tiistai 20. tammikuuta 2015

Mamma harrastaa

Jaahas. Se on nyt sitten se viikko tammikuusta kun harrastukset alkaa taas.

Varaslähtö otettiin perjantaina, kun olin yhdistyshommissa sihteerinä, ja saadakseni luottamustoiminnan pois alta, naputin sunnuntaina pöytäkirjan heti pois alta, vaihdoin identiteettiä toisen yhdistyksen hallituksen puheenjohtajaksi, laadin esityslistan ja lisämatskut ensi viikon kokoukseen ja lähetin kutsut.

Eilistä äidin ja tyttären uimahallireissua ei lasketa harrastukseksi. Se on jotain määrittelemätöntä. Tavallaan on ihan jees pulahdella 30-asteisessa 60-130cm syvässä vedessä ja leikkiä meduusahippaa kuusivuotiaan kanssa, mutta en jaksaisi a) vastuullisen seuraneidin hommia enkä b) joutua pudistelemaan päätäni yhdelle innokkaalle isälle ja pesueelleen, jotka leikkivät omaa hippaansa lötköpötköillä veden pintaa äänekkäästi ja kaikuvasti läiskien sekä heittelivät uimakoululaisilta jääneitä leluja toisiaan ja muita uimareita päihin enkä c) värjötellä kylmästä heti, kun vesi ei täysin peitä korvannipukoideni alla olevaa osaa vartalostani. Mamman on tehtävä mitä mamman on tehtävä, ja kestettävä reissua seuraava nälkä ja hytinä kuin mamma.
Tunsin laajenevan tilan
 vasemman käteni ja
oikean kantapään välissä.

Tänään pääsin liikkeelle omilla ehdoillani (ja Mummun, ja muun perheen, edesauttamana)! Aamukymmeneltä seisoin nykimässä Sirke Sunin salin ovea hiukan liian varovasti, seisoskelin paikallani odottaen ovenavaajaa ja pääsin sisään vasta, kun pidempiaikainen kävijä riuhtaisi uksen auki ihan normaaleilla käsivoimilla. Onneksi 1,5 tunnin jälkeen olin löytänyt itsestäni vähän lisää lihaksia.

Olin muutenkin tosi vaikuttunut. On näitä niin sanottuja pehmeitä lajeja tullut harrastettua ennenkin, ja filosofia on ennestään tuttu, mutta on se vaan aina yhtä ihmeellistä, miten pienen pienet liikkeet ja ohjaajan käsin tekemät vielä pienemmät korjausliikkeet voivat tuntua tosi suurilta! Tietysti viime keskiviikon epämääräinen liukastelu -suoritus tuntuu vielä takalistossa ja tekee joistain liikkeistä vielä tuntuvampia, mutta muutenkin olin kotiin kävellessä jo ihan varma siitä, että olin jonkin sortin ihmistransformeri.

Viideltä alkoi päivän toinen puolitoistatuntinen harrastussessio. Opiskelin viimeksi italiaa yliopiston kielikeskuksessa kenties vuonna 2002 tai 2003, joten nyt oli aikakin päästä verestämään taitoja.


Aion käyttää oppimaani fraasia elävässä elämässä mahdollisimman usein. Itse asiassa käytin sitä jo poistuessamme tunnilta, kun puhkuimme kielioppitermien opetukseen sisällyttämisen turhuutta.

Tiesin kyllä periaatteessa jo ennestään tämän, mutta vasta nyt, kun kielenopettajana ensimmäistä kertaa opiskelin jotain kieltä, kirkastui todella se, että kielenopettajan tekee hyvää opiskella jotain kieltä. Paitsi että kielen oppiminen on se juttu, josta me tämän ammatin edustajat kai kaikki saamme kovasti tyydytystä ja jossa olemme hyviä, ja josta emme todellakaan omassa työssämme pääse nauttimaan, vaan joudumme vain tyytymään siihen, että ehkä mahdollistamme sen ilon jollekin muulle, on hyvä istua luokassa itse naama ja korvat opettajaan päin ja saada muistutus todellisuudesta. Tosin, saanen huomauttaa, fiksu opettaja tekee sitä luokassaan muutenkin, fyysisesti ja henkisesti, ja yrittää edes vähän samaistua oppijoihinsa.

Follow my blog with Bloglovin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti