Muutto: olohuone

Se herra R., joka talon aikanaan rakensi, toi
Venäjän-matkaltaan tuliaisena kattokruunun,
joka kuuluu huoneeseen.

Reilun kolmen viikon olemisen jälkeen olohuone tuntuu edelleen olevan kesken eikä oma itsensä, vaikka se on rauhallisin ja puitteiltaan eniten valmis (valmein?) kolkka koko asunnossa. Siellä on kuitenkin säilössä kamaa, joka ei sinne tule jäämään, kuten petshoptalo, kassillinen liinavaatteita ja yksi laatikosto. Huone on sen verran iso, etteivät nämä ylimääräiset artikkelit sinänsä haittaa, mutta eivät ole näkymättömiäkään. Sitku sitku.

Koriste-esineiden sijainti varastossa harmittaa täällä. Lentoukkeleille on selkeä paikka telkkarinurkan katossa, mutta tällä hetkellä ukkelit vain loistavat poissaolollaan.

Ollaan puhuttu, että jos vaikka maalattaisiin tuo tapetti. Silmä on jo siihen tottunut, toisaalta siksi, että se oli siinä Mummun asuessa, ja toisaalta siksi, että se on ollut siinä nyt, ja tässä on tottunut katsomaan noita omia huonekaluja sitä vasten. Sitä paitsi tuska siitä, että pintakuvioinniltaan tätä ruskeasävyistä tapettia vastaavalla, ostohetkellä vielä luonnonvalkoisella kankaalla päällystetty sohvamme ei ihan hirveästi erotu seinästä, alkaa laantua.

Maalaamisajatus on nyt tauolla, koska pitäisi selvittää, kannattaako tuommoista materiaalia ylipäätään maalata, ja jos, niin mikähän se väri sitten mahdollisesti olisi. Meillä olisi kauhea kutina saada turkoosia johonkin, mutta selvää on, että tähän huoneeseen se ei sovi. Eikä ehkä pinna ole tarpeeksi pitkä rapsuttelemaan vanhaa tapettia seinästä kuitenkaan, että siihen uutta saisi laitettua. Sitä paitsi ihan ensin, jahka vintti valmistuu ja naapurihuonetta saadaan tyhjennettyä, puhkaistaan oviaukko takaisin olo- ja naapurihuoneen väliseen seinään siihen kohtaan, missä se alun perinkin on ollut. Katsotaan pintoja sen jälkeen.

Arvaatko, mihin kohtaan oviaukko on tulossa? Löydätkö kuvasta Miehen tietotekniikkakätköt?

Vahva ehdokas turkoosille, tai kenties vaalealle siniselle, semmoiselle linnunmunanvärille, on eteinen. Tässä alla näkyy kuistin eli ulkoeteisen kaunis vanha pariovi olohuoneesta katsottuna, ja keittiö on vasemmalla. Oikeanpuoleinen ovi johtaa spa-alueelle. Takkiröykkiön peittämä seinä, jonka takana on suihku, tullaan purkamaan alakertaan johtavien rappusten tieltä. Maalisudit lepäävät ja ajatushautomo jatkaa pöhinäänsä myös tämän tilan suhteen.

Follow my blog with Bloglovin

Jäähyväisten aloitus

Koska Koti valitsee asukkaansa itse, ja pitää mukavista, aidoista ja välittömistä ihmisistä, en tuntenut minkäänlaista kynnystä kutsua talomme nykyisiä omistajia tekemään kiinteistöönsä katselmusten sarjaa. Ensimmäinen kierros tehtiin eilen.

Ajatus oli katsoa paikkoja nyt uusin silmin, antaa kysymysten ja kertomusten nousta pintaan pakottamatta, niin, että se pakollinen myymiselementti, joka tässä asukkaiden vaihtumisen yhteydessä oli käsiteltävä, jäisi taka-alalle, ja viihtymis- ja kotiutumisnäkökulmat vihdoin jäisivät päällimmäisiksi. Missään tapauksessa kaikkea ei vielä muistettu tai osattu käydä läpi, ja siksi treffaamme vielä uudestaan, muuttoja ennen, samoja juttuja pyöritellen.

Veeran kanssa ehdittiin jo aikaisemmin pohtia sitä, ettei Kerttu tule muistamaan tätä Kotiaan isona enää ollenkaan, ja isosisko suunnitteli, että sitten, kun ovat tarpeeksi isoja käymään kaksistaan lähikaupassa jätskiostoksilla, hän voi johdattaa pikkusiskonsa tätä kautta takaisin, ja esitellä entistä kotitaloa. Nyt jotenkin juttu lähti kahvipöydässä ruohonleikkuuseen, ja siihen, miten Veera tykkää leikata ruohoa, ja että kenties saattaisi olla mahdollista käydä avustamassa tämän pihan hommissa tulevaisuudessakin. Voi miten hienoa! Kerttu saisi tulla tarkastajaksi. Että ei sitten tarvitsisi pelkästään portin raosta tirkistellä. Äiti liikuttuu suuresti sisällään siitä, miten ihanasti uudet asujat ottivat nuoren henkilön lähestymisen vastaan. Oi.

Fiilistelykäynti tartutti hyvän hyrinän taas minuunkin, kaapit alkavat olla tyhjät - vaikka niiden päälliset onkin kuorrutettu sisällöillään täytetyillä laatikoilla - ja suunnitelmat huonekalujen siirtämiseksi ovat päässä. Tuntuu hyvältä tietää, että ilo ei katoa talosta mihinkään, se vaan pyörii sitten uusien ihmisten ympärillä.

Silläkin tavalla Koti on ovela, että se myi itsensä juuri siihen aikaan, kun pihassa pukkaa sateiden ja lämpimien päivien yhteistyönä kaikenlaista kaunista. Voisin olla haikea, mutta kai minäkin voin joskus lyöttäytyä tyttöjen seuraan ruohonleikkuuryhmään...

 Follow my blog with Bloglovin

Kouluun tutustuminen

Veera ja minä käytiin eilen tutustumassa kouluun. Ei tullut minulle tippa silmään tai lapselle jännitysjumitus, vaan oltiin vissiin molemmat yhtä lailla innoissamme.

Kouluun ilmoittautuminen oli suuri juttu tunnepuolella: minusta tulee nyt vuorostani yksi niistä, jotka lukevat Wilmaviestejä! Siirryn systeemissä uuteen asemaan! Osaanko opettajana suhtautua lapseni opettajaan ihmisiksi, opinko vihdoin itse olemaan kiinnittämättä tietynlaista huomiota opiskelijoihin, joiden kotijoukoista paljastuu opettajia, osaanko olla koululaisen vanhempi? Niin ja sitten se, kun tunsin todella ensimmäistä kertaa ruksimalla tekeväni mullistavan päätöksen lapseni elämässä, ja ilmoitin hänet elämänkatsomustiedon opetukseen (ja osallistumaan koulussa järjestettäviin uskonnollisiin tapahtumiin, ekumeenisessä hengessä). Mutta siis olihan tämä odotettavissa, yhtenä päivänä se menee kouluun; aika kuluu nopeasti, kun mittatikkuna on ihminen, jonka maailmaan ilmestymistä on itse todistanut.

Tässä ne menee välkälle. Menevät ihan koululaisista jo.

Vuosi sitten pohdiskelin sitä, kärsiikö tytär jotenkin siitä, että joutuu jättämään päiväkotiryhmänsä, jossa oli kavereita monen vuoden ajalta. Uuteen puolipäiväryhmään siirtyminen sinänsä ei jännittänyt. Veera on aina kaverustunut nopeasti ja pärjää kenen kanssa ja missä tahansa, ja sitä paitsi eskarin sijainti koulurakennuksessa oli ihanteellinen: koulun piha, ruokala ja muut tilat ja systeemit tulivat tutuksi jo eskarin aikana, samoin vanhemmat koululaiset, joihin tutustuminen tuntui olevan tytölle jonkunlainen jännä peli jossain vaiheessa talvea. Mutta erkaantuminen siitä vanhasta jengistä! Katkesiko joku tärkeä suhde iäksi? Millainen sosiaalipsykologinen vaikutus tällä on lapsen tulevaisuuteen?

Niinpä niin. Marssimme käsi kädessä koulun pihaan viittä vaille kahdeksan, ja joudumme irrottamaan otteen, koska tuttuja on piha täynnä. Meidän kaupunginosan oma koulu! Niin kuin paremmillakin kokkareilla olisi ollut, siirrytään ryhmästä toiseen ja vaihdetaan pari sanaa lasten tai vanhempien kanssa (joita muuten oli todella paljon liikkeellä pariskunnittain - silloin, kun minä tutustuin kouluun, menin eskariryhmän kanssa, eikä vanhemmille olisi tullut edes mieleen ottaa töistä vapaata tämmöisen jutun takia), kunnes rehtori kehottaa kaikkia siirtymään lähemmäs ovia. 

Ensimmäistä porukkaa aletaan huudella jonoon, ja minä tunnistan paristakymmenestä lapsesta kolmea lukuun ottamatta jokaisen! Samalle luokalle Veeran kanssa tulevat sekä ne kaverit vanhasta tarhasta että nämä välivuoden aikana kertyneet uudet tyypit. Minun esikoiseni, hän, joka jo on koulun tontilla ja tiloissa muutenkin kuin kala vedessä, rakastaa tehtäviä ja pohtimista ja temppujen tekemistä kiipeilytelineessä, tuntee jo tutustumistunnin jälkeen koko luokkansa ja on sitä mieltä, että opettaja on ihana. Aika jees.

Mutta luuleeko ne nyt, että koulussa syödään vaan jäätelöä?

 Follow my blog with Bloglovin

Varhaiskasvatus-, päivähoito- ja koulutussäästöt

Miten voi olla mahdollista, että julkisessa taloudessa hallintokunta, joka ei tuota rahassa mitattavaa tulosta - siis ei myytäviä tuotteita tai palveluja - jää tilinpäätöksessä 1,2 miljoonaa euroa plussalle?! Verkkouutisessa tätä ei kerrota, mutta Satakunnan Kansan sivulla 4 kyllä. Kuka niitä budjetteja laatii? Kuka kehtaa edes rivien välissä vaatia yli miljoonan euron säästöjä lapsista? Kuka vielä pystyy tällaisen kyseenalaisen sankariteon toteuttamaan? Kiltit tytöt naisvaltaisella alalla? Häh?

Miksi on niin vaikeaa ymmärtää, että tilikautta varten laadittava budjetti, oli se yrityksen, yhdistyksen tai perheen, on vain suunnitelma? Jos suunnitelma ei perustu tosiasioihin, eikä siinä osata ottaa huomioon yllättäviä kulu- tai tuloeriä, se ei toteudu tarkalleen, vaan jää automaattisesti miinukselle tai plussalle. Toki on hallintokunnistakin, tai perheenjäsenistä, ja kunkin rahankäyttötaidoista kiinni, miten tätä rahankäyttösuunnitelmaa osataan seurata, mutta periaatteessa on kuitenkin kysymys sopimuksesta, jonka toteutumista hallintokunnan vastuuhenkilöt seuraavat, ja tarvittaessa puuttuvat vääränlaiseen tuhlailuun tai säästämiseen säästämisen (kurjistamisen) vuoksi.

Minun mielestäni tämä ei siis ole erityisen hyvä uutinen, vaan osoitus toimittajien ja päättäjien älyn ja sivistyksen tasosta. Budjettien tarkoituksellinen laatiminen ylä- tai alakanttiin samoin. Pelkkää kikkailua.

Käytiin kieltenopettajien kanssa keskiviikkona tutustumassa Rauman Lyseon lukioon. Kaupungissa on säädetty koulujen tilojen suhteen jo jonkun aikaa, ja kun on sisäilmaongelmista kyse, niin onneksi. Mutta jotain järkeä voisi näissäkin asioissa käyttää. Kaupungin lukiot yhdistettiin kahdeksan vuotta sitten, ja 750 opiskelijalle ja kymmenille työntekijöille remontoitiin verorahoilla toimivat tilat. Muutos oli suuri paitsi fyysisesti, myös toimintatapojen suhteen, ja nyt henkilökunta uskaltaa jo sanoa, että homma toimii - on helppo tehdä työtä, kun voi ohjata lapsia tietäen, että kolmen vuoden päästä niiden valmistuessa ylioppilaaksi asiat sujuvat tietyllä tavalla.

Tällä hetkellä kukaan ei tiedä mistään mitään, koska joku sai hyvän idean siirtää parin homekoulun oppilaat näihin lukion tarpeisiin upeiksi remontoituihin tiloihin, ja sitten taas lukion eri paikkaan, jossa arki ei suju niin luonnikkaasti kuin nyt. Fiksut tyypit saavat sen ehkä jossain vaiheessa toimimaan, mutta aikaa siihen menee, ja jokainen vuosi nuoren ihmisen elämässä on tärkeä ja suhteessa paljon pidempi kuin jonkun sellaisen päättäjän, joka on jo kartuttanut elämänkokemusta useampia kymmeniä vuosia. Näiden ideoiden ilmaan heittely ilman kokemusta päiväkodin tai koulun nykyarjesta ala- tai täysi-ikäisenä tilojen käyttäjänä on sekin hyvin epäilyttävää. Sillä kerätään vain irtopisteitä omalta pomolta, sen sijaan, että oikeasti oltaisiin kiinnostuneita niistä ihmisistä, joiden asioiden hoitamisesta oma palkkapussi täyttyy säännöllisesti.

Jostain syystä metalliala on lähellä sydäntäni. Ei ole ensimmäinen kerta, kun ilmaisen tämän näillä sanoilla:

Aika harva kadunmies, joka kuitenkin elää koneistettujen kappaleiden keskellä, kehtaa kertoa julkisesti mielipiteitään siitä, miten näitä kikkareita oikeasti pitäisi valmistaa. Jos epäillään, että tuotantoprosessissa jotain pitäisi muuttaa tai jostain pitäisi säästää, tapaa ja mahdollisuutta tiedustellaan koneistajalta itseltään, tai ainakin henkilöltä, joka on aikanaan itse opiskellut alaa ja koneistanut. Samaa harkintaa ei kuitenkaan katsota tarpeelliseksi, kun halutaa muuttaa tai taloudellisesti tehostaa lasten hoito-, kasvatus- ja koulutusprosesseja. Perkele.

Follow my blog with Bloglovin

Välityssopimus

Nyt se sitten on tehty. Kiinteistönvälittäjä otti eilen kuvat ja täytettiin lomakkeet ja laitettiin nimmarit.

Siinä tapaamista edeltävinä neljänä tuntina, kun piilottelin näkyvistä mahdollisimman paljon pikkuesineitä ja imuroin ja pyyhin ja asettelin, tuli mieleen, että sama homma tullaan tekemään joka kerta ennen asunnon esittelyä. Tätä samaa sarjaa siis sen oivalluksen kanssa, että kun muuttaa uuteen kotiin, vanhasta on muutettava pois.

Sitten ajattelin, että voi että. Ollapa tässä nyt saman tien sarja muuttolaatikoita ja kysymysmerkkilaatikoita, joihin viskellä ne nyt väliaikaisesti piilotettavat pikkuesineet, jotka leviävät arkielämän myötä uudelleen pitkin kiinteistöä, josta ne on uudelleen keräiltävä, ikään kuin eivät koskaan olisi mihinkään levähtäneetkään. Muuttolaatikoihin heti ne tavarat, joita ei voi heittää pois syystä tai toisesta, mutta joita ei tarvita ennen ensi talvea. Jos jostain syystä ei silloin vielä muutettaisi, ne olisivat silti kausisäilössä siihen asti. Kysymysmerkkilaatikoihin ne Miehen tavarat, jotka minusta eivät ole ollenkaan tarpeellisia, ja ne minun tavarani, jotka Miehen mielestä ovat turhuuden huipentuma, ja niitä sitten voitaisiin parisuhdelaatuajan nimissä lajitella säilytettäviin ja vapautettaviin tai tuhottaviin.

Edelleen ajattelin, että voi että. Ollapa pikkulapseton henkilö, joka voisi oikeasti ja melko vaivattomasti varata useampia tunteja tavaroiden raakkaamiseen myös yleisesti, koska olisihan se hienoa tehdä luopumis- ja surutyö kirjojen, levyjen ja muiden tunneyhteyksissä kerääntyneiden juttujen suhteen kaikessa rauhassa eikä paniikissa muuttopäivän lähestyessä. Varsinkin se olisi hienompaa kuin roudata kaikki uuteen kotiin ajatellen, että no katson ne läpi sitten, kun tämä härdelli on ohi. Senhän tietää, mitä siinä sitten kävisi.

Lapsiin liittyviä tavaroita en juuri viitsinyt edes ajatella. Kirppispöydän ajattelin varata, mutta kun kaikilla on jo kaikkea niin kamalan paljon, niin viitsinkö nähdä siistimis-, lajittelu- ja hinnoitteluvaivan vain roudatakseni lastenvaatteita ja leluja johonkin myllättäväksi ja viedä ne sitten keräykseen, kun voisin viedä ne suoraan keräykseen? Ja kestänkö taas sen tuskan, jonka valtaan joudun, kun ajattelen sitä, miten nopeasti ostohetkellä rahallisesti mahdollisesti hyvinkin arvokas asia menettää arvonsa, ihan vain siksi, ettei se alunperinkään ole ollut laadullisesti erityisen arvokas... Ei, en ajattele sitä.

(Tilasin juuri toissailtana tytöille kohtuuhintaista vaatetta ja hihkuin riemusta, kun ne saapuivat kotiovelle jo tänään - mikähän oli kuljetuksen hiilijalanjälki? Paljonkohan ompelija sai palkkaa? Onko muka jotenkin oikeutettua ostaa pikku lintubongarille vielä yksi eläinpaita vain siksi, että se oli niin söpö eikä sillä vielä ollut lintupaitaa?)

Kiinteistönvälittäjä sanoi, että periaatteessa tarjouksen jättämisestä - jos kaikki menee suoraviivaisesti - kiinteistön luovuttamiseen menisi kuutisen viikkoa. Mitä ihmettä tässä nyt ollaan tekemässä? Mitä tälle kamalle tehdään? Miten se lajitellaan? Miten se pakataan? Mihin se laitetaan? Käykö kaikki niin hienosti, ettei meidän tarvitse muuttaa, ennen kuin uusi koti on edes periaatteessa valmis ottamaan meidät vastaan?

Follow my blog with Bloglovin

Tervetuloa kouluun!

Kuluneella viikolla huoltaja sai postissa kirjeen.

Huoltaja meni huokailemaan ääneen, että "aattele, sä meet tänä vuonna jo kouluun!", johon lapsi, että "nii, niin meenki, mitä sitte?" No niin.

Onhan se. Koko ajan tuon esikoiseni kanssa olen kamppaillut sillä asenteella, että teen itseni tarpeettomaksi, annan sille kaikki eväät, jotta se ja minä tiedämme, että se pärjää, tapahtuu mitä tahansa. Kipuilen, kun se on niin pikkuvanha ja niin samanlainen temperamentiltaan kuin toisaalta äitinsä ja toisaalta isänsä - ärsyttää ja pakahduttaa ja toisinpäin - ja ihailen sen itsevarmuutta ja herkkyyttä ja luovuutta ja sinnikkyyttä ja sosiaalista älyä.

Jouduin päästämään / päästin siitä irti jo niin aikaisin palatessani töihin sen ollessa viiden kuukauden ikäinen, etten enää kuuteen vuoteen ole kuvitellut olevani absoluuttisesti puikoissa tyttäreni elämän suhteen - miten voisinkaan olla, kun se on viettänyt niin suuren osan elämästään muidenkin ihmisten seurassa! Se raastaa, varmasti aina jonkun verran. Toisaalta sama kipu olisi edessä kenties paljon pahempana ehkä koulun alkaessa, ehkä yläkouluun siirtyessä, ehkä sitten, kun se alkaisi viettää aikaansa sellaisten kaverien kanssa, joiden vanhempia en tuntisi tai tietäisi. Nyt siihen on jo vähän niin kuin tottunut.

Kerran, nelisen vuotta sitten, havahduin, kun oli niin hiljaista. Yläkerrasta kuului jotain ääniä. Kiipesin rappuset ja seisahduin rakkaudesta ja onnesta lamaantuneena katsomaan, kun meidän sängyllä pomppi omasta itsestään hullaantunut pieni tyttö, joka lauleskeli itsekseen: "Minä olen ihana plinsessa Veela!"

Nykyään se sanoo että: "Kyllä mä äiti tiedän, että sä rakastat mua."

Jossain on onnistuttu.

Follow my blog with Bloglovin

Katso (nuorta) ihmistä

Kävin läpi jonkun hurjan henkisen myllerryksen, kun bonuspoikanen täytti viisi ja puoli vuotta sitten kymmenen. Ne oli näitä "ei voi olla totta, vastahan se oli ihan pieni, miten vanha minä nyt sitten olen, ja kylläpä aika kuluu nopeasti, näin jälkikäteen katsoen ainakin" -pyörremyrskyjä, joita kai aina silloin tällöin läheisten ihmisten uusia pyöreitä vuosia täytellessä täytyy kokea, ja enemmän kuin sitä, miten toiset ovat vanhenneet, ne koskevat tosiasiassa nimenomaan sitä ihmettelijän omaa vanhenemista.

Sellainen kultareunus tässä tuntuu olevan, että kun kerran selviää siitä, että joku nuori ihminen täyttää esimerkiksi 40 vuotta, sitä ei tarvitse hämmästellä muiden tuttujen kohdalla enää uudestaan. Ja kun yksi meidän pikkupallero on mennyt kouluun ja täyttänyt kymmenen ja alkanut muuttua aikuiseksi ihan silmissä, niin noiden jäljestä tulevien kanssa ei jaksa enää olla ihan yhtä hämmästynyt.

Poikanen on nyt siinä elämänvaiheessa, että lähiviikkoina täytyy tehdä tulevaisuutta koskevia valintoja. Sillä on herkän ikänsä huomioiden ihailtavan selvät suunnitelmasävelet, ja mikä hienointa, suunnitelmat ovat täydellisessä sopusoinnussa pojan lahjakkuuksien ja taipumusten suhteen. Tähän on vuodesta 2007 ammattikoululaisia läheltä seuranneen työminän todettava, että suurempaa onnea ei isossa skaalassa tuon ikäisellä voi olla, mutta itse ne eivät sitä tietenkään vielä arvosta tai ymmärrä.

Raaka tuntuma on, että tämän hetkisessä Suomessa väärä yhteishakuvalinta on paljon huonompi juttu kuin vielä vaikka 20 vuotta sitten, ja minä luulen, että se johtuu juuri siitä, ettei umpikujia ole: omaa alaa ja juttua voi hakea tai joutua hakemaan vuosikausia, tai sitten väärä koulu tai ala voi ehtiä viedä motivaation ja uskon omaan itseen, ennen kuin opiskelijahuolto ehtii auttamaan paremman polun löytämisessä. Kumpikaan vaihtoehto ei ole omiaan lisäämään elämänhallinnan ja sitä kautta onnellisuuden tunnetta. Mutta sitten taas toisaalta: jos asenne on kohdallaan, eli vastoinkäymisiä on opittu kestämään, lyhyt sivujuonne omaa juttua etsiessä ei tietenkään ole mitenkään vakava juttu.

Mutta että peruskoulu on kohta siis käyty. Ohhoh. Minä olin tuon ikäisenä tiennyt jo ainakin puolet elämästäni, että minusta tulee arkkitehti, ja menin siksi 9,8 keskiarvollani mihin lukioon halusin, koska tiesin, että pitkä matikka ja kuvis olisivat ne olennaisimmat asiat. Sitä en tiennyt, että päässäni surisisi vähän muitakin asioita, ja että lukio vaatisi jonkun verran enemmän työtä kuin yläaste, ja ettei sitä enää ehkä noin vaan marssittaisi mihin tahansa. Kun Hervannasta tuli aikanaan postia, että sisäänpääsy jäi 0,28 pisteen päähän, eikä mitään takaporttia eli varasijoja ollut, keräilin auki loksahtanutta leukaani lattianrajasta jonkun aikaa, kunnes sitten tajusin olla edes vähän tyytyväinen siitä, että kakkosvaihtoehdon sisäänpääsyrajat ylittyivät reippaasti.

Vanhan ihmisen otsarypyt.

Eihän tässä nyt lainkaan huonosti ole oman työllistymisen suhteen käynyt - päinvastoin suorastaan! Jonkun verran olen kuitenkin kieltämättä jossitellut, kun tiedän, että saisin väristyksiä kaavoituksesta ihan yhtä lailla kuin ovenkahvoista, ja tiedän senkin, että sosiaalisissa tilanteissa, niinkuin vaikka teini-ikäisten täyttämässä luokassa, kuluttamani energian palauttamiseen tarvitsisin melkein saman verran omaa hiljaista ajatteluaikaa. Myötäelän nyt kovasti pojan tilannetta, ja toivon, että unelma-ammatti pysyy kirkkaana mielessä ja suunta selvänä, päädytään maaliin sitten mitä reittiä tahansa.

Ohhoh. Kylläpäs taidan olla vanha. Ysiluokasta on 19 vuotta aikaa. Ohhoh.

Follow my blog with Bloglovin

Ihana miäs

Näin yöllä unta, että meillä oli kavereita kylässä, muiden mukana luonnollisesti McKaganin Duff. Oli tosi kiva nähdä pitkästä aikaa, ja ihastelin siinä mielessäni, että on mulla ollut hieno miesmaku jo pienenä tyttönä, kun vieläkin sama tyyppi viehättää. Onneksi reilussa parissakymmenessä vuodessa kuitenkin jotain kehitystä on tapahtunut! Ja tietysti olemme sittemmin tahoillamme pariutuneet näemmä lopullisesti, mutta ei se vähentänyt sitä iloa, mikä selvästä sielujen sympatiasta ja kutkuttavan älykkäistä keskusteluista syntyi. Hyvät oli bileet.

Todemman elämän puolella juhlistimme tänään tuon sisäistä basistiaan silloin tällöin tervehtivän, myöskin sympaattisen ja kutkuttavan aviomieheni kanssa jonkinlaista vuosipäivää kahvikupillisella ja saksalaisen kaupan joulukonvehdeilla, joista osa oli hyvin hyviä ja osa vähemmän. Pseudorunollisesti haluan kertoa, että meidän elämämme todellakin on ollut kuin konvehtirasia, josta on tässä vuosien mittaan maisteltu kaikenlaisia suklaita, mutta onneksi nyt jo tiedetään, mikä mikäkin on ja mistä tykätään ja minkä syömisestä seuraa vaan huonoja juttuja. Kannatan vahvasti yrittämistä vaikeinakin aikoina, varsinkin, jos syvällä sisimmässään tietää, että tässä jutussa on jotain tähtiin kirjoitettua ja molemminpuolisesti täydentävää hienoutta. Ah ja voi, miten imelää, mutta näin minä tunnen.

Ja sitten se yllättää! Lyhyt taustakertomus: ammoisina aikoina maailmaa kiertäessäni tutustuin englantilaisessa hotellissa töissä ollessani moneen hyvään tyyppiin, joista Vibeken kanssa biletettiin ja ystävystyttiin niin, että jopa aikana, jolloin ykkösappsit sosiaalisessa mediassa olivat nimeltään puhelin ja kirjeet, onnistuimme jatkamaan yhteydenpitoa. Viimeisestä livetapaamisesta on kuitenkin jo kulunut kai 14 vuotta, koska elämä. Meille syntyi tyttäret samana vuonna, ja vähän läppämielessä niistä on tehty kirje- (no, synttäri- ja joulukortti-) kavereita, että ovat sitten kevyesti sidotut toisiinsa. Ovat kyselleet leikkitreffejä, ja vastaus on ollut ympäripyöreä. Nyt Veera sitten pari viikkoa sitten ilmoitti, että haluaa alkaa opettelemaan sitä ruotsia, että voi leikkiä Alman kanssa, ja äiti tarttui ajatukseen: nyt on hyvä hetki alkaa toteuttamaan kauan puheissa ollutta reissua. Heinäkuu sovittiin alustavasti.

En uskaltanut edes toivoa tätä, mutta miehen reaktio tähän oli ilmoitus, että lähdetään reissuun nelistään! Voi riemua! On kai se nyt ihan eri juttu lähteä yhdessä autoilemaan eteläiseen Norjaan kuin lennellä kaksistaan tyttären kanssa ja olla yksin konkreettisessa vetovastuussa matkatavaroista ja yleisesti kaikesta. Eikä tarvitse ikävöidä. Aww.

Follow my blog with Bloglovin

Maailman tila

Ei, ei meillä enää täällä vauvaa ole. Se pienin on tänäänkin hionut kävelyään kaiken valveillaoloaikansa, suuren osan ajasta vihreä kypärämyssynsä käsissään, tai myttynä päänsä päällä, koska se on sille niin tärkeä. Se myös harjoittelee räyhäämistä, huomasin: kun minä komennan Veeraa tietyllä äänensävyllä, Kerttu heittää oman versionsa perään, ja tänään kun se hermostui, kun joku ei ymmärtänyt, mihin se tähtäsi ja mitä apua olisi tarvittu, se otti saman räyhä-äänen käyttöön. Vielä se huvittaa... Vähän niin kuin Kaustinen Tenavissa: kauheasti se selittää, mutta me ei eroteta kuin äänenpainot.

Musiikkivideoita pyöri tuossa, ja yhtäkkiä huomasin olevani huolestunut kahden tyttären äiti: tiedän omasta kokemuksestani, miten paljon naisenalku käyttää energiaa oman tyttöytensä, kelpaavuutensa ja viehättävyytensä pohtimiseen, ja vertailu muihin naispuolisiin on melko automaattista. Ennen kuin itse ymmärtää syvällisemmin esimerkiksi sitä, miksi tiukat vaatteet tai paljas iho näyttävät liittyvän naisten ihanuuteen - ja tähän ymmärrykseen menee jonkin aikaa! - naisenalku vain jäljittelee sitä, mikä vaikuttaa omasta mielestä kiinnostavalta. Vanhempien mielestä ei ole ollenkaan hienoa, että se sama saattaa vaikuttaa kiinnostavalta monen muunkin mielestä. Mutta vaikka kaustiskielestä päästäänkin ennen pitkää yhteisesti ymmärrettävään kielenkäyttöön, niin ei se tarkoita sitä, että lapsi välttämättä ottaisi onkeensa äitinsä hyvää tarkoittavia  ja rajoittavia ohjeistuksia. Oi miten sitä osaisikin kasvattaa lapsensa niin, että sillä olisi selkärangassa itsesuojeluvaisto ennen kuin se alkaa kyseenalaistaa asioita!

Ja sitten on tämä meitä ympäröivä yhteiskunta ja se, millaiseksi se tulevaisuutta muokkaa. Jos esität asian niin, että "nyt kansalaiset leikataan palkkoja", niin ei kai siihen kukaan suostu. Jos asia esitettäisiin niin, että "jotta saisimme pidettyä Suomen pyörimässä, meidän on varmistettava, että yrityksiin voidaan palkata työntekijöitä, ja se onnistuu vain madaltamalla työnantajan riskiä eli kuluja; jos niitä ei lasketa, uusia työpaikkoja ei synny, ja vanhatkin kuihtuvat, eikä sitten ole enää verorahoja, joilla valtio ja kunnat toimivat", muutamat saattaisivat pystyä laajentamaan ajatuksiaan omaa nenäänsä pidemmälle. Oi miten sitä osaisikin kasvattaa lapsensa niin, että se pärjäisi siinä tuntemattomassa ja tunnistaisi viidakon lait turvatakseen oman ja lähimmäistensä onnen!

Vai pitäisikö olla eniten huolissaan siitä, että taidan olla ikääntymässä, kun alan nähdä piruja seinillä sen sijaan, että toteaisin maailman olleen ennenkin hallitsemattomissa, ja lasten siitä huolimatta kasvaneen aikuisiksi yhä uusissa sukupolvissa? Parasta on varmaan mennä nukkumaan ja kerätä vähän voimia lähitulevaisuutta varten...