Kuopus on nyt vuoden ja kuusi päivää vanha, ja toivottavasti ensi viikolla tiedän töihinpaluustani jotain varmaa. On melkein sama fiilis kuin joskus ennenvanhaan vuodenvaihteessa, kun teki mieli lukea päiväkirjaa ja tehdä mielessään yhteenveto kuluneesta vuodesta! Alla on lista asioista, jotka ovat ihan selkeästi olleet parhaita paloja tästä kotiäitiajasta - keskinäiseen järjestykseen niitä ei kyllä oikeasti voi laittaa.
1. Vaunulenkit
Huomasin tuossa eilen joogaan kärrytellessä, että tämä se on se juttu, joka on rytmittänyt parhaiten aikaa Kertun äitinä. Vauvanhan voisi nukuttaa päiväunilleen myös sänkyynsä, kuten tehdään muualla kuin täällä puhtaan ilman pohjoisessa, tai sitten kantokoppaansa, kuten me teimme ensimmäiset kuukaudet, kun vauva oli pieni ja ulkona oli kylmä ja oli vaan niin helppoa pakata se koppaan jossa se nukahti heti ja siirtää koppa ulko-oven viereen josta vauvan heräilyäänet kuuluivat sisälle ilman itkuhälytintäkin, tai sitten paikallaan oleviin vaunuihin. Mulle - ja meille - lenkki on kaikkein omin nukutusmuoto.
Vaunulenkille lähtö on helppoa, koska elellään tässä omakotitalossa keskisuuren kaupungin keskustassa. Itse saan hirveästi nautintoa siitä, kun valitsen erityisen kauniin lenkin. Mindfulnessiä parhaimmillaan! Kärryjä työnnellessä on helppo keskittyä näkemään ja hengittämään ja tuntemaan, tai sitten suunnittelemaan jotain kivaa. Vaunulenkillä on myös hirveän kätevää hoitaa muita asioita, niin kuin kauppareissuja tai esikoisen päivähoitoon vientiä - Kertun aamupäikkärirytmi on muotoutunut sellaiseksi kuin se on juuri siksi, että aamulla herätetään Veera ajoissa tarhaan ja saatetaan se sinne. Sitä paitsi aikuisen ihmisen päälle tekee hyvää vähän kävellä ulkoilmassa, hyötyliikuntaa tulee helposti tunnin verran päivässä.
On silti tietysti myös niitä nukutuslenkkejä, jotka kestävät aivan liian pitkään, koska lapsi ei ollutkaan vielä tarpeeksi väsynyt tai oli liian väsynyt, mutta erityisesti, koska aikuinen yritti olla liian tehokas ja päästä tekemään jotain muuta sitten kun vauva nukkuu. Se vaistoaa sen. Sitten se ei ainakaan nuku.
2. Imetys
Imetyskin on katkeransuloista, kaksipiippuista touhua. Se on aluksi vaikeaa, ja se vaatii äidin varmuuden siitä, mitä tekee ja mitä haluaa. Se on melkein maagista, vaikka onkin niin luonnollista. Sama asia? Minä halusin imettää vauvani, ja imetyksessä onnistuminen oli aluksi suunnilleen sama kuin ihmisenä onnistuminen. Reilun viikon ikäisenä Kerttu lopetti syömisen kokonaan, pullostakin se litki vain 10-20ml maitoa kerrallaan, ja olen ihan tajuttoman ylpeä itsestäni vieläkin, kun sain imetyksen jatkumaan ja lopulta siirryttyä takaisin täysimetykseen. Ylpeä siksi, että se oli minulle tärkeä asia, josta pidin kiinni - ei siksi, että jokaisen ihmisen pitäisi tehdä samalla tavalla.
Ja nyt sitten, kun minusta tuntuu hyvältä ja oikealta, ja olen valmis lopettamaan imetyksen, en malta odottaa pääseväni eroon niistä viidestä paidasta, joita olen vuorotellen tässä vuoden aikana pitänyt! Lapsi on vihdoinkin irti minusta, olen vapaa kulkemaan miten tykkään ja voin ihan avoimesti juoda vaikka pari viinilasillista! Huutomerkki!
Mutta voi hurja, ei ole mitään niin ihanaa minun äitiyteeni kuuluvaa asiaa kuin se, kun lapsesta näkyy tissin alta vain sen toinen silmä, ja kun se sitten sillä vapaalla kädellään koskettelee mun kasvoja ja sen jälkeen ottaa mun kädestä kiinni ja me laitetaan sormet keskenämme ristiin.
3. Suhde esikoiseen
Veera jatkoi tarhassa puolipäiväisenä, kun minä jäin äitiyslomalle. Tätä ei ihan kauheasti tarvinnut pohtia, vaikka vähän podinkin huonoa omaatuntoa. Lapsi oli kuitenkin ollut opettajaäidin pitkiä kesälomia lukuunottamatta systeemissä sisällä jo neljä vuotta, ja tottunut kavereiden läsnäoloon ja tiettyyn määrään touhuamista, johon äidistä ei kyllä virtaa riittänyt. Iltapäivät kuitenkin vietettiin sitten kahdestaan, ja vaikka Veera ei sitä tiennyt, minä kovasti tallensin näitä viimeisiä erityisiä hetkiä. Mulla on vahva mielikuva siitä, kun istutaan tarhasta tulon jälkeen sohvalla, tyttö mun kainalossani, ja katsotaan ekaa kertaa Ronja Ryövärintytärtä, jonka tekstitykset mun on luettava sille ääneen, ja nieleskelen väristystä äänessäni kun olen niin täynnä pakahdusta kun ajattelen tätä mun pikkuistani, joka on kasvanut niin isoksi, mutta jota ei saa päästää liian isoksi, vaikka sille kohta syntyykin pikkusisko, koska se itsekin on kuitenkin vielä niin pieni, että sitä pitäisi pitää tällä tavalla sylissä vielä kauan, mutta kohta se vauva on tässä ja voi että kun kaikki menisi hyvin eikä tulisi mustasukkaisuutta vaikka väkisinkinhän sitä...
Ja vaikka ensimmäiset pari kuukautta menivätkin hienosti, niin paluu tarhaan joulun jälkeen kävi rankaksi. Tilanne kärjistyi lopulta niin, että tyttäreni paljasti minulle suunnitelmansa muuttaa mieheni ex-vaimon luokse, hänen tyttärekseen, jotta me saisimme keskittyä pikkusiskoon. Klunk.
Onneksi sain itseäni niskasta kiinni ja otin asiakseni keskittyä isompaan pikkutyttöön oikein kunnolla edes kerran päivässä. Yhteen otetaan edelleen vähän väliä, mutta nyt vastapainoksi järjestän myös erityisen paljon kainalointia ja iltahöpinöintiä. Minä rakastan sitä niin paljon että sydämen liitokset repeilee.
4. Seesteisyys
Kotiäitivuoden ihana pohjavire on muodostunut kiireettömyydestä. En ollut aikatauluttanut töihinpaluutani valmiiksi, vaan pystyin rauhassa hautautumaan äitiyden syövereihin. Sain pidettyä ajatukset melko lailla nykyhetkessä, enkä tuntenut huonoa omaatuntoa tekemättömyyksistä. Päivät ovat välillä olleet puuduttavia, mutta siitäkin olen osannut jollain tavalla nauttia, ja vaikka välillä on ollut kovastikin ohjelmaa, olen osannut pitää taukoa, kun on siltä tuntunut. On tuntunut siltä, että olen elänyt vanhanaikaista elämää, ja se on ollut hyvä.
5. Varmuus
Tällä kertaa olin jo valmiiksi äiti, tunsin oman tapani mutseilla, ei tarvinnut yllättyä siitä, miten itse asioihin suhtautuu. Tiesin myös, että osaan pitää vauvan hengissä, sekä sen, että ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa hoitaa lasta. Minun ei myöskään tarvinnut kuluttaa aikaa siihen, että mietin, onko mieheni isänä samanlainen minun lapsilleni kuin aikaisemmilleen. Tiesin, millaiset vanhemmat me olemme yhdessä, mistä asioista olemme täysin samoilla linjoilla, ja mistä saattaa tulla riitaa.
Hyvin varma olen nyt myös siitä, että tehtävä on nyt suoritettu. Uutta vauvavuotta ei enää tule.
Kai.
Follow my blog with Bloglovin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti