haastatteluun, joka oli yksi parhaista, missä olen koskaan ollut. Hyvin aikataulutettu ja jäsennelty, mukana tarpeeksi jäseniä arvioimaan eri ominaisuuksiani. Minä kiinnitän näihin huomiota, koska en jännitä haastattelutilanteessa, vaan keskityn olemaan oma itseni. Jäi hyvä mieli, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Antiikin kreikkalaiset eivät kehittäneet todennäköisyyslaskentaa, muistan jonkun kertoneen, koska todennäköisyyksillä ei ole merkitystä. Asiat joko tapahtuvat tai eivät. Nyt eivät tapahtuneet: en saanut työtä. Olinko hölmö, kun järjestin asiat ja pääni kaiken varalta niin, että olisin voinut aloittaa työt neljän viikon päästä? Olisinko voinut sanoa haastattelussa jotain, mikä olisi ratkaissut asian toisin? Olenko vääränlainen ihminen, kun paperilla kelpasin, mutta elävänä en?

No jaa. Ainakaan nyt ei tarvitse valmistautua sysipimeisiin aamuöihin kahden tarhapysähdyksen taktiikalla. On enemmän aikaa keskittyä työpuvuston täydentämiseen. Ja vaunulenkit jatkuu!


Follow my blog with Bloglovin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti