Keski-ikäinen vihainen nainen

Etninen:

1. kansallinen, myös kansatieteellinen, kansaa, heimoa tai rotua koskeva
2. muiden kuin länsimaiden kulttuuriin liittyvä

   etninen musiikki, etninen ravintola

   (https://fi.wiktionary.org/wiki/etninen)

Osallistuin äsken, vuonna 2015, koulutukseen, jonka aiheena oli uhkaavan henkilön kohtaaminen. Melkein alkoi pelottaa, koska opiskelijan erilaiseen toimintaan ja siihen reagointiin kulutettiin suuri osa ajasta. Ymmärrän toki, että joukkoon mahtuu monenlaista. Minua on luokkahuoneessa heitetty nitojalla (tästä on niin monta vuotta, ettei mitään turvallisuuspoikkeama-käsitettäkään varmaan ollut vielä keksitty, joten ei, en täyttänyt lomaketta) ja yritetty laittaa käsirautoihin (olisi kuulemma ollut taikatemppu), mutta en silti halua asennoitua niin, että teini-ikäisen kohtaaminen sinänsä olisi uhkaava tilanne. Olisi töihin lähtö aamuisin aika tahmeaa. Mielummin pidän myös luokkahuoneen oven auki sille mahdollisuudelle, että nuorten ihmisten kanssa voi jopa olla hauskaa, sen sijaan, että varautuisin tietoisesti koko ajan pahimpaan.

Olen muuten ihan ammattini eettisten periaatteidenkin vuoksi totuttautunut ottamaan jokaisen yksilön vastaan ihmisenä, en juppihippipunkkarina, punaniskamaalaisena tai uusiutumisen unohtaneena turvallisuusalan kouluttajana. Oho. Välillä jälkikäteen saatan lipsauttaa jotain. Mutta että. Ihmisenä kun kohtaa vihaisen tai turhautuneen opiskelijan, niin se harvoin uhkaa, näin sanoo kokemus.

Koulutuksissa kaipaan aina konkretiaa. Kalvot osaan lukea itsekin, vaikken aina viitsi. On hyvä, että kouluttaja antaa konkreettisia esimerkkejä ja käy tärkeimmät asiat yhdessä läpi yleisön kanssa. Silloin niihin kiinnittää huomiota.

Kalvoon oli listattu asioita, joihin kannattaa kiinnittää huomiota, kun vuorovaikuttaa uhkailijan kanssa. Ihan siinä taparikollisuuden perässä oli listattuna

• etninen tausta.

Kohta elävöitettiin kertomalla vilkkain elein esimerkki siitä, miten "ääri-islamilaistaustaisella henkilöllä voi aggression vallassa nousta esiin" sellaiset toimintatavat, jotka eivät meidän yhteiskunnassa päde, esimerkiksi naisten ja miesten välisen tasa-arvon suhteen.

Kehtasin sanoa ääneen, ettei sellaista kohtaa voi pitää näkyvillä kalvossa, jossa opetetaan oppilaitoksen työntekijöitä, joiden pitäisi kohdata jokainen opiskelija yksilönä eikä etnisen taustansa vuoksi silmätikkuna ja potentiaalisena uhkana.

Kyllä muuten maalla kasvaneet ja joskus kaupungissakin käyneet valkoiset tapakristityt miehet nopeasti hyssyttelivät typerän tytönheitukan hiljaiseksi. Ei se ymmärrä tosiasioita. Pysyköön lestissään hiljaa kun ei mistään mitään tajua; laulakoon ja leikkiköön siellä luokassaan kun kunnon ihmiset opettaa nuorisolle oikeita asioita. Saatana.

Asunnon osto ja myynti

Kolme kuukautta se kesti, meidän Kodin välittyminen seuraaville asukkaille. Melkein päivälleen sen verran on nyt kulunut aikaa siitä, kun ensimmäisen kerran soitin kiinteistönvälittäjälle, ja sanoin suunnilleen näin: "Meillä olisi talo myytävänä. Varmaan." Sen jälkeen näytettiin Kotia välittäjälle, allekirjoitettiin välityssopimus ja sovittiin ensimmäinen esittelypäivä.

Ensin luultiin, että päästiin helpolla, että yksi esittely olisi riittänyt, mutta lopulta pidettiin toinen ja kolmaskin, sekä sitten vielä yksi ihan yksityinen. Uudet asukkaat tutustuivat tulevaan kotiinsa harkiten ja rauhassa - minkä täytyykin olla ainoa oikea tapa, sillä aika hurjaa olisi tehdä tämän kokoluokan päätös yhdellä katsomisella. Mekin, silloin yhdeksän vuotta sitten, vaikka emme olekaan ihan rationaalisimpia hankkijoita, kävimme kyllä vielä uudestaan katsomassa, näyttivätkö nurkat oikeasti niin ihanilta kuin ensisilmäykseltä halusimme havaita. Jos siinä välissä joku olisi ehtinyt varata tämän itselleen, Koti ei sitten olisi ollut tarkoitettu meille. Mutta se oli.

Kodin ostaminen vaati hurjasti papereiden pyörittämistä pankkien välillä, varsinkin kun oma tilini oli vielä Tuusulan pohjoisrajalla, asiointipankkini Porissa ja työpaikkani, jossa pankkien aukioloaikaan oleilin, Raumalla. Puhelin pirisi ja tapaamisia sovittiin melkein minuuttiaikataululla, ja muistan olleeni kovin vaikuttunut siitä, miten hienosti kaikki sujui. Itse kaupantekotilanne taisi jännittää sen verran, etten siitä kauheasti muista. Siirtyminen huolettoman vuokra-asujan identiteetistä asuntovelalliseksi oli kuin mustaan tunneliin olisi astunut: vaikka miten olisi tolkuttanut itselleen, että aika moni muukin on saman askeleen ottanut, ja prosessi on hyvin koeteltu ja säädelty ja pankki on tiukassa paikassa tukena ja asioista voi neuvotella, niin silti oli sellainen tunne, että on nyt mennyt tekemään jotain peruuttamatonta ja kerrassaan järjetöntä.

Se tunne hälveni aikanaan, suunnilleen samoihin aikoihin, kun lakkasin kovalla tuulella jännittämästä sitä, irtoaako siihen mennessä viisi vuosikymmentä paikallaan pysynyt peltikatto nyt juuri tänä yönä.

Kodin myyminen oli lopulta paljon proosallisempaa, ainakin sen jälkeen, kun suurimmat tunteilut oli tunteiltu. Marssimme pankkiin, minä varmistin virkailijalle, mihin kauppasumma sijoitetaan, allekirjoitin, sitten istuimme kaikki, myyjä-, välittäjä- ja ostajaosapuolet, tutkimme kauppakirjan, tapasimme toisen pankin edustajan, näimme suurelle summalle kirjoitetun shekin ja kaupanvahvistajan saavuttua allekirjoitimme. Lopuksi vielä maksoin pois välittäjän palkkion ja asuntolainani. Ei kaupantekijäiskahveja. Tarjoamme ne ostajille myöhemmin ihan omaan piikkiimme.

Nyt sitten tästä iltapäivästä lähtien Koti ei enää ole meidän. Lainaamme sitä vielä ensi kuun loppuun, pidämme hyvänä, kuin omanamme, muttei kuitenkaan. Kyllä tässä vielä jonkun kyyneleen saa tirautettua.

Silti. Tämä biisi soi päässä, kun lähdin pankista:

Follow my blog with Bloglovin

Hyvänmielen asialinjainen lukuvinkki

Ahdistaako sinuakin joskus joidenkin kanssaihmisten tarve jakaa ylenpalttisesti yksinkertaista, yksiulotteista ja itsekkäästi värittynyttä kuvaansa maailmasta? Koetko kaipuuta aikaan, jolloin nuoriso huuteli - ehkä naiivisti ja ryhmäpaineen alaisena, mutta kuitenkin - poliittisen kuuloisia iskulauseita, kuten vaikka systeemi kusee, ja käytiin sotaa apatiaa vastaan, ja ylipäätään käytiin yhteiskunnallista keskustelua, joka koski arvoja, ihanteita ja solidaarisuutta? Kekkonen taisi silloin olla presidenttinä, enkä kyllä siitä muista mitään...

Sen muistan, että peruskoulun ekaluokalle mennessäni vuonna 1987 moni asia oli toisin kuin silloin, kun menin peruskoulun seiskaluokalle vuonna 1993, ja sattumalta koulumaailmassa jatkaneena voin todeta, että todella moni asia on tänä päivänä aivan eri mallilla.

Luen iltaisin (kun maltan mennä ajoissa yläkertaan enkä naputtele täällä sohvannurkassa) makuuhuoneen seinän takana olevasta työhuoneen kirjahyllystä kirjoja, jotka ovat ammatillisesti sivistäviä liittyen päätoimiseen opettamiseen ja/tai sivutoimiseen kääntämiseen. Osa on luettu jo aikaisemmin, osaa ei. Nyt löytyi aarre.

Hilkka Pietilän Mikä meitä yhdistää. Ihmisyys ja perusarvot (PS-kustannus 2003) on ihana kokoelma viisaan naisen ajatuksista koulua, ja nimenomaan peruskoulua koskien. Minusta on jotenkin sydäntäpakahduttavan hienoa, että kunniatohtoriksi promovoitu, vuosikymmeniä kestäneen kansainvälisen uran tehnyt henkilö kirjoittaa:

Peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmia ja tavoitteita tarkastetaan vähän väliä. Sitä puolustetaan sillä, että koulun tulee seurata mukana siinä muutoksessa, joka nyt näyttää tapahtuvan nopeassa tahdissa kaikilla aloilla. Mutta muuttuvatko ihmisen kasvun ja kehityksen ehdot ja rytmi talouden trendien ja muodin oikkujen mukaan? Eikö ihmisen kasvun tukemiseen ja ohjaamiseen tarvita samanlaisia eväitä kuin ennenkin? (s.8)

Ja:

Terveessä yhteiskunnassa tarvitaan yhteisesti omaksuttuja eettisiä perusnormeja ja elämäohjeita. Niitä tarvitaan ohjaamaan meidän keskinäisiä suhteitamme niin julkisessa kuin yksityisessäkin elämässä. --- Ilman sellaista selkärankaa alkaa yhteiskunta, ihmiset ja koko kulttuuri sairastaa ja voida huonosti. Siinä tilanteessa me olemme nyt. (s.109)

Ja siitä huolimatta jaksaa kirjoittaa kauniisti ja toiveikkaasti siitä, miten ihmiset voisivat elää onnellisina, ja miten meidän aikuisten pitäisi osata ohjata nuorempia elämään onnellisina, eikä vain osaamaan asioita. Ja muistuttaa siitä, että peruskoulua aloiteltaessa se olikin tarkoitus, mutta sitten alettiin varustaa lapsia ja nuoria tulevaisuuden vaatimuksiin, ikään kuin tulevaisuus tulisi kuin muumeille joulu. Lapset ja nuoret ovat se tulevaisuus. Yksinkertainen on kaunista.

Meitä yhdistää se, että meistä jokaiselle tärkeää on ihmisarvo ja ihmiskunnan säilyminen. Siitä voi sitten repiä.

Follow my blog with Bloglovin 

Taaperon kanssa uimahallissa

Kuusivuotias oppi uimaan ihan kohtuullisesti viisivuotiaana viime kesänä, kun äiti malttoi viettää sen kanssa laatuaikaa Maikkalassa eli maauimalassa säännöllisesti, omaa kärsimättömyyttään ja lapsen (äidiltään perimää) vesisäikkyyttä kiroten niinä hetkinä, kun uimataidon haltuunoton esteenä oli vain ja ainoastaan lapsen peräänantamaton usko siihen, ettei vesi kanna. Hm.

Uimataidon saavuttamisen ja maauimalan sulkemisen jälkeen oli tarkoitus jatkaa harjoituksia sisätiloissa, mutta aloittaminen venyi johonkin loppuvuoteen, jolloin lapsi oli jo unohtanut veden varaan heittäytymisen jalon taidon. Tästä johtuen äiti sai taas harjoittaa kärsivällisyyttään kerran viikossa, kunnes Porin kaupungin eskarilaisille tarjoama uimakouluviikko muutti kaiken! Tyttö muuttui pesunkestäväksi vesipedoksi, joka uimalasit päähänsä vedettyään pystyy lähes mihin tahansa! Voi riemua!

Oli siis uuden haasteen aika: uimahallireissulle otetaan mukaan kuusivuotiaan lisäksi myös yksivuotias.

Ensin poljetaan sateisen kaupungin läpi uimahalliin, jotta elementtiin ikään kuin immersoiduttaisiin jo valmiiksi. Seuraavaksi yritetään ohjata taapero naisten pukuhuoneeseen, vaikka miesten vastaava tuntuu sitä vetävän puoleensa paljon vahvemmin. Kun pukuhuone on saavutettu, huomataan, että siellä joku föönaa tukkaa, eli kuuluu laattalattioiden vahvistama huriseva ääni, jota pieni lapsi kavahtaa, ja kuvittelee saapuneensa helvetin esikartanoon. Ensin se papattaa hiljaisella äänellä kiihtymystään ilmoille, kunnes huomaa, ettei entouragensa ole lähdössä mihinkään, joten ääni on avattava kovaa ja kirkkaana. Rauhoittelu ei auta. Äiti ja sisko riisuutuvat yksivuotiaan huutoitkun säestyksellä.

Lopulta äiti ei enää pysty samanaikaisesti toimimaan ja kuuntelemaan metakkaa, vaan riisuttuaan istuu penkille ja nappaa alastomana kylmästä tai pelosta tärisevän elävän hälytyssireenin syliinsä, kiittelee hetken asiain tilaa, joka on sellainen, että tissi kelpaa lapselle edelleen, ja hiljentää kääpiön syliinsä. Onneksi kulman takaa ilmestyy silloin Leena-ystävä, eikä joku puolituttu, jonka mieleen ei välttämättä haluaisi jättää mielikuvaa itsestään luonnontilaisena rintaruokkimassa taaperoaan puolijulkisella paikalla.

Rupattelutuokion jälkeen siirrytään suihkutiloihin. Suihkuhan nyt on tietenkin myöskin jotain aivan kamalaa, sitä on kauhisteltava taas ihan tippa silmässä ja kovaan ääneen. Äiti huomaa, ettei enää jaksa nolostella pikkulapsensa käytöstä, kuten on joskus tehnyt, vaan on lähinnä henkilökohtaisesti tuskissaan. Isosisko toimittaa pesut nopeasti ja ilmoittaa menevänsä altaaseen, että siellä nähdään. Äiti hengittelee ja saa kuin saakin sekä itsensä että kääpiön uima-asuun.

Porin keskustan uimahallissa on vallan ihana pikkulasten allas, jossa vesi syvenee hiljalleen kai noin 30 senttiin. Kerttu uskaltautuu puolen säärensä syvyyteen ja jämähtää sitten useaksi minuutiksi. Veera onnistuu sukeltelemaan iloisesti mainitussa 30 sentin syvyydessä ja löytää punaisen ankan, joka kiinnittää pikkusiskon huomion, jolloin jännitys laukeaa, ja isosiskon seurailu ja matkiminen voi alkaa. Kerttu ottaa altaan haltuun! Siinä on pieni ikkuna! Ikkunasta näkyy lisää vettä, ja uimareita!

Käydään lastenaltaassa aistimassa tunnelmaa: äiti uittaa Kerttua käsivarret rinnan alla, Kerttu matkii Veeran käsi- ja jalkaliikkeitä ja on selvästi vähän ihmeissään siitä, miksi jalat nousevat ylös ihan itsestään, mutta päätä pitää kannatella, jos ei halua hörpätä vettä. Ihan jees. Välillä lasketaan sylikkäin putkiliukumäestä ehkä viisi kertaa. Kerttu haluaa sinne uudestaan ja uudestaan - ehkä myös siksi, että Veerakin haluaa. Sitten mennään lämpöisempään monitoimialtaaseen kastautumaan ja kadutaan sitä, kun palataan tavalliselle puolelle. Lopulta, kun fiilis on vielä aika korkealla, väsy ei ole ehtinyt hiipimään, eikä kylmä ole kangistanut ketään, äiti vetäisee syvään henkeä ja johdattaa lapsensa takaisin suihkuun ja saunan kautta pukuhuoneeseen. Tällä kierroksella vasta pukeminen aiheuttaa Kertulle korvin kuultavaa tuskaa. Äidin tuskan aiheuttaa lukemattomilta tuntuvien vaatekappaleiden määrä, omien ja lasten, mutta kaikki saadaan kasaan kunnialla, kypärät asennetaan päähän, ja kotiin poljetaan väsyneinä mutta onnellisina.

Hyvä reissu, suosittelen. Otamme uudestaan mitä pikimmiten.

Follow my blog with Bloglovin

Kuntokartoitus

Kun olimme kirjallisesti hyväksyneet kotimme ostotarjouksen juuri siihen hintaan, kuin olimme toivoneetkin, ja sisäistäneet sen, että koska kaupan ehdoksi asetettu kuntokartoitus olisi pelkkä muodollisuus - vanhassa talossa, jonka kellaria on syvennetty, on välttämättä jonkin verran kosteutta, mutta se pysyy kurissa kellarin lattialämmityksellä ja tehokkaasta tuuletuksesta huolehtimalla, m.o.t. asuttuamme talossa yhdeksän vuotta ilman ylimääräisiä hengitystieoireita - meidän olisi nyt tyhjennettävä talo kahden kuukauden sisällä.

Väistötila ihmisille ja/tai tavaroille tulisi varmasti kyseeseen pariksi kuukaudeksi, mutta parasta olisi saada Mummun piharivikodin remontti valmiiksi eilen, jonka jälkeen voisimme alkaa huseeraamaan nykyisessä mummulassa oman remonttimme kanssa, asuisimme sen keskellä tai emme. Asettumista helpottaisi se, että meillä olisi yläkerran kaksi lämmintä huonetta varastoina. Niitä tyhjennellessä ja tavarakasoja tiivistellessä voisimme yhtä hyvin tapetoida seinät valmiiksi, kun siihen vielä tässä vaiheessa olisi aikaa. Samoin päätimme ostaa keittiön, jotta remontinaikainen asuminen ei olisi ihan keskeneräistä - keittiö jäisi kuitenkin sivuun varsinaisesta rakenteellisesta raksatouhusta, joten uudet kalusteet eivät kaiken keskellä kärsisi.


Kuntotarkastusmuodollisuus piti hoitua viime viikon perjantaina, mutta kartoittaja joutui sairaalaan. Olimme molemmat siis varmuuden vuoksi kotona puoliltapäivin, ja ohjeen mukaisesti olimme olleet kastelematta kylpyhuoneen lattiaa kahden edeltävän vuorokauden ajan. Tavallaan turhaa varautumista ei nyt kuitenkaan kannattanut surra, koska pientähän sellainen terveyden rinnalla on. Mukisematta jäimme odottamaan uutta kartoitusaikaa.

Aika oli eilen aamulla kahdeksalta. Nyt Mies oli töissä, joten edustin itsekseni, mikä jotenkin jännitti. Se niitä taloukkelihommia täällä on hoitanut enemmän! Osaisin kyllä vastata, jos jotain kysytään, mutten välttämättä spontaanisti kertoa tärkeitä tosiseikkoja. No, kartoittaja oli paikalla kahdeksalta, välittäjä saapui, ja sitten ostajat. Kartoittaja kävi mittailemassa ja kertoi välillä väliaikatietoja, jotka eivät yllättäneet minua: kellarin vanhat, tukemattomat väliseinät ovat syvällä maan sisällä, ja nostavat sieltä kapillaarisesti kosteutta ylös, ja peltikaton alle kondensoituu kosteutta, joka kuitenkin joko haihtuu katosta tai eristeenä käytetyn kutteripurun pinnalta melko lailla itsekseen. Pystyin joten kuten kestämään henkilökohtaisen Kotini heikkojen kohtien sormella osoittelun, olivathan ne nyt kuitenkin faktoja. Ostajien ilmeissä taas olin aistivinani jo melkein pakokauhua, kun asiantuntevan tarkat kuvaukset ja sanan kosteus toistuminen alkoivat piirrellä seittejä verkkokalvoille. Ääneen sanottiin kuitenkin myös, että tämän ikäiseksi ja tällä tavalla rakennetuksi taloksi tämä on säilynyt oikein hyvin, eikä mitään hälyttävää ole havaittavissa. Tyyppinsä piirre tavallaan.

Ostajat kertoivat ääneen, että homeisessa opiskelupaikassa puolen vuoden aikana saatu altistus on aiheuttanut kovasti yliherkkyyttä. Tämän jälkeen tiettyjä asioita ei enää sanottu ääneen, mutta small talk kävi hyisemmäksi ja katsekontaktit loppuivat. Seurakunnan poistuttua kartoituksen jälkeen paikalta vuoristorataseikkailin kaikki tunteiden kirjot, mutta välittäjän kanssa totesimme, ettei auta kuin pistää talo uudestaan markkinoille, sillä nämä ostajat tuskin tarjoustaan toteuttaisivat. Enpä ollut tajunnut, ettei ostotarjous ole velvoittava.

Ostajat olivatkin sitten ilmoittaneet, että valitettavasti tämä jäi nyt tähän. Välittäjä kuitenkin kertoi heidän painottaneen edelleen sitä, että olivat tykänneet talosta tosi paljon. Välittäjä kertoi myös, ettei heidän tämän terveyteen liittyvän seikan vuoksi kannata monikerroksisia omakotitaloja kovin paljon katsella.

Aikanaan tarjoilijahommissa kävi välillä niin, että asiakkaan kanssa käytiin keskustelu siitä, voiko jättää maksamatta annoksen, jonka hän on itse tilannut, joka on jo häntä varten valmistettu, ja jossa ei ole mitään vikaa - asiakas vain olikin ehtinyt muuttaa mieltään. Näissä tapauksissa esimies selitti melko uskottavasti, että tilausta tehdessään asiakas oli jo varannut raaka-aineet itselleen, eikä niitä enää voitaisi tarjoilla yhtä laadukkaina kenellekään muulle, joten ostopätös oli tilausta tehdessä tehty.

Mikäli olisin tilannut keittoa, jossa on kalaa, ja muistanut vasta tilattuani, että olen kalalle allerginen... No. Tilannetaju.

Niin että tervetuloa taas sunnuntaina pikkutavaroista tyhjennettyyn lapsiperheen kotiin!

Follow my blog with Bloglovin

Mamma harrastaa

Jaahas. Se on nyt sitten se viikko tammikuusta kun harrastukset alkaa taas.

Varaslähtö otettiin perjantaina, kun olin yhdistyshommissa sihteerinä, ja saadakseni luottamustoiminnan pois alta, naputin sunnuntaina pöytäkirjan heti pois alta, vaihdoin identiteettiä toisen yhdistyksen hallituksen puheenjohtajaksi, laadin esityslistan ja lisämatskut ensi viikon kokoukseen ja lähetin kutsut.

Eilistä äidin ja tyttären uimahallireissua ei lasketa harrastukseksi. Se on jotain määrittelemätöntä. Tavallaan on ihan jees pulahdella 30-asteisessa 60-130cm syvässä vedessä ja leikkiä meduusahippaa kuusivuotiaan kanssa, mutta en jaksaisi a) vastuullisen seuraneidin hommia enkä b) joutua pudistelemaan päätäni yhdelle innokkaalle isälle ja pesueelleen, jotka leikkivät omaa hippaansa lötköpötköillä veden pintaa äänekkäästi ja kaikuvasti läiskien sekä heittelivät uimakoululaisilta jääneitä leluja toisiaan ja muita uimareita päihin enkä c) värjötellä kylmästä heti, kun vesi ei täysin peitä korvannipukoideni alla olevaa osaa vartalostani. Mamman on tehtävä mitä mamman on tehtävä, ja kestettävä reissua seuraava nälkä ja hytinä kuin mamma.

Tunsin laajenevan tilan
 vasemman käteni ja
oikean kantapään välissä.

Tänään pääsin liikkeelle omilla ehdoillani (ja Mummun, ja muun perheen, edesauttamana)! Aamukymmeneltä seisoin nykimässä Sirke Sunin salin ovea hiukan liian varovasti, seisoskelin paikallani odottaen ovenavaajaa ja pääsin sisään vasta, kun pidempiaikainen kävijä riuhtaisi uksen auki ihan normaaleilla käsivoimilla. Onneksi 1,5 tunnin jälkeen olin löytänyt itsestäni vähän lisää lihaksia.

Olin muutenkin tosi vaikuttunut. On näitä niin sanottuja pehmeitä lajeja tullut harrastettua ennenkin, ja filosofia on ennestään tuttu, mutta on se vaan aina yhtä ihmeellistä, miten pienen pienet liikkeet ja ohjaajan käsin tekemät vielä pienemmät korjausliikkeet voivat tuntua tosi suurilta! Tietysti viime keskiviikon epämääräinen liukastelu -suoritus tuntuu vielä takalistossa ja tekee joistain liikkeistä vielä tuntuvampia, mutta muutenkin olin kotiin kävellessä jo ihan varma siitä, että olin jonkin sortin ihmistransformeri.

Viideltä alkoi päivän toinen puolitoistatuntinen harrastussessio. Opiskelin viimeksi italiaa yliopiston kielikeskuksessa kenties vuonna 2002 tai 2003, joten nyt oli aikakin päästä verestämään taitoja.

Aion käyttää oppimaani fraasia elävässä elämässä mahdollisimman usein. Itse asiassa käytin sitä jo poistuessamme tunnilta, kun puhkuimme kielioppitermien opetukseen sisällyttämisen turhuutta.

Tiesin kyllä periaatteessa jo ennestään tämän, mutta vasta nyt, kun kielenopettajana ensimmäistä kertaa opiskelin jotain kieltä, kirkastui todella se, että kielenopettajan tekee hyvää opiskella jotain kieltä. Paitsi että kielen oppiminen on se juttu, josta me tämän ammatin edustajat kai kaikki saamme kovasti tyydytystä ja jossa olemme hyviä, ja josta emme todellakaan omassa työssämme pääse nauttimaan, vaan joudumme vain tyytymään siihen, että ehkä mahdollistamme sen ilon jollekin muulle, on hyvä istua luokassa itse naama ja korvat opettajaan päin ja saada muistutus todellisuudesta. Tosin, saanen huomauttaa, fiksu opettaja tekee sitä luokassaan muutenkin, fyysisesti ja henkisesti, ja yrittää edes vähän samaistua oppijoihinsa.

Follow my blog with Bloglovin

Kuva kertoo, minä kirjoitan.

En tiedä huomaatteko, mutta kapinoin sosiaalisen median visuaalisuutta vastaan. Blogin pystyttäminen tuntui vaikealta siksi, että joka paikassa toitotetaan, miten netissä visuaalisuus on tärkeää, ja kuviin pitää panostaa. Mutta kun minä tykkään kirjoittaa! Tykkään minä hyvistä kuvistakin, mutta ne ovat ärsykkeinä niin vahvoja, että hyvätkin menevät pilalle, kun vieressä on liikaa keskinkertaisuutta. Tämä ajatus on takana siinä, että lisään jokaiseen tekstiin kuvan, joka kommentoi tekstiä jollakin tavalla, ja joka siksi on mielummin teknisesti heikko ja sisällöltään vahva.

Luen juuri Keltikangas-Järvisen ja Mullolan suhteellisen tuoretta Maailman paras koulu -kirjaa, joka on kuvaus siitä tutkimuksesta, jossa selvitettiin opettajan ja opetettavan temperamentteja ja niiden yhteyttä arviointiin. Kirjaa ei ollut mahdollista kirjoittaa ilman tiivistelmää Keltikangas-Järvisen aiemmista temperamenttia koskevista kirjoista, mutta vaikka aihe on minullekin ennestään kovin tuttu, kertaus oli ihan paikallaan uuden näkökulman yhteydessä. Ja muutenkin: tuli taas tehtyä pika-analyysi lähimpien ominaisuuksista, periytyvyydestä ja yhteen sopivuudesta, mikä oli viihdyttävääkin.

Silti, jo ennen tuohon kirjaan tarttumista, jostain syystä analysoin meidän perheen oppimistyylejä, tai siis sitä, mitkä aistikanavat kenelläkin on vahvimpia... Kyllä, näin minun pääni sisällä huvitellaan, tervetuloa kurkistamaan! Minä olen näpertäjä, mun täytyy saada pitää kädessä jotain työkalun tapaista tai edes naputtaa näppistä, jotta tuntisin tekeväni jotain, ja muistaisin, mitä olen tehnyt, ja musta kosketusnäyttö kaipaa parannusta, koska sitä vain hipaistaan. Minä haluan painaa. En myöskään jaksa istua paikallani "mitään tekemättä", eli esimerkiksi elokuvan katsominen tai luennon kuunteleminen voi olla mulle kauheaa tuskaa, jos ei edessä ole vaikka naistenlehteä selailtavana tai kynää ja paperia.

Olen myös tosi herkkä äänille, en esimerkiksi pysty ajamaan autoa, jos musiikki on niin kovalla, etten kuule moottoria, ja kovat ja yllättävät ja epävireiset äänet saavat mut ihan pois tolaltani (kysykääpä kuusivuotiaalta, joka eilen opetti yksivuotiaalle hippaleikkiä niin, että hipan ollessa lähietäisyydellä kiljaistaan hyvin kovaa ja korkealta), mutta toisaalta saan mielettömiä kiksejä hyvistä rytmeistä ja melodioista. Äsken katsottiin taas yksi jakso Sonic Highwaysiä, vau mikä sarja! Sama herkkyys on visuaalisten ärsykkeiden suhteen, kaunis maisema tai väriyhdistelmä tai mies saa mut hyrisemään, mutta liika on liikaa, eikä tylsältäkään saa näyttää. Teksti ehkä yhdistää nämä kaikki: kuulen kirjoittaessani pääni sisällä tekstin rytmin ja sävelen, toisaalta myös näen lopputuloksen, ja saan tyydytystä saadessani konkreettisesti jotain aikaan, kun painelen näitä näppäimiä. Ihanaa.

Paras tähän astinen tekstitön keksintöni oli ns. maanantai- ja kuukausikuva. Veera syntyi maanantaina 25. päivä, ja koko ensimmäisen vuoden ajan otin joka maanantai (joskus harvoin myös esimerkiksi keskiviikkona) tytöstä kasvokuvan, ja viime vuoden loppuun asti (koska silloin albumi tuli täyteen) kokovartalokuvan aina kuun 25. päivä. Nyt Kertun kanssa sama touhu jatkui lauantaisin ja 26. päivä. On ihan mieletöntä katsoa kuvia peräkkäin tai nyt rinnakkain! Ne voisi tietysti koota sähköiseksi esitykseksi, laittaa kiva klasaribiisi taustalle soimaan ja postata tähän videona, mutta sepä ei ole musta hyvä idea, koska silloin ei saa itse kääntää sivuja. Old skool.

Lopuksi nyt kuitenkin vielä video. Vertaa parin kuukauden takaiseen!

Follow my blog with Bloglovin

Symbolifunktio, syy & seuraus

Nyt hei tulee sit niin diippii shittii tähän sunnuntaiaamuun... Vähäunisen yön (miksei sitä vaan voi mennä nukkumaan kymmeneltä kun tietää, että herätys tulee viimeistään seitsemältä?) jälkeiset lausunnot voidaan rinnastaa hiprakassa päästeltyihin. Toivottavasti silti ei kauheita itsestäänselvyyksiä tule päästeltyä liian pitkässä muodossa.

Joskus kesällä tuli tavaksi, että kun tytöt heräsivät aikaisin, kuten aina, äiti yritti venyttää omaa lepoaikaansa kaivamalla netistä oman makunsa mukaisia musiikkivideoita sen sijaan, että isompi olisi napannut kaukosäätimen ja alkanut surffata lastenkanavilla. Se oli lapsista niin hauskaa, että nyt Kerttukin osaa viestiä haluavansa tanssia hihkumalla ensin äidille, ottamalla tiukan katsekontaktin, kääntämällä katseensa pimeään telkkariin ja hytkymällä sitten vähän - ja jos äiti sitten ottaa kaukosäätimen ja yrittää katsoa hetken jotain muuta, kritiikki tulee välittömästi.

Olen filologi, ja saan kiksit symbolifunktiosta. Siis siitä, että ajatusta, esinettä, ihmistä tai muuta

Nämä taulut ovat osaltaan opettaneet Kertulle symbolifunktiota.

objektia (eli tekemisen, tässä nimeämisen, kohdetta) vastaa jokin symboli. Puhuttu tai kirjoitettu sana, tai ele. Tässä kohtaa pitäisi vielä ohjata mahdollinen lukija ihmettelemään Helen Kelleriä, alle parivuotiaana kuulonsa, näkönsä ja puhekykynsä menettänyttä naista, joka sitten teki myöhemmin ihmeellisiä asioita, mutta en jaksa alkaa linkittelemään.

Nautin ihan järjettömän paljon tästä vaiheesta lapsen kehitystä, kun se huomaa, että jotain äännähtämällä tai tekemällä toinen ihminen reagoi tietyllä, ennalta-arvattavalla tavalla! Esimerkiksi silloin, kun äiti vaan keskittyy puhelimeensa, kannattaa mennä tekemään jotain kiellettyä, koska sitten se välittömästi lopettaa sen räpeltämisen... Ja kun toistuvasti tarpeeksi monessa yhteydessä nostaa kädet ylös ja sanoo "itsötsä" (kyllä!), äiti nostaa syliin eikä vaan auta seisomaan. Ja kun me todetaan, että "Kerttu on ihan sekaisin", se pudistaa päätään ihan holtittomasti ja hämärän näköisenä. Toisaalta Veera kyselee nyt, mitä vaikka biiseissä sanotaan, siis mitä ne on suomeksi. Ja lukee ja kirjoittaa viivoja, jotka muodostavat merkkejä eli kirjaimia, joista muodostuu merkkijonoja eli kirjoitettuja sanoja, joilla on oma äänneasunsa - ja joilla voidaan tallentaa ajatuksia. Mieletöntä!

Jälkipolvi on siis ymmärtänyt monella tasolla, että asioilla on abstrakti puolensa: kaikki ei ole vain sitä, miltä näyttää.

Ja tämä on nyt se juttu. Onnellisuuden avain. Kasvatuksen ja sivistyksen ydin. Asioilla on syy ja seuraus. Kun teet jotain, siitä seuraa toisia asioita. Osoitat valoa katossa: aikuinen sanoo: "Niin, siinä on lamppu." Nostat pallon ylös ja liikutat sitä ensin vähän yhteen suuntaan, sitten vastakkaiseen ja päästät irti: pallo liikkuu ilman halki. Lyöt lapiolla kaveria päähän: se alkaa itkeä ja/tai lyö takaisin. Tunnet mielipahaa, kun tavarat ympärilläsi ovat sekaisin etkä löydä mitään: seisot tumput suorana ja odotat, että joku tekee asialle jotain ja jos ei tee, mielipaha jatkuu / järjestät tavarat itse, löydät etsimäsi ja tunnet tyydytystä. Olet ystävällinen toiselle ihmiselle: toinen ihminen tulee iloiseksi ja ajattelee, että olet kiva tyyppi: sulle tulee hyvä mieli ja olet ystävällinen toistekin.

Linda Liukas sanoo - ja minä olen samaa mieltä - että on tärkeää ymmärtää (esimerkiksi nyt koodamisen suhteen), ettei ne sovellukset nyt vaan ilmesty jostain annettuna, vaan että joku jossain on tehnyt ne. Kyllä. Maailma on täynnä asioita, rakennuksia, tavaroita, toimintatapoja - ja on hirveän tärkeää, että ihminen hoksaa, että Joku (tästähän on niitä mainoksiakin...) on ensin saanut ajatuksen, sitten suunnitellut, sitten kommunikoinut suunnitelman muutamalle kaverille ja lopulta toteuttanut ajatuksensa kaverien avulla - ja lopputulos on kaikkien näkyvillä. Mikä taikatemppu!

Jos haluat kasvattaa lapsesi onnelliseksi, auta sitä ymmärtämään, että se on itse vastuussa tekojensa seurauksista. Ei kannata vain odottaa, että jotain tapahtuu, koska sitten ei välttämättä tapahdu mitään, tai tapahtuu eri asioita kuin haluaisit. Ihminen on onnellinen, kun se saa itse vaikuttaa elämäänsä. Vaikuttamiseen tarvitaan usein kieltä. Kuuntele lastasi, yritä ymmärtää, kannusta ja opeta se ajattelemaan ja tekemään itse. Vahdi kuitenkin, ettei se satuta itseään tai muita. Vanhemman tärkein tehtävä on tehdä itsestään tarpeeton.