Imetyskertomukseni, lapsi kaksi

Ensimmäisen imetyshistorian jälkeen mulla oli tunne, että koko homma oli jotenkin epäonnistunut. Ei imetys ollut sujunut helposti, vaan työstin sitä silloin päässäni jatkuvasti. Mikä tuntui tyhmältä, koska lapsi oli todistettavasti täydellinen tuollaisenaan, ja episodi oli ollut ja mennyt. Olin äiti joka tapauksessa, lapsi oli leimaantunut minuun, mutta myös turvallisesti kiintynyt muihin läheisiin aikuisiinsa. Silti. Minulle oli selvää, että imetän lapsiani. Äidinmaito on luonnollista, halpaa ja helppoa ravintoa. Uuden raskauden aikana päätin, että tällä kertaa en hapuilisi tietämättömänä ja syyllistäisi itseäni ja muita epämääräisistä ja ristiriitaisista tiedoista, vaan muodostaisin oman näkemykseni ajoissa, ja toteuttaisin sitä mahdollisuuksien rajoissa. Kysymys oli sentään minun tisseistäni, ja minun suhteestani lapseen. Niin.

Synnytyssalissa Kerttu nostettiin mun vatsalle ja kätilö kyseli jotain pissistä, toistuvasti, mutta jätin puheet omaan arvoonsa. Nyt oli meidän hetki, kolme nenää tuhisi siinä toistensa lähellä, ja se yksi oli ihan uusi mutta selvästi meille tuttu. Siinä se pitää silmiään auki, mustia pisaroita, luomien väli on vielä niin pieni ettei silmänvalkuaista näy. Neljä kiloa rääpälemäisiä raajoja ja tiukkaa tahtoa, ja siinä se tapittaa. Tämä on täydellinen. Ai se puhuu tissistä siellä taustalla. Ei, ei se mihinkään möngi, tuossa vaan meitä arvioi. (Tämä on täydellinen, ei ole mitään vikaa, ja minä aion sitä imettää.) Ai että pitäisi katsoa imeekö. No ei. Ai että on liian matalat rinnanpäät. Jaa rintakumi. No jos nyt ammattilaisena niin sanot, vaikka toivoin kyllä ettei siihen nyt tarvitsisi lähteä, aina se on hukassa ja likainen ja tekee yhden väliportaan koko touhuun.

Toinen kätilö tulee saattamaan huoneeseen, selitän imetystoivettani ja aikaisempaa epävarmuutta, että nyt saisi sitten kärsivällisesti auttaa mua, ja toivoisin muuten, ettei tarvitsisi kauhean kauan rintakumia käyttää. Kätilö sanoo, että unohda kumi: synnytyksen jälkeen on kudokset niin pehmeät, että vauva nappaa kiinni varmasti kun on nälkäinen, kokeile vaikka. No niinpä teki! Ja imuote on erinomainen. Siinä se nyt on, imee. Joku kysyy, että saakohan se sieltä mitään. Minä vastaan: ei paljon, mutta tarpeeksi. Mitä enemmän se imee, sitä nopeammin hämäläisperäinenkin kroppa ymmärtää alkaa tuottaa kunnon maitoa, mutta eihän se nyt vielä nouse. Kolmisen päivää saattaa mennä. Annan sen harjoitella ihan niin paljon kun se haluaa, ensimmäisen yönkin melkein läpeensä, mutta oman unen vähyys ei haittaa, koska synnytys oli nopea ja helppo ja olen voimissani ja saan lisää energiaa, kun katselen ihanaa vauvaani. 

Kotiinlähtötarkastus on toisena synnytyksen jälkeisenä päivänä, siis maanantaina, kun lapsi syntyi lauantaina. En vieläkään tykkää sairaalasta, vaikka nyt pystynkin olemaan sielläkin rennommin, mutta haluan jo kotiin. Jalat toimii, pakarassa ei hermo kiristä, lonkka tuntuu omalta ja voimaa ja intoa on, mitä sitä täällä kykkimään? Lääkäri toteaa painon pudonneen kriittisille rajoille, mutta antaa kotiinlähtöluvan, kunhan varaan heti neuvolasta ajan punnitukseen. Palaan takaisin huoneeseen, ja uusi hoitaja tulee ja avaa keskustelun: "Katsotaas tuleeko siitä kotiinlähdöstä mitään." Tarkoitus on ottaa syöttöpunnitus. Saan sanottua, että lääkäri juuri antoi luvan lähteä, että otetaan vaan, mutta että tarkoitukseni on ruokkia ja pitää lapsi hengissä joka tapauksessa myös kotona, tissimaidolla tai korvikkeella. Olin aika ylpeä itsestäni, mutta tietenkin itketti vielä. Tiesin, että lapsesta kasvaa ihminen joka tapauksessa, mutta silti pelkäsin, etten sittenkään osaisi imettää ja epäonnistuisin taas. Omissa silmissäni.

Päästiin kotiin, maito nousi. Jouduin ottamaan rintakumin käyttöön, koska täydestä rantapallosta ei muuten saanut otetta. Imetin, paino ei noussut. En uskaltanut jättää kumia pois, jos vauva ei vaikka enää saisi syötyä. Samalla mietin, estääkö kumi sitä saamasta kunnon otetta tissistä. Saatiin vaaka kotiin, että saisin mielenrauhan ja otettua syöttöpunnituksia, mutta siinähän se mielenrauha sitten menikin. Neuvolan ihana täti huolehti, että muistanko syödä ja juoda ja levätä, ja osasin olla kiitollinen huolenpidosta ja totesin, että yritän, mutta eihän sitä aina malta. Imetin, mutta paino ei noussut. Lähti laskemaan. Annettiin lisämaitoa. Itketti. Nytkö en pystykään pitämään lasta hengissä?

Neuvolakäynnillä kymmenen päivän ikäisen Kertun sormessa huomattiin kynsivallin tulehdus, ja reissu venyi saman tien päivystyksen kautta kolmeksi yöksi sairaalaan lastenosastolle. Varmuuden vuoksi vauva sai kanyylin päähän ja antibioottia suoneen, ja seuraavana päivänä tajusin, ettei se enää syönyt ollenkaan, ei tissi- eikä pullomaitoa. Nyt oli hätä, oikeasti. Taas jokainen henkilökunnan edustaja antoi asiantuntijana eri neuvot imetyksen ja lisämaidon suhteen. Taas itkin. Halusin imettää, mutta nyt pelkäsin, että lapsi tottuu pulloon niin, ettei tissi enää kelpaa, ja että oma pelkoni saa maitohanat kääntymään kiinni. Pelkäsin, että oma uskoni loppuu, enkä jaksa yrittää imettämistä, kun ei se näytä onnistuvan. Kiukuttelin miehelle, onneksi se jaksoi kuunnella ja ymmärtää, ainakin jollain tasolla. Oli tosi tärkeää, että tiesin jonkun tietävän, mikä mulle oli tärkeää. Se kannusti, vaikka pumpatessa pullon pohjalle ei kauheasti eliksiiriä valunutkaan, ja vaikka imettäessä ei todellakaan nähnyt, kuinka paljon se vauva todellisuudessa saikaan maitoa mahaansa eikä usko meinannut riittää.

Kotiin päästyä luin kaiken imetyskirjallisuuden, mitä nurkista löytyi, ja imetystukilista pelasti mut: en ollut tiennyt, tai tajunnut, että maitotilauksen voi uusia vielä kauan synnytyksen jälkeenkin - vaikka ensipäivät ovat kriittisiä, ihokontakti ja tissin tarjoaminen ja äidin kärsivällisyys voivat saada maidon tuotannon hyvään vauhtiin vielä myöhemminkin. Voimaannuin niin, että uskalsin jättää rintakumitaikakalunkin pois, ja huomasin, että ruokailu onnistui niinkin.

Lisämaitoa (eli korviketta, mun hanat on niin tiukalla että varastoon pumppaamisen mielekkyys katosi niinä hetkinä, kun vauva muutaman hetken oli pois sylistä) tarjosin joka syötön jälkeen ehkä vajaan kolmen kuukauden ajan, sitten huomasin, ettei jälkkäriä enää kaivattu joka kerta. Neljän kuukauden ikäisenä Kerttu joi enää tissimaitoa, mutta alkoi kuitenkin saada jo kiinteitä maistiaisia. Siinä kohtaa taas mietin, että oliko taistelussa oman imetyksen puolesta ollut mitään järkeä - kohtahan se kuitenkin jo söisi kaikkea muuta ruokaa eikä maito olisi niin tärkeää.

Vauvan imuote on edelleen erinomainen, se on selvästi kasvanut ja kaikin puolin terve. Minä kestäisin kyllä, jos se nyt päättäisi lopettaa maitobaareilun kuin seinään, koska saavutin oman tavoitteeni ja olen nyt rauhassa itseni kanssa. Kerttu on ollut tiukasti kiinni äidin tississä öin ja päivin, mutta näin vanhemmiten siitä on tullut kovasti utelias ja sosiaalinen. Tämä minun päätökseni minun tisseistäni ja minun suhteestani lapseen oli ihan just hyvä.


Follow my blog with Bloglovin