Naisten ja miesten tasa-arvo

Kun olin pieni, paras kaverini oli poika. Misa oli minulle tosi tärkeä, ja pohdin usein, olisiko kivempi, että hän olisi veljeni, vai onko sittenkin hienompaa, että ollaan ystäviä. Ei ollut sukupuolella väliä, leikittiin hiekkalaatikossa, rakennettiin teitä ja taloja. Protestoin mielessäni vähän, kun metsäleikissä Misa ja Matti lähtivät väijymään ja minun piti tyttönä tehdä majassa jotain ruokaa. Sujuvasti sitten Päivin kanssa leikittiin barbeilla, ja Maijun kanssa rakennettiin uusia todellisuuksia.

Teini-iässä pidin itsestäänselvänä, että pystyminen on pokasta kiinni, ei jalkovälistä. Menin, tulin, tein ja näin.

19-vuotiaana olin töissä pariisilaishotellissa, jossa vanhempi yöportieerimies oli huolissaan siitä, kun joudun lähtemään kotiin metrolla iltakymmenen jälkeen. Ystävällisesti tuhahtelin, että hei, kyllä minä osaan itsestäni huolen pitää. Ja osasin.

Saman papparaisen kanssa kuitenkin kävin ensimmäisen kerran elämässäni keskustelun siitä, mitä nainen saa tai voi elämällään tehdä. Kerroin, että minusta tulee arkkitehti, että tykkään suunnitella isoja juttuja ja sitten myös nykertää yksityiskohtia. Mies kertoi minulle, että minun pitää tehdä ja hoitaa lapsia, että jos en sitä tee, niin kukas sitten. Olimme syvästi eri mieltä, emmekä oikein ymmärtäneet, miten toinen pystyi pitämään niin kummallisesta ajatuksesta kiinni, mutta jatkoimme työtoveruutta ihan normaalisti ja toisiamme kunnioittaen.

Suomeen palattuani huomasin, että vaikka pikkuveljeni ajokortti oli yhtä tuore kuin omani aikanaan, isäni ei ollenkaan vastustellut sitä, että veljeni tankkaa auton itse. Minun ei ollut tarvinnut tehdä sitä. Kohautin olkapäitäni ja ajattelin, että no, eipä tarvitse bensaa haistella sitten. Mutta kun ensimmäisen kerran minun sitten täytyi tankata, eikä veli ollut mailla halmeilla, oli kauheat paineet ja jännitys: osaanko, pystynkö? Herranjestas. Osaan kasata huonekaluja ja ommella vaatteita. Miksen osaisi painaa bensapistoolin liipaisinta?! Mutta kun ei ollut tarvinnut liata käsiä.

Se eka papparainen oli muuten marokkolainen, muslimi. Isäni on suomalainen, kirkosta eronnut mutta henkinen henkilö.

Olen vähän jääräpäinen ja paljon idealisti ja uskon siihen, että maailma on sellainen kuin minä minä sen haluan nähdä. Ei minua muutenkaan kauheasti kiinnosta se, mitä muut minusta ajattelevat. Se on tärkeää, että saan itse valita, mihin energiani suuntaan. Oikeudenmukaisuus on tärkeää. Olen tosi huono ottamaan vastaan ohjeita muilta, jos huomaan, ettei niissä ole järkeä. Jos ne kuitenkin perustellaan, voin niitä noudattaa, mutta luultavasti kehittelen samaan aikaan jotain parempaa versiota.

Tässä 35 vuoden kypsässä iässä olen joutunut nyt miettimään, että olisinko sittenkin päässyt helpommalla, jos vaan olisin tehnyt niin kuin tytön kuuluu tehdä ja ollut ärsyttämättä kenenkään mielenrauhaa. Olisin jo nuorempana ottanut opikseni niin ei enää tarvitsisi kapinoida. Ei olisi tarvinut ihmetellä, miksi olen joskus näkymätön, eikä olisi tarvinut ihmetellä yhtäkkisiä hiljaisuuksia. Olisin voinut nieleskellä tyhmyyksiä vieläkin useammin ja ajatella, että no, kai tämä kuuluu elämään. Olisin ehkä antanut tehdä itselleni asioita, joita en olisi halunnut, jos olisin kuvitellut sen kuuluvan asiaan, kun fiksummat niin sanovat.

Mutta kuulkaa ei. Eihän se voi niin olla. MINÄ olen se, joka päättää minusta. Omista elimistäni ja omasta elämästäni. MINÄ tiedän, mihin minä pystyn; ulkopuolinen ei voi sitä ulkomuotoni perusteella määrittää. Ja MINÄ ihan oikeasti uskon, että tämän pitäisi olla tässä maailmassa itsestäänselvyys jokaiselle.