Tytöt ja naiset ja maailma

Mulla on ollut onni saada viettää elokuusta asti suuri osa perjantaipäivistäni ihanan ja fiksun nuorista naisista koostuvan porukan kanssa. Pitkäaikainen tuttavuus on ollut hienoa siinäkin mielessä, että auktoriteettiasiat ja nokkimisjärjestys saatiin hoidettua alta pois silloin menneisyydessä, ja sen jälkeen on voitu keskittyä olennaiseen, eli maailman pohtimiseen.

Yhtenä päivänä naiset olivat keskenään jo alustaneet keskustelua, ja tulivat sitten multa kysymään, että "mitä feminismi niinkun oikeesti on?" Lyhyesti ja ytimekkäästi määrittelin, että tasa-arvon ajamista, sitä, että naisilla ja miehillä olisi samat oikeudet, velvollisuudet ja mahdollisuudet. Seuraavaksi - sanoinhan, että ovat fiksuja! - ne kysyivät, että  "no joo, mutta mikä feminismin vastakohta on?" Minäkin olin aika näppärä, ja vastasin, että "typeryys".

Sitä täytyi sitten perustella. Seitsemäntoistavuotias (ja moni muunkin ikäinen!) on elänyt elämänsä jo niin monen itsestään selvältä tuntuvan toteutuneen varhaisfeministisen unelman keskellä, ettei osaa yhdistää feminismiin esimerkiksi ääni- tai perimisoikeuttaan, päivähoitojärjestelmää tai mahdollisuutta valita ammattinsa ja kouluttautua siihen, vaan on siinä uskossa, että feministit ovat naisia, jotka pitävät suurimpina oikeuksinaan vihata ketä vain ja erityisesti miehiä ja näyttää siinä sivussa juuri niin rumilta kuin haluavat.

Harmi.

Olen joskus opettajaroolissa lähtenyt tekemään henkilökohtaisia paljastuksia ja kertonut olevani seksuaaliselta suuntautumiseltani hetero. Tunnen vetoa miehiin, mutta vaikka sen julkisesti kerronkin, se on ihan oma yksityisasiani. Sen lisäksi vielä olen niin suuresti kiintynyt yhteen tiettyyn ihmiseen, joka on mies, että sen kanssa olen toteuttanut biologisia edellytyksiäni ja suureksi onneksemme saaneet vielä aikaan kaksi ihmislasta lisää. Naisena olen heidät synnyttänyt ja aluksi imettänyt ja näiden ruumiillisten toimintojen johdosta ollut kotona sillä aikaa, kun Mies lähes täysissä sielun ja ruumiin voimissa oli heti paremmin täysipäiväisessä työkunnossa.

Tästä alkaa aikuisen naisen feminismi. Opettajaroolissa jouduin tekemään myös henkilökohtaisen poliittisen paljastuksen ja kertomaan, että olen feministi. Minusta on hienoa, että olen nainen, ja on ihanaa, että maailmassa on naisia ja miehiä. Hormonit ja lisääntymiselimet tuovat paljon jännitystä ja iloa ihmisen elämään (joskin myös joskus vähemmän riemukkaita hetkiä). Minusta on kuitenkin myös tärkeää se, että nykyisten ehkäisymenetelmien aikana saan itse päättää, pyöriikö elämäni kohtuni ympärillä vai ei.

Luin äsken marraskuisesta Kotiliedestä Riitta Lehtimäen kirjoittamaa 86-vuotiaan rouva Tellervo Koiviston haastattelua (Kotiliesi 25; 18.11.2015). On pakko laittaa tähän pari lainausta.

"Jo lapsena Tellervo Koivisto oli kiinnittänyt huomiota naisten asemaan. Kun tehtiin yhdessä maataloustöitä, miehet lepäsivät ruokailun ajan, mutta naiset laittoivat silloinkin ruokaa pöytään ja hoitivat lapsia. Nuorena piiaksi joutunut tyttö saattoi tuoda lapsuuskotiinsa isännän aikaansaaman lapsen hoidettavaksi - tai teki laittoman abortin. 'Yksi lapsuudenystäväni kuoli tällaiseen itse yrittämäänsä aborttiin.' Tällaisten lapsuudenmuistojen jälkeen Tellervo Koivisto oli innolla kannattamassa päivähoitolakia ja isyyslakia, hän oli vaatimassa enemmän naisia eduskuntaan ja toivottamassa naispapit tervetulleiksi."

"Vasta 60-70-luvuilla asiat nostettiin esiin, ja niistä puhuttiin. On hämmästyttävää, miten paljon oli vastustusta, ennakkoluuloja ja tietämättömyyttä."

Koivisto muistelee haastattelussa, miten miehensä pääministeriaikana oli joutunut naisten keskiseen "kuka hoitaa kotinsa ja perheensä parhaiten" -nokittelutilanteeseen. "Elämään jäi legenda pääministerin itsenäisestä vaimosta, joka ei parsi sukkia. Ja vallan miehestä, joka ei sellaista vaimolta edellytä."

Tätä on pakko avata vielä vähän: 50 vuotta sitten sukkia ei ollut tapana heittää roskiin, kun niihin tuli reikä, vaan ne parsittiin, koska uusi sukkapari oli tosiasiallisesti rahassakin paljon arvokkaampi kuin se hetki, joka kului muutamaan neulan ja langan pistoon. Pääministeri olisi varmasti itsekin sen osannut tehdä, tai hänellä olisi ollut ehkä mahdollisuus hankkia uudetkin sukat. Tietyssä tilanteessa oli sitten kuitenkin lähtiessä osunut ensimmäiseksi käsiin vääränlaiset mutta kuitenkin ehjät sukat.

Pointti on se, että silloin oletettiin, että vaimon tehtävä on katsoa miehensä perään, ruokkia se ja pukea se ja katsoa, ettei se nolaa perhettä muun kansan edessä. Ihan niinkuin mies ei muka siihen itse pystyisi, tai sitä ei muka kiinnostaisi. Ihan niinkuin naisella ei pitäisi olla muuta tekemistä ja kiinnostuksen kohdetta, kuin hoitaa miestä ja lapsia ja kotia.

Ja miten niin silloin?