Päivähoitovuodatus

Ihan aluksi kuvitteellinen tuomarin pilli suuhun ja hiljennetään kotiäiti/uraäiti-mutisijat, jos niitä enää on. Tässä maassa niin harvalla on oikeasti mahdollisuus valita. Toiset haluaisivat mennä vauva-ajan jälkeen töihin rahan hankkimiseksi tai itseään toteuttaakseen, mutta töitä ei ole. Toiset haluaisivat jäädä kotiin vauva-ajan jälkeen omaa maailmankuvaansa tai unelmaansa toteuttaakseen, mutta se ei taloudellisten tosiasioiden vuoksi ole mahdollista. Tant pis. Jokainen tekee sen ratkaisun, joka omaan tilanteeseen parhaiten sopii, ja takaa onnellisuutensa sopeutumalla tilanteeseen parhaansa mukaan.

Jätin tällä viikolla päivähoitohakemuksen. Kovasti velloivat tunteet. Että tässä sitä nyt ollaan, kotiäiteily on loppumassa, vääjäämättä, laitoin päivämäärän hakemukseen, vaikka lisäsinkin kommenttiruutuun, että ajankohta on arvio. Miksi? No siitä sitten joku toinen kerta. Tavallaan sitä vähän yrittää vähän nyyhkiä mielessään, että "voi ei, nämä alkaa olla näitä viimeisiä vaunulenkkejä keskellä arkipäivää, kohta olen tähän aikaan päivästä töissä, enkä voi nauttia kuulaasta syyssäästä ja kauniin ruskaisesta puistokadusta", mutta sitten ihan rehellisesti myöntää itselleen, että oikeasti olisi jo tosi kiva päästä päivisin aikuisten ihmisten ympyröihin. (Sitähän tämä naputtelukin on! Ajatusten siirtämistä lapsen tarpeiden ennakoinnista ja jatkuvasta valmiustilassa olosta johonkin ihan muuhun.)

Mutta haikeaa on. Tuntuu niin raastavalta kuvitella oma pieni höpsiäinen hoitajan hoiviin... Aamuhärdelliä kammoksun eniten, koska tiedän oman pinnani lyhyyden. Onneksi näin toisella kertaa osaan jo tietoisesti päättää, että mitään iltamenoja ei kannata ensimmäisiin duuni- ja tarhakuukausiin ladata, koska iltaelämä vaan on perheellisen ihmisen parasta aikaa.

Joskus vielä ihmettelin, miksi pienten lasten vanhempia ei näy missään, niinkun et miks ne uhrautuu ja lakkaa elämästä...

Veera meni tarhaan (minä menin päiväkotiin, ehkä mun vanhemmille tarha kuulosti eläimelliseltä?) 11 kuukauden ikäisenä. Se tuntui monella tavalla itsestäänselvemmältä silloin, koska tyttö oli jo viettänyt puoli vuotta isänsä kanssa, eli selvästi pystyi elämään ilman äitiään. Symbioosi oli jo... ei rikottu, eikä katkennut, ehkä purkautunut? Lisäksi Veera on ollut ihan pienestä asti reipas ja ulospäinsuuntautunut ja utelias ja touhukas, eikä ole ollut epäilystäkään, etteikö hän olisi viihtynyt toisten lasten seurassa. Luotan myös sokeasti päivähoidon henkilökunnan ihmisyyteen ja kiitän yhteiskuntaa, jossa on mahdollista saada lapsi kunnalliseen päivähoitoon periaatteessa pilkkahinnalla: ilman tätä järjestelmää meidän perheen elämä olisi aika erilaista kuin se nyt on.

Jos laskettu töihinpaluuaika osuu kohdilleen, Kerttu on tarhauransa alussa vähän Veeraa vanhempi, kävelee jo reippaasti, on yhtä sinnikäs kuin siskonsa eli tulee varmasti ymmärretyksi eli pärjää hienosti vieraan ihmisen hoivissa. Ja silti mä olen jotenkin kauhean huolissani, että miten kauhean teon tässä nyt olen tekemässä, pienen ihmisen perusluottamuksen rikon... Osaisiko sitä nyt ottaa itseään niskasta kiinni ja kääntää ajatuksen? Että onpa hienoa, kun tyttäreni nyt pääsee osaksi suurempia ympyröitä ja saa kokemuksen siitä, että kivoja ja turvallisia ihmisiä on oman perheen ulkopuolellakin!