Totuuden nimissä: luovutan säännöllisesti. Pyrin kuitenkin myös ryhdistäytymään yhtä usein. Onneksi en ole se ainoa aikuinen, jota asunnon tila kiinnostaa.
Minulla on kuitenkin tosi hyvä selitys sille, miksi en jaksa vaalia järjestystä jatkuvasti. Olen paha äitipuoli.
Olin 22-vuotias, kun muutin mieheni luo kotiin, jossa meidän isot lapset, silloin 2- ja melkein 4-vuotiaat, asuivat myös osan ajasta. Jossain selkärangassa on tarve siivota ja järjestää uusi koti oman näköiseksi. Sitä tein samalla, kun asettelin omaa omaisuuttani ympäri taloa reviirini merkitsemiseksi. Lasten lelut olivat nätisti heidän huoneessaan, ja jos niitä ajelehtikin jossain muualla, ne oli helppo palauttaa paikalleen. Hirmu näppärästi pysyi muutenkin järjestys, koska gradun kirjoittelua päivittäin lykätessä oli hyvä "tehdä ajatustyötä" eli hinkata vaikka vanhalla hammasharjalla jotain jalkalistaa, jos ei mitään muuta vitkuttelua keksinyt.
Sitten yhtenä sunnuntaina huomasin odottavani lasten lähtöä toiseen kotiin ihan vimmaisesti: en olisi millään malttanut hillitä itseäni oven sulkeutumiseen asti, niinkuin tavallisesti, vaan olisin jo halunnut siivota heidän jälkensä näkymättömiin. Muuttaa kodin takaisin omakseni. Ajatus oli järkyttävä siksi, että lasten isä oli aina lasten lähdettyä murheen alhossa koko loppuillan ja suuresti ikävissään joka tapauksessa - ja mitä tekee tämä kotihengetär tässä: poistaa tarmokkaasti kaikki merkit lasten olemassaolosta.
Lasten kasvaessa pohdiskelin usein sitä, minkä ikäiseltä voi vaatia omien jälkien siistimistä, ja minkä tasoisesti. On vaikea sanoa, kumpi meistä aikuisista oli rasittavampi, jos asiasta keskusteltiin: minä, joka halusin isän paimentavan lapsensa noudattamaan minun asettamiani järjestyskriteereitä, vai isä, joka ei halunnut kuluttaa nalkuttamiseen suurta osaa vähistä yhteisistä hetkistään lastensa kanssa. Äitipuolena minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko stressaan koko ajan siitä, että tavarat ovat lasten jäljiltä mielestäni väärissä paikoissa ja huomauttelen asiasta, mikä saa koko nelikon ärsyyntymään suoraan tai välillisesti, tai kehitän sietokykyäni.
Kun Veera aikanaan syntyi, sietokykyni oli kehittynyt jo melko boheemille asteelle. Se olikin hyvä, koska nyt ei viikossa enää ollut lapsettomia päiviä, jolloin olisi saanut rauhassa poistaa kaaoksen. Toisaalta oli jo pakko alkaa kiristää vaatimustasoa - mutta tässä oma lapsi joutuu ns. lapsipuolen asemaan, koska nalkutus omaa lihaa ja verta olevalle kääpiölle on verrattomasti helpompaa ja vähemmän latautunutta kuin lainalapsille.
Tällä hetkellä vaeltavat tavarat tai naapurihuoneessa jatkuvasti vaihtuva tuoleista ja vilteistä rakennettujen majojen näyttely eivät edes oikeasti ole enää niin harmittavia, vaan eniten tuskastuttavat tiskipöydälle ja muille tasoille asettuvat astiat, tai tyhjät vessapaperirullat, tai ihme paikkoihin unohtuneet vaatteet ja pyyhkeet. Nalkuttaminen harmittaa itseä, ja se, että paikalla enemmän olevat pikkutytöt kuulevat sitä suhteessa enemmän kuin isot lapset, joilta jo voi odottaa enemmän. Mutta onneksi sitä silloin tällöin muistaa vetää henkeä ja miettiä, kannattaako pilata oma päivänsä keskittymällä kaaoksen kauhisteluun, vai pitäisikö sitä sittenkin vaan toimia itse heti kun energia on sopivalla tasolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti