Kellojen siirtely -idiotismi

Sinä valopää, joka vauhdikkaan maailmanparantamisen 70-luvulla keksit, että ihmisten työpanoksen tuottavuutta ja tehokkuutta voisi nostaa siirtelemällä kellonviisareita pari kertaa vuodessa: huono idea!

Mikään energia ei säästy tai työtahti kovene, kun työpaikoilla ihmiset kärsivät mahankurinasta jo tuntia ennen lounasaikaa.

Henkilökohtaisena kettuiluna pidän sitä, että taapero, joka on juuri oppinut nukkumaan iltakahdeksasta edes jonkun verran yli kuuteen, herää nyt sinun ansiostasi vähän yli viisi. Ei hän, yhtään sen paremmin kuin minä, ymmärrä, että mikään olisi oikeasti muuttunut: se on aamuinen heräämisaika.

Aikaisen aamun vielä kestäisi, mutta tiedätkö mitä. Lapsen iltaväsy alkaa nyt jo kellosta katsoen melkein pari tuntia entistä aiemmin, koska aikainen herääminen eli univaje ja kellonsiirto eli hölmöyden huipentuma kumuloituu. Palaamme töistä kotiin neljältä ja jo tunnin jälkeen minä itte puhkeaa tahtoikänsä mukaisesti mutta väsyn vahvistamana suureen poruun toistuvasti ja yhä pienemmistä vastoinkäymisistä johtuen. Aikuiset yrittävät kestää lasta, itseään ja toisiaan kunnes kello seitsemän lähestyessä murahtelevat toisilleen iltahommista, jotka usein äidille kuitenkin kolahtavat, ja lapsi saadaan superväsyneenä sänkyyn kahdeksalta, joka on uusi yhdeksän.

Aikuiset eivät tämän urotyön jälkeen todellakaan huokaise, että jaahas, menenpä itsekin jo lepäämään ja parantamaan tuottavuutta. Ei. Mennään liian myöhään nukkumaan siinä toivossa että jo huomenna lapsi olisi siirtänyt itsensä talviaikaan.

Että haista sinä valopää huilu.

Töihinpaluu: kaaos

Pamsu: Kato, Zen-mestari! Kiva.

Zen-mestari: Pamsu, mitäs mitäs, millai menee?

Pamsu: No kuule. Töis ollaa taas, jakso vaihtuu, kurssit pitäs arvostel ja uusii vähä asetel, muutama tehtävä täytys täs tehä valmiiks enne ku päästää tositoimii syysloma jälkee ja tot kai kahe projektihomma deadlinet ja kaks mulle uude ala kurssi alotust o enne jouluu. Tuntimäärät o naurettava pienet pääsiäise jälkee, mut nyt just o kyl hommii nii et ku tällai räkä nokas herää viikoloppun arkiaikaa eikä uni tuu heti takas, ni houkuttaa noust ylös ja ehkä ottaa se rauhalline katkeemato työtunti tähä kohtaa, eikä iltapäivää, ku alkaa kuitenki nukuttaa. VAPAAPÄIVÄN iltapäivään.

Zen-mestari: No kun alkuun pääsit niin anna tulla loputkin nyt sitten...

Pamsu: No kiitos! Remppamiehet lähti ja ollaa omal porukal, mut varastos on viel ne kamat, mil pitää keksii pysyvä säilytyspaikka, siis välikausivaatteet ja ne huonekalut, joit ei haluu myydä pois, ja cd:t ja loput lelut ja mitähän muuta vielä. Sopimus o irtisanottu, ja tän kuun aikan loput roudataa tän, mut se siis tarkottaa sitä, et sit on taas huoneet täyn siihe asti, että saadaa keksittyy kaikel paikka. Ja pinnat o tietenki edellee viimeistelemät, mut kaitpa niit ny täs jaksaa katella. Niin ja mua väsyttää ja Kerttu saa uhmakohtauksii, ja ku lapset huomaa, etten oo iha paikal, ne tietty alkaa kärttää huomiot, enkä sa tehtyy m-i-t-ä-ä-n ja sit on viel tyhmempi ja surkeempi olo.

Zen-mestari: Ymmärrän. Taitaa vähän pelottaakin. Ja varmasti on nyt liikaa asioita. Hyvä. Nyt hengität, ja annat olla.

Pamsu: Nii mut ku en osaa vaan olla ku kaikki o levällää...

Zen-mestari: Tiedetään, tiedetään. Mutta valmistahan ei tule ikinä, eihän? Aina on joku kohta kesken. Ja jos ei ole, niin keksit uutta tekemistä. Kertun synttärit ja joulu ja niin niitä remppajuttuja, kaikenlaista voi aina viilailla.

Pamsu: Ahaa, juu taidan tajut mitä sää yrität...

Zen-mestari: Hengitä. Rauhotu.

Pamsu: No nyssä kuulostat iha Miehelt...

Zen-mestari: Juu eikö ookin ärsyttävää kun joku toinen tietää paremmin...

Pamsu: Hihhih, no ON!!! Okei. Hengitän.

Zen-mestari: No hyvä. Sä tiedät, mitä työjuttuja on tekemättä, niitä ei tarvi listata eikä suunnitella sen enempää. Eikä miettiä ja vatvoa kuinka paljon on tekemättä. Otat ja teet. Kun et ehdi tekemään työpaikalla, niin et ehdi. Sitten teet kotona. Ei siitä tule tapa, kun ei niitä hommia nyt koko ajan näin paljon ole. Ite tiedät sen kyllä. Ja enempää ei voi tehdä kun voi tehdä. Teet silloin, kun tuntuu hyvältä. Jos ei tunnu, pistät työt pois ja teet muuta.

Pamsu: Nii ja tärkeint...

Zen-mestari: Juu, ja tärkeintä on perhe. Muista selittää Veeralle, että teet nyt töitä vaikka sen tunnin, eikä silloin saa häiritä, vaikka oiskin Kertun unet ja ainoa mahdollisuus keskittyä Veeraan. Mutta sen tunnin jälkeen sitten oikeasti keskityt Veeraan ja irrotat Kertun hyvällä omallatunnolla ja siirrät sen toiselle aikuiselle, eikö niin? Niin sitten ei mene hermo siihen, kun ei muka riitä joka paikkaan. Ihan tarpeeksi teet. On hienoa, että haluat tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Mut muistat, et joskus hutasukin on mahdollisimman hyvin.

Pamsu: Niin paitsi lasten kanssa ja Miehen!

Zen-mestari: Juujuu, kyllä, ei hätää. Keskityt niihin. Muussa riittää vähempi. Koti valmistuu asumalla. Työt ei valmistu ikinä. Perheen kanssa pitää olla. Sen muistat. Hyvin menee.

Pamsu: Mä oon vähän kateellinen Asikaiselle. Eikä se sivu antanu mun tykät siit postauksest ees. Ihan ku seki ois irvaillu et keskity sinä niihin töihin nyt vaan.

Zen-mestari: Juu näin o... Mut hei hyvä kun heräsit. Eikö oo nyt parempi? Niin nyt rykäset jonkun jutun tässä ja sitten keität kahvit ja kyllä sitten pääset taas äitihommiin, eiks niin?

Pamsu: Joo. Kiitti hei.

Zen-mestari: Ei mittää. Moro.

Another day in Poridise

It's been a rough week. With the builders finished and gone - for a while anyway - and energies released from maintaining everyday routines in disorderly conditions, I felt a huge inner pressure to get as much in as good order as fast as possible. When it was not just about "as soon as they're gone I'll figure out what stuff needs to be moved to which room and what can be brought in from the storage" but an actual realisation of how far we are from really achieving some sort of completion in settling in and down, I had a bit of a break down. Just a minor one, but still.

It didn't help either that we had some teenage force digging the basement to find out if it can actually be turned into any kind of living area, or even just a dry and warm place to stack in winter gear or other spare clothing. It is clay soil here mostly, and building underground in this area is risky because in places the clay bed is really thin, and if you hit water underneath then that's it. If the river Kokemäenjoki starts to flood or there's heavy rain, you'll end up with a natural swimming pool in your basement. So. There was no spray or even a puddle of water, but a soft spot in the ground anyway. We'll have someone look at it and see where we stand.

It's the carnival week in Pori, with all the Finnish politicians and lobbyists participating in debates and games in SuomiAreena, and Pori Jazz Festival with a multitude of concerts spread about the banks of Kokemäenjoki. Usually I enjoy the way the town becomes a funny little anthill, but now I haven't had the energy to get excited. Not many plans, and the few I had were about giving the daughters a chance to get their bit of the bustle.

Then yesterday, at about six in the evening, Husband - who had warned me through the week that he might be interested in going out to see the concerts some night - told me it was time to get ready. And I was game! I just needed a nudge.

I mean, how cool is it that just a five-minutes' bike-ride away from Home you get Jessie J and Paloma Faith and Emeli Sandé perform to you live in a beautiful falling night? And even though this is a recurring thing - "every year in July" is the festival motto - and you start to take it for granted in a way, you can still get the same tingling feeling when you see all the happy and light-headed people who have transformed your own home town into something out of a fairytale for grown ups. Oh. The love.

Follow my blog with Bloglovin

Tapaturmaraportti

Oli synkkä ja valituksentäyteinen yö. Kulmahampaista ensimmäinen on puhkeamaisillaan, kuola valuu kuin pikkuvauvalla, eikä uni pääse syvenemään, vaikka väsy on valtava. Äiti vietti puoli kahdentoista ja kahden välisestä ajasta suurimman osan peittelemässä pientä ihmistä uudelleen, paijaamassa selkää, sitten muutaman askeleen päässä odottamassa hengityksen syvenemistä, kunnes uskalsi kuvitella pääsevänsä itsekin peiton alle ummistamaan silmät ja putoamaan uneen. Sitten lattialauta narahti, ja Kerttu havahtui. Tai sitten äiti pääsi sänkyyn asti, nukahti, ja heräsi voivotukseen viisi minuuttia myöhemmin.

Aamulla tunnelmat olivat kankeat. Aamupäikkärit ovat olleet taaksejäänyttä elämää jo pari viikkoa, ja tavoite on ollut siirtää päiväunille nukahtamista pikku hiljaa lähemmäs puoltapäivää, mutta nyt äiti oli vahvasti sitä mieltä, että uni saisi tulla lapselle aikaisin, jotta äitikin pääsisi torkahtamaan. Vapaus koitti puoli kymmeneltä. Kerttu nukkui ulkona vaunuissa, äiti rojahti sohvalle ja aikoi katsoa väliin jääneet Hakekaa kätilö!- ja Hinnalla millä hyvänsä -jaksot, koska oletus oli, että rauhaa kestäisi pari-kolme tuntia.

Staattisempaan aikaan.

Yhdentoista tienoilla äiti oli torkahduksensa keskellä sitä mieltä, että on aika mautonta laittaa ohjelmaan taustalle pieni lapsi itkemään, sehän karkottaa kaikki katsojat. Itku jatkui vieä kohtauksen vaihtumisen jälkeenkin. Ai mutta sehän kuuluukin ulkoa! Äiti juoksee eteisen ikkunaan ja näkee yksivuotiaansa seisovan vaunujensa vieressä, aisasta kuuliaisesti kiinni pitäen, huutaen ilmoille suurta järkytystään. Äiti ryntää tihkusateeseen ja nostaa syliinsä lapsen, jonka kasvot ovat kuran, veren ja kyynelten peittämät.

(No nyt kuulosti dramaattiselta... Se siis oli hokanut voivansa nousta vaunuissa istumaan, kun tähän mennessä se ei ole huomannut, että eristeenä ollut lampaantalja estää turvavaljaiden kiinnittämisen. Sadesuoja oli vielä ärsyttävästi peittänyt näkymät, joten se oli sieltä kurkkinut ulos oikein hyvässä etukenossa, ja sitten sukeltanut naama edellä terassin laudoille, joille on kertynyt hiekkaa ja muuta, minkä tihkuinen räntäsade oli muuttanut kevyeksi mudaksi, joten poskille oli muutama pisara tarttunut. Pahin damage oli se, että nenä oli kolahtanut, ja sieraimesta oli tullut verta ja nenän alle oli tullut pienen pieni haava, mutta vertakin oli vaan pieni räänsekainen klöntti siinä huulen yläpuolella. Otsaan kasvoi päivän mittaan kaksieuroisen kokoinen mustelma.)

Lapsi antoi hetken päästä äidille raportin omalla kielellään. Istuivat sohvalla, Kerttu papatti menemään, osoitti ulko-oven suuntaan huolestunut ilme kasvoillaan ja nosti kätensä ohimolleen: surkea ilme ja äänensävy antoivat vihjettä siitä, että päähän oli sattunut. Äiti sanoitti, Kerttu oli samaa mieltä: "Mh." Sitten Kerttu näytti vielä nenäänsä, papatti ja voivotteli. Äiti käänsi, Kerttu vahvisti. Melkein puhuivat samaa kieltä, ymmärsivät toisiaan. Tämä oli ensimmäinen kertomus.

Follow my blog with Bloglovin

Viimeinen osanottoni väsymyskeskusteluun

Aivan aluksi haluaisin sanoa, että pelkään tämän keskustelun lähtevän käsistä yleisesti. Kyllä vaan, monet pienten lasten vanhemmat ovat väsyneitä, ja koska moni pieni lapsi toimii eri rytmissä kuin ympäröivä yhteiskunta tai oma perheensä, se on tavallaan ihan luonnollista. Olen aistivinani sellaista pientä hysteriaa nyt, että kaikki äidit on pelastettava, mutta uskon, että olisi hyvä ihan vähän hengähtää. Sen verran kuitenkin voisi tehdä, että olisi ihan oikeasti silmät auki ja korvat höröllä, koska jotkut äidit ja valveutuneisuudessaan valvoneet isät voivat olla todella tuskissaan. Tätä tietenkin vaikeuttaa se inhimillinen peruspiirre, että olemme kaikki vähän erilaisia.

Nyt seuraa tarina, joka on pilkulleen tosi, eikä ollenkaan tarkoitettu hauskaksi tai vakavaksi, vaan kuvaukseksi siitä, millaista voi olla. Jossain muualla on erilainen tilanne, ja joku muu reagoi toisin.

Palasin äitiyslomalta töihin helmikuussa 2009. Lapsi oli kotihoidossa isän vastuulla, mutta en silti nukkunut sikeästi, koska äitiys ei loppunut töihinpaluuseen. Tein nelipäiväistä viikkoa, mutta käytännössä normaalimäärän työtä. Yritin pitää työt töissä ja rauhoittaa kotiolot perhe-elämälle.

Opettajien superoikeus, kahden kuukauden kesäloma, alkoi kesäkuussa. Olin selvinnyt keväästä, mutta spontaaneja muistikuvia ei ajasta ole. Onneksi on valokuvat!

Elokuun alussa palattiin töihin ja lapsi aloitti päivähoidon. Olin luvannut lukujärjestyksen laatijalle, että "jos on ihan pakko", voin tehdä hurjan määrän ylitunteja tämän lukuvuoden ajan.

Ay-selvennykseksi: minulla opetusvelvollisuus on 21 tuntia viikossa, mikä tarkoittaa sitä aikaa, jonka vietän teini-ikäisten kanssa luokassa. Jos oletetaan, että opettajankin työviikko on siellä 37 tunnin huitteissa, tämän opetusvelvollisuuden mukana tulee 16 tunnin aika, joka periaatteessa kuuluisi käyttää suunnitteluun ja arviointiin sekä materiaalin tekemiseen ja opiskelijoiden tarpeiden mukaan muuntamiseen, nykyisin myös matkalaskujen tekoon ja sähköiseen yhteydenpitoon ns. asiakkaiden ja heidän viiteryhmiensä kanssa.

Nyt opetustunteja oli luvassa keskimäärin 27. Jouluun mennessä huokasin, että nyt olen kyllä väsynyt, en jaksa vastaavaa pakettia enää toista kertaa.

Elokuussa 2010 lapsi täytti kaksi vuotta, alkoi jo nukkua paremmin, mutta vaati jo ihmismäistä huomiota. Kotona oli siis oltava hereillä, ja jos töitä oli jäänyt, ne täytyi tehdä yöllä - tai jättää tekemättä, mutta en uskaltanut ottaa sitä riskiä, että improvisoidut tunnit amisjätkien seurassa eivät olisikaan olleet menestys. Lukujärjestys näytti samalta kuin edellisenä lukuvuonna. Keskustelin asiasta niiden tahojen kanssa, jotka pystyisivät vaikuttamaan tilanteeseen, mutta muutosta ei tullut. Eräältä esimieheltä sain suoran vastauksen: "Tuntiopettajan palkkaaminen tulee kalliimmaksi kuin se, että sinä teet nämä ylitunnit."

Toisaalta minäkin sain parempaa palkkaa, mikä tuli tarpeeseen, koska mies oli jäänyt työttömäksi. Uusperhekuvioiden jännittävät kommervenkitkin alkoivat nousta pintaan samaan aikaan. Minä olin kotona väsynyt ja poissaoleva ja yritin jaksaa panostaa edes omaan lapseeni, tuskin mihinkään tai kehenkään muuhun, enkä todellakaan itseeni.

Soittelin sentään työterveyteen jossain vaiheessa, ja lopulta, kun juhannuksena huomasin edelleen miettiväni työasioita ja soitin hoitajalle, sain ajan työuupumustestiin elokuun ekalle viikolle. No silloin olin jo vähän ehtinyt levätä töistä.

Elokuussa 2011 lapsi täytti kolme vuotta, parisuhde oli tallaantunut, bonuslasten äiti tiukkasi minulta syytä lastensa isän poissaolevaan käytökseen ja oman isäni muistisairaus alkoi hahmottua. Lukujärjestys näytti samalta kuin edellisenä lukuvuonna. Keskustelin asiasta niiden tahojen kanssa, jotka pystyisivät vaikuttamaan tilanteeseen, mutta muutosta ei tullut.

Marraskuussa 2011 tajusin, että ei ole normaalia, että pää ei lepää hetkeäkään. Tehtävälista oli järjetön ja kalenterin sivut olivat kopioituneet silmäluomien sisäpintaan tunnin tarkkuudella. Kun kaikki sujui niin kuin olin suunnitellut, sain hirveät kiksit ja tunsin itseni ihan superihmiseksi - mikä olikin tosi hienoa, koska muuten elämä oli hyvin harmaata ja välillä mustaa. Ja ihmisiä ei voi suunnitella. Niiden kanssa pitää olla. Se on raskasta, jos ei ole voimia. Soitin perheneuvolaan ja repesin itkemään puolen minuutin jälkeen, mutta 45 minuutin puhelun ja nyyhkimisen jälkeen mulla oli aavistuksen parempi olo. Pääsin julkisen puolen jonoon, ja ensimmäisen keskusteluajan sain helmikuulle 2012.

Kotiasiat saatiin kääntymään parempaan päin, ja kunnon töitäkin löytyi taas miehelle, joka halusi pitää huolta perheestään. Minä olin silti edelleen ihan raunio, enkä tiennyt, mitä halusin tai mitä tarvitsin, no, paitsi pitää huolta perheestäni.

Elokuussa 2012 lapsi täytti neljä vuotta, ja koska kotona oli taas rauhallista, se uskalsi alkaa purkamaan omaa oloaan, nukkui huonosti ja vaati paljon huomiota. Lukujärjestys näytti samalta kuin edellisenä lukuvuonna. Keskustelin asiasta niiden tahojen kanssa, jotka pystyisivät vaikuttamaan tilanteeseen, mutta muutosta ei tullut.

En halunnut vaikuttaa laiskalta, avuttomalta, tyhmältä ja ammattitaidottomalta, mutta nyt oli pakko ottaa riski. Kävin työterveyshuollossa useamman kerran, ennen kuin sain vakuutettua henkilökunnan siitä, että voimani ovat loppu. Sain eteeni lomakkeita ja raja-arvot viuhuivat. Pääsin lääkäriin. Testit kertoivat, että olin vähintään keskivaikeasti masentunut. Sain sairauslomaa. Opettelin lepäämään. Pääsin purkamaan päätäni mielenterveyshoitajalle, ja mutkien jälkeen vielä terapeutille. Kun olin palaamassa töihin, sain eteeni lukujärjestyksen, joka näytti samalta kuin ennen. Uuden esimiehen kanssa tuntiopettajan palkkaaminenkin oli mahdollista.

Oma kokemukseni on, että äiti kyllä tekee kaiken voitavansa arjen ja vaikka koko maapallon pyörittämiseen. Joillain voimavarat loppuvat ennemmin ja joillain myöhemmin, mutta se ei ole kilpailun aihe, vaan täysin omakohtainen tunne. Minä pyysin apua, kauniisti ja kiukutellen, mutta jostain syystä viestin perillemeno epäonnistui täysin. Tiedän, miltä epätoivo tuntuu, ja se, kun haluaisi vaan lopettaa ihan kaiken.

Se ei tee minusta mitenkään erityistä.

Follow my blog with Bloglovin

Määrätietoisuus on... jotain.

Sanoin tuossa taannoin, että joskus lapsi vaan vaistoaa sen, että yrität saada sen nukahtamaan mahdollisimman pian syystä tai toisesta, ja silloin se ei ainakaan nukahda. Kuten tänään:

Miina tuli meille suoraan eskarista, tytöt leikkivät yläkerrassa keskenään ihanasti sovussa ja siihen malliin, ettei tarvinut miettiä, pitäisikö käydä vahtimassa touhuja. Kertun kanssa oltiin jääty vähäksi aikaa ulos ottamaan tuntumaa sumuisen kosteaan ja saviseksi muuttuneeseen maahan (ai että se on onnessaan kun se huomaa voivansa ihan itse spurttailla kohti porttia tai mennä tökkimään keinuja!), ajatus oli, että sen jälkeen käytäisiin vielä sisällä pikku välipalalla ja painuttaisiin sitten vaunulenkille. Sen jälkeen tietysti äiti vetäisisi sohvalle makuuasentoon ja torkahtaisi vähän.

Ruokapöydässä meno oli sen sorttista, että tajusin vähän myöhästyneeni optimaalisesta nukutushetkestä: naisenalku pyrki jatkuvasti seisomaan syöttötuolissaan ja pisti jäntevästi vastaan kun yritin pitää huolta turvallisuusaspekteista, koska pelkkä sana ei kuulunut, ja kun pylly pysyi penkissä hetken verran, maitomukista kaadettiin söpöjä pikku viivoja, pilkkuja ja valtameriä pöydälle ja mandariinilohkon puolikkaita syljettiin kokeilumielessä leualle, käteen ja lattialle.

Siirryimme eteiseen pukemaan. Koska Kertun aktiiviulkoilu-ura on vasta aluillaan, vaihtopäällihanskat ovat edelleen varastolaatikossa, ja ne käytössä olevat olivat nyt tosi kuraiset. Ajattelin, että no, kyllä noissa lämpöasteissa pärjätään pelkillä tumpuillakin, että en nyt ala putsailemaan niitä rukkasia tässä välissä kun ihan äkkiä vaan nukutan sen kun se on jo ihan väsyksissä. Tuosta tätä katua alas ja seuraavaa takaisin, 15 minuuttia enintään, luultavasti nukahtaa jo neljän korttelin päästä, ja se onkin hyvä juttu, kun tuntuu vähän huonolta jättää kuusivuotiaat keskenään, vaikka eihän niillä nyt mitään hätää ole.

Olemme taittaneet matkaa portin ulkopuolella noin 10 metriä, kun tumppujen repiminen alkaa. Olin kuluneen kuukauden aikana unohtanut tämän huvin, koska päällihanskat rajoittavat upeasti hienomotorista toimintaa. Pysähdyn, otan vakavan ilmeen taistellakseni lapsen velmuutta vastaan ja sanon tylysti, ettei noin saa tehdä, ja vedän tumpun tiukasti hihan päälle.

Sisätiloissa se kyllä ihan ite laittaa
pipon päähän - ottaa toki poiskin,
mutta laittaa sitten takaisin.
Ja ottaa pois. Ja laittaa takaisin.

Kuten arvaatte, sama toistuu useaan kertaan. Otan kovat keinot käyttöön: jos ei pysy tumput kädessä, vien tutin! Huutohan siitä seuraa, vaikka tutti ei olekaan suussa, vaan paljaissa sormissa. Vien tumputkin! Laitan kaikki taskuun, enkä katso silmiin ollenkaan! Näin tiukka tilanne tämä on, ja minä muuten määrään! Ei yksivuotiaat päätä, otetaanko tumput kädestä vai ei!

Mutta nythän sillä jäätyy sormet. Eikä huutoa kestä kuunnella. Pysähdyn asentamaan tutin ja tumput. Kaikki hyvin toistaiseksi, ollaan kuitenkin jo yli oletetun puolivälin, joten käännyn vasemmalle, pelaan aikaa, ettei ehditä kotiin asti ennen simahdusta. Koira haukkuu tai lintu lentää, tai auto ajaa ohi, ja tyttö piristyy ja alkaa repiä tumppuja. Katso edellistä kappaletta. Äiti tuntee typerää ja voimatonta vihaa jotain kohtaan - ehkä itseään, kun jätti ne hanskat laittamatta, ja kun vielä meinaa hermostua, vaikka hyvin tietää, ettei tässä kohtaa auta kuin elää hetkessä ja tyytyä tilanteeseen. Voisi tietysti käydä kotona hakemassa ne hanskat, mutta siinä piilee tätäkin suuremman turhautumisen riski.

Lapsi havahtuu vielä kerran, teen vielä yhden ylimääräisen koukkauksen, ja juuri, kun ajatukseni alkavat valua itsesäälin suuntaan - "täällä kosteassa ilmassa työntelen näitä vaunuja vaikka olen nuhassa ja tosi väsynyt ja isot tytöt ovat keskenään kotona ja varmaan on kulunut jo hirveän kauan ja koko päivä menee ihan pilalle" - tajuan, että sen silmät ovat painuneet kiinni. Rytyytän isomman sepelin päältä jännityksen vallassa: onko se sittenkin hereillä, vai olisiko lopulta todella nukahtanut?

Ja olihan se! 40 minuuttia oli ehtinyt kulua, mutta kotona kaikki oli kunnossa. Sitä paitsi Kerttu oli nukahtanut varttia yli kaksi, niinkuin aina, olin vaan vissiin lähtenyt vähän hätäillen liikenteeseen.

Follow my blog with Bloglovin

Väsähdys

Rintaruokailun vähentämisvaatimukset ajoivat
Kertun paperinenäliinadieetille.

Olen hoitovapaalla, en siis etsi nyt lähteitä julkaisemilleni tiedoille vaan vedän mututuntumalla: eikös se ollut niin, että yksi valvottu yö vastaa promillen humalaa? Ja että keskimäärin pikkulasten vanhempien univelka vastaa jotain käsittämättömiä viikkomääriä. Ajatelkaapa tätä, kun ajatte aamuisin autoillanne päiväkotien liepeillä!

Voin siis hyvällä syyllä olla onnellinen siitä, että tänään on paitsi lauantai eli toisenkin aikuisen vapaapäivä, myös edelleen hoitovapaa- eikä työelämäjakso. Edellisiltana käsittelin tuskaani huonosta äitiydestäni, joka tällä kertaa kiteytyi siihen, että olen turhaan itkettänyt lastani yöaikaan jo yhteensä varmasti kolmeen eri otteeseen, kuvitellen kullakin kerralla kyseessä olevan SE hetki, jonka jälkeen kieltäydyn rinnantarjoamisesta absoluuttisesti, vain sortuakseni ihmissordiinoksi joko kymmenien minuuttien, tuntien tai muutamien päivien jälkeen. Kuvainnollisen tuhkan laskeuduttua henkäisin syvään ja päätin, että nyt en pehmene.

Toissayönä menin nukkumaan yhdentoista maissa, nukahdin aika nopeasti, mutta valvoin sitten puoli yhdestä kolmeen lasta tyynnytellen ja kevyen unen syvenemistä odotellen, sitten kävin laittamassa tutin sen suuhun varttia vaille viisi ja ehdin nukahtaa ennen kuin se puoli tuntia myöhemmin huomasi tulleensa petetyksi ja aloitti rääkymisensä. Siis se ei todellakaan ole mitään vienoa nyyhkimistä, jonka voisi jättää leikisti kuulematta kun väsyttää niin, ei näistä meidän tytöistä. Synnärillä yökkö varmisti, että asuttehan te omakotitalossa, että jos ette, niin hänhän voisi vaikka kirjoittaa jonkun todistuksen siitä, että vauva huutaa tuolla tavalla, vaikkei sitä uhatakaan kirveellä tai ole heitetty seinään.

Kun siis eilen aamulla seitsemältä heräsin, unta oli ehtinyt kertyä yhteensä hitusen alle kuusi tuntia. Vahvasti uskon ymmärtäneeni, että prolaktiinilla on vaikutusta paitsi maidontuotantoon, myös siihen, että imettävä äiti pysyy paremmin tolkuissaan vähemmälläkin unella, mutta näköjään tässä vaiheessa vaikutus ei enää kanna kovin pitkälle. Viime yön unisaldo, jonka pienuudesta osin syytän Suomen jalkapallomaajoukkueen herättämiä ja illalla tyhjiksi todettuja toiveita, oli muutaman hereillä vietetyn tovin jälkeen suunnilleen viisi tuntia, ja aamun tunnelmat olivat aika matalat.

Kamelin selän katkeaminen oli lähellä siinä pisteessä, kun olin ensin hengaillut yksivuotiaan kanssa kaksistaan seitsemästä puoli yhdeksään, sitten laittanut aamupalaa sille ja seuraavalle siskolleen, jatkanut yksivuotiaan lukutuolina ja moiskautusten kohteena olemista zombimielentilassa ja haaveillut omasta kahvihetkestä, joka toteutui puoli kymmeneltä, mutta kuusivuotiaan seurassa päivän askarteluvinkkejä kuunnellen... kun Kerttu oli nukkunut aamupäiväuniaan jo pari tuntia, ja isä vasta teki kahden isomman tyttärensä kanssa lähtöä kaupungille, tiesin, etten enää pystyisi ottamaan torkkuja itse, koska olisin yksin kotona ja että Kerttu heräisi nyt minä hetkenä tahansa, ja pahimmassa tapauksessa saisin viettää koko päiväunien välisen ajan taas kahdestaan sen kanssa ilman aikuisvertaistukea, ja siinä vaiheessa mies heittää jonkun vitsin, jota en horroksissani tajua ja saan siitä osakseni ihme vinoilua.

Onneksi sain kasattua itseni ja käännettyä ajatukset myönteisemmälle vaihteelle. Selailin sohvalla maaten naistenlehtiä, ja kävin kurkkimassa ikkunasta vartin välein, en useammin. Kyllä siinä akut sen verran latautuivat, että huumorintajukin palasi. Jollekin tasolle. Mut on tää hei pehmeet touhuu.

Follow my blog with Bloglovin

--- Levottomuudet palasivat Kuukkariin ---

Reilu pari viikkoa sitten porilaisessa täysihoitolassa loppunut yöelämä on jälleen päässyt vauhtiin. Rauhallisista öistä saatiin nauttia vajaan viikon verran, mutta sen jälkeen levottomuudet palasivat.

Mitä oikein tapahtui, täysihoitolan johtajatar, rouva P.?

No, edellislauantaina asukas alkoi käyttäytyi vaativasti, oli vähän lyhytpinnainen ja yllättävän väsyneen oloinen. Yöllä hän heräsi liikuttuneessa tilassa ja jokseenkin nuhaisena, eikä rauhoittunut nukkumaan, ennen kuin olin järjestänyt hänelle lääkettä ja juotavaa, minkä jälkeen jouduin paijailemaan hänet uneen. Seuraavina päivinä analysoin tilannetta sen verran, että selvästi pientä flunssanoiretta oli olemassa, vähän lämpöäkin, mutta koska touhut jatkuivat päivällä ihan normaalisti, ei ollut syytä huoleen. Seuraavatkin yöt olivat kuitenkin vaikeita, eräänäkin aamuna jouduin aloittamaan työpäiväni jo kello neljältä, koska asukkaan viereltä ei kerta kaikkiaan päässyt enää yöherätyksen jälkeen poistumaan.

Olen kuitenkin asemani vuoksi vastuussa myös asukkaiden terveydellisestä turvasta, minkä vuoksi katsoin tarpeelliseksi siirtyä hoitamaan myös yövuoroa. Valitettavasti tämä tarkoitti maitotarjoilun palauttamista, sillä se näytti rauhoittavan asukkaan nopeimmin, jolloin me muutkin saimme levättyä paremmin.

Johtajattaren työvuoro jatkuu pian.

Entä tämän viikkoiset tunnelmat?

Asukkaan ohimoilta viikonloppun jälkeen niskan kautta selkään levinnyt haalea punapilkkuinen ihottuma sai minut varmistamaan terveydenhoitajalta, että itse asiassa sekä se että yllä kuvaamani flunssaisuus ja ärtyisyys liittyivätkin asukkaan pari viikkoa sitten saamaan MPR-rokotukseen, jonka saajista 5-15%:lla esiintyy tällaisia lieviä tuhkarokon oireita. On siis rauhoittavaa tietää, mistä levottomuudet johtuivat, ja periaatteessa asukas on nyt terve. Harmillista on, että tämän sattumuksen myötä hän palasi takaisin vanhaan tapaansa, ja vaikka vielä viime viikolla yöherätyksiä tuli vain yksi, niin esimerkiksi viime yönä jouduin rauhoittelemaan asukasta puolilta öin, puoli kolmelta ja vielä neljältä, kunnes kuudelta esitin aamun alkaneen, vaikka asukas selvästi vielä oli väsynyt. Näin takasin itselleni vapaan hetken heti aamuyhdeksältä. 

Voidaanko vastuu sälyttää nyt jonkun tietyn henkilön harteille?

Kyllähän tässä on itse vastuu kannettava: minä mokasin, lähinnä yötarjoilun osalta. Tosin en ruoski itseäni kovin pahasti, koska asukkaan hätä ensimmäisinä sairastusöinä oli käsin kosketeltava, ja tietenkin halusin tehdä kaikkeni hänen olonsa parantamiseksi. Kuitenkin maitotarjoilu olisi pitänyt lopettaa heti, kun tukkoisuus oli ohi, sillä nyt on jo selvää, että asukas unesta havahtuessaan ei enää osaa rauhoittaa itseään, vaan turvautuu jälleen lämpöiseen syliin ja maitoon.

Miten tästä eteenpäin?

Nyt käymme neuvotteluja herra johtajan sekä muiden asukkaiden kanssa siitä, voinko taas lopettaa tarjoilut. Seurauksena on varmasti taas huudontäyteinen yö tai pari. Itse olisin valmis kärsimään mielummin sen kuin jatkuvan henkilökohtaisen horrostilan, mutta valvomaan tottumattomammille tämän ajatuksen myyminen on haasteellisempaa. Katsotaan nyt.

Kiitos.

Lisää aiheesta:
Tilanne täysihoitolassa rauhoittunut 28.10.2014
Mellakka keskeytti tiedotustoiminnan 24.10.2014

Follow my blog with Bloglovin

Aamuni äitinä

6.08 tänä aamuna menin sanomaan Kertulle, että vielä pitäisi saada nukkua. Se oli ihan pirteä ja eri mieltä. Koska iskä oli jo hereillä ja alakerrasta kuului jotain muminaa ja narinaa, annoin periksi, nostin lapsen syliin, kävin hakemassa rillit päähän ja hoipuin tyttö sylissä rappuset alas. Se hihkui iskän syliin ja minä sukelsin siihen viereen sohvalle ja suljin silmät vielä hetkeksi. Minuutiksi.

6.30 heilutettiin iskälle. Ensin ovelle, sitten kiivettiin seisomaan sohvalle, josta ylettyy hakkaamaan ikkunaa, ja heilutettiin taas. Sinne meni. Tapetaan aikaa. Pari tuntia se jaksaa, vähän reilun, eli puoli yhdeksältä mennään päikkäreille, ja sitä ennen on hoidettava aamupesut, pukemiset ja aamupala. Vielä ei jaksa mitään, on niin pimeääkin.

7.15 en enää jaksanut leikkiä leikkimistä, vaan ryhdistäydyin ja houkuttelin Kertun aamuhommiin. Yöpukua ei meinaa saada pois päältä kun siinä on ihanat nepparit, joita pitää näpeltää, vaikka äiti yrittää irrottaa pienet sormet niistä. Pestään ja vaihdetaan vaippa ja puetaan, ja otetaan hammasharjaan pienenpieni nokare lasten hammastahnaa, Kerttu nappaa sen käteensä, pesee tarmokkaasti kahdeksaa hammastaan tai jotain siellä päin, ja paiskaa harjan vessan lattialle. Jippii.

7.40 Kerttu alkoi kitistä. Ai joo, nälkähän sillä on. Mennään keittiöön, äiti avaa jääkaapin oven, ottaa

sieltä ulos mangososeen ja jugurttipurkin, ja sitten Kertun, jonka mielestä on sairaan hienoa notkua alahyllyä vasten. Kippoon ruislesettä ja sosetta ja jugurttia. Lapsi syöttötuoliin. Vitamiini lusikkaan. Lapsi istutetaan takaisin syöttötuoliin. Vitamiinilusikka suuhun, lusikallinen jugurttia perään, muutama lisää. Lapsi istutetaan takaisin syöttötuoliin. Muutama lusikallinen. Nyt se seisoo tuolissa taas ja vääntää itsensä kaarelle kun yritän istuttaa sen alas, otan syliin. Nyt en enää näe, missä suu on, mutta eiköhän se lusikka suunnilleen oikeaan suuntaan mene. Muutama lusikallinen. Aha, ei maistu enää.

8.10 mietin, voisiko sen jo viedä nukkumaan. Ei, ei ihan vielä. Ei ole alkanut katse samentua. Väsyisi jo.

8.12 mietin, voisiko sen jo viedä nukkumaan. No jos ihan hissukseen alan pukea. Aste lämmintä. Tarvitaan kerroksia. Missä on villatakki. Istumaan eteisen penkille, tyttö syliin, ulkovaatteet viereen. Ensin sukat, sitten haalarin lahkeet, nyt talvirukkaset, ai kun se tykkää niistä kun niillä taputtaminen on niin hienoa, hiha kerrallaan, sitten kypärämyssy, huppu vielä päälle, vetskari kiinni ja tuttiketju kiinni rintamukseen. Lapsi istumaan lattialle. Oma takki ja huivi ja pipo ja hanskat. Ja viltti. Mitä jos Veera herää kun ollaan ulkona? Äh, ei tässä kauan mene, ja kai se hoksaa, iso tyttö. Kerttu irti jalasta, jota se halaa tiukasti, ja kengät jalkaan. Ovet auki ja kiinni äkkiä kun on niin kylmä jo. Vaunut ulos varastosta. Lapsi vaunuihin, viltti päälle, lämpöpussi ja suojapeite kiinni. Tutti suuhun. Portista ulos. Oikealle tänään. Nukahdus Väinönkatua ylitettäessä. Oma askel reipastuu, nyt äkkiä kotiin, aamupalaa ja lehti, hetki istumista ihan omassa kuplassa.

8.35 olin jo asetellut tabletin pöydälle ja avannut Satakunnan Kansan, kaatanut mehun lasiin ja odottelin karjalanpiirakoiden lämpiämistä, kun portaista kuuluu töminää, ja uuden nukkumisennätyksen tehnyt Veera tulee hymyilemään pöpperöisesti ja ihanasti, ja voi että kun voisi jakautua kahdeksi että voisi sekä painua johonkin hyvin kauas omaan rauhaan syömään niitä piirakoita kun vielä ovat lämpimiä että ottaa ison pienen tytön syliin ja silitellä sitä ja kysellä kaikessa rauhassa unet ja pussailla ja nuuhkia sen korvantaustoja.

8.43 luin samaan aikaan lehteä, tankkasin aamupalaa ja ynisin poissaolevasti Veeralle jotain vastauksena sen suunnitelmaan päivän kulusta. Suunnittelin päiväunia ja tulin siihen tulokseen, ettei tänään. Follow my blog with Bloglovin