Näin minusta tuli taaperoimettäjä

Prologi: viisi vuotta aiemmin esikoisen imetys tuntui vaikealta, vaikka ekojen päivien jälkeen onnistuikin muuten ihan hyvin, paitsi että päässäni kuvittelin, ettei, ja sitten olin niin niin niin haikea, kun töihin mentyäni imetys hiipui, ja vieläkin muistan sen kysyvän ilmeen, jonka puolivuotias minuun loi, kun viimeisen kerran eräänä iltana yritin hänelle rintamaitoa tarjota. Ei enää ottanut.

Luku 1: Kerttu syntyy lokakuun lopulla edellisvuonna. Halusin onnistuneen imetyskokemuksen enkä aikonut antaa stressihormonien estää prolaktiinin eritystä, vaan heittäydyin hommaan täysillä ja nautin lapsen loistavasta imuotteesta ja pitkästä pinnasta, jotka saavat jopa minun hitaasti avautuvat maitohanani roiskimaan.

Luku 2: Kynsivallintulehdus tai siihen avuksi tarjottu antibioottitarjoilu saa kymmenpäiväisen vauvani lopettamaan kaiken syömisen. Pullon tuttia ei väsyneen lapsen tarvitse imeä yhtä paljon kuin tissiä, joten pulloon on turvauduttava. Minä huudan tuskaani sisäisesti: miksi en saa imettää tätä lasta?

Luku 3: Päätän imettää tätä lasta, ja annan Imetyksen tuki ry:n sivujen luoda minuun uskoa siihen, ettei kaikki toivo ole menetetty, vaikka välissä olisikin jo pelkkiä pullo- ja korvikepäiviä. Heittäydyn hommaan täysillä, jälleen. Tämä on minulle tärkeää, ja siksi kestän jatkuvan tisseilyn, opin istumaan rauhassa paikallani mitään tekemättä ja nautin siitä, miltä tuntuu pitää sylissä turvassa pientä ihmisen alkua, joka vaatii saada mahansa täyteen, ja jonka kanssa olemme vieläkin melkein yhtä, vaikka napanuora jo katkesikin.

Luku 4: Korviketta ei enää osteta, kun Kerttu on nelisen kuukautta vanha. Periaatteessa pääsin täysimetykseen asti, mutta käytännössä kiinteiden ruokien maistelu ja syömisen opettelu alkoi samoihin aikoihin. Alan arvailla, kuinka nopeasti mielenkiinto ruokailua kohtaan syrjäyttää tisseilyn.

Luku 5: Olin siinä uskossa, että lapsi unohtaisi imetyshommat, kun taidot karttuvat ja itsenäisyys lisääntyy, ja varsinkin, kun äiti/tissi alkaa viettää tunti- ja päivätolkulla aikaa erossa lapsesta. Lähdemme aikuisten kesken ekan kerran humputtelemaan pitkän kaavan mukaan, kun lapsi on 9kk, ja nousuhumalan seassa ja myöhemmin ylimäärämaitoa bajamajassa tyhjennellen haikeilen, että voi olla, ettei tämän jälkeen enää sitten tisseillä. Humputteluja seuraa, ja lopulta en enää kuvittele, että edes parin päivän erossaolo saisi lasta unohtamaan imetyshommia.

Luku 6: Yöimetykset haittaavat nukkumistani. Kuvittelin, ettei niitä tarvitsisi lopettaa, koska jossain vaiheessa tämäkin lapsi vaan unohtaisi tissin, niin kuin isosiskonsa, mutta näköjään ohjat on otettava itse käsiin. Lopetan yöimetykset. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

Luku 7: Kun yöimetykset ovat lopullisesti historiaa, käytännön syistä aamut alkavat imetyssessiolla. Ennen päikkäreitä tissitellään myös, ja illalla suostun vielä puuronkin jälkeen tarjoamaan yömyssyt. Selvästi kuitenkin alan kärsiä huvituttiolosta, ruokintaa touhu ei ole ollut enää aikoihin, huikan ottoa ehkä, mutta sitäkin jo harvemmin. Puolitoistavuotiaan kääpiön vanhempien kahden keskisestä hotelliyöstä havahdun kuitenkin aamulla kummallisen hikiseen oloon, joka paljastuu yli tulvineesta maidosta johtuvaksi.

Luku 8: Nyt alkaa mittani jo olla täysi. Aikaisemmin on tuntunut siltä, ettei nyt vielä raaski lopettaa, kun sille tulee hampaita / sillä on nuha / on tiistai - ikinä ei ole hyvä hetki tuottaa lapselle kauhea pettymys. Vauvasta on kuitenkin tällä välin kasvanut niin iso tyttö, että se melkein osaa itse kaivaa tissin esiin, kun tulee fiilis, että hörppy olisi paikallaan, mutta ei sillä vielä ole sellaista sosiaalista silmää, että se osaisi vähän katsoa, kenen edessä paitaani kaivaa. Ja jos kerran minusta tuntuu, ettei paidan kaivuu enää ole soveliasta, taitaa olla aika lopettaa touhu. Etikkaa? Pahanmakuista rasvaa? Toimiva harhautus, jota en vielä ole keksinyt? Ehkä tätä menoa onnistutaan ennen toista syntymäpäivää...

Follow my blog with Bloglovin

Taaperon kanssa uimahallissa

Kuusivuotias oppi uimaan ihan kohtuullisesti viisivuotiaana viime kesänä, kun äiti malttoi viettää sen kanssa laatuaikaa Maikkalassa eli maauimalassa säännöllisesti, omaa kärsimättömyyttään ja lapsen (äidiltään perimää) vesisäikkyyttä kiroten niinä hetkinä, kun uimataidon haltuunoton esteenä oli vain ja ainoastaan lapsen peräänantamaton usko siihen, ettei vesi kanna. Hm.

Uimataidon saavuttamisen ja maauimalan sulkemisen jälkeen oli tarkoitus jatkaa harjoituksia sisätiloissa, mutta aloittaminen venyi johonkin loppuvuoteen, jolloin lapsi oli jo unohtanut veden varaan heittäytymisen jalon taidon. Tästä johtuen äiti sai taas harjoittaa kärsivällisyyttään kerran viikossa, kunnes Porin kaupungin eskarilaisille tarjoama uimakouluviikko muutti kaiken! Tyttö muuttui pesunkestäväksi vesipedoksi, joka uimalasit päähänsä vedettyään pystyy lähes mihin tahansa! Voi riemua!

Oli siis uuden haasteen aika: uimahallireissulle otetaan mukaan kuusivuotiaan lisäksi myös yksivuotias.

Ensin poljetaan sateisen kaupungin läpi uimahalliin, jotta elementtiin ikään kuin immersoiduttaisiin jo valmiiksi. Seuraavaksi yritetään ohjata taapero naisten pukuhuoneeseen, vaikka miesten vastaava tuntuu sitä vetävän puoleensa paljon vahvemmin. Kun pukuhuone on saavutettu, huomataan, että siellä joku föönaa tukkaa, eli kuuluu laattalattioiden vahvistama huriseva ääni, jota pieni lapsi kavahtaa, ja kuvittelee saapuneensa helvetin esikartanoon. Ensin se papattaa hiljaisella äänellä kiihtymystään ilmoille, kunnes huomaa, ettei entouragensa ole lähdössä mihinkään, joten ääni on avattava kovaa ja kirkkaana. Rauhoittelu ei auta. Äiti ja sisko riisuutuvat yksivuotiaan huutoitkun säestyksellä.

Lopulta äiti ei enää pysty samanaikaisesti toimimaan ja kuuntelemaan metakkaa, vaan riisuttuaan istuu penkille ja nappaa alastomana kylmästä tai pelosta tärisevän elävän hälytyssireenin syliinsä, kiittelee hetken asiain tilaa, joka on sellainen, että tissi kelpaa lapselle edelleen, ja hiljentää kääpiön syliinsä. Onneksi kulman takaa ilmestyy silloin Leena-ystävä, eikä joku puolituttu, jonka mieleen ei välttämättä haluaisi jättää mielikuvaa itsestään luonnontilaisena rintaruokkimassa taaperoaan puolijulkisella paikalla.

Rupattelutuokion jälkeen siirrytään suihkutiloihin. Suihkuhan nyt on tietenkin myöskin jotain aivan kamalaa, sitä on kauhisteltava taas ihan tippa silmässä ja kovaan ääneen. Äiti huomaa, ettei enää jaksa nolostella pikkulapsensa käytöstä, kuten on joskus tehnyt, vaan on lähinnä henkilökohtaisesti tuskissaan. Isosisko toimittaa pesut nopeasti ja ilmoittaa menevänsä altaaseen, että siellä nähdään. Äiti hengittelee ja saa kuin saakin sekä itsensä että kääpiön uima-asuun.

Porin keskustan uimahallissa on vallan ihana pikkulasten allas, jossa vesi syvenee hiljalleen kai noin 30 senttiin. Kerttu uskaltautuu puolen säärensä syvyyteen ja jämähtää sitten useaksi minuutiksi. Veera onnistuu sukeltelemaan iloisesti mainitussa 30 sentin syvyydessä ja löytää punaisen ankan, joka kiinnittää pikkusiskon huomion, jolloin jännitys laukeaa, ja isosiskon seurailu ja matkiminen voi alkaa. Kerttu ottaa altaan haltuun! Siinä on pieni ikkuna! Ikkunasta näkyy lisää vettä, ja uimareita!

Käydään lastenaltaassa aistimassa tunnelmaa: äiti uittaa Kerttua käsivarret rinnan alla, Kerttu matkii Veeran käsi- ja jalkaliikkeitä ja on selvästi vähän ihmeissään siitä, miksi jalat nousevat ylös ihan itsestään, mutta päätä pitää kannatella, jos ei halua hörpätä vettä. Ihan jees. Välillä lasketaan sylikkäin putkiliukumäestä ehkä viisi kertaa. Kerttu haluaa sinne uudestaan ja uudestaan - ehkä myös siksi, että Veerakin haluaa. Sitten mennään lämpöisempään monitoimialtaaseen kastautumaan ja kadutaan sitä, kun palataan tavalliselle puolelle. Lopulta, kun fiilis on vielä aika korkealla, väsy ei ole ehtinyt hiipimään, eikä kylmä ole kangistanut ketään, äiti vetäisee syvään henkeä ja johdattaa lapsensa takaisin suihkuun ja saunan kautta pukuhuoneeseen. Tällä kierroksella vasta pukeminen aiheuttaa Kertulle korvin kuultavaa tuskaa. Äidin tuskan aiheuttaa lukemattomilta tuntuvien vaatekappaleiden määrä, omien ja lasten, mutta kaikki saadaan kasaan kunnialla, kypärät asennetaan päähän, ja kotiin poljetaan väsyneinä mutta onnellisina.

Hyvä reissu, suosittelen. Otamme uudestaan mitä pikimmiten.

Follow my blog with Bloglovin

Kerttu 17kk

Äiti, 34 vuotta: Jos olisin neljä kuukautta sitten tiennyt, että kevään tullen elämä olisi tällaista, olisin ollut joinain päivinä vähemmän turhautunut. Tai kyllähän tuon edellisenkin kanssa huomasi toistuvasti toteavansa, että "nyt kaikki tuntuu helpolta, tää on ihan parasta aikaa", mutta näköjään tämä äitiys nyt vaan on jatkuvaa nousua.

Kerttu, 17 kuukautta:

Jos ei lasketa viime viikkoa, kun olin aikamoisessa nuhassa, ja lisäksi jälkimmäinen yläkulmahammas puhkaisi reiän ikeneen, olen alkanut nukkua aika sikeästi. Illalla on ihan ookoo, että iltasadun ja höpinöiden ja laulun jälkeen äiti pussaa ja sanoo hyvää yötä ja lähtee pois - ymmärrän jo, että kyllä me sitten taas aamulla nähdään. Minä kyllä itken joskus unissani niin, että äiti kuulemma herää ja tulee katsomaan, onko joku hätä, mutta itselläni ei ole tästä havaintoa. Kerran yössä se kai siinä käy. Nukahdan kahdeksan jälkeen ja kuudelta, joskus puoli seitsemältä, nousen sitten sillä mielellä huutelemaan aikuisia, että päästäisivät pois sängystä.

Reilun kuukauden olen nyt nukkunut vain yhdet päikkärit, suunnilleen puoli yhdestätoista eteenpäin. Jos herään, kun äiti lähtee hakemaan Veeraa vähän ennen puoli yhtä, olen kyllä väsynyt. Kolmen tunnin päikkärit on ihan parhaat, sen jälkeen olen pirteä ja jaksan hyvin iltaan asti.

Syömisen suhteen olen nyt vähän valikoivampi, ja vähäruokainen. Toisaalta osaan itse ilmoittaa, kun tarvitsen välipalaa. En ole vielä vaivautunut opettelemaan sanoja, mutta jos kysytään, että otanko maitoa, niin kerron kyllä. Muutenkin minulla on aika vahvat mielipiteet, ja jos on mahdollisuus valita kahdesta vaihtoehdosta, niin tiedän varmasti, mitä haluan. Joskus en saa päättää, ja se harmittaa, ja kiukuttelen kovaan ääneen, mutta en kauan - ainakin jos tiedän, ettei kiukuttelu vaikuta siihen ihmiseen, jonka kanssa olen tekemisissä. Äiti ja iskä näyttävät olevan vähän harmissaan siitä, että olen päässyt keksien ja pullan makuun. Onnistuvat välillä harhauttamaan ihan tavallisella leivällä.

Syön itse yleensä ihan siististi, ellei sitten ole menossa luonnontieteisiin liittyvä koe, jolla testataan aineen ominaisuuksia, kuten tahmaisuutta tai lentokaarta. Haluaisin kovasti alkaa juoda jo ihan tavallisesta lasista, mutta aikuisten mielestä en vielä muista tarpeeksi usein laittaa lasin tai mukin reunaa kiinni huuleeni, ennen kuin kaadan. Syöttötuolikin on minun mielestäni vähän vauvamainen, mutta onhan se tietysti kätevä, kun se on vähän korkeammalla kuin tavallinen tuoli.

Hetkeäkään en pysy paikallani, tai no ehkä unissani jonkun aikaa. Tai piirtäessä, vaikka kyllähän silloin käsi liikkuu lujaa ja paperi kääntyy aika usein. Äiti muistelee sitä aikaa, kun olin navan tuolla puolen, ja silloinkin hytkyin jatkuvasti, tai venytin pituutta. Nyt jumppailen ja tanssin ja juoksen, tai sitten katselen kirjoja tai leluja tai valokuvia tosi tarmokkaasti, tai heittäydyn makaamaan, ihan vaan pyöriäkseni mahalta selälle ja toisin päin, tai noustakseni karhukävelyn kautta takaisin ylös. Ulkoilu on ihan parasta: hiekkalapioista, keinuista ja liukumäistä pidän erityisesti. Tämmöisen pienen ruumiin voi vääntää niin moneen eri asentoon! Se on ihanaa! Tykkään myös heittää asioita, koska vaikuttaminen on kivaa, mutta se kielletään, ellei asia satu olemaan pallo. Kurottelu ja varpailleen nouseminen on myös hienoa, mutta ovenkahvoihin en muka saisi mennä roikkumaan.

Isot sisarukset ovat kivoja, ne ovat melkein niin kuin aikuisia, mutta eivät kuitenkaan. Olisi varmaan aika outoa, jos ei niitä olisi. Veeran kanssa meillä on kaikenlaisia omia juttuja, vaikka se ei ihan aina haluakaan mun kanssa leikkiä. Silloin menen sitten äidin tai iskän luo - tai Mummun. Äidin sylissä on kiva olla, ja se tuoksuu maidolta, ja aika usein sitä siltä saakin, vaikka se tuntuu olevan vähän kyllästynyt koko imetykseen. Mutta minäpä olen niin söpö ja ihana, että ovelasti änkeän syliin pyytämään, niin kyllä se sitten suostuu... Muidenkin syliin kyllä kiipeän mielelläni, ja jos on sellainen olo, jakelen paljon haleja ja pusuja.

Follow my blog with Bloglovin

Julki-imettäjän vaatekaappi

Hei sinä, joka loppuraskaudessasi pähkäilet lukemattomia asioita, mukaan lukien sitä, mitä ihmettä voit pukea päällesi, kun pitäisi samaan aikaan näyttää säädylliseltä, joskus jopa tyylikkäältä, ja kuitenkin päästä paljastelemaan maitorauhasia helposti ja nopeasti aina, kun henkilökohtainen nahkatakiaisesi sitä vaatii. Tää on sulle.

Julkinen imettäminen ei ole niinkään hippeyskysymys, vaan mielenterveys- ja vaatetuskysymys. Hippeyskysymys se on sikäli, että imettäminen on ihmiseläimelle luontainen tapa ruokkia jälkikasvunsa, ja siksi normaali osa elämää. Mielenterveyskysymys se on sikäli, että jos ihmisellä on sisäinen tarve osallistua erilaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen ja yhteiskunnalliseen elämään kotinsa ulkopuolella, hänen pitäisi sitä voida toteuttaa pienen lapsen ruokintamenetelmään katsomatta. Tämän vuoksi kannattaa ottaa haltuun useampia imetysasentoja: mukava makuuasento jää ottamatta esimerkiksi kahvilassa. Jos ujous estää imettämisen yleisillä paikoilla, on onneksi olemassa vaihtoehtoja, kuten pulloruokinta tai yleisen vessan pöntönkannellä kykkiminen vauva sylissä. Jos olet laiska etkä erityisemmin pidä yleisistä vessoista, julkinen imettäminen on vain ja ainoastaan vaatetuskysymys.

Esittelen tässä omalla kohdallani toimiviksi havaitsemiani ratkaisuja. Ne eivät ehkä sovi kenellekään muulle, mutta toimivat kenties joka tapauksessa inspiraation lähteenä.

Paidat

Selvisin vuoden verran käytännössä viidellä yläosalla. En uskaltanut lähteä hulluttelemaan ja ostamaan isoa kasaa vaatteita imetystä silmällä pitäen, koska en ollut varma, onnistuisiko koko homma edes.

Ensimmäinen toppi oli ohutta ja joustavaa trikooneulosta ja niin pitkä, että se meni täydestä jo raskausaikana, siinä oli paksut siniset ja valkoiset raidat ja klipsut ohuissa valkoisissa olkaimissa. Rintojen alle jäi ikään kuin kankainen hylly, joka samalla vuorasi kriittiset paikat niin, ettei esimerkiksi maitotahrat tai väärän väriset rintsikat heti hypänneet silmille.

Toinen hihaton toppi oli paksumpaa trikoota, ja sen ohuet punaiset, keltaiset, ruskeat ja valkoiset raidat saivat sen sopimaan yllättävän monen muun vaatteen kanssa. Olennaista oli edessä olevat napit, jotka suljettuina nostivat kaula-aukon säädylliselle tasolle.

Käytössä oli myös ohut, musta, pitkähihainen ja nappilistallinen paita, jonka napit olivat sen verran ärsyttävät, että pidin sen alla aina tiettyjä neutraalin näköisiä imetysliivejä.

Toinen pitkähihainen paita, sekin musta, oli näppärästi leikattu niin, että kuvassa näkyvä kolmio toimi näkyvyyden rajoittajana, mutta kovin runsaan poven kanssa rajoitetta olisi kyllä ollut liikaa toimivuuden kannalta.

Näppäristä leikkauksista paras oli kuitenkin tässä hihattomassa paidassa, joka näyttää olevan edestä vain tosi laskostettu. Tosiasiassa laskosten keskellä on aukko, jonka takana on ylhäältä ja alhaalta kiinnitetty kangaspaneeli, ja jonka sivuitse vauva pääsee hörpylle. Löysät laskokset toimivat myös tosi hyvin näkösuojana!

Näiden luottopaitojen lisäksi myös ihan tavallinen valkoinen paitapusero, hihat rullalla ja napit melko alas avoimina, toimi hätävarana, mutta joustavat materiaalit ovat kyllä ihan ykkösiä tässäkin elämäntilanteessa.

Yöpaitana kävisi varmaan mikä vaan maitotahroja kestävä vanha teepaita, mutta kun muutenkin varsinkin ekoina kuukausina oli aika homssuinen olo, niin oli mieltä ylentävää, että käytössä oli jotain kivempaa. Nappilistat, "hyllyt" ja joustavat ja avarat kaula-aukot ovat taas kova juttu. Panostin kuitenkin vielä tähän yhteen kaunokaiseen, joka oli niin laadukas, että se päällä kehtasi haahuilla kotona ja avata ovenkin jos joku sattui tupsahtamaan kahville. Tässä yöpaidassa on sekä hylly että klipsut, ja sen verran leveät olkaimet, että ne pysyvät nukkuessa hyvin paikallaan. Tästä seuraavasta mainonnasta en saa kuin itselleni hyvän mielen, mutta kehotan vakavasti tutustumaan saman valmistajan tuotteisiin! Valikoimaa löytyy joka makuun.

Päällimmäiset kerrokset

Kun Suomessa ollaan, kahdella pitkähihaisella ei pitkälle pötkitä. Jakauma on kuitenkin tarkoituksellinen, koska imetysaika on neuletakkien ja huivien kulta-aikaa! Mikä parasta, niitä varmasti löytyy kaapista jo ennestään, eikä ole pakko lähteä törsäilemään - ellei halua... Ja ainahan olisi ihana saada lahjaksi joku superihana isohko huivi, joka olisi paitsi käytännöllinen näkösuojana, myös aikanaan muisto vauva-ajasta.

Grunge- ja paulihanhiniemimieliset kerrostavat tietenkin flanellipaidoilla, countryhenkiset farkkupaidoilla, ja jos huivi unohtui, sen voi toki korvata harsoliinalla, jonka olet muistanut pakata hoitolaukkuun.

Alemmat kerrokset

Pesukone pyörii tämän vuoden aikana joka tapauksessa tiuhaan tahtiin, joten alusvaatteetkin kiertävät nopeasti. Ilman imetysliivejä pärjää, mutta minusta ne ovat niin näppärät, että kierrätin kaksia mustia ja kaksia vaaleita läpi koko vuoden. Kaaritukia ei suositella raskausaikanakaan, etteivät ne paina maitorauhasia, mutta fyysisen mukavuuden lisäksi on tietysti kiva, että rintsikat voi pestä koneessa tarvitsematta jännätä, repiikö linkous kaarituet irti.

Asusteet

1) Litran vesipullo. Imetys janottaa. Hyvän pullon korkin saa auki yhdellä kädellä.
2) Hoitolaukku. Ekalla kerralla protestoin, enkä hankkinut. Nyt tiesin paremmin. Ihana laukku toimii moraalinnostattajana ja sitä kehtaa pitää mukana missä vaan. Koska et kuitenkaan muista mitään, on paljon kätevämpää pitää laukussa koko ajan kaikki tarvittava kuin yrittää aina ulos lähtiessä miettiä, mitä ehkä tulee tarvitsemaan. Ja mitä tarvitaan? Muutama vaippa, harso, varavaatetta, varatutti, puhdistuspyyhkeitä, nenäliinoja, huulirasva, vesipullo, lompakko, avaimet. Aikanaan myös ruokapurkki, ruokalappu ja lusikka.

Follow my blog with Bloglovin

Imetyskertomukseni, lapsi kaksi

Ensimmäisen imetyshistorian jälkeen mulla oli tunne, että koko homma oli jotenkin epäonnistunut. Ei imetys ollut sujunut helposti, vaan työstin sitä silloin päässäni jatkuvasti. Mikä tuntui tyhmältä, koska lapsi oli todistettavasti täydellinen tuollaisenaan, ja episodi oli ollut ja mennyt. Olin äiti joka tapauksessa, lapsi oli leimaantunut minuun, mutta myös turvallisesti kiintynyt muihin läheisiin aikuisiinsa. Silti. Minulle oli selvää, että imetän lapsiani. Äidinmaito on luonnollista, halpaa ja helppoa ravintoa. Uuden raskauden aikana päätin, että tällä kertaa en hapuilisi tietämättömänä ja syyllistäisi itseäni ja muita epämääräisistä ja ristiriitaisista tiedoista, vaan muodostaisin oman näkemykseni ajoissa, ja toteuttaisin sitä mahdollisuuksien rajoissa. Kysymys oli sentään minun tisseistäni, ja minun suhteestani lapseen. Niin.

Synnytyssalissa Kerttu nostettiin mun vatsalle ja kätilö kyseli jotain pissistä, toistuvasti, mutta jätin puheet omaan arvoonsa. Nyt oli meidän hetki, kolme nenää tuhisi siinä toistensa lähellä, ja se yksi oli ihan uusi mutta selvästi meille tuttu. Siinä se pitää silmiään auki, mustia pisaroita, luomien väli on vielä niin pieni ettei silmänvalkuaista näy. Neljä kiloa rääpälemäisiä raajoja ja tiukkaa tahtoa, ja siinä se tapittaa. Tämä on täydellinen. Ai se puhuu tissistä siellä taustalla. Ei, ei se mihinkään möngi, tuossa vaan meitä arvioi. (Tämä on täydellinen, ei ole mitään vikaa, ja minä aion sitä imettää.) Ai että pitäisi katsoa imeekö. No ei. Ai että on liian matalat rinnanpäät. Jaa rintakumi. No jos nyt ammattilaisena niin sanot, vaikka toivoin kyllä ettei siihen nyt tarvitsisi lähteä, aina se on hukassa ja likainen ja tekee yhden väliportaan koko touhuun.

Toinen kätilö tulee saattamaan huoneeseen, selitän imetystoivettani ja aikaisempaa epävarmuutta, että nyt saisi sitten kärsivällisesti auttaa mua, ja toivoisin muuten, ettei tarvitsisi kauhean kauan rintakumia käyttää. Kätilö sanoo, että unohda kumi: synnytyksen jälkeen on kudokset niin pehmeät, että vauva nappaa kiinni varmasti kun on nälkäinen, kokeile vaikka. No niinpä teki! Ja imuote on erinomainen. Siinä se nyt on, imee. Joku kysyy, että saakohan se sieltä mitään. Minä vastaan: ei paljon, mutta tarpeeksi. Mitä enemmän se imee, sitä nopeammin hämäläisperäinenkin kroppa ymmärtää alkaa tuottaa kunnon maitoa, mutta eihän se nyt vielä nouse. Kolmisen päivää saattaa mennä. Annan sen harjoitella ihan niin paljon kun se haluaa, ensimmäisen yönkin melkein läpeensä, mutta oman unen vähyys ei haittaa, koska synnytys oli nopea ja helppo ja olen voimissani ja saan lisää energiaa, kun katselen ihanaa vauvaani. 

Kotiinlähtötarkastus on toisena synnytyksen jälkeisenä päivänä, siis maanantaina, kun lapsi syntyi lauantaina. En vieläkään tykkää sairaalasta, vaikka nyt pystynkin olemaan sielläkin rennommin, mutta haluan jo kotiin. Jalat toimii, pakarassa ei hermo kiristä, lonkka tuntuu omalta ja voimaa ja intoa on, mitä sitä täällä kykkimään? Lääkäri toteaa painon pudonneen kriittisille rajoille, mutta antaa kotiinlähtöluvan, kunhan varaan heti neuvolasta ajan punnitukseen. Palaan takaisin huoneeseen, ja uusi hoitaja tulee ja avaa keskustelun: "Katsotaas tuleeko siitä kotiinlähdöstä mitään." Tarkoitus on ottaa syöttöpunnitus. Saan sanottua, että lääkäri juuri antoi luvan lähteä, että otetaan vaan, mutta että tarkoitukseni on ruokkia ja pitää lapsi hengissä joka tapauksessa myös kotona, tissimaidolla tai korvikkeella. Olin aika ylpeä itsestäni, mutta tietenkin itketti vielä. Tiesin, että lapsesta kasvaa ihminen joka tapauksessa, mutta silti pelkäsin, etten sittenkään osaisi imettää ja epäonnistuisin taas. Omissa silmissäni.

Päästiin kotiin, maito nousi. Jouduin ottamaan rintakumin käyttöön, koska täydestä rantapallosta ei muuten saanut otetta. Imetin, paino ei noussut. En uskaltanut jättää kumia pois, jos vauva ei vaikka enää saisi syötyä. Samalla mietin, estääkö kumi sitä saamasta kunnon otetta tissistä. Saatiin vaaka kotiin, että saisin mielenrauhan ja otettua syöttöpunnituksia, mutta siinähän se mielenrauha sitten menikin. Neuvolan ihana täti huolehti, että muistanko syödä ja juoda ja levätä, ja osasin olla kiitollinen huolenpidosta ja totesin, että yritän, mutta eihän sitä aina malta. Imetin, mutta paino ei noussut. Lähti laskemaan. Annettiin lisämaitoa. Itketti. Nytkö en pystykään pitämään lasta hengissä?

Neuvolakäynnillä kymmenen päivän ikäisen Kertun sormessa huomattiin kynsivallin tulehdus, ja reissu venyi saman tien päivystyksen kautta kolmeksi yöksi sairaalaan lastenosastolle. Varmuuden vuoksi vauva sai kanyylin päähän ja antibioottia suoneen, ja seuraavana päivänä tajusin, ettei se enää syönyt ollenkaan, ei tissi- eikä pullomaitoa. Nyt oli hätä, oikeasti. Taas jokainen henkilökunnan edustaja antoi asiantuntijana eri neuvot imetyksen ja lisämaidon suhteen. Taas itkin. Halusin imettää, mutta nyt pelkäsin, että lapsi tottuu pulloon niin, ettei tissi enää kelpaa, ja että oma pelkoni saa maitohanat kääntymään kiinni. Pelkäsin, että oma uskoni loppuu, enkä jaksa yrittää imettämistä, kun ei se näytä onnistuvan. Kiukuttelin miehelle, onneksi se jaksoi kuunnella ja ymmärtää, ainakin jollain tasolla. Oli tosi tärkeää, että tiesin jonkun tietävän, mikä mulle oli tärkeää. Se kannusti, vaikka pumpatessa pullon pohjalle ei kauheasti eliksiiriä valunutkaan, ja vaikka imettäessä ei todellakaan nähnyt, kuinka paljon se vauva todellisuudessa saikaan maitoa mahaansa eikä usko meinannut riittää.

Kotiin päästyä luin kaiken imetyskirjallisuuden, mitä nurkista löytyi, ja imetystukilista pelasti mut: en ollut tiennyt, tai tajunnut, että maitotilauksen voi uusia vielä kauan synnytyksen jälkeenkin - vaikka ensipäivät ovat kriittisiä, ihokontakti ja tissin tarjoaminen ja äidin kärsivällisyys voivat saada maidon tuotannon hyvään vauhtiin vielä myöhemminkin. Voimaannuin niin, että uskalsin jättää rintakumitaikakalunkin pois, ja huomasin, että ruokailu onnistui niinkin.

Lisämaitoa (eli korviketta, mun hanat on niin tiukalla että varastoon pumppaamisen mielekkyys katosi niinä hetkinä, kun vauva muutaman hetken oli pois sylistä) tarjosin joka syötön jälkeen ehkä vajaan kolmen kuukauden ajan, sitten huomasin, ettei jälkkäriä enää kaivattu joka kerta. Neljän kuukauden ikäisenä Kerttu joi enää tissimaitoa, mutta alkoi kuitenkin saada jo kiinteitä maistiaisia. Siinä kohtaa taas mietin, että oliko taistelussa oman imetyksen puolesta ollut mitään järkeä - kohtahan se kuitenkin jo söisi kaikkea muuta ruokaa eikä maito olisi niin tärkeää.

Vauvan imuote on edelleen erinomainen, se on selvästi kasvanut ja kaikin puolin terve. Minä kestäisin kyllä, jos se nyt päättäisi lopettaa maitobaareilun kuin seinään, koska saavutin oman tavoitteeni ja olen nyt rauhassa itseni kanssa. Kerttu on ollut tiukasti kiinni äidin tississä öin ja päivin, mutta näin vanhemmiten siitä on tullut kovasti utelias ja sosiaalinen. Tämä minun päätökseni minun tisseistäni ja minun suhteestani lapseen oli ihan just hyvä.


Follow my blog with Bloglovin

Imetyskertomukseni, lapsi yksi

Minulle oli selvää, että imetän lapsiani. En ollut sitä koskaan ajatelut sen enempää, niin vain olisi. Minuakin on imetetty, erityisesti 1980-luvun alun mittapuun mukaan hyvinkin pitkään. Äidinmaito on luonnollista, halpaa ja helppoa ravintoa.

Veera oli nostettu mun vatsan päälle synnytyssalissa, ja siinä se alle tunnin navan tällä puolella ollut pieni oma ihmisensä haistoi maidon minun tississäni, ja päättäväisesti hinasi itsensä apajille ja maiskutteli niin kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään (no, oikeastaan, eipä ollutkaan...). Uskomatonta! Miten se voi olla mahdollista? Ihanaa! Oi onnea! Me tässä lukemattomien sukupolvien ketjun jatkeena! Minä ja tytär!

Päästään osastolle, oksitosiinitasot alkavat laskea sen verran, että pystyn jo itse kuljettelemaan ajatuksiani. Haluan hoitaa homman hyvin. Oikein. Luulen, että vauva imee kuten pitää. Tulee hoitaja ja sanoo, että hyvin menee. Tulee toinen ja sanoo, että ote on huono. Tulee seuraava ja opiskelija ja joku muu, eikä kukaan sano samaa asiaa kahteen kertaan. Joku kysyy, että tuleeko maitoa. Minä luulin, ettei vielä pitänytkään, eikös se nouse vasta myöhemmin? Joku tarkastaa nänninpäät, on matalat, ota rintakumi. Voi voi, ei sitä maitoa taida tulla. Mitä se vauva itkee? Onko sillä nälkä? Joku tuo lisämaitopullon. Olen vähän hädissäni kun en ymmärrä eikä asiat olekaan luonnollisen helppoja. Itkettää. Joku tarjoutuu viemään vauvan hetkeksi pois että saan levätä. Suostun. Kadun. On ikävä vauvaa, kuulen kun se itkee. Itkettää. Pakarassa on hermo jumissa, sattuu. Ei löydy hyvää asentoa seisten, istuen eikä maaten. Kun vauva tuodaan takaisin, vedän henkeä ja haluan, että se imee. Menee säätämiseksi, en osaa. Pyydän apua. En silti oikein osaa. Kai se syö.

Kotiinlähtötarkastuksessa todetaan, että vauvan paino on laskenut melkein kriittiselle rajalle, mutta pääsen pois kamalasta sairaalaympäristöstä, jossa mulla on paniikki päällä koko ajan, kun lupaan varata heti neuvolaan punnitusajan. Mies on ostanut kotiin korviketta, eikö sekään uskonut, että osaisin imettää? Tiesikö se, että en pysty pitämään vauvasta huolta? Miksei se anna mulle mahdollisuutta yrittää? Itkettää. Luulin, ettei vauvan maha vielä tämän ikäisenä edes vedä paljon mitään. Maito nousee, itken ilosta ja itken epävarmuudesta ja lopulta itken ja nauran samaan aikaan, kun näytän niin hassulta. Pakara on jumissa, sattuu. Onneksi ollaan edes kotona. En silti uskalla edes kantaa vauvaa, kun pelkään, että jalka pettää alta kun hermo juilii niin. Itkettää. Olen huono äiti. En saa vaihdettua vaippaa, en pärjää yksin, tuleekohan sitä maitoakaan tarpeeksi ja miksi se huutaa.

Vauva imee silti, ja paino nousee. Saa se välillä korvikettakin, mutta enimmäkseen tissimaitoa. Se huutaa, kun sillä on joku vinossa, mutta selkeästi ei kuitenkaan ainakaan aina nälkäänsä. Kuukautta ennen töiden alkua aletaan siirtää ruokintavastuuta iskälle antamalla vauvalle useammin pullomaitoa. Vauva on 5kk kun menen töihin, nukkuu aamulla kun minä herään, pääsee tissille kun tulen kotiin, ehkä toisenkin kerran, ja sitten vielä illalla. Ennen kuin puoli vuotta tulee täyteen, se on jo menettänyt kiinnostuksensa koko juttuun. Yhtenä iltana istun vauva sylissä nojatuolissa pinnasängyn vieressä ja yritän tarjota sille tissiä, se katsoo mua vähän ihmetellen, meinaa lipaista, muttei sittenkään. Itkettää. Tässä se taisi sitten olla. Nyt minun vauvani ei enää ole minun, se on itse. Se pärjää tästä lähtien kenen hoivissa tahansa.

Ja siitä kasvaa hieno ja terve tyttö, vaikkei sitä täysimetetty, eikä imetetty edes täyttä puolta vuotta.

Follow my blog with Bloglovin

--- Tilanne täysihoitolassa rauhoittunut ---

Mellakoitsija riisui taisteluhansikkaansa

Haastattelimme viime viikolla porilaisen täysihoitolan johtajatarta, rouva P:tä, saadaksemme selkoa yöaikaan häiriötä aiheuttaneen asukkaan motiiveista ja tilanteen vakavuudesta. Olemme nyt palanneet tapahtumapaikalle.

Johtajatar P., onko yötarjoilun lopettamisesta johtunut mellakointi laantunut?

Kiitos kysymästä, kyllä! Kuten viimeksi ennakoin, muutama yö meni ikään kuin vanhasta tottumuksesta pariin kertaan heräillen: asukas alkoi huutelemaan tarjoilun perään, mutta uskoi kyllä ensimmäisellä kerralla, kun rauhoittelin hiukan, paijailin takaraivoa ja peittelin uudestaan. Toisen kerran, siinä kolmen-neljän aikaan herätessään, asukas oli jo pettyneempi, ja asia jouduttiin selvittämään perin pohjin, kuitenkin täysin positiivisessa hengessä. Maitoa ei nyt kerta kaikkiaan enää tarjoilla. Kaiken kaikkiaan rauhoittumiseen ja sen jälkeiseen uudelleen nukahtamiseen kului puolisen tuntia, mutta sen jälkeen rauha jatkui aamuun asti. Neljäntenä yönä jouduin käymään asukkaan luona yhden ylimääräisen kerran, mutta viime yönä hän nukahti normaalisti klo 20.15 ja heräsi seuraavan kerran vasta klo 5.45. Periaatteessa henkilökunta on valmistautunut aloittamaan työpäivän vasta seitsemältä, joten nukutin tytön vielä, vaikka hän selvästi olisi jo ollut valmis aloittamaan aamun. Siksi pääsin itse takaisin torkkumaan vasta puoli seitsemän jälkeen, mutta onneksi hoitolan toinenkin asukas heräsi vasta puoli kahdeksalta.

Onko nyt kyseessä todellinen edistysaskel, vai onko tämänhetkinen tilanne vain väliaikainen rauha?

Aiemmista kokemuksista viisastuneena uskallan sanoa vain, että kaikki on mahdollista, ja että aivan varmasti yöheräilyt tulevat jatkumaan jossakin vaiheessa. Hampaiden kolotus ja mielikuvituksen kehittyminen tuovat tuonnempana varmasti uusia haasteita, samoin ennen pitkää edessä oleva sänkyjen vaihto. Tärkeintä on nyt kuitenkin osata nauttia tästä hetkestä, ja henkilökunnan mahdollisuudesta katkeamattomiin yöuniin! Itse tosin havahduin viime yönäkin vanhasta muistista, mutta onnistuin jatkamaan unta saman tien. Jonkinlainen hälytysvalmius siis kannattanee säilyttää, ja tähdätä itsekin ajoissa nukkumaan siltä varalta, että häiriöitä tulee.

Saattaa olla, että täysihoitolassa sunnuntaina järjestetty tilaisuus sekä eilisen neuvolakäynnin yhteydessä saaduilla kolmella rokotuksella oli myös oma vaikutuksensa väsymyksen määrään, samoin kellojen siirto talviaikaan varmasti vaikutti asukkaan heräämisen ajankohtaan. Toivottavasti unirytmi saadaan kuitenkin pysymään nykyisenä ilman jatkuvaa juhla- tai rokotusputkea.

Entä täyshoitolan tarjoilutoiminta tästä eteenpäin?

Tuoretta luomumaitoa on edelleen saatavilla pieniä määriä, mutta vain päiväsaikaan. Maidontuottaja on varautunut tiettyyn kysyntään, ja siksi maitoa on edelleen markkinoilla siinä määrin, että aamiaisella asukas on saanut sitä nauttia lähes juopumiseen asti - samanlaista ilmettä en hänen kasvoillaan ole nähnytkään 10 kuukauteen! Päivällä kysyntä on kuitenkin selvästi vähäisempää, ja odotettavissa on, että tuotanto hiipuu pikku hiljaa tulevien päivien ja viikkojen kuluessa.

Kiitos haastattelusta!

Kiitos!

Follow my blog with Bloglovin

--- Mellakka keskeytti tiedotustoiminnan ---

Eilen torstai-iltana noin puoli yhdentoista aikaan häiriintyi rauha Porin Päärnäisissä, myös Kuukkarina tunnetussa kaupunginosassa, sijaitsevassa täysihoitolassa. Mellakka kesti puolisentoista tuntia häiriten tärkeää blogitekstinluontisessiota. Alla tuore haastattelu koskien illan tapahtumia.

Täysihoitolan johtajatar rouva P., mistä mellakka sai alkunsa?

Organisaatiossamme on jo pidempään harkittu öisen huonepalvelun lakkauttamista, sillä näinä aikoina henkilöstöresursseja olisi jo syytä irrottaa päiväsaikaan tapahtuviin tehtäviin, kuten varainhankintaan, siistimiseen sekä turvallisiin kuljetuksiin. Kun täysihoitolan johtoportaasta puolet on nyt matkoilla ja syyslomaviikon vuoksi tehokkaan henkilökunnan määrää on voitu aamupuolelta vähentää, päätin nyt yksipuolisesti ilmoittaa asukkaille, ettei tarjoilua enää toteuteta yöaikaan.

Mitä tarkkaan ottaen tapahtui?

Mellakoitsija kävi normaalisti nukkumaan iltakahdeksan jälkeen, mitä seurasi muiden asukkaiden iltatoimet ja henkilökunnan siirtyminen ns. vapaalle. Puoli yhdeltätoista mellakoitsija heräsi vaatimaan tarjoilua, jolloin ilmoitin ehtojen muuttuneen: tuoretta luomumaitoa on nyt saatavilla enää päiväsaikaan, ja silloinkin hyvin harvakseltaan. Tätä seurasi kovaääninen protesti ja riehunta, jota jouduin rauhoittelemaan fyysisesti melko tiukoin ottein, tassuttamalla kylkiasentoista kapinallista sekä toisesta reidestä että yläselästä, katsekontaktia välttäen. Kun noin 45 minuutin huutamisen jälkeen asukas lopulta rauhoittui, erehdyin uhkaamaan hänen turvallisuuttaan nousemalla lähteäkseni hiukan liian aikaisin, jolloin jäin panttivangiksi: aina hereille säpsähdettyään asukas aloitti mekkaloinnin uudelleen, ja rauhoittelua oli jatkettava. Mellakoitsija uupui lopulta klo 0.05.

Mellakoitsija harjoittamassa kumouksellisia liikkeitä

Miksi luulette tilanteen kärjistyneen juuri nyt?

Yötarjoilu on itse asiassa jäänne vanhoilta ajoilta, ja sen lakkauttaminen on ollut keskusteluissa jo
puolisen vuotta. Päätös on kuitenkin vaatinut paitsi hyvää ajoitusta, myös kylmiä hermoja ja hyvää fyysistä ja psyykkistä kuntoa. Esimerkiksi kesällä kovien helteiden aikaan en kerta kaikkiaan kyennyt kieltämään asukkaalta yöjuomia, sillä niitä vaatiessaan hän jo pelkällä huudollaan sai hien pintaan. Lisäksi herra johtajan unen tarve on mittava, ja meillä kaikilla on mukavampi olla, jos vain toinen meistä joutuu tekemään yötöitä. Tämän vuoksi ajoitin päätöksen tähän viikonloppuun, sillä osasin odottaa eilisenkaltaista reaktiota, ja koska herra R. ei nyt ole paikalla, metelöinnin aiheuttama kokonaistuska on pienempi.

Onko tilanne nyt rauhoittunut, vai uskotteko levottomuuksien jatkuvan vielä tulevinakin öinä? 

Itse asiassa uusia mellakkayrityksiä nousi vielä kahdelta ja viideltä, mutta vastarinta oli jo paljon vaisumpaa. Olen varautunut kokonaisuudessaan kolmeen tai neljään levottomampaan yöhön, mutta uskon taistelujen olevan ohi jo ensi yön jälkeen. Yötarjoilu on kuitenkin asiakkaan puolelta periaatekysymys ja saavutettu etu, josta ei haluttaisi luopua, vaikka käsittääkseni hänkin alkaa jo olla vähän väsynyt öiseen seurusteluun.

Kiitos haastattelusta, voimia jatkoon!

Kiitos teille!

Follow my blog with Bloglovin