torstai 30. heinäkuuta 2015

Taaperon kanssa mustikassa

Kuukauden verran olen tuntenut epämääräistä levottomuutta siirtyä Isomäen suuntaan tarkkailemaan mustikan kypsymisastetta. Joskus kävin vielä aamujuoksulla samassa metsässä, ja tieto tuli itsestään, mutta nyt on hölkät jääneet vähemmälle. Vihreän seassa taivaltaminen tekisi silti ihmiselle hyvää, ja lapsetkin sinne pitäisi roudata. Ja kyllä nyt edes muutama desi mustikkaa pitää saada itse poimia!

Virpin kanssa käytiin vuosia tuntemassa yhteyttä esiäiteihin, kykkimässä varvikossa ja olemassa syvällisiä. Se oli ihanaa, ja introvertille näpertäjäluonteelle hyvin ominaista puuhaa. Riippuvuutta aiheuttavaakin: ensin poimitaan kipon pohja piiloon (taso 1), sitten kippo puoleen väliin (taso 2), sitten täyteen - ja ehkä jonain vuonna otetaan jo käyttöön ämpärit ja poimurit.

Tuli sitten kerran kesä, kun piti ottaa lapsi mukaan, ja homma sai uuden ulottuvuuden. Hiljainen seurustelu ei enää onnistunut, koska lapsi liikkui arvaamattomasti, tai sillä oli jotain asiaa, ja sitä piti vahtia ja huoltaa. Aikuiset siirsivät seurustelunsa mattopyykkäilyn oheen. Äiti vei lasta metsään kahden kesken. Pieni purkki riittää mustikoille, koska tässä ei ole kysymys eloonjäämisestä, tärkeämpää on saada pieni ihminen innostumaan touhusta omine ehtoineen.

Eilen vuorossa oli Kerttu. Veera ei halunnut, koska yhdistää metsän, mustikat ja hyttyset toisiinsa. Ymmärrän yskän, yritän myöhemmin uudelleen, mutta en missään nimessä halua traumauttaa, koska metsä on hieno asia.

Aika hienoa on sekin, että vaikka siellä ei tule tarpeeksi usein käytyä, meidän urbanistien lähimetsään on kuitenkin vain vajaa kilometri matkaa. Pitkää hihaa, lahjetta ja lenkkaria sekä pyöräilykypärää varusteiksi, kilon jugurttiämpäri mukaan, pyörällä pururataa pitkin metsän sisään ja toimeksi.


Äiti ottaa ämpärin toiseen ja Kertun käden toiseen käteensä. Loikataan pikkuojan yli yhdessä. Katsotaan miltä mustikka näyttää. Huomataan, että ne on piilossa lehtiensä alla. Kukkuu! Ei ole lapsesta hauska juttu, mutta nykii pari marjaa irti. Huomaa, että äidillä on ämpärissä jo noukittuja marjoja, paljon helpommin ulottuvilla. Työntää pikku kätensä ämpäriin ja ottaa nyrkin täyteen mustikoita. Äiti ei ilahdu, mutta muistaa, että tavoite ei ole määrällinen. Yrittää silti selittää, että kerätään marjat ämpäriin, ja sitten kotona vasta syödään ne. Ookoo.

Äiti harppaa keskemmälle ja kehottaa käden perään inisevää lasta tulemaan itse perässä. Lapsi pyörii ympyrää, menee pururadalle tanssimaan, tulee sitten mustikkaämpärin perässä. Muka auttaa, pitelee taas mustikkaa kädessä, ojentaa sitä ämpäriin, ja hyväuskoisen äidin antaessa ämpäriä lähemmäs nakkaa oman mustikkansa maahan ja ottaa ämpäristä nyrkillisen.


Jälkiviisaana voisi todeta, että vaalea huppari ja vaaleat farkut eivät olleet paras vaatevalinta. Laitoin ne kuitenkin kotiin päästyä kuumaan astianpesuaineella terästettyyn veteen ja hinkkailin vähän, ja sen jälkeen 60-asteiseen pyykkiin. Mustikkatahrat irtosivat ihan hyvin, ainakin äsken vilkaistessani farkkujen takapuoli oli taas yksivärinen.

Follow my blog with Bloglovin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti