sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Äitipuoleuden puolia

Meidän neuvolatäti Heiskanen kertoi joskus heitä koulutetun uusperhe-aihepiiristä, ja oli kuulemma ollut monenlaisia silmiä avaavia kertomuksia, mutta yhteenvetona ei oikeastaan voinut sanoa muuta, kuin että kaikki uusperheet ovat erilaisia. Kaikki perheet ovat erilaisia. Nyt on taas se hetki viikosta, kun meidän perheen muoto on muovautunut. Tähän kohtaan olen nyt kirjoittanut jo viisi kertaa erilaisen lauseen ja poistanut sen, mikään niistä ei nyt oikein sovi... Sanotaan nyt niin, että on kiva, että tämä muovautuminen tuntuu nykyisellään ihan normaalilta.
Tyhjä sohva.

Kaikki äitipuolet ja kaikkien äitipuolien kokemukset ovat erilaisia, mutta mun äitipuoleuteni suurin draama on se, että mun koko aikuinen elämäni on perustunut siihen, että olen päättänyt ja antanut itseni asettua haavoittuvaksi, mitä tulee näihin minun Mieheni ensimmäisiin lapsiin. Olen tiennyt alusta asti, että tuon ihmisen mukana tulee enemmänkin ihmisiä, eikä mulla ole mitään asiaa niiden välisiin suhteisiin, muuten kuin korkeintaan niitä tukemaan, jos vain siihen pystyn. Samasta syystä marttyyrius on kerta kaikkiaan mahdottomuus: jos alkaisin osoittamaan mieltäni siitä, etten ole Mieheni maailman ainoa napa, tai ikinä sitä ollutkaan, sahaisin vain omaa oksaani.

Isojen lasten elämässä on neljä tietyllä tavalla erityistä aikuista: äiti ja äidin puoliso, isä ja minä. Äidin ja isän asemat ovat horjuttamattomat, ja äidin puoliso on lasten elämässä läsnä lähes joka päivä, koska heillä on sama osoite 24 päivänä kuukaudessa. Hänellä on vuosien varrella ollut monia tärkeitä tehtäviä lasten arjessa, sellaisia, joista me täällä toisessa kodissa olemme vähän - kateellisia? Ei se ole oikea sana tähän. Haikeita. Tosiasia on, että vaikka välit ovat hyvät ja mutkattomat, ja viestit viuhuvat paikasta riippumatta, neljä päivää kuukaudessa ihan livenä yhdessä on paljon vähemmän kuin 24 päivää, mikä tietenkin tekee näistä lyhyistä pätkistä erikoistilanteita, vaikka varsinkin nyt näiden pienten tyttöjen kanssa pyöritämme ihan samaa elämää kuin muutenkin. Voin varmaan vähän vinosti tässä todeta mitään osapuolta kuitenkaan loukkaamatta, että ellei tiettyjä kulttuurieroja meidän osoitteiden välillä olisi, mitään uusperhettä ei kenties koskaan olisi muodostunutkaan.

Mutta se mun draamani! Mulla ei ole paikkaa lasten perusarjessa, enkä mä ole niiden biologinen vanhempi; mun lokeroni on meistä neljästä kauimpana. Eikä siitä sovi valittaa, koska missään tapauksessa en voisi syrjäyttää tässä kuviossa ketään. Kuitenkin lähes kaikissa mun omaa elämääni koskevissa valinnoissa mä välttämättä otan huomioon nämä mulla rakkaat yllättäen isoiksi kasvaneet pienet, ei vähiten vaikka näissä materiaalisissa asioissa: harva 25-vuotias lapseton nainen ostaa omakotitalon ensiasunnokseen, ja meillä on ollut 7-paikkainen auto pakon edessä jo silloin, kun meidän osoitteessa on virallisesti asunut kolme henkeä. Lisäksi tietenkin on harrastusaikataulut ja sukulaisuussuhteet, ja monia sellaisia vaikeasti määriteltäviä asioita, jotka ovat muokanneet mun ajatusten radat tietynlaisiksi tässä vuosien saatossa. Meillä on neljä lasta, vaikka niistä vain kaksi on biologisesti mun.

Eniten mä toivon sitä, että sitten yhtenä päivänä, kun ollaan kaikki aikuisia, meidän suhde toimii omalla painollaan niin hyvin, että mun paikkani lähestyy niiden kolmen muun erityisen aikuisen paikkaa. Toiveen toteutumisen eteen mä voin vaan olla aidosti oma itseni, ja katsoa, mihin se johtaa.

Follow my blog with Bloglovin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti