Viikonlopun hyvät

Ruoka. 1) Kokeilin Anu K:n raakakakkuversiota, vaikkakin tietenkin tein siitä oman versioni (korvasin auringonkukansiemenet mantelijauholla, koska sitä oli kaapissa iso säkki, ja taatelit kuivatuilla luumuilla, koska niitä oli kaapissa sopivankokoinen pussi), ja se on hyvää. 2) Tänään tein ruoaksi lasagnea, enkä jaksa lakata ihmettelemästä, miten 400 grammasta jauhelihaa voi saada niin paljon ruokaa, että sillä ruokkii suppeamman perhekoon tarvittaessa kolme päivää, eikä tällä isommallakaan kokoonpanolla, joka koostui jäätävässä viimassa urheilleista ja kannustaneista ihmisistä ja niiden lähisukulaisista, saatu koko annosta loppuun.

Laadukkaampi journalismi. Jossain vaiheessa syksyä tuskastuttiin tekstiviestipalstan antiin - hymy vaan väkisinkin hyytyy, kun on pakko olettaa, että joidenkin ihmisten tosikkous ja yleishölmöys on jo lähes pelottavissa mitoissa; tällä viikollakin siitä tuli ikävä muistutus. Tilasin silloin vastapainoksi vanhan kunnon Suomen Kuvalehden, ja ai että kun olen joka viikko tyytyväisempi. Sitä paitsi siinä on 15+1 -tietovisa, jossa mä olen yhteispisteissä vielä viiden pisteen johdossa.

Tyttöjen touhut. Veera taas tuossa askarteli jonkun härvelin, ja mutistuaan koko aamun, ettei varmasti poistu talosta tänään, katsoi ulos ikkunasta ja hihkaisi, ettei tiennytkään, että oli satanut lunta, että kyllä nyt on lähdettävä ulos!!! ja on muutenkin ilmeisesti noussut siitä kuusivuotiuudesta, joka jo ajoittaisine hajamielisyyksineen ja pysähtyneisyyksineen alkoi vähän turhauttaa. On se ihana. Kerttu taas on laajentanut asustevalikoimaansa huiveista, pipoista ja hanskoista ja ottanut käyttöön siskojensa vanhan, ihanan puukaulakorun, jota ilman ei liiku montaakaan askelta. Tai kiipeä. Viikonlopun aikana on kiivetty ainakin keittiön tuolin kautta pöydälle useampia kertoja, vessanpöntön kannen kautta lavuaarin reunalle vatsalleen hanaa manipuloimaan, ja pienen keinutuolin päälle nukkekotikaapin eteen siskon sisustuksia muokkaamaan.

+ Perhevapaat Suomessa. Seurasin vanhan kirjekaverini facebook-päivitystä ja siihen liittyviä kommentteja: esikoistyttärensä tuolla ison meren takana on pian 2kk vanha, ja töihin on palattava huomenna, koska vakuutus ei kata pidempää lomailua eikä vauvan isä ole isorahaisissa hommissa. Sikäläiset frendit ottivat osaa ja muistelivat omia tuntemuksiaan, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kyllä kaikkien pitäisi saada 12 viikkoa äitiyslomaa. En osallistunut keskusteluun leuhkimalla meikäläisellä systeemillä, mutta tunsin kiitollisuutta.

Follow my blog with Bloglovin

Jysäys työrintamalta

Nyt seuraa kertomus siitä, miten ennakointi ei aina ole hyväksi - tai ehkä sittenkin on. Kuten tyyliini kuuluu, aloitan aivan aikajanan alusta.

Kun ensimmäisen kerran palasin työpaikalle äitiyslomalta, Veera oli viisi kuukautta vanha. Tämä oli sovittu juttu. Itse ajattelin olevani sen verran työorientoitunut ihminen ja tasa-arvon kannalla, että kun koti-isyyskeskustelua myönteisessä hengessä kotona käytiin, oli ihan itsestään selvää, että seuraan aiempien suomalaissukupolvien ja eurooppalaisnaisten jalanjälkiä, ja menen töihin, vaikka vauva on vielä, no, vauva. Minustakin oli ihan hyvä ihminen kasvanut, vaikka olinkin päivähoidossa jo muutaman kuukauden ikäisestä.

Jälkikäteen voin sanoa, että paremmankin ratkaisun olisin voinut tehdä. Itse pidän työnteosta, ja haluan antaa palkalleni vastinetta. Pian vakituisen työn saatuani äitiyslomalle jääneenä nuorena naisena tunsin jopa pientä syyllisyyttä siitä, että olin käyttänyt tilannetta hyväkseni ja mennyt lisääntymään työnantajan kustannuksella, ja siksi halusin palata takaisin mahdollisimman pian ja pysyä yhtä tehokkaana kuin ennenkin.

Olin sopinut lyhyemmästä työviikosta ensimmäisen neljän kuukauden ajan, mutta kesäloman jälkeen työmäärä kasvoi yli aikaisempien mittojen. Mikä hurjinta, mies sai töihin palattuaan potkut. Ilmeisesti työnantaja oli pettynyt, kun raavas äijä olikin tuottanut lisäkuluja jäämällä kotiin hoitamaan tulevaa veronmaksajaa. Minusta olikin yhtäkkiä tullut perheen ainoa elättäjä! Kritisoin ylityötilannetta esimiehelle, mutta tarpeeksi väsyneenä sitä uskoi paksumman palkkapussin korvaavan hyvinvointia edes jollain tasolla, eikä jaksanut korjata tilannetta oikeasti.

Tätä kokemusta rikkaampana päätin siis nyt olla pitämättä kiirettä. Kerttu syntyi lokakuun lopussa, äitiysloma päättyi elokuussa, ja opehommien kannalta se olisikin ollut luonteva aika palata töihin. Minusta se vaan tuntui kovin aikaiselta! Lapsi oli niin kamalan pieni vielä, ja kun mahdollisuus kerran oli, niin hain vielä hoitovapaata marraskuun loppuun.

Omalle työpaikalleni on matkaa 40km, ja yhden tarhapysähdyksen taktiikalla aikaa kuluu julkisella kulkuneuvolla ovelta ovelle 80 minuuttia. Omalla autolla säästäisin kesäkeleissä ehkä vajaan puoli tuntia, mutta talvella joutuisin viettämään aikaa ikkunoita skrapaten ja lasta sisältä autoon metsästäen sen verran, ettei kannata. Bussissa voi kuitenkin ottaa vielä torkut. Säästyy rahaa ja ympäristö.

Jos palaisin töihin tämän lukuvuoden aikana, kun Veera on vielä eskarissa, tarhapysähdyksiä olisi kaksi. Aamut olisivat vielä aikaisempia, ja vaikka olisin töissä kuinka tehokas, lasten hoitopäivät kestäisivät silti yhdeksän tuntia. Äiti vilkuilisi kelloa ja hätäilisi, ja lapset kiukuttelisivat. Bussimatkat kuluisivat harmitukseen ja mietintöihin siitä, eikö lähempää nyt kuitenkin voisi löytyä työtä.

Sitten puskaradio ilmoitti ihanan uutisen: olisi aukeamassa määräaikainen työ paljon lähempää juuri samaan aikaan, kun olin ajatellut palata töihin! Mahdollisuuteni saada homma olisivat niin hyvät, että pohdinnan jälkeen päätin uskaltaa ilmoittaa lakisääteisellä kahden kuukauden ennakkovaroituksella esimiehelle, että pysyisin sittenkin poissa vielä koko lukuvuoden. Hoitopaikatkin oli haettava ajoissa, varmuuden vuoksi, ettei sitten tarvitsisi viedä pikkuista ihmistä siihen paikkaan, mikä sitten kiireessä sattuisi olemaan vapaana. Remonttiprojektin budjettiakaan ei tarvitsisi hirveästi vahtia, kun palkkatöitä olisi tiedossa. Hurraa, varauksella!

Pääsin kuin pääsinkin haastatteluun, joka oli yksi parhaista, missä olen koskaan ollut. Hyvin aikataulutettu ja jäsennelty, mukana tarpeeksi jäseniä arvioimaan eri ominaisuuksiani. Minä kiinnitän näihin huomiota, koska en jännitä haastattelutilanteessa, vaan keskityn olemaan oma itseni. Jäi hyvä mieli, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Antiikin kreikkalaiset eivät kehittäneet todennäköisyyslaskentaa, muistan jonkun kertoneen, koska todennäköisyyksillä ei ole merkitystä. Asiat joko tapahtuvat tai eivät. Nyt eivät tapahtuneet: en saanut työtä. Olinko hölmö, kun järjestin asiat ja pääni kaiken varalta niin, että olisin voinut aloittaa työt neljän viikon päästä? Olisinko voinut sanoa haastattelussa jotain, mikä olisi ratkaissut asian toisin? Olenko vääränlainen ihminen, kun paperilla kelpasin, mutta elävänä en?

No jaa. Ainakaan nyt ei tarvitse valmistautua sysipimeisiin aamuöihin kahden tarhapysähdyksen taktiikalla. On enemmän aikaa keskittyä työpuvuston täydentämiseen. Ja vaunulenkit jatkuu!

Follow my blog with Bloglovin

Vuosi kotiäitinä - top 5

Tässä globalisoituvassa maailmassa jopa Euroopan itärajalla tuntee tarvetta aloittaa tällainen listaus disclaimerilla elikkäs vastuuvapauslausekkeella: vaikka olenkin puoliksi hämäläinen, myös savolaisverta syöksyy suonissa sen verran, että lukija on aivan itse vastuussa ymmärryksestään ja tunteistaan, jota alla olevat kappaleet täysin henkilökohtaisine perusteluineen aiheuttavat. Missään tapauksessa kenenkään ei pidä kuvitella, että jonkun muun vauvavuoden parhaus koostuisi näistä samoista asioista. Lisäksi pidätän oikeuden omiin mielipiteisiini, sekä niiden muuttamiseen historian saatossa.

Kuopus on nyt vuoden ja kuusi päivää vanha, ja toivottavasti ensi viikolla tiedän töihinpaluustani jotain varmaa. On melkein sama fiilis kuin joskus ennenvanhaan vuodenvaihteessa, kun teki mieli lukea päiväkirjaa ja tehdä mielessään yhteenveto kuluneesta vuodesta! Alla on lista asioista, jotka ovat ihan selkeästi olleet parhaita paloja tästä kotiäitiajasta - keskinäiseen järjestykseen niitä ei kyllä oikeasti voi laittaa.

1. Vaunulenkit

Huomasin tuossa eilen joogaan kärrytellessä, että tämä se on se juttu, joka on rytmittänyt parhaiten aikaa Kertun äitinä. Vauvanhan voisi nukuttaa päiväunilleen myös sänkyynsä, kuten tehdään muualla kuin täällä puhtaan ilman pohjoisessa, tai sitten kantokoppaansa, kuten me teimme ensimmäiset kuukaudet, kun vauva oli pieni ja ulkona oli kylmä ja oli vaan niin helppoa pakata se koppaan jossa se nukahti heti ja siirtää koppa ulko-oven viereen josta vauvan heräilyäänet kuuluivat sisälle ilman itkuhälytintäkin, tai sitten paikallaan oleviin vaunuihin. Mulle - ja meille - lenkki on kaikkein omin nukutusmuoto.

Vaunulenkille lähtö on helppoa, koska elellään tässä omakotitalossa keskisuuren kaupungin keskustassa. Itse saan hirveästi nautintoa siitä, kun valitsen erityisen kauniin lenkin. Mindfulnessiä parhaimmillaan! Kärryjä työnnellessä on helppo keskittyä näkemään ja hengittämään ja tuntemaan, tai sitten suunnittelemaan jotain kivaa. Vaunulenkillä on myös hirveän kätevää hoitaa muita asioita, niin kuin kauppareissuja tai esikoisen päivähoitoon vientiä - Kertun aamupäikkärirytmi on muotoutunut sellaiseksi kuin se on juuri siksi, että aamulla herätetään Veera ajoissa tarhaan ja saatetaan se sinne. Sitä paitsi aikuisen ihmisen päälle tekee hyvää vähän kävellä ulkoilmassa, hyötyliikuntaa tulee helposti tunnin verran päivässä.

On silti tietysti myös niitä nukutuslenkkejä, jotka kestävät aivan liian pitkään, koska lapsi ei ollutkaan vielä tarpeeksi väsynyt tai oli liian väsynyt, mutta erityisesti, koska aikuinen yritti olla liian tehokas ja päästä tekemään jotain muuta sitten kun vauva nukkuu. Se vaistoaa sen. Sitten se ei ainakaan nuku.

2. Imetys

Imetyskin on katkeransuloista, kaksipiippuista touhua. Se on aluksi vaikeaa, ja se vaatii äidin varmuuden siitä, mitä tekee ja mitä haluaa. Se on melkein maagista, vaikka onkin niin luonnollista. Sama asia? Minä halusin imettää vauvani, ja imetyksessä onnistuminen oli aluksi suunnilleen sama kuin ihmisenä onnistuminen. Reilun viikon ikäisenä Kerttu lopetti syömisen kokonaan, pullostakin se litki vain 10-20ml maitoa kerrallaan, ja olen ihan tajuttoman ylpeä itsestäni vieläkin, kun sain imetyksen jatkumaan ja lopulta siirryttyä takaisin täysimetykseen. Ylpeä siksi, että se oli minulle tärkeä asia, josta pidin kiinni - ei siksi, että jokaisen ihmisen pitäisi tehdä samalla tavalla.

Ja nyt sitten, kun minusta tuntuu hyvältä ja oikealta, ja olen valmis lopettamaan imetyksen, en malta odottaa pääseväni eroon niistä viidestä paidasta, joita olen vuorotellen tässä vuoden aikana pitänyt! Lapsi on vihdoinkin irti minusta, olen vapaa kulkemaan miten tykkään ja voin ihan avoimesti juoda vaikka pari viinilasillista! Huutomerkki!

Mutta voi hurja, ei ole mitään niin ihanaa minun äitiyteeni kuuluvaa asiaa kuin se, kun lapsesta näkyy tissin alta vain sen toinen silmä, ja kun se sitten sillä vapaalla kädellään koskettelee mun kasvoja ja sen jälkeen ottaa mun kädestä kiinni ja me laitetaan sormet keskenämme ristiin.

3. Suhde esikoiseen

Veera jatkoi tarhassa puolipäiväisenä, kun minä jäin äitiyslomalle. Tätä ei ihan kauheasti tarvinnut pohtia, vaikka vähän podinkin huonoa omaatuntoa. Lapsi oli kuitenkin ollut opettajaäidin pitkiä kesälomia lukuunottamatta systeemissä sisällä jo neljä vuotta, ja tottunut kavereiden läsnäoloon ja tiettyyn määrään touhuamista, johon äidistä ei kyllä virtaa riittänyt. Iltapäivät kuitenkin vietettiin sitten kahdestaan, ja vaikka Veera ei sitä tiennyt, minä kovasti tallensin näitä viimeisiä erityisiä hetkiä. Mulla on vahva mielikuva siitä, kun istutaan tarhasta tulon jälkeen sohvalla, tyttö mun kainalossani, ja katsotaan ekaa kertaa Ronja Ryövärintytärtä, jonka tekstitykset mun on luettava sille ääneen, ja nieleskelen väristystä äänessäni kun olen niin täynnä pakahdusta kun ajattelen tätä mun pikkuistani, joka on kasvanut niin isoksi, mutta jota ei saa päästää liian isoksi, vaikka sille kohta syntyykin pikkusisko, koska se itsekin on kuitenkin vielä niin pieni, että sitä pitäisi pitää tällä tavalla sylissä vielä kauan, mutta kohta se vauva on tässä ja voi että kun kaikki menisi hyvin eikä tulisi mustasukkaisuutta vaikka väkisinkinhän sitä...

Ja vaikka ensimmäiset pari kuukautta menivätkin hienosti, niin paluu tarhaan joulun jälkeen kävi rankaksi. Tilanne kärjistyi lopulta niin, että tyttäreni paljasti minulle suunnitelmansa muuttaa mieheni ex-vaimon luokse, hänen tyttärekseen, jotta me saisimme keskittyä pikkusiskoon. Klunk.

Kamalinta on se, että tiedän paljon olevan kiinni omasta suhtautumisestani ja temperamentistani. Minä se olen, joka hermostun, ja hermostun silloin, kun asiat tapahtuvat eri tavalla kuin haluaisin. Se taas harvoin on kokonaan kuusivuotiaan syy, ja jos osin olisikin, niin itsepä olen kasvattanut. Jos olisin pitkämielisempi, olisin ehkä jaksanut useammin huomata ajoissa, milloin mustasukkaisuus ja paha mieli nostivat päätään, eikä kiukku olisi ehtinyt vallata isoa ja pientä mieltä. Toisaalta pienestä vauvasta huolehtiminen vie keskittymistä siinä määrin, että aika guru saisi olla, että pystyisi tasapuolisesti huomioimaan muitakin.

Onneksi sain itseäni niskasta kiinni ja otin asiakseni keskittyä isompaan pikkutyttöön oikein kunnolla edes kerran päivässä. Yhteen otetaan edelleen vähän väliä, mutta nyt vastapainoksi järjestän myös erityisen paljon kainalointia ja iltahöpinöintiä. Minä rakastan sitä niin paljon että sydämen liitokset repeilee.

4. Seesteisyys

Kotiäitivuoden ihana pohjavire on muodostunut kiireettömyydestä. En ollut aikatauluttanut töihinpaluutani valmiiksi, vaan pystyin rauhassa hautautumaan äitiyden syövereihin. Sain pidettyä ajatukset melko lailla nykyhetkessä, enkä tuntenut huonoa omaatuntoa tekemättömyyksistä. Päivät ovat välillä olleet puuduttavia, mutta siitäkin olen osannut jollain tavalla nauttia, ja vaikka välillä on ollut kovastikin ohjelmaa, olen osannut pitää taukoa, kun on siltä tuntunut. On tuntunut siltä, että olen elänyt vanhanaikaista elämää, ja se on ollut hyvä.

5. Varmuus

Tällä kertaa olin jo valmiiksi äiti, tunsin oman tapani mutseilla, ei tarvinnut yllättyä siitä, miten itse asioihin suhtautuu. Tiesin myös, että osaan pitää vauvan hengissä, sekä sen, että ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa hoitaa lasta. Minun ei myöskään tarvinnut kuluttaa aikaa siihen, että mietin, onko mieheni isänä samanlainen minun lapsilleni kuin aikaisemmilleen. Tiesin, millaiset vanhemmat me olemme yhdessä, mistä asioista olemme täysin samoilla linjoilla, ja mistä saattaa tulla riitaa.

Hyvin varma olen nyt myös siitä, että tehtävä on nyt suoritettu. Uutta vauvavuotta ei enää tule.



Kai.


Follow my blog with Bloglovin

Päivähoitovuodatus

Ihan aluksi kuvitteellinen tuomarin pilli suuhun ja hiljennetään kotiäiti/uraäiti-mutisijat, jos niitä enää on. Tässä maassa niin harvalla on oikeasti mahdollisuus valita. Toiset haluaisivat mennä vauva-ajan jälkeen töihin rahan hankkimiseksi tai itseään toteuttaakseen, mutta töitä ei ole. Toiset haluaisivat jäädä kotiin vauva-ajan jälkeen omaa maailmankuvaansa tai unelmaansa toteuttaakseen, mutta se ei taloudellisten tosiasioiden vuoksi ole mahdollista. Tant pis. Jokainen tekee sen ratkaisun, joka omaan tilanteeseen parhaiten sopii, ja takaa onnellisuutensa sopeutumalla tilanteeseen parhaansa mukaan.

Jätin tällä viikolla päivähoitohakemuksen. Kovasti velloivat tunteet. Että tässä sitä nyt ollaan, kotiäiteily on loppumassa, vääjäämättä, laitoin päivämäärän hakemukseen, vaikka lisäsinkin kommenttiruutuun, että ajankohta on arvio. Miksi? No siitä sitten joku toinen kerta. Tavallaan sitä vähän yrittää vähän nyyhkiä mielessään, että "voi ei, nämä alkaa olla näitä viimeisiä vaunulenkkejä keskellä arkipäivää, kohta olen tähän aikaan päivästä töissä, enkä voi nauttia kuulaasta syyssäästä ja kauniin ruskaisesta puistokadusta", mutta sitten ihan rehellisesti myöntää itselleen, että oikeasti olisi jo tosi kiva päästä päivisin aikuisten ihmisten ympyröihin. (Sitähän tämä naputtelukin on! Ajatusten siirtämistä lapsen tarpeiden ennakoinnista ja jatkuvasta valmiustilassa olosta johonkin ihan muuhun.)

Mutta haikeaa on. Tuntuu niin raastavalta kuvitella oma pieni höpsiäinen hoitajan hoiviin... Aamuhärdelliä kammoksun eniten, koska tiedän oman pinnani lyhyyden. Onneksi näin toisella kertaa osaan jo tietoisesti päättää, että mitään iltamenoja ei kannata ensimmäisiin duuni- ja tarhakuukausiin ladata, koska iltaelämä vaan on perheellisen ihmisen parasta aikaa.

Joskus vielä ihmettelin, miksi pienten lasten vanhempia ei näy missään, niinkun et miks ne uhrautuu ja lakkaa elämästä...

Veera meni tarhaan (minä menin päiväkotiin, ehkä mun vanhemmille tarha kuulosti eläimelliseltä?) 11 kuukauden ikäisenä. Se tuntui monella tavalla itsestäänselvemmältä silloin, koska tyttö oli jo viettänyt puoli vuotta isänsä kanssa, eli selvästi pystyi elämään ilman äitiään. Symbioosi oli jo... ei rikottu, eikä katkennut, ehkä purkautunut? Lisäksi Veera on ollut ihan pienestä asti reipas ja ulospäinsuuntautunut ja utelias ja touhukas, eikä ole ollut epäilystäkään, etteikö hän olisi viihtynyt toisten lasten seurassa. Luotan myös sokeasti päivähoidon henkilökunnan ihmisyyteen ja kiitän yhteiskuntaa, jossa on mahdollista saada lapsi kunnalliseen päivähoitoon periaatteessa pilkkahinnalla: ilman tätä järjestelmää meidän perheen elämä olisi aika erilaista kuin se nyt on.

Jos laskettu töihinpaluuaika osuu kohdilleen, Kerttu on tarhauransa alussa vähän Veeraa vanhempi, kävelee jo reippaasti, on yhtä sinnikäs kuin siskonsa eli tulee varmasti ymmärretyksi eli pärjää hienosti vieraan ihmisen hoivissa. Ja silti mä olen jotenkin kauhean huolissani, että miten kauhean teon tässä nyt olen tekemässä, pienen ihmisen perusluottamuksen rikon... Osaisiko sitä nyt ottaa itseään niskasta kiinni ja kääntää ajatuksen? Että onpa hienoa, kun tyttäreni nyt pääsee osaksi suurempia ympyröitä ja saa kokemuksen siitä, että kivoja ja turvallisia ihmisiä on oman perheen ulkopuolellakin!