Pian puolentoista vuosikymmenen anoppiloinnin ja kohta neljän kuukauden jokapäiväisen asumisen jälkeen tapailen keittiöön ja olohuoneeseen astuessani valoa vasemmalla kädelläni, mikä on hyvin outoa, koska ne ovat aina olleet oikean käden puolella. Vanhassa Kodissakin ne, jotka olivat vasemmalla, olivat ylempänä. Nyt käsi nousee vyötärön korkeudelle, vasemmalle, ja löytää vain seinän. Hämmentävää.
Myös avaimet ovat väärässä paikassa. Onneksi Mummu ehtii aamulenkkeilemään ja pelastamaan lukitsematta jääneen pyörän. Auton avaimet kyllä on taskussa, vaikkei niitä tarvita. Remppamiesten jättämää tyhjiötä on ihana täyttää suunnittelemalla kaikenlaisia asioita uudestaan ja uudestaan alusta asti, kun alkuperäinen idea hukkuu. Nyt olisi myös henkistä ja fyysistä tilaa aloittaa projekteja - mutta ei jaksa vielä! Miksi?! En tajua! Mikä saamattomuus!
Hennoiksi aluiksi kasvaneet aamurutiinit eivät tahdo jaksaa kannatella salakavalasti räällä täyttyneen otsalohkon sisällään pitämiä ajatuksia. Ei, en minä kipeä ole, mutta jotenkin on hölmö olo...
Tällä hetkellä ei tarvitsisi olla edes erityisen tiedostava, kunhan vain olisi edes sen verran aikaansa seuraava, että hoksaisi, että tämä on sitä, kun keho käskee mieltä lepäämään, heittäytymään sohvalle hyssyttämään. Nauttimaan juuri tästä hetkestä. Jos en usko, se heittää jonkun taudin mun kimppuuni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti