keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Kasvatusotteeni kehittämiskohde

No niin. Yritin eilen välttää omien temperamenttipiirteideni levittelyä kaikelle kansalle, mutta yksi vahva sellainen - jonka toki osaan virallisissa yhteyksissä hallita, mutta paljon se vaatii keskittymistä ja energiaa - on korkea häirittävyys.

Se siis tarkoittaa sitä, että kun näen tai kuulen tai haistan tai ajattelen jotain mielenkiintoista, pystyn tosi nopeasti siirtämään mielenkiintoni edellisestä kohteesta tähän uuteen. Oman pääni sisällä ja tuttujen aikuisten kesken se on kivaa ja viihdyttävää (mun mielestä), koska uudet asiat on musta kivoja, ja niiden yhdistely vanhoihin asioihin se vasta kivaa onkin, koska kun on aika laaja yleissivistys ja tarpeeksi älliä, siitä syntyy lisää uusia asioita ja niin edelleen. Sitä sanotaan luovuudeksi ja nokkeluudeksi, jos kanssaihmiset ovat samalla aaltopituudella, jos eivät, minä olen heidän mielestään nenäkäs ja ärsyttävä häslääjä.

Kasvatusasioissa tästä ei myöskään aina seuraa hyvää. Arvostan hirveästi jämäkkää ja selkeää kasvatusotetta, ja tietyt rajat on mulla ihan ehdottomia: turvallisuus tietysti, ja ihmisten kunnioittaminen eli hyvä käytös. Ongelma syntyy siitä, että itse toki aikuisena ihmisenä tunnistan spontaanisti vaaranpaikat ja sosiaalisen kanssakäymisen vivahteet, mutta lapselle ne pitäisi pystyä opettamaan ennakoivasti ja melko mustavalkoisesti. Samaan aikaan saatan kuitenkin olla innoissani siitä, että lapsella on mahdollisuus kokeilla jotain uutta, jolloin into syrjäyttää rutiinin, ja sitten itse johdattelen lapsen mutkitellen päin niitä ehdottomia käytösrajoja. Siitä hämmentyy sitten sekä äiti että lapsi. Tietysti toisaalta tekemällä oppii.

Esimerkki 1.

Olen arkiliikunnan ja kannattaja. Olen tietoinen liikennesäännöistä ja vaaranpaikkojen ennakoinnin tarpeesta. En kestä katsoa sivusta vanhempia, jotka antavat lapsen päättää liian isoista asioista.

Olen sairaan innoissani siitä, miten innoissaan Kerttu on kävelemisestä! Viime viikolla annoin sen ensimmäistä kertaa kävellä itse ulos portista kadulle, tarkoitus oli napata se rattaisiin istumaan kadunkulmassa. Mutta kun intoa riitti, annoin sen kävellä vielä yhden korttelin, ja vielä toisen, ja kolmannen... Kun nyt Kuukkarissa ollaan, eikä liikennettä ole kauheasti, niin antaa toisen kävellä! Väsähtääkin sitten unille nopeammin! Kui hianoo!

Onko mitään järkeä antaa yksivuotiaalle kokemus a) siitä, että portista saa kävellä itse ulos, b) siitä, että kadulla saa kävellä itse, c) siitä, että jos osoittaa haluavansa kävellä vielä lisää sen jälkeen, kun äiti ilmoittaa, että tulepas tänne rattaisiin, se saattaa antaa periksi?

Esimerkki 2.

Musta olisi ihanaa sisustaa lastenhuone nätiksi ja järjestää naapurihuone joka ilta, jotta talo näyttäisi sivistyksen kehdolta. Osa minusta haluaisi pitää hallussaan kaikki kodinsisutukseen liittyvät narunpäät ja kieltää muilta, varsinkin alaikäisiltä, oikeuden sotkeutua asiaan. Musta on myös äärettömän tärkeää ja superhienoa, että Veera haluaa ja saa toteuttaa majanrakennusvisioitaan ja jatkaa leikin kehittelyä pitkäjänteisesti useampia päiviä! Saan hurjat hyrinät siitä, kun näen, miten se alkaa toteuttaa jotain ideaansa, joka on selvästi tarkkaan etukäteen mietitty joka kantilta!

Nyt se on kaksi päivää halunnut ehdottomasti katoksen sänkyynsä. Noin tuhanteen kertaan olen sille sanonut, ettei sitä hyttysverkkomaista systeemiä varten laiteta kattoon koukkua, koska sisustus vaihtuu minusta riippumatta ja aivan yllättäen noin kerran kuussa. Riitely on toistunut sen noin tuhat kertaa. Tällä erää se viritti kyseisen hyttysverkkomaisen systeemin ensin lukulamppunsa päälle, minkä toki kielsin, koska se on yksiselitteisesti vaarallinen asetelma, vaikkakin tosi hieno! Asetelma purettiin. Kun seuraavan kerran tulin yläkertaan, fleecepeittoa oli yritetty teipata kiinni seinään toisesta reunastaan, ja kun se ei ollut onnistunut, kiinnitys oli saatu toimimaan nastoilla. Peiton toinen reuna oli aseteltu sängyn viereen tuodun tuolin selkänojan varaan.

Ymmärrän, ettei suhteellisen painava fleecepeitto voi pysyä seinässä nastojen varassa, ja että nastat ja peitto tippuvat niiden alla nukkuvan lapsen päälle. Mutta idea oli niin hieno! Eikä yksi nasta nyt ihan kauhean varmasti paksun täkin läpi pistä, ja luultavasti kimpoaa sängyn reunan yli varmemmin kuin jää lakanalle lasta pistelemään, ja vaikka pistäisi, aiheutuva vamma ei olisi vakava. (Iskän huolestunut kommentti sai meidät kuitenkin päättämään, että parempi on purkaa tämäkin katos.)

Follow my blog with Bloglovin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti