torstai 30. lokakuuta 2014

Taianomainen torstaiaamu

Ihana aamu tänään: juu, Kerttu kyllä heräsi jo puoli seitsemältä, mutta koska se oli yöllä herättänyt mut vaan kerran parkaisemalla, varmaan itse nukkui kyllä koko ajan, mulla oli kovin levollinen ja rauhallinen olo. Jaksoin saman tien hoitaa tytön aamupuuhat ja sitten vähän hengailtiin.

Ärsyttävää muuten, kun iltaisin on niin tottunut siihen, että Kerttu hälyttää mut yläkertaan itseään rauhoittamaan tässä yhdentoista tienoilla viimeistään, ja nyt se ei enää sitä tee, niin tulee roikuttua tässä koneella vähän turhan pitkään, ja sitten onkin sen verran kierroksilla, ettei syvä uni tulekaan, kun lopulta pääsen vällyjen alle! Täytyykö tässä nyt kerta kaikkiaan alkaa kantaa vastuu omista valinnoistaan..?

Mulla on kello ollut elokuun puolivälistä soimassa klo 7.05 pommiin nukkumisen varalta. Täydellisessä maailmassa heräisin siis itse siihen aikaan levänneenä ja intoa puhkuen, pesisin, pukisin ja laittautuisin, ehkä lukisin lehdenkin, ennen kuin kävisin herättelemässä tytöt uuteen päivään puoli kahdeksalta, minkä jälkeen isompi tyttö pesisi, pukisi ja laittaisi itse itsensä sillä aikaa, kun minä hoitaisin pienemmän, ja sitten syötäisiin aamupala, puettaisiin ulkovaatteet ja oltaisiin ulkona klo 8.20 ja eskarin portin sisäpuolella puoli ysiltä. Oikeasti joko laitan kellon pois päältä paljon aikaisemmin, tai sitten käyn sammuttamassa sitä samalla, kun herätän Veeran, missä tapauksessa aikaa on niin paljon, että annan mukisematta television kääntyä lastenkanaville, mistä seuraa hypnoosi, joka hidastaa kaikkia aamutoimien osia ja sumentaa kuusivuotiaan kuulon. Samalla äidin hermo alkaa nykiä. Tämä on tiedossa, mutta äiti ei osaa ottaa opikseen.

Tänä aamuna Veera heräsi herätyskellon soittoon, petasi omasta aloitteestaan meidän kaikkien sängyt, tuli alakertaan naama unisena ja pyysi, että autan pukemaan, kun hän on niin väsynyt. Totta kai äiti auttaa pikkuiselleen päivävaatteet päälle - siis todellakaan en normaalisti tällaiseen taipuisi! Nyt vaan ei ollut kiire ja jotain hoidettavana ensin. Aamupalapöydässä ei tarvinut muistutella oman lautasen kohdalla pysymisestä, ja sormikkaatkin löytyivät itsestään. Naapurikorttelin Leo ilmestyi portille eskariin saatettavaksi juuri samaan aikaan kuin me ehdittiin kadulle, ja vaikka päästin lapset kulkemaan edellä, risteyksissä katsottiin autot ja pyörät talutettiin Rauhanpuiston yli.


Mulla ja Kertulla oli treffit Julius-serkun ja äitinsä kanssa kaupungilla vähän ennen puoli kymmentä, ja koska aurinko paistoi ja oli ihan kohtuullisen lämmintä, oli oikein kiva työnnellä vaunuja vähän pidemmän kaavan mukaan, Rauhanpuiston reunaa Luvian puistokadun reunan pyörätielle, ja siitä Otavankatua ylöspäin. Raatihuoneen puisto, voi herranjestas! Eihän näin kauniita miljöitä ole missään! Ehdin vielä rantaan asti, ennen kuin täytyi kääntyä kävelykadulle päin. Kerttukin ehti ottaa hyvät aamutorkut, niin että jaksoi olla ihmisiksi kahvilassa ja sitten vielä leffassa. Taisi olla mun viimeinen kerta tuota lajia elokuvaelämystä, joten imin mielikuvaa muistiini oikein kunnolla... Salin rappuset ja naapurikatsojan lelut ja vesipullo kiinnostivat tytärtä enemmän.

Leffa oli hyvä, sen lopussa Kerttu jo hieroi silmiään, ja parin korttelin jälkeen se jo nukkui. Mummu oli käynyt hakemassa Veeran, joten suuntasin mummulaan, paranneltiin siellä vähän maailmaa ja suunniteltiin näköesteistutuksia ennen kuin jatkettiin matkaa kotiin. Ja Kerttu nukkui koko ajan ulkona kauniissa syysilmassa. Olipa ihanaa! Tämän päivän talletan muistiin, ja pyörittelen sitä hölmö hymy naamallani kun tarvitsen pakoa talvisista työviikoista.


Follow my blog with Bloglovin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti