Rajauksia

Elävä muistikuva 11 vuoden takaa: katselen ikkunasta harmaassa talvisäässä lastenvaunuja työntävää naista ja mietin, ettei ehkä olisi ollenkaan hassumpaa olla äitiyslomalla, koska olisi tosi kiva voida katsoa vaikka leffoja hyvällä omallatunnolla päivät pitkät (kun siinä elämäntilanteessa en voinut, kun piti tehdä gradua).

Sitten minusta tuli vanhempi.

Äidiksi kasvetaan omat rajat löytämällä. Ihan sama minkälaisia kokemuksia ja haasteita tähän elämänvaiheeseen mennessä on kohdannut, ei mikään muu tapahtuma tai niiden sarja kulje niin johdonmukaisesti rakkauden, kivun ja vaikeuden kautta äärimmäisyyteen venyen ja palaudu taas rakkauteen. Raskaus ja synnytys ovat vasta alkua, ja helpommin noviisinkin käsitettävissä, koska ne ovat enemmän fyysisiä, vaikka myös henkisiä kokemuksia.

Ihan pienen vauvan kanssa fyysisyys jatkuu, mutta kiertyy jo enemmän henkiselle puolelle: kuinka väsyneenä pystyt toimimaan, kuinka kauan jaksat kuunnella itkua, kuinka paljon kestät epävarmuutta ja osaatko pyytää apua, kun sinä olet se ihminen, joka on ensimmäistä kertaa eniten vastuussa jostain toisesta ihmisestä ja ihan todella myös sen hengestä?

Kun lapsi lähtee liikkeelle ja alkaa aktiivisesti toteuttaa omia päähänpistojaan, fyysiset rajat näyttäytyvät siinä, miten nopeasti pystyt reagoimaan, juoksemaan, nappaamaan kiinni, mutta hellästi. Henkisellä puolella pitäisi pystyä siirtymään jo älyllisemmälle tasolle: mitkä asiat kielletään - ja mitä vaaditaan! - absoluuttisesti, milloin on kyse mukavuudesta, milloin sopivuudesta? Oikeasti ne päätökset eivät koske lapsen rajoja, vaan omiasi, sitä, miten itse koet maailman ja oman paikkasi siinä. Samalla opetat vahingossa lapsellesi ihmisen arvon, vieläpä järkyttävän pysyvästi. Jos vastuun ymmärtää, se hirvittää, mutta se on onneksi, koska silloin osaat ajatella asiaa ja ehkä pysyä johdonmukaisena. Tätä sanotaan kasvattamiseksi, ja se on vanhemman vastuu.

Sosiaalisen rajanvedon tapahtumapaikka tältä viikolta.

Tässä vaiheessa, jos ja kun taaperon vanhemmuus luonnistuu, sitä jo onnittelee itseään, kun on löytänyt oman tapansa olla vanhempi, ja aikuinen, ja voi nyökytellä tyytyväisenä, että näin tehdään meillä.

Sitten lapsi kasvaa niin isoksi, että sillä on omia, sinusta riippumattomia sosiaalisia suhteita. Vanhemmuus on fyysistä enää vain silloin, kun lapsi tulee hetkeksi kainaloon tai halaa tai antaa pussata ja paijata itseään; henkisellä puolella siirrytäänkin jo sosiaalisiin, yhteiskunnallisiin ja filosofisiin rakenteisiin. Nyt vedetään rajoja reviirien suhteen. Onko olemassa ihmisiä, joiden kanssa a priori haluan tai en halua lapseni leikkivän tai seurustelevan? Miksi? Minun kotini on minun kotini, mutta myös lapseni koti, joten missä vaiheessa säännöt vaihtuvat minun säännöistäni lapsen säännöiksi ja toisin päin? Paljonko vastuuta olen valmis myöntämään yksilölle, ja paljonko pidätän esivallalla? Minkälaisen yksilön olen kasvattanut? Tunnenko lapseni? Onko se edes mahdollista? Ymmärränkö erillisyytemme? Kuinka paljon tuskaa joudun vielä tuntemaan tajutessani yhä useammin, etten mitenkään voi valvoa pienen ihmiseni kokemuksia, vaan vain luottaa siihen, että olen tehnyt ja teen parhaani antaakseni hänelle mahdollisimman hyvät eväät ja työkalut matkalleen?

Follow my blog with Bloglovin