sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Äiti ja iskä festareilla

Kaksikymmentä vuotta sitten Korson Ankkarockissa ekoja festarikokemuksiani keräillessä moni asia oli toisin kuin nyt. Ei esimerkiksi ollut kännyköitä, joilla kuvittelisi pitävänsä yhteyttä tuttuihin alueella, ja joilla ei tietenkään saisi yhteyksiä, kun verkko on täynnä, ja sitten turhauttaa, kun tajuaa, että kyllähän sen nyt etukäteen tiesikin. Huolettomasti poukkoiltiin porukassa tai siitä eksyen, tuskin nähtiin juuri sitä bändiä, jota oli tultu katsomaan, mutta jotain ihan muuta kuitenkin, ja varsinkin tutustuttiin tai toivottiin, että tutustuttaisiin ennestään vieraisiin ihmisiin, joihin ei ehkä enää koskaan tultaisi törmäämään uudelleen. Ennen lähtöä Äiti varmisti, että mukana on tarpeeksi sateenkestävää asustetta ja nenäliinoja.

Se puoli ei ole muuttunut mihinkään. Mummo tuli lapsenvahdiksi, ja löi kouraan kertakäyttösadetakkeja siltä varalta, että jos siellä sataa.


Ennen festareille lähdettiin itsestäänselvästi junalla, nyt mennään omalla autolla, kun junamatka kestäisi tuplaten sen, minkä yksityisautoilu. Ei kimppakyytiä. Menemme kahdestaan, omilla ehdoilla, omia polkuja, omaa hiilijalanjälkeä.


Nestemäisiä matkaeväitä tai festareilla esiintyvän bändin musiikin kuuntelua ei kuitenkaan vielä ole unohdettu. Soundin sijaan luin silti Me Naisia siidereitäni lipitellessäni. Tyhmiä vitsejä kerrottiin, mutta ei huutaen, vaan enimmäkseen lakonisesti laukoen ja päälle hörähdellen.


Suomi. Tuhansien järvien mutta erityisesti miljardien puiden maa.


Kilometrit taittuivat. Maisema pysyy.


Onneksi on mieleistä matkaseuraa. Aika absurdilta tuntuu, että jostain maapallon tuolta puolen lähtee musiikkiyhtye kiertueelle, ja päätyy sitten jonnekin näiden metsien keskelle, josta matka jatkuu ehkä jo samana päivänä seuraavalle lavalle.


Toinen ihme juttu on se, että tuhansien järvien ja miljardien puiden maassa on myös älyttömän paljon peltoa, joka on aikanaan raivattu ihan lihasvoimalla niiden puiden alta. Hatunnoston paikka kyllä, on siihen aikaan ihmisillä ollut tavoitteita ja draivia unelmiensa toteuttamiseen, hyvänä porkkanana tietysti esimerkiksi hengissä pysyminen oman ravinnon hankkimisen kautta.


Meilläpä on autossa lasikatto, jonka läpi voi katsella pilviä. 


Melkein perillä jo!


Telttamajoitukseen emme tässä iässä enää taivu. Asuntola on hyvä vaihtoehto aikuiselle festarivieraalle. Tunnelma on joka tapauksessa eksoottinen ja suorastaan riehakas, kun ei lapsia ole mailla halmeilla, ja ollaan lähdössä hyvää musaa kuuntelemaan!

Puhelin toimii sen verran, että hyvän yön puhelun voi soittaa lapselle vielä alueelle päästyä, mutta kaverin paikantaminen tekstiviesteillä on melkein mahdotonta. Humalatila näyttää kaikilla olevan keskimäärin paljon matalampi kuin ysäriaikoina. Kun on nälkä, tekee mieli mennä paikkaan, jossa voi istua tuolilla, eikä maassa. Vaikka Porisperessä olimmekin viime vuonna Hiuka Tärkeit, täällä vip-alue ei näytä yhtään houkuttelevalta, ehkä juuri siksi, että vanhemmiten nimenomaan tila ja mukavat istuma- ja riippumattopaikat ovat olennaisempia kuin vip-alueella näyttäytyminen. Siksi illan hämärtyessä siirrymme istumaan hiekkakentälle täsmäiskun varsinaista kohdetta odottelemaan.


Kyllä kannatti.

Keikan jälkeen käveltiin hilpeinä keskustaan, haettiin ruokaa ja sitten väsymys iski. Aamulla oli vähän pöpperöinen olo, lähinnä kai ulkoilmassa oleilun sekä vähäisen ravinnon ja levon vuoksi. Minä hyppäsin vuorostani rattiin, ja kotona tyttöjä halaamassa ja pussaamassa oltiin jo yhdeltä. Reissu lähenteli täydellisyyttä.

Follow my blog with Bloglovin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti