Väsähdys

Rintaruokailun vähentämisvaatimukset ajoivat
Kertun paperinenäliinadieetille.

Olen hoitovapaalla, en siis etsi nyt lähteitä julkaisemilleni tiedoille vaan vedän mututuntumalla: eikös se ollut niin, että yksi valvottu yö vastaa promillen humalaa? Ja että keskimäärin pikkulasten vanhempien univelka vastaa jotain käsittämättömiä viikkomääriä. Ajatelkaapa tätä, kun ajatte aamuisin autoillanne päiväkotien liepeillä!

Voin siis hyvällä syyllä olla onnellinen siitä, että tänään on paitsi lauantai eli toisenkin aikuisen vapaapäivä, myös edelleen hoitovapaa- eikä työelämäjakso. Edellisiltana käsittelin tuskaani huonosta äitiydestäni, joka tällä kertaa kiteytyi siihen, että olen turhaan itkettänyt lastani yöaikaan jo yhteensä varmasti kolmeen eri otteeseen, kuvitellen kullakin kerralla kyseessä olevan SE hetki, jonka jälkeen kieltäydyn rinnantarjoamisesta absoluuttisesti, vain sortuakseni ihmissordiinoksi joko kymmenien minuuttien, tuntien tai muutamien päivien jälkeen. Kuvainnollisen tuhkan laskeuduttua henkäisin syvään ja päätin, että nyt en pehmene.

Toissayönä menin nukkumaan yhdentoista maissa, nukahdin aika nopeasti, mutta valvoin sitten puoli yhdestä kolmeen lasta tyynnytellen ja kevyen unen syvenemistä odotellen, sitten kävin laittamassa tutin sen suuhun varttia vaille viisi ja ehdin nukahtaa ennen kuin se puoli tuntia myöhemmin huomasi tulleensa petetyksi ja aloitti rääkymisensä. Siis se ei todellakaan ole mitään vienoa nyyhkimistä, jonka voisi jättää leikisti kuulematta kun väsyttää niin, ei näistä meidän tytöistä. Synnärillä yökkö varmisti, että asuttehan te omakotitalossa, että jos ette, niin hänhän voisi vaikka kirjoittaa jonkun todistuksen siitä, että vauva huutaa tuolla tavalla, vaikkei sitä uhatakaan kirveellä tai ole heitetty seinään.

Kun siis eilen aamulla seitsemältä heräsin, unta oli ehtinyt kertyä yhteensä hitusen alle kuusi tuntia. Vahvasti uskon ymmärtäneeni, että prolaktiinilla on vaikutusta paitsi maidontuotantoon, myös siihen, että imettävä äiti pysyy paremmin tolkuissaan vähemmälläkin unella, mutta näköjään tässä vaiheessa vaikutus ei enää kanna kovin pitkälle. Viime yön unisaldo, jonka pienuudesta osin syytän Suomen jalkapallomaajoukkueen herättämiä ja illalla tyhjiksi todettuja toiveita, oli muutaman hereillä vietetyn tovin jälkeen suunnilleen viisi tuntia, ja aamun tunnelmat olivat aika matalat.

Kamelin selän katkeaminen oli lähellä siinä pisteessä, kun olin ensin hengaillut yksivuotiaan kanssa kaksistaan seitsemästä puoli yhdeksään, sitten laittanut aamupalaa sille ja seuraavalle siskolleen, jatkanut yksivuotiaan lukutuolina ja moiskautusten kohteena olemista zombimielentilassa ja haaveillut omasta kahvihetkestä, joka toteutui puoli kymmeneltä, mutta kuusivuotiaan seurassa päivän askarteluvinkkejä kuunnellen... kun Kerttu oli nukkunut aamupäiväuniaan jo pari tuntia, ja isä vasta teki kahden isomman tyttärensä kanssa lähtöä kaupungille, tiesin, etten enää pystyisi ottamaan torkkuja itse, koska olisin yksin kotona ja että Kerttu heräisi nyt minä hetkenä tahansa, ja pahimmassa tapauksessa saisin viettää koko päiväunien välisen ajan taas kahdestaan sen kanssa ilman aikuisvertaistukea, ja siinä vaiheessa mies heittää jonkun vitsin, jota en horroksissani tajua ja saan siitä osakseni ihme vinoilua.

Onneksi sain kasattua itseni ja käännettyä ajatukset myönteisemmälle vaihteelle. Selailin sohvalla maaten naistenlehtiä, ja kävin kurkkimassa ikkunasta vartin välein, en useammin. Kyllä siinä akut sen verran latautuivat, että huumorintajukin palasi. Jollekin tasolle. Mut on tää hei pehmeet touhuu.

Follow my blog with Bloglovin