Kolme kuukautta se kesti, meidän Kodin välittyminen seuraaville asukkaille. Melkein päivälleen sen verran on nyt kulunut aikaa siitä, kun ensimmäisen kerran soitin kiinteistönvälittäjälle, ja sanoin suunnilleen näin: "Meillä olisi talo myytävänä. Varmaan." Sen jälkeen näytettiin Kotia välittäjälle, allekirjoitettiin välityssopimus ja sovittiin ensimmäinen esittelypäivä.Ensin luultiin, että päästiin helpolla, että yksi esittely olisi riittänyt, mutta lopulta pidettiin toinen ja kolmaskin, sekä sitten vielä yksi ihan yksityinen. Uudet asukkaat tutustuivat tulevaan kotiinsa harkiten ja rauhassa - minkä täytyykin olla ainoa oikea tapa, sillä aika hurjaa olisi tehdä tämän kokoluokan päätös yhdellä katsomisella. Mekin, silloin yhdeksän vuotta sitten, vaikka emme olekaan ihan rationaalisimpia hankkijoita, kävimme kyllä vielä uudestaan katsomassa, näyttivätkö nurkat oikeasti niin ihanilta kuin ensisilmäykseltä halusimme havaita. Jos siinä välissä joku olisi ehtinyt varata tämän itselleen, Koti ei sitten olisi ollut tarkoitettu meille. Mutta se oli.
Kodin ostaminen vaati hurjasti papereiden pyörittämistä pankkien välillä, varsinkin kun oma tilini oli vielä Tuusulan pohjoisrajalla, asiointipankkini Porissa ja työpaikkani, jossa pankkien aukioloaikaan oleilin, Raumalla. Puhelin pirisi ja tapaamisia sovittiin melkein minuuttiaikataululla, ja muistan olleeni kovin vaikuttunut siitä, miten hienosti kaikki sujui. Itse kaupantekotilanne taisi jännittää sen verran, etten siitä kauheasti muista. Siirtyminen huolettoman vuokra-asujan identiteetistä asuntovelalliseksi oli kuin mustaan tunneliin olisi astunut: vaikka miten olisi tolkuttanut itselleen, että aika moni muukin on saman askeleen ottanut, ja prosessi on hyvin koeteltu ja säädelty ja pankki on tiukassa paikassa tukena ja asioista voi neuvotella, niin silti oli sellainen tunne, että on nyt mennyt tekemään jotain peruuttamatonta ja kerrassaan järjetöntä.
Se tunne hälveni aikanaan, suunnilleen samoihin aikoihin, kun lakkasin kovalla tuulella jännittämästä sitä, irtoaako siihen mennessä viisi vuosikymmentä paikallaan pysynyt peltikatto nyt juuri tänä yönä.
Kodin myyminen oli lopulta paljon proosallisempaa, ainakin sen jälkeen, kun suurimmat tunteilut oli tunteiltu. Marssimme pankkiin, minä varmistin virkailijalle, mihin kauppasumma sijoitetaan, allekirjoitin, sitten istuimme kaikki, myyjä-, välittäjä- ja ostajaosapuolet, tutkimme kauppakirjan, tapasimme toisen pankin edustajan, näimme suurelle summalle kirjoitetun shekin ja kaupanvahvistajan saavuttua allekirjoitimme. Lopuksi vielä maksoin pois välittäjän palkkion ja asuntolainani. Ei kaupantekijäiskahveja. Tarjoamme ne ostajille myöhemmin ihan omaan piikkiimme.
Nyt sitten tästä iltapäivästä lähtien Koti ei enää ole meidän. Lainaamme sitä vielä ensi kuun loppuun, pidämme hyvänä, kuin omanamme, muttei kuitenkaan. Kyllä tässä vielä jonkun kyyneleen saa tirautettua.
Silti. Tämä biisi soi päässä, kun lähdin pankista:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti