Päikkärit kärryissä

Kyl nyssaa alkaa ol viimisii päivii ku mää näis kärryis enää päikkäreit verä.

Sitä itkuhäläriikää ei sit ikin tullu, et tällai vaa laps parkkeerataa ikkuna al. Mitä jos mää täst lähtisinki joku kerta Mummuu moikkaa ku niide silmä välttäis? Sit ku ne tulis kurkkaa ni näkyis vaa tyhjät vaunut!

Enkä mää ees oikein enää kunnol mahu tänne.

Kyl asia o tällai.

Pieni perässä

On tullut selväksi, ettei viiden vuoden ikäero haittaa siskosten saumatonta henkistä yhteyttä. Voisi luulla, ettei välissä olisi vuotta tai paria enempää, kun ollaan ilmaisussa päästy tietylle tasolle.

"Äi-tii! Kerttu lyö mua!"

"Äi-tii! Veeva ei anna mulle tota puhelinta!"

Tai sitten ne räkättää keskenään. "Reikä!" "Peba!" "Kakka!" Leikit ja puuhat ja läpät on välillä niin sisäpiirijuttuja, ettei niiden huvittavuuden syy selviä edes pissakakkatutkalla, mutta sivusta seuratessa ei voi kuin tyrskähdellä mukana.

Mutta sitten tulee näitä tahattomasti hymyilyttäviä hetkiä.

Isompi löytää virkkuukoukun ja tulee alakertaan kyselemään äidiltä ketjusilmukoista. Äiti kaivelee muistilokeroitaan niin keskittyneesti, että tajuaa vasta hetken päästä pienemmän olevan jossain hyvin hiljaa. Isä menee huutelemaan tytön perään, jolloin tämä laskeutuu rappusia kahden pelottavan pitkän sukkapuikon ja puolimetrisen villalanganpätkän kanssa. "Minä teen tätä lankajuttuu."

Se on ihan tosissaan ja kopioi isomman äänensävyjä ja selostaa käsityönsä edistymistä. "Eli." "Tämä kääntyy tästä ja..." Sukkapuikon ympärille kiertyy näppärästi myös kuusenkoristeen naru. "Kato äiti, kato. Kato tällee."

Oliko pakko?

"Äiti. Kaveri sano koulussa jostain pakettiautosta."

Eih.

"Mitä se sano?"

"No että siellä oli joku mies, joka yrittää ottaa lapsia kiinni. - - - Mitä se sitten tekis?"

"Mä en tiedä. Mitä sä luulet?"

"No emmä tiiä!"

"No juu. Sepäs se. Ehkä se veis johonkin paikkaan mistä ei löytäis heti kotiin. Mäkin kuulin siitä pakettiautomiehestä, tai näin facebookissa että joku kerto siitä. Se on vähän hölmö juttu kyllä."

"Ai miten nii?"

"No kun siitä ei tiedä, mitä oikeesti tapahtu, ja se juttu niinkun oli jo. Sitten kun sitä jaettiin, niin ihmiset pelästy ja kun lapset kuulee että aikuiset pelästyy, niin sitten niille tulee paha mieli. Vähän niinkun turhan takia."

"Mä kyllä haluisin että Mummu saattais mut."

"Niin. Mut mä kyllä haluan uskoa, että täällä on turvallista. Enkä mä halua että sä pelkäät tässä tutuilla kulmilla. Tuskin tuolla kukaan kököttää nyt odottamassa neljättä päivää samassa paikassa että pääsee pelottelemaan lapsia. Varmasti on ihan turvallista mennä kouluun ja kaverien luo. --- Mutta kyllähän maailmassa on tyhmiä ja pahoja ihmisiä, tiedäthän sä sen."

"Joo."

"Niin mitä sä teet jos sulle tulee sellanen olo että kaikki ei oo niinkun pitää? Jos vaikka joku ihan vieras ihminen tulee juttelemaan ja tarjoo tai pyytää jotain?"

"Mä kerron tutulle aikuiselle."

"No joo, aina pitää kertoa aikuiselle. Ja jos aikuinen näkee jotain outoa, niin sen kuuluu kertoa poliisille, eikä hälytellä ihmisiä facebookissa, niin sitten poliisit osaa tulla vähän vahtimaan. Mutta jos joku tulee juttelemaan ja tulee outo olo siitä, niin mitä sä teet sillä hetkellä?"

"Meen pois."

"Mitä jos se tulee sun perään?"

"En tiiä. Juoksen?"

"Joo ja huudat kovaa. Sulla on niin kova ja kirkas ääni ettei sulla oo mitään hätää, kaikki pelästyy varmasti! Sitten tulet kotiin ja kerrot aikuiselle. Ja se on ihan sama onko se mies vai nainen vai jotain koululaisia jotka sanoo tai tekee jotain outoa, samalla tavalla tehdään aina, eiks niin?"

"Joo."

Jos joku kaveri sanoo tai tekee jotain, mikä ei pikku-Veeran mielestä ole oikein, niin Veera sanoo ei. Jos tarvitsee, niin voi sanoa melkein tai kokonaan vihaisesti, että "mulle ei saa tehdä noin." Tämä opeteltiin niihin aikoihin, kun puhe alkoi luistaa.

Vuosia sitten, kun ollaan ekoja kertoja reissattu yhdessä niin, että Veera ei ole enää istunut oletusarvoisesti rattaissa vaan ollut jo itsenäinen liikkuja, on käyty läpi se, että äidin vierestä ei saa lähteä, koska voi käydä niin, että lapsi menee hukkaan, eikä se, joka lapsen sitten löytää, ehkä löydäkään äitiä - ja voi olla, ettei se edes halua etsiä äitiä. Silloin on ekan kerran - ja sitten joka reissulla kotimaassa ja ulkomailla - käyty läpi se, että vaikka maailma on hyvä paikka ja täynnä kivoja ihmisiä, niin joukossa on myös pahoja ihmisiä.

Tavaroista pitää pitää huolta, koska vaikka kaikki tietää, ettei toisten omia tavaroita saa ottaa, niin joskus joku ei sitä muista. Ja joku saattaa ottaa toisen tavaraa tahallaankin. Tämä käytiin läpi, kun koulu alkoi.

Mutta minä en suostu opettamaan lapselleni varmuuden vuoksi, että omat kulmat on vaaralliset - kun ne ei ole. Maailmassa tapahtuu pahaa, mutta jos ei sen takia uskalla lähteä ulos kodista, ei kyllä kohtaa paljon hyvääkään.

Jos naapurissa vedetään suonensisäisiä huumeita, katsotaan, miltä neula näyttää, ja kerrotaan, ettei niihin kosketa IKINÄ, ja kerrotaan, että ihmiset, jotka käyttää huumeita tai juo paljon alkoholia voi käyttäytyä oudosti. Niitä kannattaa väistää. Jos jossain on paljon kovaäänisiä nuoria miehiä, voi olla hyvä idea väistä niitä. Jos vieras ihminen tulee kadulla kyselemään tai tarjoamaan jotain, kun oma aikuinen ei ole mukana, sen kanssa ei jäädä juttelemaan. Varmuuden vuoksi voi juosta pois ja huutaa mennessään.

Maalaisjärki ja toimintatavat pitää opettaa lapselle. Sen sijaan ei pidä valehdella, että maailma olisi pelkästään hyvä tai pelkästään paha. Näin minä ajattelen.

Jaksuetappi

Äh. Tietenkin olin unohtanut. On yksi asia, kun uhmaikä alkaa, ja lapsi haluaa itse tehdä, päättää ja määrätä, ja silloin aikuinen pyrkii tyyneen rauhallisuuteen ja määrätietoisesti asettaa rajoja.

Sitten tulee se toinen vaihe. Lapsi on jo tiettyyn pisteeseen asti tottunut siihen, että asioista voidaan olla eri mieltä. Siksi se ei mitenkään edes yritä vältellä konflikteja, koska niitä nyt tulee kuitenkin.

Äiti sen sijaan haluaisi vältellä konflikteja, ja huomaa yrittävänsä manipuloida myös isosiskoa samaan touhuun ("Saanksmä äiti piparin?" "Hyss! Älä sano sitä ääneen!!"). Tämä ei nimittäin enää ole mitään juupas-eipäs sanaleikkiä, vaan muuttumassa fyysiseksi. Kerttu juoksee karkuun, jolloin se on otettava reippaasti kiinni, jos meinaa säilyttää ohjeistuksessaan edes jonkun uskottavuuden. Kerttu rimpuilee ja jännittää itseään jouseksi. Jos Kerttu ei saa tahtoaan läpi, se heittäytyy klassikkoasentoon mahalleen lattialle, ja puhkeaa, ei nyyhkytyksiin, vaan korviaraastavaan kurkkuhuutoitkuun, jossa se happea ottaessaan pystyy muodostamaan vain yhden ymmärrettävän sanan: äiti. Minä reagoin kyllä: "Ei hätää." "Tuletko syliin?" "Kylläpäs harmittaa." Ja sisäpuolella kuplii kirosanat ja kiukku ja epätoivo: mitä tommoselle nyt tekee?! Edellisestä kierroksesta viisastuneena apua tarjottuani, mahdolliset vaarat tsekattuani poistun toiseen huoneeseen hengittämään.

Kymmenen minuuttia raivottuaan puuska laantuu ja Kerttu hyppelee luokseni kuin mitään ei olisi äsken tapahtunut. Tunteenpurkauksen syy ei välttämättä selviä. Sillä ei ole väliä, koska nyt voidaan taas rauhallisesti jatkaa aamupalaa tai pukemista ja ehkä jopa päästä ulos talosta.

Ja minulla on käsissäni kuitenkin vain yksi alle kouluikäinen.

Kerttu 25kk

Minä ojen Kejttu.

Minä ojen Kiki-kissa. Maauu! Kiki-kissa Aada-vauvan ja - en tiedä. ("Jennin?") Mm. Ja Jennin luona asuu. Minun koti on jatakajujja. Lotan koti, mennään päiväkotiin.

Minä ojen vauva, pikku. Äiti pukee minut. Ei!! Minä ittä laitan hukat jajkaan, äiti ei auta! Veeja? Tuje tänne.

Minä uppaan kojkeejje. Tempun minä tekee. Minä osaan! Hyss. Hiijaa! Kistiaa ja Viive nukkuu, pitää ojja hiijaa, ei saa hejättää.

Uksi kaksi koome neejä kuushi seitsemä kahjeksa yhjeksä kummene. Minä kummenee neejääntoista laskin! Mummuu moikkaa!

Minä havuun koko veivän, ei pavaa! Ja mehuu. Minä havuun maitoo. Vettä. ("Mitä sanotaan..?") Hsaihinko vettä? Kiitos äiti!

Veejan kanssa apinabiisii kuunneltiin. Veejan puhelimesta apinabiisii tuli. Se on uva biisi. Minä pejaan nallepejiä. Minä hajuun kissapejiä pejata!! Minä pejaan! Miksi? Miksi ei?!

 

Lapsiperhe harrastaa

Ollaan tässä toista vuosikymmentä tyytyväisen huvittuneina moneen kertaan todettu, että bonuspojalle on parhaiten kelvannut leluksi ja ajanvietteeksi pallo, ja sitten tietysti mailat ja muut pelivälineet, ja sitten peleihin liittyvät pelit. Tämä selkeä linjaus on kuitenkin suunnannut myös harrastustoimintaa, jossa isäkin on aktiivisesti ollut valmentamassa ja tukemassa mukana.

Aluksi touhuun kului viattomasti ilta viikossa ja turnaus silloin tällöin, mutta vuosien saatossa ajankäyttö kääntyi päälaelleen niin, että vapaita iltoja on viikossa yksi, ja pelireissut vievät lähes kaikki viikonloput. Onneksi ehditään silti nähdä pikaisesti koulun ja treenien lomassa! Puolison näkökulmasta on kuitenkin ihanaa, että isä ei ole ammattivalmentaja, joten sitä alkoi jokunen vuosi sitten jo välillä näkyä kotonakin.

Vanhimmalla pikkusiskolla on ollut monipuolisempia kiinnostuksenkohteita, ja harrastukset ovat vaihtuneet vuosien mittaan. Ratsastus on kuitenkin pysynyt ohjelmassa jo pitkään. Tallit sijaitsevat bussin ulottumattomissa monen kilometrin päässä, joten kyyti tarvitaan. Uusperhekuvion käteviä puolia on kuskien runsaus: tietyt vuorot tietysti sovitaan, mutta tarpeen tullen sijaisia on helppo löytää. 

Joka tapauksessa isojen lasten harrastukset ovat rytmittäneet elämää molemmissa kodeissa. Veeran syntyessä olin sitä mieltä, ettei kovin pienelle ihmiselle kannata päiväkodin lisäksi muita säännöllisiä virikkeitä kehitellä, eikä niitä olisi iltoihin kauheasti mahtunutkaan.

Tässä kaupungissa vaan on niin kovasti ihanaa tarjontaa! Aloitettiin varovasti pienten flamencolla, jossa kausi oli sopivan lyhyt, ettei aikataulutus ehtinyt muuttua rasitteeksi, ja sitten tuli mukaan muskari. Baletissakin käytiin välillä, palattiin flamencoon, ja muskari pysyi. Äiti on näissä ollut vastuuhenkilönä, koska isällä on ollut paikkansa kentän laidalla ja hevostelukyyditsijänä.

Ekaluokkalaisen arsenaaliin kuuluu nyt iltis koulun jälkeen kolmeen saakka, yhtenä iltana telinekoulu (jota odotetaan ja jota varten treenataan ja joka on kerta kaikkiaan parasta maailmassa) ja kerran viikossa puolen tunnin klarinettitunti (jonne lähteminen ja jota varten treenaaminen on aina vaivalloista, mutta kun soittimen saa kasaan ja päästään asiaan, soittoa ei malttaisi lopettaa). Harmittaa, kun uskon, että se tykkäisi kuvataiteillakin, mutta en nyt kyllä pysty kestämään ajatusta vielä seitsemänvuotiaan kolmannesta ohjelmoidusta illasta.

Se kysyi jokin aika sitten, että milloin Kerttu menee muskariin. Minä huudahdin, että ei kyllä vielä vähään aikaan!

Eilen seurasin pieniä voimistelijoita. Niillä oli niin kivaa! Ne on niin taitavia! Kerttu niin tykkäisi samanlaisesta touhusta...

Että jos vuoden päästä... "Ei. Pieni lapsi ei tarvitse ohjattuja harrastuksia." Onneksi herra valmentajalla pysyy järki mukana. Vielä ei ilmoittauduta mihinkään.

Isosisko nukuttaa pikkusiskon

19.40 "Äiti mä voin nukuttaa Kertun, kyl se onnistuu! Mä meen sen kanssa samaan aikaan ylös ja luen sille iltasadun, jooko." "No kokeillaan."

20.05 "Hyvää yötä tytöt." Pus. Pus. "Hyvää yötä!" "Moikka." "Äiti me luetaan vielä hetki ja mä laitan sit Muumi-sadut, et älä sit ihmettele kun mä kävelen täällä." "Okei. Nukkukaa hyvin."

20.20 "Kelaa jos tää onnistuu, kui siistii." "Joo!"

20.27 yläkerrassa hihitellään ja jodlataan. "Hys! Päät tyynyyn nyt siellä!"

20.29 "Se on puol yheksän jo. Kerttu! Nyt hiljaa ja nukkumaan."

20.31 "Hys. Ole hiljaa." Tämä oli Veera.

20.39 "Kohta tulen ottamaan tutin pois! Nyt nukkumaan!"

20.47 päättäväiset askeleet nousevat ylös narisevia rappusia. Matalaa mutinaa. "Bwähäääääääääää!" Lisää mutinaa.

20.48 hiljaisuus.

20.55 Urheiluruutu. Pyhä hiljaisuus.

20.57 askelia kohti yläkerran vessaa. Kohinaa. Askeleet takaisin tyttöjen huoneeseen. "Iskää. Iskä."

20.58 "No?" "Kerttukin haluu mennä vessaan." Matalaa mutinaa. Hiljaisuus.

21.06 Kerttu höpöttää. "No ainakin se pysyy sängyssään." "No joo."

21.15 Kerttu höpöttää.

21.25 hiljaisuus on laskeutunut.

1. lapsi / 2. lapsi

Olen tässä miettinyt (taas), että mitä järjestyksessä toisen synnyttämänsä lapsen äitinä olen oppinut, vai olenko mitään. Uhmaikä ja muut ajankohtaiset jutut saavat vanhemman ajattelemaan, nimittäin. Toisaalta sitä on itsekin toivottavasti onneksi kasvanut ihmisenä erilaiseksi verrattuna vaikka vuosikymmenen takaiseen itseeni.

Tässä odotellaan sirkusnäytöksen alkamista. Jee! Jännää! Jee!

Raskaushan on eka ja toka kerralla ihan eri prosessi. Ainakin minä silloin ensimmäistä odottaessani työstin lähinnä itseäni ja tunnustelin oloja ja ajatuksia, ja epäilin, että tuleeko minusta kunnon äitiä ollenkaan ja että huomaako kaikki sitten, että olen ihan pihalla. Toisella kerralla olin melkein viisi vuotta kokeneempi ja tiesin jo, ettei näissä vanhemmuusjutuissa voikaan olla täydellinen, ainakaan minä, mutta koska edellinen oli pysynyt hengissä, osasin ainakin jotain. Pystyin siis odottamaan rauhassa ja nauttimaan muukalaisesta nahoissani.

Vertailulta ei voi välttyä. Veera otti kontaktia jo navan tuolta puolen: kun minä tönäisin sen jalkaa, se potkaisi minua takaisin. Leikkiä jatkettiin minuuttitolkulla ja aina uudestaan. Kerttu touhusi omiaan, lähinnä venytti itseään kummallisiin asentoihin, ja potkiskeli silloin kun sitä huvitti. Sama meininki jatkuu: Veera tarttuu innolla kaikkiin virikkeisiin ja Kerttu saa kiksinsä riskejäkaihtamattomasta fyysisyydestä. Veera ei jaksa istua sylissä, Kerttu tankkaa kainalosta voimaa. Istutaanko, se toteaa ja kiipeää syliin. Veera on kolhinut itseään koko elämänsä aikana viitisen kertaa, Kerttu jo moninkertaisesti.

Ensimmäisen lapsen kasvoja ehti ihmetellä: niistä löysi isovanhempien ja vanhempien ja sisarusten piirteitä, ja tiesin tarkkaan, mikä ilme on sama kenenkin kanssa. Toisen ilmeet on lähinnä hassuja, se nyt on Kerttu. Toinen saa näköjään olla enemmän itsensä.

Ensimmäisen kanssa kaikki kasvu oli ihmeellistä ja järisyttävää. Kun se oppi jotain, olin aika hyvin kartalla siinä, mennäänkö ikätasolla vai ei. Kun se ilmaisi tunteitaan, elin niissä niin vahvasti mukana, että sekoitin niihin jo itsenikin, ja välillä oli vaikeaa tietää, edustanko lasta vai aikuista. Toisen kanssa sitä vaan toteaa, että ai, se on oppinut tuon, ja osaa arvostaa omaa jaksamistaan niin paljon, että katkaisee empaattisuuden ajoissa. Rajat löytyvät automaattisesti tarpeeksi aikaisin, omaan vatsanpohjaan luottaen, koska jos aikuisen pinna pääsee katkeamaan, ei kellään ole mukavaa.

Sen olen oppinut, että yhden lapsen kanssa on paljon helpompi touhuta kodin ulkopuolella kuin kahden. Yhden voi ottaa mukaan eri tapahtumiin ja paikkoihin, ja silti pystyy itsekin olemaan mukana. Kaksi lasta vaatii kaksin verroin huomiota. Sama pätee kotonakin: et voi touhuta hyvällä omallatunnolla vain omiasi tai vain toisen lapsen kanssa, vaan tasapuolinen on osattava olla. Niin ja lasten isä, se täytyy huomata myös.

Tätä taustaa vasten alan ymmärtää sen, miksi kotihoitoa suositellaan siihen asti, että lapsi on kolme. Eivät meidän lapset siitä suoranaisesti hyötyisi, mutta kun tähän ajanhallintakuvioon lisää vielä äidin palkkatyön, niin kyllä siinä kansanterveydellisesti isoista asioista on kyse.

Onnittelut siis jokaiselle meistä, jotka perhe- ja työelämää yhdistämme! Aika jonglöörejä ollaan.

Tässä pidetään omaa sirkusnäytöstä. Jee! Kivaa! Kovempaa!

Nousussa: ihmisyys

Kävin muutama vuosi sitten hiljentymässä ihmisen uskomattoman tyhmyyden muistomerkillä Auschwitzissä. Sattumalta olin silloin raskaana, mutta ihan ilman hormonimyrskyäkin oli pysäyttävää ajatella, miten vähän lopulta tarvitaan, että saadaan ylipuhuttua ihminen tappamaan toinen ihminen jonkin ideologian nimissä. Pienellä paneutumisella samaa puuhaa varten voidaan rakentaa kokonaisia järjestelmiä, hierarkioita, joissa isompi pomo käskee pienempää ja tämä hölmöyksissään tekee mitä sanotaan, vaikka saattaisikin jollain tasolla vähän kyseenalaistaa toiminnan oikeutusta.

Pelko tietysti motivoi ketä tahansa toimimaan, ilman itsesuojeluvaistoa ei olisi elämää. Tuntematonta pelätään, se on ihan inhimillistä. Moni pelokas päätyy pelottelemaan muita. Hyökkäys on paras puolustus, sehän on vanha totuus: ehkä kukaan ei huomaa, miten paljon minua pelottaa, jos ensin pelottelen muita, ja sitten ne eivät uskalla pelotella minua.

Perjantaina päivällä puhuttiin etiikan tunnilla siitä, minkälainen on kiusatuksi tulleen kokemus. Usein takana on paha mieli jostakin, mistä seuraa pelko siitä, että joku aiheuttaisi lisää pahaa oloa, ja sitten ollaan jo niin herkillä, että väärinymmärryksiä on vaikea välttää. Kiusattu voi puolustautua niin lujasti jo varmuuden vuoksi, että onnistuukin loukkaamaan toista. Siinä kohtaa kiusatusta tulee kiusaaja. Eikä kukaan enää muista, mistä se paha olo alun perin tuli, eikä ketään enää edes kiinnosta, koska seurauksista on jo tullut niin suuria. Sitä paitsi, ei meitä kiinnosta toisten paha olo. Meitä kiinnostaa meidän oma turvallisuuden tunteemme.

Reilu 70 vuotta sitten Euroopassa kuoli ihmisiä kristittyjen eurooppalaisten käsissä. Perjantaina kuoli eurooppalaisia ihmisiä. Tälläkin hetkellä meitä lähellä kuolee paljon ihmisiä.

Ihmisiä.

Vauvat, vaipat ja vessat

Periaatteessa olen itsestäänselvästi kestovaippahenkilö. Kasvoin kodissa, jossa yleisen säästäväisyyden ja käsillä tekemistarpeiston varustamisen, ei ideologisen ekologisuuden, vuoksi poisheittämiseen suhtauduttiin vähän paheksuen. Äiti on kuitenkin käynyt töissä, joten myös ajan säästäminen on ollut tietyissä asioissa kova juttu, ja kun minä synnyin vuonna 1980, kaikenlaisia kertakäyttöisiä hygieniauutuuksia oli tullut markkinoille, joten toki minäkin vielä jollain tasolla muistan punavalkoraidalliset joustavat vaippahousut, joihin viriteltiin keskimääräistä halkoa pidempi mutta kuitenkin onneksi pehmeämpi vaippa pienen lapsen muuta asua suojaamaan.

Reilu 7 vuotta sitten olin kuitenkin itse ideologisemmassa ekologisuudessani havahtunut tavaraa ja roskaa pursuavaan nykymaailman menoon, jota kertakäyttövaippaan ikuisiksi ajoiksi säilymään kääräisty vauvankakka jotenkin osuvasti kuvasti. Hankin kestovaippoja vauvaani varten. Mieheni ei tykännyt ajatuksesta, että kakkaisia vaippoja pestäisiin koneessa. Huomautan kuitenkin, että vauvan sihti ei aina ole kovin tarkka, joten olemme pesseet samassa pesukoneessa vuosien aikana myös mm. kakkaisia paitoja ja housuja. 

Äitiyden alkumetreillä oli muutakin ajateltavaa kuin valtataistelu vaippa-aiheesta, ja kun ihme hermopinne oikeassa alaraajassa teki ekojen viikkojen liikkumisesta kovin epävarmaa, olin onnellinen, että Mies vaihtoi vaipat. Piste.

Joskus sitten ovelasti laitoin kestovaipan, mutta pyykkikorin asettelu pieneen vessaan hoitopöydän lähistölle satunnaista käyttöä varten tuntui hölmöltä, ja kun pesukone vielä oli eri kerroksessa, asia jäi.

Käytännössä olemme kertakäyttövaippahenkilöitä. Tarkentaen vielä porvarillisia housuvaippahyypiöitä, koska aikuisiin vetoaa se, että juoksemaan opettelevalle kiemurtelijalle on vaan niin nopeaa vetäistä pöksyt jalkaan.

Äitini voi muuten kertoa, että vauvojen vessahätäviestintäilmiö ei ole mikään uusi trendikeksintö, vaan ihan normaali lapsenhoitomenetelmä ajalta ennen superimukykyisiä kertavaippoja. Ei kenenkään mielestä ole kivaa säilyttää tuotoksia vaipassa! Sen tarkoitus on suojata muita vaatteita. Sitä en ymmärrä, että millä ajalla ne emännät ennen kaiken veden kantamisen ja lämmittämisen ja ruuanvalmistuksen ja talon pystyssä pitämisen keskellä vielä ehtivät lapsiakin vähän väliä pissattamaan ja kakattamaan...

Eikun ymmärränpäs kuitenkin. Ei silloin oletettu, että ihmisellä olisi omaa aikaa, että äidinkin pitäisi joskus saada olla hetki rauhassa (somessa). Eikä isilläkään ollut kanavapaketteja ja kaukosäätimiä. Ennen kaikkea lapsen hoito sinänsä oli työ, joka hoidettiin, ei päivähoitojärjestelmälle ulkoistettava, yhteiskunnan näkökulmasta välttämätön paha, josta äidin voi irrottaa palkkatyöhön hyvinvointivaltion todellisia tarpeita tyydyttämään, veroja maksamaan.

Vaippa mikä vaippa, nuorempi lapsi on nyt yksilöllisessä kehityksessään siinä pisteessä, että kohta ollaan ilman. Eilen aamulla vaippa oli yhtä kuiva ja tahraton kuin edellisenä iltana!

Uhmis

Äiti, tule istumaan tähän näin! Minä lasken: yksi, kassi, koome...

Veera päästeli suunnilleen saman ikäisenä hiekkalaatikolta: Äiti. Menee sisälle päin!!, kun naapurin neiti O. oli ilmiantanut hänet hiekan syönnistä, joka selvästi ei Veeran mielestä ollut äitien silmille sopivaa katsottavaa.

Tätä tämä nyt on, uhmaikää, eikä taistelut ja erimielisyydet mitenkään välttämättä johdu siitä, että kaksivuotias jääräpäisyyttään tässä kehitysvaiheessa vaan tahtoisi niin lujasti, ettei arki suju ilman hirveää draamaa, vaan toisaalta myös siitä, että vanhemmat ja muu lähipiiri kertakaikkiaan uhmaavat taaperon tahtoa!

Nyt mitataan aikuisuus. Valitaan taistelut. Asetetaan rajat. Ennen kaikkea, väsymyksenkin keskellä, pysytään johdonmukaisina. Taapero ei jumankekka päätä, että tällä kertaa tehdään näin, ei: aikuinen (tai tarvittaessa, vaaran uhatessa jompaakumpaa, vain muutaman vuoden vanhempi sisarus) on skarppina, ja arvioi koko ajan, mikä signaali kaksivuotiaalle annetaan mistäkin.

Anteeksi pitää pyytää, jos satuttaa toista tai tekee muuten vaan jotain ihan hölmöä. Tai ei tottele, kun selkeästi pyydetään tekemään jotain (vaikka keräämään puhtaat vaipat takaisin pussiin sen jälkeen, kun ne on levitetty luvan kanssa pitkin vessan lattiaa leppävvä- tai lintuvaippaa etsiessä). Jos ei halaa ja pyydä anteeksi, lasketaan viiteen. Jos sitten ei tapahdu, taapero nostetaan vinkukirku-ulvonnan säestyksellä rappuselle miettimään. Se on yleensä aikuiselle tarpeellisempi hengähdyshetki, jonka aikana lapsikin keksii jotain fiksumpaa tekemistä.

Tämä on haastavaa aikaa. Nyt määrätään se, kuka määrää.

Siskot ja temperamentit

Veera oli syyslomalla srk:n tyttöleirillä. Leiri oli tarkoitettu alakouluikäisille ja se kesti hippasen reilun kaksi vuorokautta. Tyttö toi mainoksen kotiin ja esitti tahtovansa leirille. Minä kysyin, onko joku kaveri tulossa mukaan. Tytär oli aavistuksen ihmeissään, mutta vastasi kuitenkin, että no ei. Kohautin olkapäitäni ja ilmoitin kastamattoman lapseni jonotuslistalle, pohtien samalla, eikö voisi olla jotain vastaavaa katsomuksellisesti sitoutumatonta toimintaa. Ainakaan ei yhtä hyvin markkinoitua osunut silmiin. Protuleirikin on sitten vasta vajaan vuosikymmenen päästä ajankohtainen. Joka tapauksessa: tämä leiri oli omassa katsomuksellisuudessaan upea, aikuiset ja isoset olivat hyviä ihmisiä, lasten tarpeista huolehdittiin kaikin puolin ja kesto oli juuri sopiva. Tyttö parka ei olisi kotona ollut taaperorytmissä läheskään yhtä innoissaan ja onnellinen kuin puheluiden välityksellä ja jälkikäteisjutuista sain ymmärtää. Kiitos!

No niin. Käveltiin leiribussia odottamaan, ja heti törmättiin yhteen, kahteen ja kolmanteen tuttuun. Malttoi se sentään antaa meille läksiäispusut ja -halaukset, mutta heti pörräsi siellä kavereidensa keskellä. Myöhemmin se soitti ja kertoi asuvansa samassa huoneessa kolmen itselleen ennestään tuntemattoman tytön kanssa, ja tietenkin olivat jo kavereita keskenään. Sitten piti jo mennä, moikka äiti!

Miehelle sitä sitten tilitin. Ei mene kauan, kun se haluaa lähteä ilman meitä kaupungille, naapurikaupunkiin, maan toiselle laidalle, toiseen maahan... Ja se on ihanaa (minusta), vaikka myös hurjaa (meistä), koska on ihan selvää, ettei sille tule mieleenkään, etteikö se löytäisi kaveria tai ettei sillä olisi etupäässä kivaa! Se haluaa nähdä ja kokea asioita ja tutustua ihmisiin ja tietää mitä jutut tarkoittaa.

Ja sitten mietin kasvatuksen ja luonteen osuutta. Ajattelin, että johtuukohan tämä siitä, että lapsirassu meni niin aikaisin tarhaan, että se luulee, että sen pitää reippaasti mennä riskejä päin... Tai että kun se on niin tottunut olemaan ihmispaljoudessa, niin se ei osaa olla varovainen... Kun eihän me noin ulospäinsuuntautuneita olla kumpikaan! Paitsi että kun oikein raaputan aikuista pintaani, niin ollaanpas, olen minä ollut juuri tuommoinen. Minä kyllä menin hoitoon paljon nuorempana vielä, enkä silti tai siksi tai muuten vaan ole ollut noin luottavainen sen suhteen, että tuosta vaan solahtaisin mihin vaan porukkaan mukaan. Mutta silloin, kun on hyvä mieli ja paljon virtaa, pystyn vielä aikuisenakin hyvinkin kyllä samaistumaan tyttäreni touhotukseen.

Huh. Kaikki on siis juuri niinkuin pitää.

Hui. Nuori nainen maailmalla rajattomalla itseluottamuksella varustettuna. Täytyy muodostaa sopiva kasvatusstrategia ja ilmoittaa se itsepuolustusharrastukseen.

Mitähän pienimmästä tulee?

PS. Näköjään pimenevät illat saavat pohtimaan tämmöisiä juttuja: viime vuonna samoihin aikoihin.

Isojen lasten sänky

Muistan yllättävän hyvin ne illat, kun vanhempi tyttäreni oli siirtynyt nukkumaan isojen lasten sänkyyn, ja aikuiset olivat jännityksestä soikeina, kun odottivat lapsen ja oman nukkumaanmenoaikansa väliin jäävien tuokioiden tapahtumia. Lapsi hiippaili hiljaa rappusten yläpäähän ja saattoi istuskella siellä pitkäänkin, jos ei sitä käynyt saattamassa kädestä pitäen takaisin sänkyyn kuultuaan ensin jonkun paljastavan narahduksen tai niiskaisun. Äidiltä tietysti ruinattiin sitten uudet nukahtamislaulut, iskä pääsi vähemmällä.

Ja ne öiset hetket, kun havahduin unesta huomatakseni pikku zombin seisovan sängyn vieressä, tarkkailemassa untani! En erityisesti kaipaa uusintoja. Kamalinta oli se, etten voinut olla varma, nukkuiko lapsi lähellekään riittävästi. Jossain vaiheessa todellakaan ei. Meillä ei ollut pottatarroja, meillä oli yli 10h unta vuorokaudessa -tarroja (rasteja ne oli, pahaäiti ei vaivautunut kaupan tarrahyllylle asti, ja toimivat yhtä lailla).

Nämä muistot vahvasti mielessämme lykkäsimme pinnasängystä pois siirtymistä. Loma-aikaan sen pitäisi tapahtua, että aikuiset pystyisivät. Kesällä ei ensin voinut, koska muutos ja rappusten yläpäästä puuttuva portti. Sitten ei voinut, koska muutos. Sitten loppui loma.

Päästävedettävä isojen lasten sänky on kuitenkin ollut säilössä pihan autovajassa, joka säiden viiletessä ja muuttuessa kosteammiksi ei enää kauan sopisi säilytyspaikaksi. Ja se varastokin on jo irtisanottu.

Kerttu on kiivennyt aika taitavasti pois pinnasängystä ehkä kolme kertaa, ja olisi selvästi pystynyt siihen useamminkin. Nähtävästi luonteensa on kuitenkin sen verran mukautuvainen, ettei ole juuri tullut mieleen lähteä yöllä haahuilemaan, yöllähän nukutaan (oho, enpä olisi vuosi sitten uskonut tähän!).

Pinnasänky paiskattiin rokkitähtityyliin alas ikkunasta lauantai-iltana, ja päästävedettävä kannettiin tilalle. Kertulle ihasteltiin isojen lasten sänkyä, johon kuitenkin varmuuden vuoksi pedattiin tutut tyynyt, peitot ja unikaverit, ja muistutettiin, että sielläkin sitten nukutaan aamuun asti.

Yö 1: tepastelua äidin luo puolen yön jälkeen, äiti saattaa lapsen omaan sänkyynsä niin raskain silmäluomin, että vetäisee varapikkupatjan ja viltin lattialle ja yrittää nukahtaa. Ettei tarvitsisi alkaa omassa sängyssä kuuntelemaan korvat höröllä, miten lapsi keksii jännän yövaellusleikin, jossa äidin rooli on palauttaa lapsi sänkyynsä kerta toisensa jälkeen. Seuraa torkkupätkiä ja hyssyttelyä jonkinmoisin väliajoin. Joskus aamukuuden tienoilla äiti hipsii omaan sänkyynsä nukkumaan vielä puolisentoista tuntia.

Yö 2: tepastelua äidin luo puolen yön tienoilla, äiti saattaa lapsen omaan sänkyynsä ja palaa pian itsekin omaansa. Isosisko ei saa lähtöjännitykseltään nukuttua aamukuutta pidempään, mutta pienempi tuhisee melkein seitsemään.

Yö 3: paha uni nostaa lapsen istumaan ja ulvomaan sängyssään vähän ennen puoltayötä. Äiti paijaa lapsen pään tyynyyn, ja heti ymmärrettyään jajio-komennuksen laittaa radion hipihiljaiselle ja palaa omaan sänkyynsä. Keskeytymätöntä unta aamukuuteen asti.

Ishi lähtee töihin, äiti minä ei lähe. Veea ajaa bussilla.

Toistaiseksi vaikuttaa lupaavalta!

Liikuntamaa!

Minä ojin Kaahuhaa-issa.

En tiedä, kenen neronleimaus on ollut järjestää sunnuntaisin klo 15-17 Karhuhallissa Lasten liikuntamaa jo vuosien ajan, mutta Porin vapaa-aikavirasto on kyllä toteuttanut loistavaa lapsiperheystävällisyyttä, mistä suuri kiitos ja aplodit. Lysti maksaa kokonaisen euron per lapsi, ja koko sisäliikuntahalli on käytössä, täynnä palloja, renkaita, isoja pehmeitä rakennuspalikoita, pomppupatjoja ja juoksuratoja, polkupyöriä, keppihevosia, tunneleita...

Kerttu pääsi paikalle tänään ekaa kertaa. Eka piti vähän orientoitua. Paljon lapsia, musiikkia ja vauhtia.

Isommat näyttivät kädestä pitäen, miten ollaan. Tämän jälkeen vauhtia riitti niin, ettei kuvia ehtinyt ottaa.

Ensi kerralla mukaan paremmat sisätossut ja isompi vesipullo. Uujestaan mennään Kaahuhaa-iin!

Huoleton vaatteiden heitteillejättäjä

Ei ole lapsella mitään päällepantavaa. Se lähtee aamulla yksin kouluun saappaissa (kun äiti ei ole muistanut pestä sen koirankakasta lehtikasahyppelyssä tuntumaa ottaneita lenkkareita), ilman hanskoja ja liian vähillä välikerroksilla.

Miksi? Koska sillä on pahaäiti, joka muistaa tärkeät asiat aina väärään aikaan, eli nukkumaanmenon tai lähdön yhteydessä, eikä siksi onnistu yhdessä lapsen kanssa rauhanomaisesti keskustelemaan uutta ymmärrystä luoden aiheista a) säänmukainen pukeutuminen ja b) "koulun käytävät eivät ole eteisemme jatke".

Vanhempainvartin jälkeen ja ennen iltiksen loppua poimin luokan ja iltisluokan väliltä villapaidan, hupparin, parit käsineet, yhden pipon ja ulkohousut. Tämä tapahtui viime viikon torstaina. Nyt alkoi viikon mittainen loma. Samat tekstiilit ovat jälleen hyvässä säilössä koulun käytävillä, huomasin, sädetin itseni salamannopeasti koulun oven taakse, ja huomasin myöhästyneeni 20 minuuttia.

Lapsi lähtee kahden yön mittaiselle leirille maakunnan hienoimpiin ulkoilumaastoihin. Taidan joutua palkitsemaan sen huolettomuudestaan uusilla ulkohousuilla. Ja hanskoilla.

Grr.

Drawing inside the box

No niin. Luovuus on hyvä juttu. Välillä musta on silti kiva pysyä tiettyjen rajojen sisäpuolella. Nyt tujee toine leppävvä eli leppäkerttu, tujeepas! Ja tämä piijustus. Minä istun tääjjä.

Töihinpaluu: kaaos

Pamsu: Kato, Zen-mestari! Kiva.

Zen-mestari: Pamsu, mitäs mitäs, millai menee?

Pamsu: No kuule. Töis ollaa taas, jakso vaihtuu, kurssit pitäs arvostel ja uusii vähä asetel, muutama tehtävä täytys täs tehä valmiiks enne ku päästää tositoimii syysloma jälkee ja tot kai kahe projektihomma deadlinet ja kaks mulle uude ala kurssi alotust o enne jouluu. Tuntimäärät o naurettava pienet pääsiäise jälkee, mut nyt just o kyl hommii nii et ku tällai räkä nokas herää viikoloppun arkiaikaa eikä uni tuu heti takas, ni houkuttaa noust ylös ja ehkä ottaa se rauhalline katkeemato työtunti tähä kohtaa, eikä iltapäivää, ku alkaa kuitenki nukuttaa. VAPAAPÄIVÄN iltapäivään.

Zen-mestari: No kun alkuun pääsit niin anna tulla loputkin nyt sitten...

Pamsu: No kiitos! Remppamiehet lähti ja ollaa omal porukal, mut varastos on viel ne kamat, mil pitää keksii pysyvä säilytyspaikka, siis välikausivaatteet ja ne huonekalut, joit ei haluu myydä pois, ja cd:t ja loput lelut ja mitähän muuta vielä. Sopimus o irtisanottu, ja tän kuun aikan loput roudataa tän, mut se siis tarkottaa sitä, et sit on taas huoneet täyn siihe asti, että saadaa keksittyy kaikel paikka. Ja pinnat o tietenki edellee viimeistelemät, mut kaitpa niit ny täs jaksaa katella. Niin ja mua väsyttää ja Kerttu saa uhmakohtauksii, ja ku lapset huomaa, etten oo iha paikal, ne tietty alkaa kärttää huomiot, enkä sa tehtyy m-i-t-ä-ä-n ja sit on viel tyhmempi ja surkeempi olo.

Zen-mestari: Ymmärrän. Taitaa vähän pelottaakin. Ja varmasti on nyt liikaa asioita. Hyvä. Nyt hengität, ja annat olla.

Pamsu: Nii mut ku en osaa vaan olla ku kaikki o levällää...

Zen-mestari: Tiedetään, tiedetään. Mutta valmistahan ei tule ikinä, eihän? Aina on joku kohta kesken. Ja jos ei ole, niin keksit uutta tekemistä. Kertun synttärit ja joulu ja niin niitä remppajuttuja, kaikenlaista voi aina viilailla.

Pamsu: Ahaa, juu taidan tajut mitä sää yrität...

Zen-mestari: Hengitä. Rauhotu.

Pamsu: No nyssä kuulostat iha Miehelt...

Zen-mestari: Juu eikö ookin ärsyttävää kun joku toinen tietää paremmin...

Pamsu: Hihhih, no ON!!! Okei. Hengitän.

Zen-mestari: No hyvä. Sä tiedät, mitä työjuttuja on tekemättä, niitä ei tarvi listata eikä suunnitella sen enempää. Eikä miettiä ja vatvoa kuinka paljon on tekemättä. Otat ja teet. Kun et ehdi tekemään työpaikalla, niin et ehdi. Sitten teet kotona. Ei siitä tule tapa, kun ei niitä hommia nyt koko ajan näin paljon ole. Ite tiedät sen kyllä. Ja enempää ei voi tehdä kun voi tehdä. Teet silloin, kun tuntuu hyvältä. Jos ei tunnu, pistät työt pois ja teet muuta.

Pamsu: Nii ja tärkeint...

Zen-mestari: Juu, ja tärkeintä on perhe. Muista selittää Veeralle, että teet nyt töitä vaikka sen tunnin, eikä silloin saa häiritä, vaikka oiskin Kertun unet ja ainoa mahdollisuus keskittyä Veeraan. Mutta sen tunnin jälkeen sitten oikeasti keskityt Veeraan ja irrotat Kertun hyvällä omallatunnolla ja siirrät sen toiselle aikuiselle, eikö niin? Niin sitten ei mene hermo siihen, kun ei muka riitä joka paikkaan. Ihan tarpeeksi teet. On hienoa, että haluat tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Mut muistat, et joskus hutasukin on mahdollisimman hyvin.

Pamsu: Niin paitsi lasten kanssa ja Miehen!

Zen-mestari: Juujuu, kyllä, ei hätää. Keskityt niihin. Muussa riittää vähempi. Koti valmistuu asumalla. Työt ei valmistu ikinä. Perheen kanssa pitää olla. Sen muistat. Hyvin menee.

Pamsu: Mä oon vähän kateellinen Asikaiselle. Eikä se sivu antanu mun tykät siit postauksest ees. Ihan ku seki ois irvaillu et keskity sinä niihin töihin nyt vaan.

Zen-mestari: Juu näin o... Mut hei hyvä kun heräsit. Eikö oo nyt parempi? Niin nyt rykäset jonkun jutun tässä ja sitten keität kahvit ja kyllä sitten pääset taas äitihommiin, eiks niin?

Pamsu: Joo. Kiitti hei.

Zen-mestari: Ei mittää. Moro.

2-vuotisneuvola

Mitä jäi päällimmäiseksi mieleen?

- "puhelin soi" vastaa pahoittelua siitä, että terveydenhoitaja otti meidät vastaan 10 minuuttia myöhässä sovitusta ajasta, jonka olin varannut omia työaikojeni puitteissa, jotten aiheuttaisi vaivaa muille

- Kerttu R. sopii vastaanotettavaksi myös, vaikka ovelta kutsuttiinkin ihan eri nimistä lasta, tämäkin oli saman päivän listassa

- Kertulla on ihanat kiharat

- puolitoista-kaksivuotiaalla alkaa olla uhmaikää, kannattaa siis olla johdonmukainen ja kannustaa aina, kun onnistumisia tulee

- terveydenhoitaja ei saanut mitattua ja punnittua lasta, joten äiti sai hoitaa molemmat

- äiti ikävöi vanhaa, eläkkeelle jäänyttä neuvolatätiä ja ihmettelee, miksi edes vaivautui...

Anteeksi nyt tämä purkaus. Ei mene minullakaan jokainen kohtaaminen putkeen, vaikka ammatikseni joka päivä ihmisten kanssa oleilenkin. Silti pitää muistaa välillä kysyä itseltään, miksi tätä työtä tehdään. Vanhemmat käyvät neuvolassa, jotta saisivat peilata omia huomioitaan lasten kehityksestä ammatikseen lapsia huomioivan ihmisen ajatuksiin. Jos varattu aika kuluu siihen, että lapsen leikkiessä lattialla hoitaja lähinnä haastattelee äitiä lapsen tekemisistä, sen sijaan, että loisi kontaktia lapseen, ja ihmettelee sitä, ettei äiti ensimmäiseksi kotiin tultuaan ala tekemään lämmintä ruokaa, niin en ihan käsitä, mitä minä tai yhteiskunta hyötyi siitä, että vaivauduin paikalle.

Suvaitsevaisuus nousee

Onneksi meille tarjottiin töissä mahdollisuutta ostaa lippuja Kuninkaan puhe -näytelmään, koska muuten olisi saattanut jäädä toteutumatta suunnitelma käydä se katsomassa. 

Tarinahan on hieno. Henkilökohtaisesti koen aina mukavaa kutittelua omassatunnossani, kun nostetaan esiin perinteisiä tapoja rikkovia opettaja- tai ohjaajahenkilöitä, ja totta kai tuollainen henkilökohtainen sankaruus, omien vaikeuksien yli pääseminen, koskettaa. Näyttelijätyö oli uskottavaa ja sympaattista. Sen lisäksi olen aina Porin Teatterissa ihan onnesta rullalla, kun ihmettelen lavasteista vastaavan nerouden suuruutta! Suosittelen tätä.

Näytös oli muullakin tavalla erityinen: tuotto käytetään kiusaamisen vastaisen työn tukemiseen Satakunnassa. Samassa yhteydessä muistutettiin, että meistä jokainen on vastuussa toisen ihmisen hyvästä elämästä. Maakuntajohtaja Rajala lausui kauniita sanoja, joista minun korvaani kajahti suvaitsevaisuus erityisen hienosti. Asia on hyvä ja oikea, mutta jäin miettimään kuulijakuntaa katsellessani, josko tämän manifestin sisältöä olisi kuitenkin pitänyt esitellä jossakin muuallakin... Varmasti esitellään. Toivottavasti se koskettaa juuri niitä, joiden sietäisikin herätä.

En ole varma, olenko sanonut tämän jo tällä foorumilla, mutta kertaanpa kuitenkin. Koulukiusaaminen on terminä idioottimainen. Kiusaaminen on kiusaamista, tapahtui se missä tahansa. Kiusaaminen on aina toisen ihmisen ihmisarvon vastaista toimintaa: meistä jokainen on oman elämänsä lottovoitto, ja tärkeä paitsi itselleen, myös muille, eikä kenelläkään ole oikeutta saada toista tuntemaan arvottomuutta. Sellainen on epärehellisyyttä kamalimmillaan. Jokainen meistä on arvokas.

Mutta arvokkainta on kuitenkin se, että jokainen oppii tuntemaan oman arvonsa. Siihen tarvitaan aina toista ihmistä. Jos pieni ihminen voi luottaa siihen, että hän on tärkeä ja rakas muille, hän osaa olla sitä myös itselleen. Silloin se pieni ihminen osaa tarvittaessa olla suuri, ja lällättää kiusaajille ja jatkaa olemistaan itseensä ja toisiin ihmisiin tyytyväisenä. Eikä sille tule itselleen mieleenkään, että sen tarvitsisi kyseenalaistaa jonkun toisen elävän arvo.

Vaan tämäpä onkin se vaikein asia. Miten sitä muistaisi aikuisena ja vanhempana vaalia sitä pienempää ja kokemattomampaa, silloinkin kun itsellä on huono päivä, vähemmän tärkeä eikä ehkä ollenkaan rakastettu olo?

Kerttu 23kk

Joo, nii, tänä aamuna heräsin 5.06, ne kävi mulle vuorotellen sanomassa et pitäis nukkua, mut jos ei nukuta niin ei nukuta! Tiedän, et iskä ei taivu, niin sitten maltan olla hiljaa, mut jos se menee takas omaan sänkyyn niin totta kai yritän äitiä, kyllähän se ottaa syliin, jos hätä on. Tosin viime aikoina sekin on alkanut hankalaksi. Ja kyllähän mäkin tiedän, et joskus on oikea hätä, sattuu tai on kauhea suru, ja joskus vaan harmittaa kun asiat ei mee niinkun haluisin. Mut on sekin oikeesti ärsyttävää ja turhauttavaa ja raivostuttavaa!

Sitten huusin että Veea, tuu alas! mutta se vaan nukkui.

Päiväkodissa on tosi kivaa! Aamulla en malttais odottaa, että lähdetään. Ishi (aikuiset ihmettelee, koska muilla sisaruksilla on iskä, mut hei, mä otan vaikutteita ympäristöstäni ja konstruoin oman todellisuuteni!) lähtee töihi, Veea menee kou-uu ja mä meen päiväkotiin. Osaan pukea ja riisua aika hyvin ittä, mut äiti auttaa kyllä. Ja mä muistutan sitä joka aamu, että kasteen tai sateen jäljiltä märän pyörän satulan päälle pitää laittaa pushi! Mitenköhän se oikein pärjäis ilman mua? Ihan reippaasti se siihen naulakoille jää, kun ensin annan sille halauksen ja pusun ja sitten juoksen aamupuuropöytään.

Mulla on omia kavereita päiväkodissa, ja me ollaan paljon ulkona. Tykkään katsella puita!!! ja lintui ja koi-ii, ja kaivaa hiekkaa ja tehdä kakkuu. Sisälläkin me leivotaan, ja nyt kyllä kotonakin olen ihan uudella tarmolla mukana kokkailussa. Eshu vaan päälle ja haluu maishtaa!

Iskä yleensä hakee mut iltapäivällä, me ehditään kotiin ja mummuu moikkaa just ennenkun äiti tulee. Meillä on aina ollu semmosia rakennusmiehiä täällä uudessa kodissa, ja mä oon tykänny niistä paljon, mutta nyt niitä ei nää enää. Kuulemma se ihana tulee vielä laittamaan saunan ikkunan ja vähän listoja, toivottavasti mä olen kotona silloin. Kukaan ei tunnu tietävän, että milloin.

Mut nyt meillä on alakerta, tai keea-i! Ensin ajattelin, että se on pevottava paikka, kun siellä ei vaoo ove, on pimee, mutta sitten mulle näytettiin, mistä valo tulee, ja nyt uskallan kyllä mennä sinne vaikka yksin. Pesukoneen ohjelmavalitsin on ihana: kun sitä kääntää, tulee valoja, mutta harmi kyllä myös piippaus, joka hälyttää aikuiset ja sitten ne tulee hakemaan mut pois.

Kun nyt on vähän ollut nuhaa ja vielä poikkeustilannetta - ensin äiti oli yhden päivän kokonaan jossain teillä tietymättömillä ja minäkin sen päivän lepäilemässä mummun kanssa, ja sitten iskä oli monta päivää Maako kanssa eissuu - niin tässä on nyt vähän kierroksilla ja odottavalla kannalla, että mitäs seuraavaksi. Tulee sitten heräiltyä semmoisiin aikoihin, kun ei kukaan innoissaan pidäkään seuraa tai tykkää hyvää kiipeilyharjoituksista. Äiti selitti, että se vie mut tänään nukkuu jo tosi aikasin, kun olen kuulemma aika väsyneen oloinen. Ite se on joka sanoo.