Muistan oikein hyvin, kun minun äitini tuli töistä ruokakaupan kautta meistä viimeisenä kotiin, ja halusi ihan ensimmäiseksi vain istua alas, juoda vähän teetä ja selata postit. Taitaa olla perinnöllistä, joko sukuvika tai sitten ihan lajityypillinen piirre.
Vanhempainvapaalta töihin palaaminen oli - ja on, kyllä tässä tottumisessa tähän kuvioon on edelleen sulattelemista - hässäkkä sinänsä. Vaikka opetan tässä jaksossa oikein mukavia nuoria ihmisiä, ja ehdin kotimatkalla bussissa vähän latautua, se sosiaalisen kanssakäymisen määrä, mitä työpäivään sisältyy, on aikamoinen verrattuna kotiäitipäiviin. Pään höttöytymistarvetta riittäisi tässä pidempäänkin pendelöintiin.
Kuitenkin sinänsä turhan pitkän työmatkan jälkeen sitä on odottanut kotiin pääsyä, mielessään joku tunnelmakuva kesäisestä aamupäivästä, jossa lapset ovat ulkona leikkimässä ja minä ja Mies voidaan pötkötellä rauhassa sohvalla kahvikupillinen kädessä (uudella sohvalla ei juoda eikä syödä!!!), silmät puoliksi kiinni, puoliksi naistenlehdessä ja televisiossa...
...ja todellisuus kello kuusitoista nolla kahdeksan on se, että minun saapuessani petollisen hiljaiselta ja rauhalliselta kadulta pihaan, sieltä saapuu samaan aikaan timpuri antamaan raporttia ja kysymään mielipidettä, Mummu tuomaan päivän postia, Kerttu hihkumaan syliin, Veera näyttämään temppua (Äiti, kato! Haluuks nähdä ku mä teen yhden tempun? Kato! Äiti, kato! Hö, et sä kattonu! koska siinä välissä jo joku muukin oli vaatinut huomiota), ja se, jonka kanssa haluaisin vaan edes nanosekunnin verran halata ja vaihtaa rauhallisen katseen ja pusun, ehtii vaan nyökätä jonkun pään takaa moi, samalla kun lähtee tekemään jotain hommaa, jonka tekijää on jo odotettu paikalle.
Eilen ei enää yhtä aikaa tarvinnut olla kuin yksityinen, perhekeskeinen siviiliminä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti