Norja matka

Oli muuten sitten niin onnistunut pitkä viikonloppu kuin vain voi yhden aikuisen ja kahden (vielä naftisti) alle kouluikäisen kesken matka vain olla! Kiitos kuuluu erityisesti henkilökohtaiselle ohjelmamestarillemme Vibekelle, joka tuntee Norjan eteläkärjen sattuneesta syystä paremmin kuin hyvin.

Tässä nää on vasta niinku lähdössä.
Hki-Vantaan lapsikuljetin oli käytössä parkkipaikalta
turvatarkastukseen, toimi, muttei ollut järin mukava.

Yksityisen kotimajoituksen suhteen en pysty vinkkaamaan muuta kuin että nuoruusvuosina solmittuja ystävyyssuhteita on hyvä pitää yllä, mutta että varmasti airbnb:t ja muut tarjoavat ihan mainioita vaihtoehtoja. Meille osui upea merimaisema ja tunnelmalliset sisätilat sekä vallan mahtavaa seuraa sekä aikuisille että lapsille.

Takapihan terassi.

Helsinki-Oslo- ja Oslo-Kristiansand -lentojen väliin jääneet 80 minuuttia riittivät hyvin vaihtoon, ainakin pelkillä käsimatkatavaroilla. Oli kuitenkin ihanaa, että loput 25km päästiin jo autokyydillä! Emäntämme sai näppäränä tyttönä sosiaalisia mediaverkostojaan käyttämällä lainattua Kertulle istuimen viikonloppua varten, joten kaikin puolin olimme hyvässä turvassa, vaikka kotimatkan neljä tunnelia olivat pimeydessään suomalaiseen tasamaastoon tottuneelle puolitoistavuotiaalle alkuun aika järisyttävä kokemus.

Vaikka perillä oltiin Suomen aikaa yhdeksältä eli nukkumaanmenoaikaan, kaikki kävivät sen verran kierroksilla, ettei sänky kutsunut heti ketään, ja nälkäkin oli. Pienin kyllä sammahti heti, kun äiti sen aikanaan ehti laskea sänkyyn. Keskimmäisen kokoiset tytöt kävivät pulahtelemassa uima-altaassa kielimuuria murentelemassa, ja kun heidät oli saatu nukkumaan, aikuisimmat tytöt jäivät vielä sohvalle muistelemaan vanhoja ja päivittämään kuulumisia.

Lauantaiaamuna aamiaisen ja eväsleipien teon jälkeen huristeltiin parikymmentä minuuttia Kristiansandin eläinpuistoon. Sepäs vasta olikin paikka! Ei mikään peruspuisto, vaan kokonaisuudessaan ainakin parin päivän mittaisen tutustumisen arvoinen kohde, josta löytyy pohjoismaisten villi- ja kotieläinten lisäksi myös muun maailman elikoita, mm. kirahvi, jollaista minä en ollut ikinä ennen nähnyt itse henkilökohtaisesti omilla silmilläni elävänä. Eläinpuiston puitteet olivat upeat, mutta alueelta löytyy lisäksi hurjan paljon muitakin juttuja. Korkeasesongin aikaan sisäänpääsy kustansi aikuiselta (yli 14-vuotiaalta) 419 NOK / 46€ ja 3-13-vuotiaalta 359 NOK / 40€ ja minusta käynti oli kyllä enemmän kuin hintansa väärti. Liput voi ostaa nettikaupasta, mutta ihan mainiosti saimme ne myös portilta. Maksoin koko reissun ajan kaiken kortilla, ihan niin kuin kotonakin olisin tehnyt.

Me suomalaiset emme olleet ennen kuulleetkaan Kapteeni Sapelihampaasta, mutta nytpä tiedämme, kuka on oikeasti Merten Kuningas! Seilasimme kapteenin laivalla, Mustalla Rouvalla, taistoon puolustaaksemme Sapelihampaan ja hänen miehistönsä hallitsemia vesiä, hiivohoi vaan! Tykkien paukahdukset vähän pelästyttivät reipasta Veeraakin, mutta se kertonee todentuntuisesta tunnelmasta enemmän kuin jylinän kammottavuudesta.

Samaan aikaan Kerttu veteli hirsiä tukevissa vuokrarattaissa, jotka Vibeke ystävällisesti työnteli Mumbaihin, johon olimme matkalla. Siis sinne järven toiselle rannalle. Rattaista maksettiin pian sisääntuloportin jälkeen oikealla sijaitsevassa tallissa 250 NOK, mutta palautettaessa niistä sai 150 NOK käteen (seteleinä), eli hinta oli oikeasti 11€. Ei paha, koska ruumariskiä välttääkseni olin jättänyt omat huterammat matkarattaat suosiolla kotiin.

Vierailimme myös Kardemumman kaupungissa, ihan siinä kävelymatkan päässä Mumbain satamasta. Satuimme paikalle juuri, kun poliisimestari Paavali kertoi kaupungin elämästä, ja sattumalta Sohvi-neiti ja Topiaskin olivat maisemissa. Maren ja Veera saivat ihan fyysisen kontaktin iloisiin rosvoihin, joista kenties Jesper koputti Marenia olkapäälle sivukadulla hipsiessään. Raitiovaunulla sai ajella ja syödäkseen ostaa pullaa ja makkaraa (eli pölseä). Mutta toisin kuin kirjassa, rosvojen kotona ei kyllä ollut leijonaa, vaan kameleita.

Kardemummasta poistuttuamme tapasimme ainakin vielä susia ja ilveksen, paijasimme kanaa, tytöt ajoivat traktorilla, näimme orangin ja sen äidin hengailemassa ja pääsimme savannille. Laskimme, että vietimme alueella kuusi ja puoli tuntia. Aika kului nopeasti, mutta kyllä oli energiatkin kulutettu, eikä iltaan enää tarvittu mitään muuta ohjelmaa. Ja siitä huolimatta ilta venyi, ja noin seitsemänvuotiaat hihittelivät keskenään vielä niin myöhään, että heidät sittenkin piti sijoittaa eri huoneisiin nukkumaan.

Täällä se Kalastajan vaimokin asuu - ja niin pienet on aina piirit, että tietenkin Vibekekin sen tuntee!

Sunnuntaiaamuna kävimme kahvittelemassa Lillesandin keskustan pikkurannalla. Totesimme, että kansallisuuteen katsomatta vanhemman onni asuu niissä hetkissä, kun lapset ovat tyytyväisiä ja innoissaan, eikä sitten ole niin väliä, vaikka kahvit kaatuisivat rinnuksille... Paidan vaihdon jälkeen palasimme alkuperäiseen suunnitelmaan ja ajoimme katsomaan kaikenlaisia ihanuuksia Randesundin kynttilävalimoon: oli ihan pikkuisia kissanpentuja ja pitkäkorvaisia kaninpoikasia, vuohia ja hevosia, järjesttömän ihana puutarha ja kauppa, joka jatkui aina uuden kulman taakse ja oli pullollaan kaikkea superhienoa. Onneksi rajatunkokoiset matkakassit pitivät lompakonnyörit suljettuina, muuten olisi mukaan varmaan tarttunut kaikenlaista tosi tärkeää sisustustilpehööriä. Jos nyt sattuisit olemaan ohikulkumatkalla omalla autolla, ostostenteon lisäksi paikkaan voisi hyvin pysähtyä kahville ja vaipanvaihtoon, oli niin siistiä ja viihtyisää että.

Äitien tarkka energiavajauksen huomaava aisti varoitti, että olisi syytä lähteä kotiin päin vähän lepäilemään, ehkä kastautumaan ja syömään ennen lentokentälle suoriutumista. Kiukkua ja uupumusta oli ilmassa, mutta saimme tunnelman kääntymään onnelliseksi väsymykseksi lähtemällä ajelemaan kentälle tuntia ennen aiottua hetkeä. Tie kulki vuonon reunaa pitkin, ja viimeisestä risteyksestä käännyimmekin lentokentän läheiselle rannalle, jossa murtovesialueelle oli turvallista päästää Kerttukin pluttailemaan. Tai no, ikinä en ole nähnyt joutsenta niin läheltä kuin silloin, kun ohimennen vilkaisin olkapääni yli Vibeken vähän varoittaessa: ihmisten eväitä syömään tottuneet pari joutsenpariskuntaa kaartelivat vedessä ja hiekalla, ja yksi oli jo siinä siipiään levittelemässä parin metrin päässä Kertusta, ilmeisesti pienet reiden prinssinakkeihin silmissään sekoittaen...

Illan viimeinen lento Osloon lähti puoli kahdeksan aikaan. Halailtiin parkkipaikalla ja sovittiin, että ensi kesänä tutustutaan meikäläisiin maisemiin. Tyttäret olivat aidosti järkyttyneitä tajutessaan, että välimatka on sen verran pitkä, ettei tässä välissä noin vaan tavatakaan! Ainakin Veera kuitenkin oli hetken päästä taas matkustustäpinöissään: leikittiin, että oltiin Amazing Racen lasten versiossa, jossa yhtenä tehtävänä on kuljettaa mukana kääpiönkokoista pikkulasta. Onnistuimme tehtävässä. Lentokentältä hyppäsimme lentojunaan, joka vei meidät Oslon keskusasemalle, jonka oven vieressä oli Scandic Byporten, jonka henkilökunta oli supermukavaa ja kaiken lisäksi huoneessa oli kerrossänky. Ja aamiainen oli mainio, äitikin ehti syödä, koska Kertun sai köytettyä tuoliin sidottavaan lastenistuimeen.

Lentojuna vei meidät takaisin Oslon lentokentälle, josta sai lainaksi hyvät rattaat, joihin jonkun muun lapsi olisi saattanut vaikka nukahtaa, mutta meidänkin nuorimmaisemme pysyi kuitenkin nätisti ja mukavasti paikallaan jättäen äidin kädet vapaiksi pakollisia taxfree-ostoksia (mm. ruotsinlaivojen valikoimaan verrattuna hiukan kalliimpaa nuuskaa) silmällä pitäen.

Ja kyllä: tässä koko viikonlopun ja kolmen hengen matkatavarat killumassa lentokentän lainarattaissa.

Helsinki-Vantaa ei nyt kyllä minulta saa maailman parhaan kentän arvonimeä. Oslolaisten lainarattaiden jälkeen tuntui ihan typerryttävältä saapua ihmisvilinästä pullistelevaan aulaan, jonka jälkeen oli vilkas läpikulkualue, johon ei oikein uskaltanut laskea vikkeläjalkaista puolitoistavuotiasta. Pakko oli, kun kävin selvittämässä, mistä yhteysbussi Aviapoliksen juna-asemalle lähtee, ja että kannattaisiko odottaa kaukojunayhteyttä lentokentällä vai Tikkurilassa. Arvoin voittajaksi Tikkurilan, jossa italialaisravintola ja sen mukava tarjoilija pelastivat parin tunnin odotusajan muuttumasta tuskaksi, mutta missään tapauksessa kumpikaan vaihtoehto ei ollut erityisen lapsi- tai vanhempiystävällinen. Laitoin kyllä jo palautetta sekä Finavialle että VR:lle. Kumpikaan ei vielä ole vastannut, mutta kenties lentoaseman oman junapysäkin avautuessa lokakuussa matkaa jatkavat lapsiperheet ja sitä kautta muutkin matkustajat on huomioitu paremmin.

Mutta hei. Suosittelen eteläistä Norjaa! On kaunista ja muutenkin koselig!

Follow my blog with Bloglovin