Minimutakakut ja muruks-män-trifle

Joulukuu on keittiössätouhuamiskuu.

Seitsemänvuotias ei enää halunnut vain auttaa, vaan tehdä ihan itte (déja entendu...). Lapsi etsi netistä reseptin, jota äiti ei saanut vilkaistakaan, mittasi ja sekoitti ja itse pyysi äitiä sekoittamaan lisää ja laittamaan kakun uuniin. (Tässä vaiheessa äiti vahingossa näki osoitteen.)

Ihanan tuoksuinen leipomus tuli uunista ulos. Äiti unohti kumota kakun vuoasta ajoissa. Kakku jumahti vuokaan. Äiti kaivoi kakkua ulos vuoasta toivoen, ettei pilaisi tyttärensä ylpeyden aihetta, mutta turhaan: muruiksi meni. Hyvässä seurassa kuitenkin todettiin, että pelkät murut olivat sellaisenaankin törkeän hyviä glögin kyytipoikana tai -tyttönä. Hyvä Veera! Samalla ideoitiin jatkojalostus, joka toteutettiin tämän päivän kahvipöydässä ja äidin huonon omantunnon sovittelutekona:

Muruks-män-trifle

kakkumuruja * kermavaahtoa (sokeria ei tarvinnut lisätä) * säilykehedelmiä

Keittiössä on käytetty myös toista sovellettua reseptiä sidosryhmien kiittämistarkoituksessa. Alkuperäisessä Kotivinkin ohjeessa oli hasselpähkinää ja ihan eri nimi, mutta minä nimesin nämä näin:

Minimutakakut

100g voita * 2 munaa * 2dl sokeria * puolikas putkilo saksalaisen kaupan appelsiiniesanssia * 1,5dl vehnäjauhoja * 0,5dl kaakaojauhetta * 1tl leivinjauhetta * 1dl kookoshiutaleita 

1) Sulatin voin. 2) Yritin muistaa vatkata munan ja sokerin vaahdoksi ennen kuin lisäisin sulaneen voin, mutta vaikka en muistanut, hyvä tuli silti. 3) Lisäsin esanssi. 4) Sekoitin loput aineet ensin keskenään ja sitten tasaisesti muna-sokeri-rasva-esanssi-seoksen kanssa. 5) Kaadoin taikinan ehkä suunnilleen 20cm x 15cm -kokoiseen vuokaan suunnilleen sentin paksuiseksi kerrokseksi. 6) Laitoin vuoan 150-asteiseen uuniin, katsoin paistosta suositellun 15 minuutin jälkeen ja totesin, että annan olla vielä puolisen tuntia. 7) Annoin taikinan jäähtyä ja leikkasin sen sitten suunnilleen 2cm x 2cm -kokoisiksi palasiksi - ja sisus oli pitkästä paistoajasta huolimatta ihanan pehmeän tahmaista! 8) Sijoitin palasia paperipusseihin, kaadoin päälle tomusokeria, suljin pussin ja ravistin.

Onni onnettomuudessa

Rymsteerasin eilen; sain kampauspöydän paikalleen ja lundiat tyttöjen huoneeseen. Pikkunukketalon alusena palvellut punainen ruotsalaisdesignia edustava pikkupöytä jäi virattomaksi ja keskelle lattiaa.

Aamulla laitoin puhtaita vaatteita kaappiin ja meinasin lyödä itseni vammauttavasti, lähes halvaannuttavasti, lastulevyyn. On se nyt. Johonkin se on laitettava sivuun.

Mikä on se paikka, kysytte ehkä.

No mikähän.

Vaatekaapin päällinen tietysti! Ei kukaan lyö varvastaan sinne.

Tehdään lähtöä, Veeralla on tietenkin taas likainen paita päällä. Motkonmotkon: ei tolla tavalla voi lähteä kotoa, joku roti, menet heti vaihtamaan puhtaan paidan! Nyt!

Kohta kuuluu kova parku, mutta yllättävästi ei tällä kertaa henkisesti itseään jatkuvasti loukkaavan Kertun vaan isosiskonsa suusta. Isä harppoo yläkertaan ja kantaa kohta verta valuvan tyttärensä alas portaita. Oikea puoli kasvoista on punaisenaan verta, jota kyyneleet valuttavat vielä kovempaa vauhtia.

Arvaatte oikein. Syyllisyydellä ei ole rajaa. Ajetaan varmuuden vuoksi päivystykseen, vaikka selvästi itse silmä on vahingoittumaton ja sen alla oleva haava siisti. Lääkäri suhtautuu lapsen (ja äidin) hätään asiallisesti mutta rohkaisevasti, ja toteaa, että kyllä kävi onni onnettomuudessa, kun ei osunut silmään.

Huh. En halua ajatella.

Toivottavasti otin opikseni.

Taikuutta päiväkodin naulakolla

Eilen päiväkodin vanhempainillassa muistutettiin tuomaan nimikoitua varavaatetta ja villasukkien käytännöllisyydestä. Muistuttamattakin kyllä yritän pitää lokeron vaatepinoa ajan tasalla, ja nimikoinnin hoidan tyylikkäästi aamuisin lähdön hetkellä käteen sattuvalla kuulakärkikynällä.

Jotain ihmeellistä magiikkaa on siellä naulakoilla, koska useammin kuin kerran on mieleni sisältö tyhjentynyt, ja töissä kassia kaivellessa käteen osuu puhelimen ja pyöräilykypärän lisäksi pieni varasto kaksivuotiaan vaatteita. Ja ne villasukat, joita en aamulla laittanut sille pyöräkyydin ajaksi jalkaan, mutta päätin muistaa jättää ne päiväkotiin, jottei ulkoillessa sitten pienet varpaat palelisi.

Isojen lasten sänky

Muistan yllättävän hyvin ne illat, kun vanhempi tyttäreni oli siirtynyt nukkumaan isojen lasten sänkyyn, ja aikuiset olivat jännityksestä soikeina, kun odottivat lapsen ja oman nukkumaanmenoaikansa väliin jäävien tuokioiden tapahtumia. Lapsi hiippaili hiljaa rappusten yläpäähän ja saattoi istuskella siellä pitkäänkin, jos ei sitä käynyt saattamassa kädestä pitäen takaisin sänkyyn kuultuaan ensin jonkun paljastavan narahduksen tai niiskaisun. Äidiltä tietysti ruinattiin sitten uudet nukahtamislaulut, iskä pääsi vähemmällä.

Ja ne öiset hetket, kun havahduin unesta huomatakseni pikku zombin seisovan sängyn vieressä, tarkkailemassa untani! En erityisesti kaipaa uusintoja. Kamalinta oli se, etten voinut olla varma, nukkuiko lapsi lähellekään riittävästi. Jossain vaiheessa todellakaan ei. Meillä ei ollut pottatarroja, meillä oli yli 10h unta vuorokaudessa -tarroja (rasteja ne oli, pahaäiti ei vaivautunut kaupan tarrahyllylle asti, ja toimivat yhtä lailla).

Nämä muistot vahvasti mielessämme lykkäsimme pinnasängystä pois siirtymistä. Loma-aikaan sen pitäisi tapahtua, että aikuiset pystyisivät. Kesällä ei ensin voinut, koska muutos ja rappusten yläpäästä puuttuva portti. Sitten ei voinut, koska muutos. Sitten loppui loma.

Päästävedettävä isojen lasten sänky on kuitenkin ollut säilössä pihan autovajassa, joka säiden viiletessä ja muuttuessa kosteammiksi ei enää kauan sopisi säilytyspaikaksi. Ja se varastokin on jo irtisanottu.

Kerttu on kiivennyt aika taitavasti pois pinnasängystä ehkä kolme kertaa, ja olisi selvästi pystynyt siihen useamminkin. Nähtävästi luonteensa on kuitenkin sen verran mukautuvainen, ettei ole juuri tullut mieleen lähteä yöllä haahuilemaan, yöllähän nukutaan (oho, enpä olisi vuosi sitten uskonut tähän!).

Pinnasänky paiskattiin rokkitähtityyliin alas ikkunasta lauantai-iltana, ja päästävedettävä kannettiin tilalle. Kertulle ihasteltiin isojen lasten sänkyä, johon kuitenkin varmuuden vuoksi pedattiin tutut tyynyt, peitot ja unikaverit, ja muistutettiin, että sielläkin sitten nukutaan aamuun asti.

Yö 1: tepastelua äidin luo puolen yön jälkeen, äiti saattaa lapsen omaan sänkyynsä niin raskain silmäluomin, että vetäisee varapikkupatjan ja viltin lattialle ja yrittää nukahtaa. Ettei tarvitsisi alkaa omassa sängyssä kuuntelemaan korvat höröllä, miten lapsi keksii jännän yövaellusleikin, jossa äidin rooli on palauttaa lapsi sänkyynsä kerta toisensa jälkeen. Seuraa torkkupätkiä ja hyssyttelyä jonkinmoisin väliajoin. Joskus aamukuuden tienoilla äiti hipsii omaan sänkyynsä nukkumaan vielä puolisentoista tuntia.

Yö 2: tepastelua äidin luo puolen yön tienoilla, äiti saattaa lapsen omaan sänkyynsä ja palaa pian itsekin omaansa. Isosisko ei saa lähtöjännitykseltään nukuttua aamukuutta pidempään, mutta pienempi tuhisee melkein seitsemään.

Yö 3: paha uni nostaa lapsen istumaan ja ulvomaan sängyssään vähän ennen puoltayötä. Äiti paijaa lapsen pään tyynyyn, ja heti ymmärrettyään jajio-komennuksen laittaa radion hipihiljaiselle ja palaa omaan sänkyynsä. Keskeytymätöntä unta aamukuuteen asti.

Ishi lähtee töihin, äiti minä ei lähe. Veea ajaa bussilla.

Toistaiseksi vaikuttaa lupaavalta!

Huoleton vaatteiden heitteillejättäjä

Ei ole lapsella mitään päällepantavaa. Se lähtee aamulla yksin kouluun saappaissa (kun äiti ei ole muistanut pestä sen koirankakasta lehtikasahyppelyssä tuntumaa ottaneita lenkkareita), ilman hanskoja ja liian vähillä välikerroksilla.

Miksi? Koska sillä on pahaäiti, joka muistaa tärkeät asiat aina väärään aikaan, eli nukkumaanmenon tai lähdön yhteydessä, eikä siksi onnistu yhdessä lapsen kanssa rauhanomaisesti keskustelemaan uutta ymmärrystä luoden aiheista a) säänmukainen pukeutuminen ja b) "koulun käytävät eivät ole eteisemme jatke".

Vanhempainvartin jälkeen ja ennen iltiksen loppua poimin luokan ja iltisluokan väliltä villapaidan, hupparin, parit käsineet, yhden pipon ja ulkohousut. Tämä tapahtui viime viikon torstaina. Nyt alkoi viikon mittainen loma. Samat tekstiilit ovat jälleen hyvässä säilössä koulun käytävillä, huomasin, sädetin itseni salamannopeasti koulun oven taakse, ja huomasin myöhästyneeni 20 minuuttia.

Lapsi lähtee kahden yön mittaiselle leirille maakunnan hienoimpiin ulkoilumaastoihin. Taidan joutua palkitsemaan sen huolettomuudestaan uusilla ulkohousuilla. Ja hanskoilla.

Grr.

Töihinpaluu: kaaos

Pamsu: Kato, Zen-mestari! Kiva.

Zen-mestari: Pamsu, mitäs mitäs, millai menee?

Pamsu: No kuule. Töis ollaa taas, jakso vaihtuu, kurssit pitäs arvostel ja uusii vähä asetel, muutama tehtävä täytys täs tehä valmiiks enne ku päästää tositoimii syysloma jälkee ja tot kai kahe projektihomma deadlinet ja kaks mulle uude ala kurssi alotust o enne jouluu. Tuntimäärät o naurettava pienet pääsiäise jälkee, mut nyt just o kyl hommii nii et ku tällai räkä nokas herää viikoloppun arkiaikaa eikä uni tuu heti takas, ni houkuttaa noust ylös ja ehkä ottaa se rauhalline katkeemato työtunti tähä kohtaa, eikä iltapäivää, ku alkaa kuitenki nukuttaa. VAPAAPÄIVÄN iltapäivään.

Zen-mestari: No kun alkuun pääsit niin anna tulla loputkin nyt sitten...

Pamsu: No kiitos! Remppamiehet lähti ja ollaa omal porukal, mut varastos on viel ne kamat, mil pitää keksii pysyvä säilytyspaikka, siis välikausivaatteet ja ne huonekalut, joit ei haluu myydä pois, ja cd:t ja loput lelut ja mitähän muuta vielä. Sopimus o irtisanottu, ja tän kuun aikan loput roudataa tän, mut se siis tarkottaa sitä, et sit on taas huoneet täyn siihe asti, että saadaa keksittyy kaikel paikka. Ja pinnat o tietenki edellee viimeistelemät, mut kaitpa niit ny täs jaksaa katella. Niin ja mua väsyttää ja Kerttu saa uhmakohtauksii, ja ku lapset huomaa, etten oo iha paikal, ne tietty alkaa kärttää huomiot, enkä sa tehtyy m-i-t-ä-ä-n ja sit on viel tyhmempi ja surkeempi olo.

Zen-mestari: Ymmärrän. Taitaa vähän pelottaakin. Ja varmasti on nyt liikaa asioita. Hyvä. Nyt hengität, ja annat olla.

Pamsu: Nii mut ku en osaa vaan olla ku kaikki o levällää...

Zen-mestari: Tiedetään, tiedetään. Mutta valmistahan ei tule ikinä, eihän? Aina on joku kohta kesken. Ja jos ei ole, niin keksit uutta tekemistä. Kertun synttärit ja joulu ja niin niitä remppajuttuja, kaikenlaista voi aina viilailla.

Pamsu: Ahaa, juu taidan tajut mitä sää yrität...

Zen-mestari: Hengitä. Rauhotu.

Pamsu: No nyssä kuulostat iha Miehelt...

Zen-mestari: Juu eikö ookin ärsyttävää kun joku toinen tietää paremmin...

Pamsu: Hihhih, no ON!!! Okei. Hengitän.

Zen-mestari: No hyvä. Sä tiedät, mitä työjuttuja on tekemättä, niitä ei tarvi listata eikä suunnitella sen enempää. Eikä miettiä ja vatvoa kuinka paljon on tekemättä. Otat ja teet. Kun et ehdi tekemään työpaikalla, niin et ehdi. Sitten teet kotona. Ei siitä tule tapa, kun ei niitä hommia nyt koko ajan näin paljon ole. Ite tiedät sen kyllä. Ja enempää ei voi tehdä kun voi tehdä. Teet silloin, kun tuntuu hyvältä. Jos ei tunnu, pistät työt pois ja teet muuta.

Pamsu: Nii ja tärkeint...

Zen-mestari: Juu, ja tärkeintä on perhe. Muista selittää Veeralle, että teet nyt töitä vaikka sen tunnin, eikä silloin saa häiritä, vaikka oiskin Kertun unet ja ainoa mahdollisuus keskittyä Veeraan. Mutta sen tunnin jälkeen sitten oikeasti keskityt Veeraan ja irrotat Kertun hyvällä omallatunnolla ja siirrät sen toiselle aikuiselle, eikö niin? Niin sitten ei mene hermo siihen, kun ei muka riitä joka paikkaan. Ihan tarpeeksi teet. On hienoa, että haluat tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Mut muistat, et joskus hutasukin on mahdollisimman hyvin.

Pamsu: Niin paitsi lasten kanssa ja Miehen!

Zen-mestari: Juujuu, kyllä, ei hätää. Keskityt niihin. Muussa riittää vähempi. Koti valmistuu asumalla. Työt ei valmistu ikinä. Perheen kanssa pitää olla. Sen muistat. Hyvin menee.

Pamsu: Mä oon vähän kateellinen Asikaiselle. Eikä se sivu antanu mun tykät siit postauksest ees. Ihan ku seki ois irvaillu et keskity sinä niihin töihin nyt vaan.

Zen-mestari: Juu näin o... Mut hei hyvä kun heräsit. Eikö oo nyt parempi? Niin nyt rykäset jonkun jutun tässä ja sitten keität kahvit ja kyllä sitten pääset taas äitihommiin, eiks niin?

Pamsu: Joo. Kiitti hei.

Zen-mestari: Ei mittää. Moro.

2-vuotisneuvola

Mitä jäi päällimmäiseksi mieleen?

- "puhelin soi" vastaa pahoittelua siitä, että terveydenhoitaja otti meidät vastaan 10 minuuttia myöhässä sovitusta ajasta, jonka olin varannut omia työaikojeni puitteissa, jotten aiheuttaisi vaivaa muille

- Kerttu R. sopii vastaanotettavaksi myös, vaikka ovelta kutsuttiinkin ihan eri nimistä lasta, tämäkin oli saman päivän listassa

- Kertulla on ihanat kiharat

- puolitoista-kaksivuotiaalla alkaa olla uhmaikää, kannattaa siis olla johdonmukainen ja kannustaa aina, kun onnistumisia tulee

- terveydenhoitaja ei saanut mitattua ja punnittua lasta, joten äiti sai hoitaa molemmat

- äiti ikävöi vanhaa, eläkkeelle jäänyttä neuvolatätiä ja ihmettelee, miksi edes vaivautui...

Anteeksi nyt tämä purkaus. Ei mene minullakaan jokainen kohtaaminen putkeen, vaikka ammatikseni joka päivä ihmisten kanssa oleilenkin. Silti pitää muistaa välillä kysyä itseltään, miksi tätä työtä tehdään. Vanhemmat käyvät neuvolassa, jotta saisivat peilata omia huomioitaan lasten kehityksestä ammatikseen lapsia huomioivan ihmisen ajatuksiin. Jos varattu aika kuluu siihen, että lapsen leikkiessä lattialla hoitaja lähinnä haastattelee äitiä lapsen tekemisistä, sen sijaan, että loisi kontaktia lapseen, ja ihmettelee sitä, ettei äiti ensimmäiseksi kotiin tultuaan ala tekemään lämmintä ruokaa, niin en ihan käsitä, mitä minä tai yhteiskunta hyötyi siitä, että vaivauduin paikalle.

Huono aamu

"Aikuisten kanssa on puhuttu kiroilusta, että ne sanat ihan syystäkin pistää korvaan ja vähän nolottaa, ja että lasten suusta ne kuulostaa vielä pahemmalta kun aikuisen. Ne on kuitenkin sanoneet, että jos oikein kamalan paljon sattuu tai suututtaa, niin saisin sanoa ääneen yhden peellä alkavan. En oo oikein innostunut ennen, mutta nyt voisin kyllä sanoakin."

"Vaikka on kymppiaamu, heräsin jo seitsemän jälkeen, kun äiti ja pikkusisko metelöi alakerrassa. Mulla on aina ollut semmoinen taipumus, että kun kerran avaan silmät, en enää oikein osaa nukahtaa uudestaan. Pirteä en silti ollut, ärsytti. En sanonut niille mitään kun tömistin vessaan."

"Äiti kävi huutamassa moikat, mutta kun vielä kuulin niiden äänet sen jälkeenkin, niin huusin vielä yläkerrasta, että onko siellä alhaalla semmonen, mikä pysyy kiinni, kun mun hyllyllä ei ollut enää yhtään. Vaikka hitaasti ja selvästi artikuloin, äiti huusi takas vähän kireästi, että mitä?!, niin että toistin vielä vähän selvemmin. Siihen se karjuu takaisin, ettei ymmärrä, eikä muutenkaan kuule tai pysty auttamaan, kun juuri pukee pikkusiskoa ja niiden pitäis jo olla ulkona. Itkuhan mulle siitä tuli: tarviin apua, äiti ei tule vaan suuttuu ja se on mun syy... BY-HYÄÄÄÄ-Y-HYYY!!!!!!!!"

"Hetken päästä äiti tuli yläkertaan kypärä päässä jo, sisko tuli kans lenkkareissa, ulkovaatteissa ja kypärä päässä, vaikka sen piti odottaa alhaalla. Selitin uudestaan, että haluan laittaa villapaidan alle kireämmän topin tai teepaidan, mutta kaapista ei löytynyt. Äiti sanoi, että illalla katsottiin vaatteet just siks, ettei aamulla tarvi tuskailla. Silti se meni kaapille ja löysi eri paikasta melkein hyvän paidan, totesi samalla että ai niin, taitaa kaikki muut odottaa pyykkikorissa."

"Oisin halunnu, että ne jää, mutta ne lähti, ja mä jäin ihan yksin. Äiti sano et voisin vielä lepäillä, vaikkei uni tuliskaan, mutta en kyllä varmasti lepää. Vieläkin itketti."

(Ylläoleva on täysin sepitetty äidin tulkinta tilanteesta, joka ekaluokkalaisen mielestä ehkä varsinkin nyt meni jo ihan eri tavalla, ainakin äskeisen puhelun perusteella kaikki on jo hyvin.)

Pikkusiskon kommentti: "Vee-a paha olo. Hö."

Äidin kommentti: "P-sana. Paha äiti."

Pahaäitipäivä

Tuulessa keinuvat tyhjät oksat
kuin poissaolevuuttaan tuskailevan
äidin sydän.

Joskus on niitä päiviä, kun on tosi ylpeä itsestään ja tekemisistään, ja sitten niitä, kun ei.

Nukuttiin pitkään, herättiin vasta seitsemän jälkeen, ja ehdin itse pestä ja pukea ennen kuin tytöt lähtivät vaeltamaan sängyistään. Täydellinen ja rauhallinen alku päivälle.

Eilen jo köhivät molemmat siihen malliin, etten ihan ollut varma, olisiko vanhemmasta eskariin lähtijäksi, mutta koska se ei itse valitellut oloaan, en ottanut asiaa puheeksi. Meni eskariin, oli onnellinen, jaksoi hyvin. Tänä aamuna se kuitenkin taas yski kovasti, ja varovasti ehdotti, ettei kenties jaksa lähteä mihinkään. Täysin vastoin tapojani en lainkaan haastetellut enempää ja selittänyt, ettei kovin kevyin mielin aleta jättämään mitään ns. sovittuja menoja väliin, vaan olin ihan samaa mieltä siitä, että saattaisi olla aiheellista pitää lepopäivä.

Yhdeksän jälkeen vanhempi oli kysynyt jo kahteen kertaan, milloin nuorempi menisi päikkäreille. Minä olin jo selittänyt, ettei se mene vielä, että ehkä kymmeneltä, ehkä myöhemmin, ja että itsekin odotan sitä, koska mulla on tänään aikamoinen lista hommia hoidettavana. Toisella kerralla lisäsin vielä, että kyllä sen sitten huomaa, kun se alkaa olla valmis nukkumaan, että ei sitä kelloon katsomalla sinne viedä. (Kuulijalla ikää kuusi vuotta.) (Myös aikuinen voi puhua lapselleen nenäkkäästi.) (Aikuinen häpeää usein tapaansa puhua lapselleen.)

Nuorempi alkaa väsähtää kymmenen jälkeen, muttei ole yhtä väsynyt kuin toivon sen olevan, vaan sen sijaan, että olisin vain laittanut sen vaunuihin myrskytuulen tuuditettavaksi parissa minuutissa uneen, joudun lähtemään samaa tuulta uhmaamaan kadulle asti, koska lapsi edelleen kirkkain silmin tirrittelee siihen malliin, ettei kyllä ihan heti tyytyväisenä yksin jäisi vaunuihin makoilemaan. 20 minuuttia myöhemmin silmät olivat edelleen puoliksi auki, mutta uni oli jo niin lähellä, että pakenin itse sisälle.

Hommia. Pari kolme puhelua, esityslistaa, sommittelua vaativaa sähköpostia, juna- ja lentolippujen sekä hotellihuoneen varausta, semmoista. Juuri sopivasti tekemistä pariksi rauhalliseksi tunniksi, päiväunien ajaksi.

Lepopäivää viettävä lapsi kyselee, josko voitaisiin pelata Afrikan tähteä nyt, kun sisko on nukkumassa. Ei. Mulla on nää jutut tässä. Kauanko sulla menee niissä? En tiedä. Niin kauan kun niissä menee. Ja aina sitä vähemmän, mitä harvemmin keskeytät mut. Kato kun mä en osaa oikein keskittyä, jos mun pitää puhua samaan aikaan. (Kuulijalla edelleen ikää kuusi vuotta.)

Lepopäivää viettävä lapsi kyselee, saako pelata tabletilla. Saat! Pelaa!

Lepopäivää viettävä lapsi kyselee, saako katsoa elokuvaa. No mut hei koko päivää ei silti tarvi ruutua tuijottaa, et jos nyt vaan pelaat hetken ja teet sitten jotain ihan muuta. (Aikuinen itse räpeltää tietokoneella ottamatta lapseensa edes katsekontaktia.)

Lapsi kyselee paljon muutakin, ja lopulta alkaa selostaa kai itse itselleen pelin tapahtumia, että saisi edes jotain juttuseuraa. Hymähtelen hajamielisesti tai ärsyyntyneesti, vähän hetkestä riippuen.

Lapsi huomaa ikkunan ohi kulkiessaan, että siskolla on silmät auki, ja tarjoutuu hakemaan sen sisään. Opportunistinen liskoaivoni ymmärtää tämän tarkoittavan hetkeä ilman jälkikasvua, ja myöntyy, huomatakseen kahden minuutin päästä, että olisi kannattanut odotuttaa vielä viisi minuuttia, jotta hotellivaraus olisi oikeasti ollut valmis. Puolitoistavuotiasta kun ei pysty tylyttämään omiin oloihinsa, se jaksaa vielä vaatia huomiota, vaikka mulla olisikin otsa rypyssä ja kone sylissä ja puhelinkin vielä soisi samaan aikaan ja lompakko ja siitä esiin kaivettu luottokortti olisivat hajasijoittuneina pitkin sohvaa.

Voi ihana Veerani, rakkaani, ensimmäiseni, maailmani mullistaja. Annatkohan mulle oikeasti anteeksi joskus?

Follow my blog with Bloglovin

Tapaturmaraportti

Oli synkkä ja valituksentäyteinen yö. Kulmahampaista ensimmäinen on puhkeamaisillaan, kuola valuu kuin pikkuvauvalla, eikä uni pääse syvenemään, vaikka väsy on valtava. Äiti vietti puoli kahdentoista ja kahden välisestä ajasta suurimman osan peittelemässä pientä ihmistä uudelleen, paijaamassa selkää, sitten muutaman askeleen päässä odottamassa hengityksen syvenemistä, kunnes uskalsi kuvitella pääsevänsä itsekin peiton alle ummistamaan silmät ja putoamaan uneen. Sitten lattialauta narahti, ja Kerttu havahtui. Tai sitten äiti pääsi sänkyyn asti, nukahti, ja heräsi voivotukseen viisi minuuttia myöhemmin.

Aamulla tunnelmat olivat kankeat. Aamupäikkärit ovat olleet taaksejäänyttä elämää jo pari viikkoa, ja tavoite on ollut siirtää päiväunille nukahtamista pikku hiljaa lähemmäs puoltapäivää, mutta nyt äiti oli vahvasti sitä mieltä, että uni saisi tulla lapselle aikaisin, jotta äitikin pääsisi torkahtamaan. Vapaus koitti puoli kymmeneltä. Kerttu nukkui ulkona vaunuissa, äiti rojahti sohvalle ja aikoi katsoa väliin jääneet Hakekaa kätilö!- ja Hinnalla millä hyvänsä -jaksot, koska oletus oli, että rauhaa kestäisi pari-kolme tuntia.

Staattisempaan aikaan.

Yhdentoista tienoilla äiti oli torkahduksensa keskellä sitä mieltä, että on aika mautonta laittaa ohjelmaan taustalle pieni lapsi itkemään, sehän karkottaa kaikki katsojat. Itku jatkui vieä kohtauksen vaihtumisen jälkeenkin. Ai mutta sehän kuuluukin ulkoa! Äiti juoksee eteisen ikkunaan ja näkee yksivuotiaansa seisovan vaunujensa vieressä, aisasta kuuliaisesti kiinni pitäen, huutaen ilmoille suurta järkytystään. Äiti ryntää tihkusateeseen ja nostaa syliinsä lapsen, jonka kasvot ovat kuran, veren ja kyynelten peittämät.

(No nyt kuulosti dramaattiselta... Se siis oli hokanut voivansa nousta vaunuissa istumaan, kun tähän mennessä se ei ole huomannut, että eristeenä ollut lampaantalja estää turvavaljaiden kiinnittämisen. Sadesuoja oli vielä ärsyttävästi peittänyt näkymät, joten se oli sieltä kurkkinut ulos oikein hyvässä etukenossa, ja sitten sukeltanut naama edellä terassin laudoille, joille on kertynyt hiekkaa ja muuta, minkä tihkuinen räntäsade oli muuttanut kevyeksi mudaksi, joten poskille oli muutama pisara tarttunut. Pahin damage oli se, että nenä oli kolahtanut, ja sieraimesta oli tullut verta ja nenän alle oli tullut pienen pieni haava, mutta vertakin oli vaan pieni räänsekainen klöntti siinä huulen yläpuolella. Otsaan kasvoi päivän mittaan kaksieuroisen kokoinen mustelma.)

Lapsi antoi hetken päästä äidille raportin omalla kielellään. Istuivat sohvalla, Kerttu papatti menemään, osoitti ulko-oven suuntaan huolestunut ilme kasvoillaan ja nosti kätensä ohimolleen: surkea ilme ja äänensävy antoivat vihjettä siitä, että päähän oli sattunut. Äiti sanoitti, Kerttu oli samaa mieltä: "Mh." Sitten Kerttu näytti vielä nenäänsä, papatti ja voivotteli. Äiti käänsi, Kerttu vahvisti. Melkein puhuivat samaa kieltä, ymmärsivät toisiaan. Tämä oli ensimmäinen kertomus.

Follow my blog with Bloglovin

Elämän taikaa

Eräs elämäni valoista.

Kehittelen takaraivossani "miten minusta tuli minä" -äitipuoli- ja äitipostausta, joka ei ole vielä ihan jäsentynyt. Sitä odotellessa asiaan hiukan liittyen jaan yhtä lailla henkilökohtaista pakahduksen tunnetta tässä illan päätteeksi.

Vietettiin Kertun kanssa laatuaikaa eilen, kun tehtiin parin kilometrin kävelylenkki niihin suuntiin, joihin pikkuneidin nenä näytti - äidin leikkipuistoon päin hienovaraisesti ohjailemana tosin. Tajusin, että tosi harvoin on sen kanssa tullut vietettyä aikaa näin, kahdestaan, ilman aikataulua: yleensä vain silloin, kun Veera on eskarissa, ja silloin aina joku aivon osa ei ole hetkessä läsnä vaan vahtaa ajan kulua; miettii, että mitä nyt vielä tehdään ennen kuin. Niinpä otettiin uusinta tänään, käppäiltiin naapurikorttelin Leon ovikelloa soittamaan yhdessä Veeran kanssa, sovittiin speksit äitien kesken, päästettiin isot lapset omaan suuntaansa ja jatkettiin matkaa puistoon, minä ja Kerttu.

No sitten illemmalla Veera avautui keittiön pöydän vieressä vähän mutisten ja itku nieleskelyjen takana väristen, että haluaisi olla aina hotellissa, tai ainakin huoneeseensa oman pikku jääkaapin, johon ostaisi omalla rahallaan ruokaa, tai sitten ainakin nukkua meidän kanssa samassa huoneessa.

(Nämä on mun hankalimpia pahaäitihetkiä: juuri siinä kuunnellessani osaan tosi huonosti vain kuunnella, ja sen sijaan ärsyynnyn valittavasta äänensävystä ja haluan katkaista mussutuksen heti - mutta sen sijaan, että tyytyisin sanomaan, että voi, onpa sulla haikea olo, oli varmasti hieno reissu, ja huijaisin sen kertomaan jostain kivasta asiasta tai keskittymään vaikka iltapalaan, täräytän kohta siihen perään jo kiristyneellä äänellä, että no niin, nyt riittää valitus: kuulostaa ihan siltä, ettei mikään ole nyt hyvin. Muistan kyllä, että omassa lapsuudessani aina yökyläilyn jälkeen onnistuin ärsyttämään kanssaihmistä kaipuullani kivoihin hetkiin, mikä sitten tulkittiin kritiikiksi nykyhetkeä kohtaan. Äh, miten ärsyttävää!)

Yritin sitten positiivisempaa lähestymistä: Vaatii vähän harjotusta, että silloin, kun tuntuu kurjalta, osaakin ajatella jotain hyviä asioita tästä hetkestä, niin että saa jo vähän hyvää mieltä. Se on vähän semmonen taikatemppu.

En tiedä upposiko, paitsi minuun itseeni. Ihania, taianomaisia asioita elämässä on ainakin:

• se, kun osaa avata itsensä herkäksi ja tajuta kauneuden missä tahansa (kahdessa merkityksessä)
• se, kun osaa avata itsensä herkäksi ja tajuta rakastavansa jotakin
• se, kun käsittää jotain monimutkaista
• se, kun saa aikaan jotain ajatuksesta käsiensä kautta valmiiksi, koskettavaksi asiaksi
• se, kun saa yhteyden toiseen ihmiseen puhumalla, kirjoittamalla, lukemalla tai eleillä
• nukahtaminen
• se, kun oppii luottamaan omaan kehoonsa ja sen viisauteen, ja sen tuloksena oppii kävelemään, tai uimaan, tai ajamaan pyörällä, tai mitä milloinkin

Follow my blog with Bloglovin

Rakas pököpääni

Kovin on ollut nyt vaikeaa äidin ja kuusivuotiaan yhteiselo. Sillä on joku esimurrosikä tai jälkiuhmaikä tai jotain siltä väliltä. Eikä äitikään nyt ihan parhaassa vedossaan tietenkään ole. Mutta se katselee tytärtään jotenkin uudesta kulmasta: jos kuukausikuvia edellisiltana katsellessaan se kiinnitti huomiota siihen hulppeaan muutokseen, joka jossain puolentoista vuoden iässä tapahtui pienessä lapsessa, josta kuoriutui Veera, jonka nyt tunnemme, niin nyt sillä on menossa taas uusi vaihe, jossa etumaitohampaiden jättämä kolo onkin kohta jo täysin ummessa, kauniit poskipäät tekevät nousuaan ja jalat ovat yhtäkkiä selvästi samaa sarjaa kuin isosiskonsa uskomattomat säihkysääret.

Ja kaikkeen se tuntuu sanovan ensiksi ei. Tai vastaa ohjeisiin ja pyyntöihin selityksellä. Ensimmäinen piirre on isän geeni, toinen äidin. Molemmilta on peritty haaveiluun ja omiin ajatuksiin vaipumisen dominoiva alleeli. Mitään ei tapahdu, ellei neiti itse ole tullut tykönään siihen tulokseen, että näin on näre ja sen kaveri, tai sitten se huutaa ja itkee, ennen kuin tapahtuu.

Yhtäkkiä uimahallissa lapsi ei voinut mennä yksin vessaan, vaan vaati äitiä mukaan, samaan koppiin. Tämä sama tyyppi, joka on itsekseen lähtenyt - ilmoittaen ja äidin luvalla - jo pari vuotta sitten kaupasta kassojen ohi yksin vessaan, hoitanut hommat kuten kuuluu ja tullut takaisin äidin ostoskärryjen luo! Ihme taantumista, ja ärsyttävää.

Tämä vessan ovi meinasi lukita lapsen taakseen.

No sitten se sai sen huivikohtauksen, siis oikein hätääntyi todella, ja vastaavan kotona, kun vessan oven tavallisesta poiketen lukittuaan luuli hetken, ettei saakaan lukkoa auki. On se nyt kumma.

Eskarista kotiin päin tullessa äidin (toki matala) ärsyyntymiskynnys on tämän vuoden puolella jo varmaan kolmeen kertaan ylitetty rajusti, kun lapsi alkaa kesken matkan hoputtaa, että on pissahätä. Mikä on?! Miksei voi käydä vessassa eskarissa ruoan jälkeen, kun aikuiset muistuttavat?! Miksi täytyy järjestää kohtaus kotimatkalla, kun vallan hyvin tiedämme molemmat, että sen voisi välttää suostumalla vienoon ehdotukseen käydä "tässä välissä varmuuden vuoksi" vessassa?!

Tarkkasilmäinen lukija on jo huomannut yhtäläisyyden näissä tapauksissa, toisin kuin muitakin huomioita ympäriltään poimiva äiti. Lopulta jokin alkoi raksuttaa, ja pelkän tuskailun ja ihmettelyn sijaan äiti hoksasi yrittää eläytyä lapsen pään sisään, ja onnistui haastattelemaan sitä hyvässä hengessä asian tiimoilta. Lapsi kertoi, että vähän joululoman jälkeen oli käynyt ruokailun jälkeen koulun vessassa, eikä ollut meinannut saada ovea auki, ja nyt pelotti mennä mihinkään vessaan, jos vaikka sinne sitten jäisikin jumiin. Asiasta puhuttiin yhdessä eskarin aikuisille, ja saatiin vakuutus siitä, että aina kannattaa kertoa aikuiselle, jos on joku tämmöinen murhe, ja että varmasti joku on lähellä vahtimassa, ettei kukaan jää mihinkään jumiin.

Voi pientä. Miksei se vaan voinut sanoa, että sitä pelottaa?

Miksei äiti voinut heti ymmärtää, että sillä oli joku hätä, vaan oletti ennemmin, että se on vaan hankala?

Follow my blog with Bloglovin

Eskariaamun kriisuuntuminen

Olivia-lehden uusi sana oli viime kuussa OmaOlivia-proggiksessa esiin noussut kriisuuntuminen, jonka määritelmää en nyt hae muualta kuin omasta muististani: se tilanne, kun juuri ennen lähtöä huomaat, että päälläsi on ihan väärät vaatteet, jotka on tässä kriisitilanteessa riisuttava oitis. Juu.

Maanantai on hankala. Ihana, laiska viikonloppu takana, ja sitten pitäisi nousta ylös. Ensin heräät siihen, kun äiti ja pikkusisko säätävät jotain vessassa seitsemältä, äiti kysyy, haluatko nukkua vielä, ja ymmärtää unisesta ynähdyksestäsi, että juu, ja vie itsensä ja siskon alakertaan. Puoli kahdeksalta ne tulee takaisin, tsemppaat, hymyilyttääkin kun on ihanan pöpperöisen lämmin olo. Menette alakertaan, alat pukea, äiti on taas jättänyt Pikku Kakkosen päälle ja mussuttaa nyt sulle, että keskity pukemiseen. Noh, kyllä se tästä. Harjaat hampaat ja hiukset. Äiti laittaa myslit ja mustikkakeitot valmiiksi ja sitten syödään, ja kivasti menee, vaikka se vähän taas jostain huomautteleekin. Kuin tylsää on vaan istua ja syödä ja jutella, kun voisi kutitella siskoa ja hassutella... Illalla on sovittu valmiiksi, että toppahousut ja paksu takki ja pipo ja hanskat ja huivi laitetaan, kun on kylmä päivä, ja eilenkin tekojääradalla tuli vähän vilu, kun ei ollut tarpeeksi kerroksia. 

Mutta sitten se tulee. Perhoshuivi, ohut, lenkkimallinen. Tuhat kertaa olet sen kietonut kaulaasi, mutta nyt, nyt se kuristaa niin, että luulet tukehtuvasi, itku tulee, ryntäät äidin syliin, äiti ottaa huivin varovasti pois ja rauhoittelee. (Pikkusisko riemastuu, kun saa ottaa välihaalarin tässä kohtaa pois ihan itte.) Äiti sanoo, että nyt sitten nopeasti valitset toisen huivin, ei jäädä vertailemaan, vaan otetaan sellainen, jonka kanssa voi tänään elää. Ei sellaista ole! Kaikki on rumia! Ja tyhmiä! Ja ne painaa niskaa tai kaulaa jos niissä on solmu eikä pysy jos ne vaan tungetaan paikalleen! Ihme kyllä äiti pysyy rauhallisena vielä. Se sanoo tiukasti, että tämä tai tämä, ja otat sen toisen. Huivi kiedotaan kaulaan. Mutta sekin kuristaa, ja painaa! Et vaan voi lähteä se kaulassa mihinkään, ei ei ei ei! Itku ja huuto! Äiti ottaa vielä sen toisen, pienemmän huivin, irrottaa kuristajakamaluuden ja korvaa sen, mutta vähän siihen malliin jo katsoo, että kohta sillä päässä napsahtaa. 

Sitten pipo päähän, kengät jalkaan ja hanskat käteen sillä aikaa, kun pikkusisko laitetaan ulkovaatteisiinsa, se toivottaa. Mutta pipo on ruma! Se on kamala! Se törröttää! Sitä ei voi laittaa! Äiti hengittelee syvään ja antaa vaihtoehdon: ohut pipo ja huppu päähän. Suostut. Huppu kiinnitetään takaisin, koska yleensä irrotat sen, koska se ei mahdu heijastinliivin alle. Huomaat sen jotenkin kummallisesti löystyneen. Itku! Huuto! Murina! Tää on huono! Nyt äiti sanaakaan sanomatta nappaa hupun ja pipon pois, laittaa tilalle sen ruman ja törröttävän, tiuskaiseen laittamaan ne hanskat jo käteen, ja miten ihmeessä tämä voi mennä näin, miksi miksi miksi ovesta lähtö voi olla näin vaikeaa ja kestää ikuisuuden, vaikka kaikki piti olla valmiina?!?!?!?! Huuto! Ja sitten se pyytää heti anteeksi ja halaa, sanoo tietävänsä, että on varmaan vaikean tuntuista lähteä liikkeelle heti heräämisen jälkeen ja blaablaa, ja niin se on, mutta taas yritetään lähteä ihan rauhallisesti. Kysyt silti vielä siinä vaiheessa, kun sillä on pikkusisko ja viltit kainalossa ja se on juuri tunkemassa niitä vaunuihin, että onhan lelupäivälelu mukana. On. Se sanoo. Kysyt vielä, että missä. Nyt se taas suuttuu, ja pyytää uskomaan, kun se sanoo, että mukana on. Niin mutta missä, kerrot vaan kysyneesi. Taskussa!! Nyt mennään.

Pienemmällä ei ole kriisiä. Sen mielestä on ihanaa avata ja sulkea vetoketjua.

Follow my blog with Bloglovin

Lapsen ulkoilutusta pimeässä

Meni muuten sitten niin käsille viime talvi leikki-ikäisen äitinä: koska ei ollut lunta, vaan oli armottoman pimeää, ja oli pieni vauva ja kaikenlaiset rytmit vasta hakusessa, sälytin lapsenulkoilutusvastuun huonohkolla omallatunnolla päivähoitoihmisten vastuulle.

Veera jatkoi omassa kokopäiväryhmässään vieden joltain muulta paikan vielä jäätyään puolipäiväiseksi mun äitiysloman alettua lokakuun alussa. Anteeksi nyt vielä kerran tästä omasta tietämättömyydestäni johtuneesta, vastuuttomasta toiminnasta! Ihan vähän haluaisin kuitenkin vielä painottaa onnistuneen kommunikaation merkitystä vanhempien ja pk-henkilökunnan välillä: ilmoitin suunnitelmistani syksyn alussa ja sain ilokseni tiedon, että tyttö saa jatkaa talossa, vieläpä omassa ryhmässään, vaikka puolipäiväryhmäkin, johon hänen olin ymmärtänyt siirtyvän, oli olemassa. Tätä väärässä oloani ei koskaan korjattu, ja vasta myöhemmin olin aistivinani, että johtopäätökset ja toisen paikan haku minun olisi ilmeisesti pitänyt tehdä itse, koska tästä järjestelystä koitui sittenkin ylimääräistä vaivaa ainakin jollekin.

Ylimääräinen vaiva oli se, että kokopäiväryhmän siirryttyä päivälevolle Veera täytyi siirtää puolipäiväryhmän kanssa ulkoilemaan. Kiitokseni siitä, että tämä onnistui! Siten oletusulkoilumäärä arkena oli reilun puolen kilometrin mittainen siirtyminen kotoa tarhaan kävellen, oman ryhmän ulkoleikkiaika klo 10-11, ja puolipäiväryhmän ulkoilu klo 12.30 eteenpäin, sekä kävely kotiin. Pahimmillaan, kun oli oikein tyhmä ilma ja Kerttu söi vähän väliä, talosta ei poistuttu lainkaan yhden jälkeen! Jatkuvasti pientä säpinää elämäänsä kaipaavalle tytölle ei sitä kyllä ollut tarjolla. Olisi edes ollut lunta, niin se olisi mennyt vaikka ihan itsekseenkin pihalle, mutta eihän siellä pimeydessä kauheasti tekemistä olisi ollut edes kaverin kanssa. Vaikka taskulamppu onkin ihan loistava (sic) leikkikalu!


Olinpa siis onnellinen eilen, kun lumi tuli tännekin! Ja siitäkin olen koko ajan tosi onnellinen, että tytöt jo leikkivät yhdessä, ja vaikka eivät leikkisikään, niin täyttävät sen ihmisen kokoisen läsnäolokolon, jota ilman eivät näytä pärjäävän. Toki seisoskelin siellä vieressä valvovana silmänä, mutta - ja tämä se on hienoa - nyt mun ei tarvinut osallistua pulkkailuun, lumen kasaamiseen tai mihinkään muuhun puoli metriä alaviistosta ideoituun toimintaan, vaan ne oikeasti viihtyivät keskenään! Hurraa!

Follow my blog with Bloglovin

Kasvatusotteeni kehittämiskohde

No niin. Yritin eilen välttää omien temperamenttipiirteideni levittelyä kaikelle kansalle, mutta yksi vahva sellainen - jonka toki osaan virallisissa yhteyksissä hallita, mutta paljon se vaatii keskittymistä ja energiaa - on korkea häirittävyys.

Se siis tarkoittaa sitä, että kun näen tai kuulen tai haistan tai ajattelen jotain mielenkiintoista, pystyn tosi nopeasti siirtämään mielenkiintoni edellisestä kohteesta tähän uuteen. Oman pääni sisällä ja tuttujen aikuisten kesken se on kivaa ja viihdyttävää (mun mielestä), koska uudet asiat on musta kivoja, ja niiden yhdistely vanhoihin asioihin se vasta kivaa onkin, koska kun on aika laaja yleissivistys ja tarpeeksi älliä, siitä syntyy lisää uusia asioita ja niin edelleen. Sitä sanotaan luovuudeksi ja nokkeluudeksi, jos kanssaihmiset ovat samalla aaltopituudella, jos eivät, minä olen heidän mielestään nenäkäs ja ärsyttävä häslääjä.

Kasvatusasioissa tästä ei myöskään aina seuraa hyvää. Arvostan hirveästi jämäkkää ja selkeää kasvatusotetta, ja tietyt rajat on mulla ihan ehdottomia: turvallisuus tietysti, ja ihmisten kunnioittaminen eli hyvä käytös. Ongelma syntyy siitä, että itse toki aikuisena ihmisenä tunnistan spontaanisti vaaranpaikat ja sosiaalisen kanssakäymisen vivahteet, mutta lapselle ne pitäisi pystyä opettamaan ennakoivasti ja melko mustavalkoisesti. Samaan aikaan saatan kuitenkin olla innoissani siitä, että lapsella on mahdollisuus kokeilla jotain uutta, jolloin into syrjäyttää rutiinin, ja sitten itse johdattelen lapsen mutkitellen päin niitä ehdottomia käytösrajoja. Siitä hämmentyy sitten sekä äiti että lapsi. Tietysti toisaalta tekemällä oppii.

Esimerkki 1.

Olen arkiliikunnan ja kannattaja. Olen tietoinen liikennesäännöistä ja vaaranpaikkojen ennakoinnin tarpeesta. En kestä katsoa sivusta vanhempia, jotka antavat lapsen päättää liian isoista asioista.

Olen sairaan innoissani siitä, miten innoissaan Kerttu on kävelemisestä! Viime viikolla annoin sen ensimmäistä kertaa kävellä itse ulos portista kadulle, tarkoitus oli napata se rattaisiin istumaan kadunkulmassa. Mutta kun intoa riitti, annoin sen kävellä vielä yhden korttelin, ja vielä toisen, ja kolmannen... Kun nyt Kuukkarissa ollaan, eikä liikennettä ole kauheasti, niin antaa toisen kävellä! Väsähtääkin sitten unille nopeammin! Kui hianoo!

Onko mitään järkeä antaa yksivuotiaalle kokemus a) siitä, että portista saa kävellä itse ulos, b) siitä, että kadulla saa kävellä itse, c) siitä, että jos osoittaa haluavansa kävellä vielä lisää sen jälkeen, kun äiti ilmoittaa, että tulepas tänne rattaisiin, se saattaa antaa periksi?

Esimerkki 2.

Musta olisi ihanaa sisustaa lastenhuone nätiksi ja järjestää naapurihuone joka ilta, jotta talo näyttäisi sivistyksen kehdolta. Osa minusta haluaisi pitää hallussaan kaikki kodinsisutukseen liittyvät narunpäät ja kieltää muilta, varsinkin alaikäisiltä, oikeuden sotkeutua asiaan. Musta on myös äärettömän tärkeää ja superhienoa, että Veera haluaa ja saa toteuttaa majanrakennusvisioitaan ja jatkaa leikin kehittelyä pitkäjänteisesti useampia päiviä! Saan hurjat hyrinät siitä, kun näen, miten se alkaa toteuttaa jotain ideaansa, joka on selvästi tarkkaan etukäteen mietitty joka kantilta!

Nyt se on kaksi päivää halunnut ehdottomasti katoksen sänkyynsä. Noin tuhanteen kertaan olen sille sanonut, ettei sitä hyttysverkkomaista systeemiä varten laiteta kattoon koukkua, koska sisustus vaihtuu minusta riippumatta ja aivan yllättäen noin kerran kuussa. Riitely on toistunut sen noin tuhat kertaa. Tällä erää se viritti kyseisen hyttysverkkomaisen systeemin ensin lukulamppunsa päälle, minkä toki kielsin, koska se on yksiselitteisesti vaarallinen asetelma, vaikkakin tosi hieno! Asetelma purettiin. Kun seuraavan kerran tulin yläkertaan, fleecepeittoa oli yritetty teipata kiinni seinään toisesta reunastaan, ja kun se ei ollut onnistunut, kiinnitys oli saatu toimimaan nastoilla. Peiton toinen reuna oli aseteltu sängyn viereen tuodun tuolin selkänojan varaan.

Ymmärrän, ettei suhteellisen painava fleecepeitto voi pysyä seinässä nastojen varassa, ja että nastat ja peitto tippuvat niiden alla nukkuvan lapsen päälle. Mutta idea oli niin hieno! Eikä yksi nasta nyt ihan kauhean varmasti paksun täkin läpi pistä, ja luultavasti kimpoaa sängyn reunan yli varmemmin kuin jää lakanalle lasta pistelemään, ja vaikka pistäisi, aiheutuva vamma ei olisi vakava. (Iskän huolestunut kommentti sai meidät kuitenkin päättämään, että parempi on purkaa tämäkin katos.)

Follow my blog with Bloglovin

Anti-swägä

Viittaan edellisen postauksen sisältöön rutiineista. Tulin toissailtana kotiin ehkä varttia yli seitsemän, leikit oli jo siivottu ihanasti ja iltapalaa oli syöty, ja Mies lähti treeneihin siinä puoli kahdeksan aikaan. Itse olin kuitenkin vielä niin leppoisissa tunnelmissa, etten osannut heti virittäytyä lapsenymmärrystaajuudelle ja jatkaa oitis iltahommia, joten lopulta, asioiden johdettua toiseen, Veera nukahti puoli yhdeksän sijaan lähempänä puoli kymmentä.

1) Itsekin vielä surrasin yli yhteentoista. Virhe!

2) Tavallista myöhempään nukahtanut yksivuotias herää tavallista aikaisemmin, viideltä. Tassutan sen takaisin unille, mutta se hätkähtää heti, kun olen nousemassa. Tassutan lisää, varmuuden vuoksi. Virhe! Jumahdan pinnasängyn viereen, ja kun pääsen omaan sänkyyn, herätyskello näyttää 5:52, eli Mies herää, eli lapsi havahtuu. Ei auta. Takaisin ylös sängystä.

3) En sulje aamutelevisiota, kun lähden herättämään kuusivuotiasta. Virhe! Kun lapsen saa lempeästi heräteltyä ja siirtymään alakertaan, se jumittuu vaatteidensa kanssa telkkarin eteen.

4) Sanon kuusivuotiaalle: "Laitas reippaasti vaatteet päälle, mä menen laittamaan aamupalaa." Virhe! Unenpöpperöinen tapaus ei todellakaan pysty keskittymään sekä hengittämiseen, tuijottamiseen, että pukemiseen yhtäaikaa, eikä itseohjautuvuus luonnistu.

5) Palattuani lapsella on yksi lahje jalassa ja katse on kiinnittynyt liikkuvaan kuvaan, kaikki muu on paikallaan. Sanon: "Puepas nyt". Tyynen pinnan alla kuplii jo ja äkäisyys pihahtaa äänessä. En saa pidäteltyä: "Jos et kattois tota ohjelmaa, sä oisit ehtiny jo pukea ja pestä hampaatkin!" Virhe! Omasta mokasta aiheutuneen tilaneteen sälyttäminen lapsen niskoille pahentaa omaa mieltä ja tietenkin myös kyseessä olevan lapsen mieltä, ja tunnelma pilaantuu lopullisesti.

6) Pysäytän ohjelman. Nanosekunnin päästä lapsi on pukenut, pessyt hampaat ja harjannut tukan, mutta minäpä huomaan tekniikassa hienoisen virheen ja näytän, että tässä, tyttäreni, tässä on vielä takku. Sanon: "Annas kun mä avaan sen vielä, ei tommosta voi tohon jättää, siihen kasvaa rasta!" Virhe! Lapsi inhoaa hiusten harjaamista, ja minä asetan sen eteeni seisomaan, ja se alkaa ulvomaan, ja mitä enemmän se ulvoo, sitä kovemmin mun on purtava hampaitani yhteen, etten huutaisi sille tai alkaisi kiskomaan harjaa oikein voimalla. Selitän tuhannetta kertaa: "Kun kuulee toisen huutavan, tekee itsekin mieli huutaa, niin että koitetaas miettiä jotain muuta kun sitä, miten tyhmää tää susta on!" Pikkusisko tulee ynisemään empaattisesti ja halaa isosiskoa. Voi.

7) Aamupalapöydässä lorautan yksivuotiaan puuroon liikaa maitoa. Virhe! Ennen kuin ehdin estää tai suojata ympäristön, lapsi on napannut lusikan ja alkanut roiskia puuroa ympärilleen, koska eihän se nyt pysy lusikassa. Olen edelleen hermostuneessa tilassa, nappaan lusikan itselleni ja tiuskin lapselle, joka tuskin käsittää, miksi juuri nyt ei saisikaan harjoitella omatoimista ruokailua. Väännämme siitä, kuka lusikkaa pitelee, lapsi seisoo syöttötuolissa, minä kankean sitä istumaan, se ei suostu, minä nappaan sen syliin ja yritän syöttää siinä. Roiskin nyt itsekin puuroa ympärilleni. Yksivuotias ulvoo. Isosisko juttelee empaattisesti ja taputtaa pikkusiskoa. Voi.

Mäkätysmoodi jää vähän päälle, vaikka yritän sitä vaimentaa, mutta tuntuu ihan pakolliselta osoitella lyhytsanaisesti ääneen kaikki parantamisen mahdollisuudet vielä aamupalan ja portista poistumisen välillä. Kadulla yritän jo hyvitellä, mutta en oikein onnistu, musta tuntuu. Halataan silti lujaa eskarin pihassa, Veera jää sinne, Kerttu nukahtaa melkein heti. Laitan vaunut terassilaudoituksen päälle eteisen ikkunan eteen, kuten aina. Sisällä tajuan jonkun ajan kuluttua, että täytyisi varmaan käydä laittamassa jarrut päälle tai tuoli siihen esteeksi, kun tuulee kuitenkin sen verran paljon. Kun vilkaisen ikkunasta, vaunut ovat jo vierineet keskelle nurmikkoa. Lapsi nukkuu onneksi sikeästi. Silti. Aika kaukana ollaan täydellisyydestä. Mea culpa. Mea maxima culpa.

Follow my blog with Bloglovin

23 yötä jouluun

Oi miten olikaan onnistunut viikonloppu! Kun koko alkuviikon energiatasot olivat nuhanenien vuoksi jossain lattianrajan villakoirien varpaiden tasolla, enkä jaksanut hoitaa mitään niistä tonttuiluista, joita olin kuvitellut hoitavani, niin nyt ollaan taas ihan tehtävälistan tasalla taas. 

Jouluvalot ripustelin pihaan jo kai pari viikkoa sitten, ja ehdin kertaalleen vaihtaa niiden paikkaakin, koska jostain syystä meidän ulkopistorasioissa on kaksi possunkärsää vierekkäin, ja jos toiseen liittää sellaisen melkoisen ison ulkona käytettävän pistokkeen (jolla on toki se sellainen tyyppikirjain ja -numeroyhdistelmä, jonka nimeä en tiedä), niin siihen toiseen ei sitten mahdukaan mitään muuta. Auton lämppärin ajastin vei nyt sitten funktionalisuudessaan voiton kuistin viereisen pistorasian käytössä, ja jouluvalot siirtyivät piharivin seinälle. Se onkin ihan kiva juttu, koska kuten yleisö huomautti, eihän me itse oltaisi niitä siitä kuistilta edes nähty! Itse kuitenkin kaipaan valoja kuistillekin, joten sain lauantaina käytyä siellä uudessa kauppakeskuksessa siinä yhdessä sekatavarakaupassa, josta ostin paristokäyttöisen ulkovalosarjan. Se on vielä ripustamatta, mutta eiköhän sen tässä ehdi.

Ihana joulupöhinä saatiin aikaiseksi, kun kaadoin askarteluvehkeet keittiön pöydälle ja aloin toteuttaa itseäni kiiltokuvien, kartongin, liiman ja saksien voimin. Yritin ensin puhua pienempää isoa tyttöä mukaan touhuun, mutta se alkoi heti esittää jotain omia ideoitaan, jotka mun oli pakko ampua alas: "Eikun näistä ei nyt tehdä mitään laatikoita tai lahjapakkauksia, kun tää on mun projekti ja tässä edetään mun suunnitelman mukaan." Paha äiti. Lapsi lähti paikalta niskojaan nakellen, mutta isoin sisko oli paremmin samalla aaltopituudella ja hoksasi ja hyväksyi heti mun ajatuksen. Hetken päästä se toinenkin tuli hyväntuulisena mukaan touhuamaan.

Seuraavaksi roudasin vintistä joulukoristeet. Nytkään ei tarvinut kuin vähän kantta raottaa, niin apujoukot olivat valmiudessa. Koristelun suhteen en yritäkään pitää pintaani: olisi joulumieli kaukana, jos alkaisin pomottamaan näitä luovia ja toteutusintoisia nuorison edustajia. Neuvottelemalla päästiin parissa kohdassa eteenpäin, ja onneksi tuolla vanhemmalla on niin paljon silmää, että se ehtii suitsia nuoremman kuorruttelutarvetta. Ei ole nyt ikkuntalunta, siirtokuvia, kartonkisia koristeita ja tähtösiä päällekäin. Ainakaan ihan joka ikkunassa.

Muistettiin Jouluradiokin, ihanaa.

Sain myös vähän perattua joululehti ja -reseptikasaa. Tosiasiahan on se, ettei lehdistä kuitenkaan koskaan käytä kuin niitä reseptejä, joita niistä on silloin tuoreeltaan kokeillut, koska muistaa, että "siinä yhdessä lehdessähän oli se yksi juttu", ja muut minä ainakin googlaan. Tuli siis siivottuakin samalla. Ja olin niin ovela, että kirjoitin niitä käytössä olevia reseptejä hyväksyessäni saman tien puutelistaa perusleivontatarvikkeista, joiden tiesin tai epäilin ja tarkastin olevan vähissä tai lopussa, ja laitoin listan jääkaapin oveen. Siitä nappaan sen sitten jonain päivänä mukaan kun menen kauppaan. Jos muistan.

Tämän lisäksi pääsin glögilasillisen ääreen ystävän kanssa, ja sunnuntaiaamuna sain nukkua suorastaan syntisen pitkään, ihan puoli yhdeksään asti, kun Mies otti ohjat käsiinsä ja nappasi aamumetelöinnin aloittaneen kääpiön mukaansa alakertaan. Kylläpä oli hienoa!

Follow my blog with Bloglovin

Määrätietoisuus on... jotain.

Sanoin tuossa taannoin, että joskus lapsi vaan vaistoaa sen, että yrität saada sen nukahtamaan mahdollisimman pian syystä tai toisesta, ja silloin se ei ainakaan nukahda. Kuten tänään:

Miina tuli meille suoraan eskarista, tytöt leikkivät yläkerrassa keskenään ihanasti sovussa ja siihen malliin, ettei tarvinut miettiä, pitäisikö käydä vahtimassa touhuja. Kertun kanssa oltiin jääty vähäksi aikaa ulos ottamaan tuntumaa sumuisen kosteaan ja saviseksi muuttuneeseen maahan (ai että se on onnessaan kun se huomaa voivansa ihan itse spurttailla kohti porttia tai mennä tökkimään keinuja!), ajatus oli, että sen jälkeen käytäisiin vielä sisällä pikku välipalalla ja painuttaisiin sitten vaunulenkille. Sen jälkeen tietysti äiti vetäisisi sohvalle makuuasentoon ja torkahtaisi vähän.

Ruokapöydässä meno oli sen sorttista, että tajusin vähän myöhästyneeni optimaalisesta nukutushetkestä: naisenalku pyrki jatkuvasti seisomaan syöttötuolissaan ja pisti jäntevästi vastaan kun yritin pitää huolta turvallisuusaspekteista, koska pelkkä sana ei kuulunut, ja kun pylly pysyi penkissä hetken verran, maitomukista kaadettiin söpöjä pikku viivoja, pilkkuja ja valtameriä pöydälle ja mandariinilohkon puolikkaita syljettiin kokeilumielessä leualle, käteen ja lattialle.

Siirryimme eteiseen pukemaan. Koska Kertun aktiiviulkoilu-ura on vasta aluillaan, vaihtopäällihanskat ovat edelleen varastolaatikossa, ja ne käytössä olevat olivat nyt tosi kuraiset. Ajattelin, että no, kyllä noissa lämpöasteissa pärjätään pelkillä tumpuillakin, että en nyt ala putsailemaan niitä rukkasia tässä välissä kun ihan äkkiä vaan nukutan sen kun se on jo ihan väsyksissä. Tuosta tätä katua alas ja seuraavaa takaisin, 15 minuuttia enintään, luultavasti nukahtaa jo neljän korttelin päästä, ja se onkin hyvä juttu, kun tuntuu vähän huonolta jättää kuusivuotiaat keskenään, vaikka eihän niillä nyt mitään hätää ole.

Olemme taittaneet matkaa portin ulkopuolella noin 10 metriä, kun tumppujen repiminen alkaa. Olin kuluneen kuukauden aikana unohtanut tämän huvin, koska päällihanskat rajoittavat upeasti hienomotorista toimintaa. Pysähdyn, otan vakavan ilmeen taistellakseni lapsen velmuutta vastaan ja sanon tylysti, ettei noin saa tehdä, ja vedän tumpun tiukasti hihan päälle.

Sisätiloissa se kyllä ihan ite laittaa
pipon päähän - ottaa toki poiskin,
mutta laittaa sitten takaisin.
Ja ottaa pois. Ja laittaa takaisin.

Kuten arvaatte, sama toistuu useaan kertaan. Otan kovat keinot käyttöön: jos ei pysy tumput kädessä, vien tutin! Huutohan siitä seuraa, vaikka tutti ei olekaan suussa, vaan paljaissa sormissa. Vien tumputkin! Laitan kaikki taskuun, enkä katso silmiin ollenkaan! Näin tiukka tilanne tämä on, ja minä muuten määrään! Ei yksivuotiaat päätä, otetaanko tumput kädestä vai ei!

Mutta nythän sillä jäätyy sormet. Eikä huutoa kestä kuunnella. Pysähdyn asentamaan tutin ja tumput. Kaikki hyvin toistaiseksi, ollaan kuitenkin jo yli oletetun puolivälin, joten käännyn vasemmalle, pelaan aikaa, ettei ehditä kotiin asti ennen simahdusta. Koira haukkuu tai lintu lentää, tai auto ajaa ohi, ja tyttö piristyy ja alkaa repiä tumppuja. Katso edellistä kappaletta. Äiti tuntee typerää ja voimatonta vihaa jotain kohtaan - ehkä itseään, kun jätti ne hanskat laittamatta, ja kun vielä meinaa hermostua, vaikka hyvin tietää, ettei tässä kohtaa auta kuin elää hetkessä ja tyytyä tilanteeseen. Voisi tietysti käydä kotona hakemassa ne hanskat, mutta siinä piilee tätäkin suuremman turhautumisen riski.

Lapsi havahtuu vielä kerran, teen vielä yhden ylimääräisen koukkauksen, ja juuri, kun ajatukseni alkavat valua itsesäälin suuntaan - "täällä kosteassa ilmassa työntelen näitä vaunuja vaikka olen nuhassa ja tosi väsynyt ja isot tytöt ovat keskenään kotona ja varmaan on kulunut jo hirveän kauan ja koko päivä menee ihan pilalle" - tajuan, että sen silmät ovat painuneet kiinni. Rytyytän isomman sepelin päältä jännityksen vallassa: onko se sittenkin hereillä, vai olisiko lopulta todella nukahtanut?

Ja olihan se! 40 minuuttia oli ehtinyt kulua, mutta kotona kaikki oli kunnossa. Sitä paitsi Kerttu oli nukahtanut varttia yli kaksi, niinkuin aina, olin vaan vissiin lähtenyt vähän hätäillen liikenteeseen.

Follow my blog with Bloglovin

Aamuni äitinä

6.08 tänä aamuna menin sanomaan Kertulle, että vielä pitäisi saada nukkua. Se oli ihan pirteä ja eri mieltä. Koska iskä oli jo hereillä ja alakerrasta kuului jotain muminaa ja narinaa, annoin periksi, nostin lapsen syliin, kävin hakemassa rillit päähän ja hoipuin tyttö sylissä rappuset alas. Se hihkui iskän syliin ja minä sukelsin siihen viereen sohvalle ja suljin silmät vielä hetkeksi. Minuutiksi.

6.30 heilutettiin iskälle. Ensin ovelle, sitten kiivettiin seisomaan sohvalle, josta ylettyy hakkaamaan ikkunaa, ja heilutettiin taas. Sinne meni. Tapetaan aikaa. Pari tuntia se jaksaa, vähän reilun, eli puoli yhdeksältä mennään päikkäreille, ja sitä ennen on hoidettava aamupesut, pukemiset ja aamupala. Vielä ei jaksa mitään, on niin pimeääkin.

7.15 en enää jaksanut leikkiä leikkimistä, vaan ryhdistäydyin ja houkuttelin Kertun aamuhommiin. Yöpukua ei meinaa saada pois päältä kun siinä on ihanat nepparit, joita pitää näpeltää, vaikka äiti yrittää irrottaa pienet sormet niistä. Pestään ja vaihdetaan vaippa ja puetaan, ja otetaan hammasharjaan pienenpieni nokare lasten hammastahnaa, Kerttu nappaa sen käteensä, pesee tarmokkaasti kahdeksaa hammastaan tai jotain siellä päin, ja paiskaa harjan vessan lattialle. Jippii.

7.40 Kerttu alkoi kitistä. Ai joo, nälkähän sillä on. Mennään keittiöön, äiti avaa jääkaapin oven, ottaa

sieltä ulos mangososeen ja jugurttipurkin, ja sitten Kertun, jonka mielestä on sairaan hienoa notkua alahyllyä vasten. Kippoon ruislesettä ja sosetta ja jugurttia. Lapsi syöttötuoliin. Vitamiini lusikkaan. Lapsi istutetaan takaisin syöttötuoliin. Vitamiinilusikka suuhun, lusikallinen jugurttia perään, muutama lisää. Lapsi istutetaan takaisin syöttötuoliin. Muutama lusikallinen. Nyt se seisoo tuolissa taas ja vääntää itsensä kaarelle kun yritän istuttaa sen alas, otan syliin. Nyt en enää näe, missä suu on, mutta eiköhän se lusikka suunnilleen oikeaan suuntaan mene. Muutama lusikallinen. Aha, ei maistu enää.

8.10 mietin, voisiko sen jo viedä nukkumaan. Ei, ei ihan vielä. Ei ole alkanut katse samentua. Väsyisi jo.

8.12 mietin, voisiko sen jo viedä nukkumaan. No jos ihan hissukseen alan pukea. Aste lämmintä. Tarvitaan kerroksia. Missä on villatakki. Istumaan eteisen penkille, tyttö syliin, ulkovaatteet viereen. Ensin sukat, sitten haalarin lahkeet, nyt talvirukkaset, ai kun se tykkää niistä kun niillä taputtaminen on niin hienoa, hiha kerrallaan, sitten kypärämyssy, huppu vielä päälle, vetskari kiinni ja tuttiketju kiinni rintamukseen. Lapsi istumaan lattialle. Oma takki ja huivi ja pipo ja hanskat. Ja viltti. Mitä jos Veera herää kun ollaan ulkona? Äh, ei tässä kauan mene, ja kai se hoksaa, iso tyttö. Kerttu irti jalasta, jota se halaa tiukasti, ja kengät jalkaan. Ovet auki ja kiinni äkkiä kun on niin kylmä jo. Vaunut ulos varastosta. Lapsi vaunuihin, viltti päälle, lämpöpussi ja suojapeite kiinni. Tutti suuhun. Portista ulos. Oikealle tänään. Nukahdus Väinönkatua ylitettäessä. Oma askel reipastuu, nyt äkkiä kotiin, aamupalaa ja lehti, hetki istumista ihan omassa kuplassa.

8.35 olin jo asetellut tabletin pöydälle ja avannut Satakunnan Kansan, kaatanut mehun lasiin ja odottelin karjalanpiirakoiden lämpiämistä, kun portaista kuuluu töminää, ja uuden nukkumisennätyksen tehnyt Veera tulee hymyilemään pöpperöisesti ja ihanasti, ja voi että kun voisi jakautua kahdeksi että voisi sekä painua johonkin hyvin kauas omaan rauhaan syömään niitä piirakoita kun vielä ovat lämpimiä että ottaa ison pienen tytön syliin ja silitellä sitä ja kysellä kaikessa rauhassa unet ja pussailla ja nuuhkia sen korvantaustoja.

8.43 luin samaan aikaan lehteä, tankkasin aamupalaa ja ynisin poissaolevasti Veeralle jotain vastauksena sen suunnitelmaan päivän kulusta. Suunnittelin päiväunia ja tulin siihen tulokseen, ettei tänään. Follow my blog with Bloglovin

Puistotreffit pikku tihkussa

Oltiin sovittu värikylpykaveri-Onnin kanssa alustavasti, että mennään vähän ulkoilemaan Nortamonpuistoon aamupäivällä, ja vaikka vettä tihkuttelikin aamulla, niin viestiteltiin äitien kesken sen verran, että päätettiin uhmata säätä.

Täytyi tarkistaa puiston nimi, puhekielellä se on "se puisto siin teatterin takana", ja on nyt pakko mainostaa tätä superhienoa sivustoa, josta löytyy muutkin ulkoilupaikat Porissa.

Jos yksi kuva nyt sitten...

Veera viedään aamuisin eskariin puoli yhdeksäksi, ja Kertun rytmi on muotoutunut sen mukaisesti niin, että uni tulee näppärästi samalla reissulla, samoilla pukemisilla siis. Vaikka tässä jollain viikolla aamupäikkärit kestivät enää puolisen tuntia, ja kuvittelin, että ehkä tässä ollaan siirtymässä yksiin päiväuniin, niin sittemmin palattiin taas 1,5-2 tunnin aamunokosiin ja toisiin iltapäivän puolella. No niin, tämän huomioon ottaen olin siis tosi näppärä ja puin lapselle pehmeämmän ja topatumman vaunuhaalarin sijaan erilliset lämpöiset kerrokset ja vedenkestävän vehkeet jo kahdeksan jälkeen ulos lähtiessämme.

Tyttö veti sikeitä ja äiti lueskeli lehteä ja surffaili hetken, kunnes huomasi, että olisi jo hyvä lähteä. Aina tässä kohtaa sitä sitten miettii, että miksen heittänyt kassiin mukana tarvittavia juttuja silloin, kun ekan kerran sitä ajattelin, koska nyt täytyy pohtia sitten uudestaan... No, puhdas lusikka siellä jo oli, jos vielä jonkun välipalapurnukan heitän mukaan niin hyvä on.

On siellä joku!

Ulos ovesta ja vaununaisasta kiinni, olisi Kerttu saanut nukkua vielä hetken, mutta ei haittaa vaikka heräsikin. Viimevuotinen ruska oli ihan omaa luokkaansa, mutta kyllä nytkin on niin kaunista! Voisi napsia kuvia koko ajan, mutta kuinka montaa otosta sitä sitten jaksaa katsella, nautitaan livenä nyt kun se on mahdollista.

Ja sitten juurikin suunnilleen tällä kohtaa, kun ei enää kannattanut kääntyä kotiin päin, hoksasin, mitä unohtui ottaa mukaan: saappaat... Kerttu kävelee sisällä pidempiäkin matkoja, mutta ei ole vielä keksinyt, miten noustaan seisomaan ilman tukea. Kengätkin on tähän asti olleet suurinpiirtein tuulensuojana, jos on pyöräilty tai kärrytelty jossain, mutta nyt olin juuri saanut facebookin paikalliselta lastenkirppikseltä hankittua sopivat saappaat ja talvikengät, että päästäisiin treenailemaan kävelyä myös ulkona.

Pystyykö muu kuin kotiäitihenkilö ymmärtämään sen tunteen, minkä tämä unohduksen tajuaminen aiheuttaa?! Onneksi se menee äkkiä ohi, mutta kyllä itsensä voi aika hölmöksi tuntea tämmöisenkin asian takia :) Onnin äitikään ei sitten sosiaalitoimeen ilmoittanut, vaikka päästin lapsen möyrimään maahan ilman suojajalkineita, ja villasukistakin lähti hiekka kuivuttuaan irti ihan hienosti.