maanantai 12. tammikuuta 2015

Eskariaamun kriisuuntuminen

Olivia-lehden uusi sana oli viime kuussa OmaOlivia-proggiksessa esiin noussut kriisuuntuminen, jonka määritelmää en nyt hae muualta kuin omasta muististani: se tilanne, kun juuri ennen lähtöä huomaat, että päälläsi on ihan väärät vaatteet, jotka on tässä kriisitilanteessa riisuttava oitis. Juu.

Maanantai on hankala. Ihana, laiska viikonloppu takana, ja sitten pitäisi nousta ylös. Ensin heräät siihen, kun äiti ja pikkusisko säätävät jotain vessassa seitsemältä, äiti kysyy, haluatko nukkua vielä, ja ymmärtää unisesta ynähdyksestäsi, että juu, ja vie itsensä ja siskon alakertaan. Puoli kahdeksalta ne tulee takaisin, tsemppaat, hymyilyttääkin kun on ihanan pöpperöisen lämmin olo. Menette alakertaan, alat pukea, äiti on taas jättänyt Pikku Kakkosen päälle ja mussuttaa nyt sulle, että keskity pukemiseen. Noh, kyllä se tästä. Harjaat hampaat ja hiukset. Äiti laittaa myslit ja mustikkakeitot valmiiksi ja sitten syödään, ja kivasti menee, vaikka se vähän taas jostain huomautteleekin. Kuin tylsää on vaan istua ja syödä ja jutella, kun voisi kutitella siskoa ja hassutella... Illalla on sovittu valmiiksi, että toppahousut ja paksu takki ja pipo ja hanskat ja huivi laitetaan, kun on kylmä päivä, ja eilenkin tekojääradalla tuli vähän vilu, kun ei ollut tarpeeksi kerroksia. 

Mutta sitten se tulee. Perhoshuivi, ohut, lenkkimallinen. Tuhat kertaa olet sen kietonut kaulaasi, mutta nyt, nyt se kuristaa niin, että luulet tukehtuvasi, itku tulee, ryntäät äidin syliin, äiti ottaa huivin varovasti pois ja rauhoittelee. (Pikkusisko riemastuu, kun saa ottaa välihaalarin tässä kohtaa pois ihan itte.) Äiti sanoo, että nyt sitten nopeasti valitset toisen huivin, ei jäädä vertailemaan, vaan otetaan sellainen, jonka kanssa voi tänään elää. Ei sellaista ole! Kaikki on rumia! Ja tyhmiä! Ja ne painaa niskaa tai kaulaa jos niissä on solmu eikä pysy jos ne vaan tungetaan paikalleen! Ihme kyllä äiti pysyy rauhallisena vielä. Se sanoo tiukasti, että tämä tai tämä, ja otat sen toisen. Huivi kiedotaan kaulaan. Mutta sekin kuristaa, ja painaa! Et vaan voi lähteä se kaulassa mihinkään, ei ei ei ei! Itku ja huuto! Äiti ottaa vielä sen toisen, pienemmän huivin, irrottaa kuristajakamaluuden ja korvaa sen, mutta vähän siihen malliin jo katsoo, että kohta sillä päässä napsahtaa. 

Sitten pipo päähän, kengät jalkaan ja hanskat käteen sillä aikaa, kun pikkusisko laitetaan ulkovaatteisiinsa, se toivottaa. Mutta pipo on ruma! Se on kamala! Se törröttää! Sitä ei voi laittaa! Äiti hengittelee syvään ja antaa vaihtoehdon: ohut pipo ja huppu päähän. Suostut. Huppu kiinnitetään takaisin, koska yleensä irrotat sen, koska se ei mahdu heijastinliivin alle. Huomaat sen jotenkin kummallisesti löystyneen. Itku! Huuto! Murina! Tää on huono! Nyt äiti sanaakaan sanomatta nappaa hupun ja pipon pois, laittaa tilalle sen ruman ja törröttävän, tiuskaiseen laittamaan ne hanskat jo käteen, ja miten ihmeessä tämä voi mennä näin, miksi miksi miksi ovesta lähtö voi olla näin vaikeaa ja kestää ikuisuuden, vaikka kaikki piti olla valmiina?!?!?!?! Huuto! Ja sitten se pyytää heti anteeksi ja halaa, sanoo tietävänsä, että on varmaan vaikean tuntuista lähteä liikkeelle heti heräämisen jälkeen ja blaablaa, ja niin se on, mutta taas yritetään lähteä ihan rauhallisesti. Kysyt silti vielä siinä vaiheessa, kun sillä on pikkusisko ja viltit kainalossa ja se on juuri tunkemassa niitä vaunuihin, että onhan lelupäivälelu mukana. On. Se sanoo. Kysyt vielä, että missä. Nyt se taas suuttuu, ja pyytää uskomaan, kun se sanoo, että mukana on. Niin mutta missä, kerrot vaan kysyneesi. Taskussa!! Nyt mennään.

Pienemmällä ei ole kriisiä. Sen mielestä on ihanaa avata ja sulkea vetoketjua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti