Talvipyöräilykauden aloitus

Minä pyöräilen kesät talvet, paitsi jos kaatumisen riski on merkittävä ja kyydissä on syntymätön tai jo syntynyt lapsi. Haaveilen nastarenkaista, mutta koska jotain, en ole niitä vielä koskaan hankkinut. Enpä olisi niitä eilen illalla jaksanut vaihtaakaan.

Pyörä oli seissyt märän lumisateen alla koko viikonlopun, enkä eilen illalla tajunnut edes putsata lumia pois (ymmärtänette, että renkaanvaihto-operaatio ei siis mitenkään olisi tullut mieleen). Äsken huiskin suurimmat pois satulasta ja sarvista ja lastenistuimesta, asensin valon, nostin lapsen kyytiin, pussasin toiselle hyvän koulupäivän ja talutin pyörän kadulle.

Inhottavin pyöräilykeli on jäätynyt loska. Nyt oli vähän semmoistakin, mutta suurimmaksi osaksi pyöräilemään pystyi ihan normaalisti. Perjantaisen suomalaiset-on-kaikki-syntyneet-rallikuskeiksi-sankaroinnin jälkeen tämä talvinen ensipyöräily ei sitä paitsi tuntunut missään.

Jätin lapsen päiväkotiin ja lähdin polkemaan kohti bussipysäkkiä. Ennen alamäkeä jouduin väistämään autoja ja vedin automaattisesti käsijarrusta. Aavistuksen sulaneet jarrupalat tarrasivat vanteen metalliin kiinni ahneesti kuin pikkuvauva tissiin, enkä siinä kohtaa osannut alkaa kehitellä irroitusotetta, vaan tyynesti raahasin polkupyöräni lukkiutunut eturengas edellä seuraavaan pyörätelineeseen.

Ehdin bussiin!

Valoa ja heijastinta kehiin!

Kuvia bussipysäkiltä -polyptyykin tämä osa haluaa ilmaista, että pimeää alkaa olla.

Vaikka lähinnä kuljenkin polkupyörällä, jalan ja bussilla, ajan myös autolla sen verran, että tiedän, miten helppoa on ratin takana unohtaa olevansa osa senhetkistä auton ulkopuolista todellisuutta. Vaikka säännöt ja omatunto sanoisivat mitä, valtaosin näköaistin varassa toimivan ihmisen on hämärässä ja pimeässä tavallistakin vaikeampi muistaa hiljentää suojatien kohdalla, kun auton ikkunat heijastavat, radiossa kerrotaan hyvää juttua ja omat ajatukset harhailevat.

Siitä huolimatta mustassa takissani ei ole heijastinta eikä pyörässä valoa. Vielä. Suunnittelua on kyllä ollut ilmassa jo ainakin pari viikkoa.

Syyslomaprojekti ensi viikoksi: valaistu!

Taaperon kanssa mustikassa

Kuukauden verran olen tuntenut epämääräistä levottomuutta siirtyä Isomäen suuntaan tarkkailemaan mustikan kypsymisastetta. Joskus kävin vielä aamujuoksulla samassa metsässä, ja tieto tuli itsestään, mutta nyt on hölkät jääneet vähemmälle. Vihreän seassa taivaltaminen tekisi silti ihmiselle hyvää, ja lapsetkin sinne pitäisi roudata. Ja kyllä nyt edes muutama desi mustikkaa pitää saada itse poimia!

Virpin kanssa käytiin vuosia tuntemassa yhteyttä esiäiteihin, kykkimässä varvikossa ja olemassa syvällisiä. Se oli ihanaa, ja introvertille näpertäjäluonteelle hyvin ominaista puuhaa. Riippuvuutta aiheuttavaakin: ensin poimitaan kipon pohja piiloon (taso 1), sitten kippo puoleen väliin (taso 2), sitten täyteen - ja ehkä jonain vuonna otetaan jo käyttöön ämpärit ja poimurit.

Tuli sitten kerran kesä, kun piti ottaa lapsi mukaan, ja homma sai uuden ulottuvuuden. Hiljainen seurustelu ei enää onnistunut, koska lapsi liikkui arvaamattomasti, tai sillä oli jotain asiaa, ja sitä piti vahtia ja huoltaa. Aikuiset siirsivät seurustelunsa mattopyykkäilyn oheen. Äiti vei lasta metsään kahden kesken. Pieni purkki riittää mustikoille, koska tässä ei ole kysymys eloonjäämisestä, tärkeämpää on saada pieni ihminen innostumaan touhusta omine ehtoineen.

Eilen vuorossa oli Kerttu. Veera ei halunnut, koska yhdistää metsän, mustikat ja hyttyset toisiinsa. Ymmärrän yskän, yritän myöhemmin uudelleen, mutta en missään nimessä halua traumauttaa, koska metsä on hieno asia.

Aika hienoa on sekin, että vaikka siellä ei tule tarpeeksi usein käytyä, meidän urbanistien lähimetsään on kuitenkin vain vajaa kilometri matkaa. Pitkää hihaa, lahjetta ja lenkkaria sekä pyöräilykypärää varusteiksi, kilon jugurttiämpäri mukaan, pyörällä pururataa pitkin metsän sisään ja toimeksi.

Äiti ottaa ämpärin toiseen ja Kertun käden toiseen käteensä. Loikataan pikkuojan yli yhdessä. Katsotaan miltä mustikka näyttää. Huomataan, että ne on piilossa lehtiensä alla. Kukkuu! Ei ole lapsesta hauska juttu, mutta nykii pari marjaa irti. Huomaa, että äidillä on ämpärissä jo noukittuja marjoja, paljon helpommin ulottuvilla. Työntää pikku kätensä ämpäriin ja ottaa nyrkin täyteen mustikoita. Äiti ei ilahdu, mutta muistaa, että tavoite ei ole määrällinen. Yrittää silti selittää, että kerätään marjat ämpäriin, ja sitten kotona vasta syödään ne. Ookoo.

Äiti harppaa keskemmälle ja kehottaa käden perään inisevää lasta tulemaan itse perässä. Lapsi pyörii ympyrää, menee pururadalle tanssimaan, tulee sitten mustikkaämpärin perässä. Muka auttaa, pitelee taas mustikkaa kädessä, ojentaa sitä ämpäriin, ja hyväuskoisen äidin antaessa ämpäriä lähemmäs nakkaa oman mustikkansa maahan ja ottaa ämpäristä nyrkillisen.

Jälkiviisaana voisi todeta, että vaalea huppari ja vaaleat farkut eivät olleet paras vaatevalinta. Laitoin ne kuitenkin kotiin päästyä kuumaan astianpesuaineella terästettyyn veteen ja hinkkailin vähän, ja sen jälkeen 60-asteiseen pyykkiin. Mustikkatahrat irtosivat ihan hyvin, ainakin äsken vilkaistessani farkkujen takapuoli oli taas yksivärinen.

Follow my blog with Bloglovin

Keväinen päivä Käppärässä

Tavoitimme nuoren neiti R:n ulkoilemasta tänä aurinkoisena alkukevään päivänä. Ensi kuussa puolitoistavuotissyntymäpäiviään viettävä tyttönen oli selvästi aivan hullaantunut sulaneen lumen alta paljastuneista uusista maisemista ja keventyneen vaatetuksen mukanaan tuomista mahdollisuuksista.

Miltäs tämä kevään tulo nyt tuntuu?

Minä tykkään! Tietysti vähän harmittaa se, ettei enää ole niitä lumikasoja, joista vasta tajusin innostua, mutta onhan se nyt paljon helpompi kävellä näin lyhyillä jaloilla, kun ei maa ole muhkuraisessa jäässä tai loskassa. Ei ole koko ajan joku nostelemassa kainaloista.

Tosiaan, olet liikkeellä jalkaisin. Mihin rattaat ovat jääneet?

En oikein tiedä, äiti näyttää jotenkin laiskistuneen: se ei jaksa siirrellä lämpöpussia pois ja paikalleen päiväunien molemmin puolin, niin nyt, kun en ole yhtään väsynyt, se sitten päästää mut kävelemään niin kuin muutkin ihmiset. Aika ymmärtäväisesti se suhtautuu, jos sitten kuitenkin haluan syliin, kun kuuluu kova ääni jostain tai muuten vaan tuntuu kivemmalta olla kyydissä. En minä siinä kauaa jaksa olla, on paljon kivempi päästä kurkkimaan sadevesikaivoihin ja kellarin ikkunoihin ja kykkiä raaputtelemassa kiviä ja muita.

Keppejäkin tarttuu mukaan, näköjään!

No joo! On hiuka hianoo kun ei ole enää lapasia näiden rukkasten alla, kun nyt pystyy siis tarttumaan kiinni asioihin! Löysin niin hienon kepin, semmoisen metrin mittaisen, kun parin viimeisen päivän tuulenpuuskat ovat tiputelleet näistä haavoista näitä oksia, mutta kun olin sitä aikani vetänyt perässäni ja näin ihanan koiran, tiputin liiat kantamukset päästäkseni taputtamaan haukkua. Lyhyemmillä kepeillä on tosi näppärää ronklata noita katuvalojen jalkoja, en osaa sanoa miksi, mutta niitä pitää koputella kepeillä, niin se nyt vaan on.

Näemmä kävitte leikkipuistossa. Muistan, että olet nauttinut kovasti keinumisesta.

Keinuminen on ihan jees, tykkään siitä kyllä, mutta onhan se vähän tylsää, kun ei itse pysty tekemään mitään. Sen sijaan reilu viikko sitten pääsin ekaa kertaa yksin liukumäkeen, ja se on mahtavaa! Ensin kuvittelin, että homma toimii niin, että menen istumaan sinne alas, ja sitten tulee liike, mutta äiti nostikin mut liukumäen yläpäähän, voitko kuvitella, ja sieltähän lähteekin hyvät vauhdit! No nyt kun tänään oltiin sitten eri puistossa, missä pikkuliukumäkeen menee vähän helpommat rappuset, pääsin ihan itse kiipeämään rappuset, asettumaan liukuasentoon ja laskemaan alas. Äitikin oli jotenkin tyytyväisen näköinen, mutta musta ehkä vähän viluinen tai muuten vaan outo... Seisoskeli paikallaan siinä auringossa useampia minuutteja, vaikka mulla oli touhu päällä. Ihme juttu.

Follow my blog with Bloglovin

Valoa ja muita luonnon ihmeitä

Otin eilen (joulu-/pimeydenkarkotus-)valot pois piharivin seinästä. Ehti ne siinä jo marraskuun puolivälistä olemaan, ja näin päivänvalossa näyttivät jo kyllä kieltämättä aika hölmöiltä, kun nyt on jo niin valosaa!

Toissaviikolla alkoi eskarin pihassa päivittely kevään yhtäkkisestä etenemisestä. Vaikka silloin oli vielä lunta maassa ja kovin nostalgisen talvinen tunnelma (tällaisia talvet olivat aina silloin dinosaurusten aikaan, kun minä olin lapsi), talitiaisten tityyt ja auringonsäteiden kurkottelu räystäille ja hangelle saivat olon riemulliseksi ja runolliseksi. Niin kuin silmät olisivat auenneet: nyt ei enää vaan möllötetä pimeässä, kalenterin sivut kääntyvät, kevät tulee ja kesäkin kohta! Ja Faith No More Provinssiin!

Ja eilen päästin suustani sellaisenkin aivopierun, että on vähän haikea olo, kun mitä jos se talvi nyt sitten oli tässä, että vastahan se alkoi... Minä! Minä, joka tänne rannikolle muutettuani nautiskelin kovasti lauhojen talvien tuomasta uskosta siihen, että ilmasto täällä olisi kuin Englannissa, että kuka sitä lunta ja pakkasia kaipaa muutenkaan!

Mutta antakaas kun täti kertoo. Tämä taitaa taas olla näitä äitiyden sivutuotteita.

Ensinnäkin se, että hurmoshenkisesti pääsee keskellä päivää nautiskelemaan niistä auringon kultaamista talvisista päivistä, sehän ei joka päivä onnistu, jos et ole kotiäiti vaan toimistotyöaikaan työskentelevä henkilö (kyllä, myös opettajan työpäivät yleensä kuluvat herkästi sisätiloissa, mutta ei mennä nyt siihen). Kyllä kelpaa elää hetkessä, kuulostella vuoden kiertoa ja luonnon ihmeitä, kun toimenkuvaan kuuluu uloslähtö vähintään kolme kertaa päivässä, ja hyvä niin.

Ennen oli ennen.

Toisekseen, kuten olen jo maininnut, on kaikille osapuolille kivempaa, että lapset pääsevät pihalle leikkimään sisätilojen sijaan, ja pihalla on kivempi leikkiä, jos siellä ei ole välikeliolosuhteet, kuten esimerkiksi viime talvena kokonaisuudessaan. Sitä nauttii itsekin kovasti katsellessaan lapsen riemua (ja päästellessään suustaan muita koottuja, todeksi havaitsemiaan kliseitä).

Ja todella, päivät pitenevät hurjilla loikilla, ihan silmissä. Mutta ei niin vauhdilla, etteikö eilen italian tunnilta seitsemän huitteilla kotiin palatessa olisi ollut aika synkkä pimeys vastassa, ilman niitä jouluvaloja.

PS. Kerttu muuten heräsi eilen, reissun jälkeisenä päivänä, vasta seitsemältä, ja nukkui yhdet päikkärit puoli kahdestatoista puoli kolmeen. Ehdin jo Veeran kanssa maistella ajatusta yksipäikkärisestä päivärytmistä, voitaisiin pelailla Afrikan tähteä ja Unoa ihan rauhassa iltapäivisin, ai miten hienoa... Viime yönä se valvoi puolitosissaan puoli yhdestä kahteen ja heräsi vähän yli kuusi, hyvin väsyneenä, ja vetää tuolla viimeisiä aamupäikkäripihahduksiaan. Tätä siitä siis seurasi.

Follow my blog with Bloglovin

Tuuletusta

Vertaa 3kk:n takaiseen väriloistoon!

Oli synkkä ja myrskyinen (ja liukas) ilta eilen kun lähdin ihan täpinöissäni TAAS omille teilleni humputtelemaan, kiitos Mummun, joka jäi laittamaan Kerttua nukkumaan Veeran konsulttiavulla jo toista kertaa saman päivän aikana (aikaisemmin päivällä lähdin sihteerikön hommiin juuri sopivasti väistäen Veeran haun eskarista, lounastarjoilun sekä päikkärinukutuskierroksen liukkaassa Kuukkarissa, ja palasin rauhalliseen kotiin, jossa kukaan ei kiivennyt hämähäkkimiesmäisesti uskomattomiin paikkoihin), kun poikansa vapaaehtoistyöskenteli Karhupaanalla lähes yhdeksään asti.

Tiedättekö sen kliseen ystävyydestä, jossa ei tarvitse nähdä kun kerran tsiljoonassa vuodessa ja juttu jatkuu silti siitä mihin se jäi ja niin edelleen? No siitä oli kyse. Joskus vielä tapasimme joka aamu työmatkalla junassa ja pääsimme toistemme päiden sisään ihanan koukuttavan säännöllisesti. Sitten, juuri silloin, kun muutenkin oli vaikeaa, Valtion Rautatiet alkoi pistää oikein kunnolla kampoihin ja vei minulta päivieni valon. Onneksi yhteys säilyy. Malja sille! Cafè Elbassa! Koko pullollisen verran maljoja!

Olipas ihanaa. Sääolosuhteet saivat ihmisen tuntemaan itsensä nuoreksi ("iha sama mikä sää, nyt mennään!") ja vapaaksi vaikka humaltumaan hurjasti, ja mikä oli maailmaa parantaessa, kun vastapäätä istui ihminen, joka tietää. Ja kun vielä saatiin vahvistusta seuraan ja vaihdettiin paikkaa ja ihan vähän sivuttiin aihetta "ikä" ja fiilisteltiin vanhoja hyviä biisejä ja miehiä ja maailmaa, tuntui siltä kuin ei koskaan olisikaan viettänyt lähimenneisyyttään lähinnä kotiäitimaailmassa...

Onneksi kokemus tuo jotain älliä, enkä enää lähtenyt seuraavaan paikkaan vaan liukastelin kotia kohti Ultra Bra -sotisovassani ihan Tuhkimo-aikataulussa voidakseni nousta aamulla äititodellisuuteen heti pian seitsemän jälkeen koska tunsin oloni levänneeksi ja hyväksi. Ihmeellistä kyllä myös täysin ilman pään kivistystä.

Follow my blog with Bloglovin

La triathlonista

Haastattelemme tässä sporttisarjassamme uusia nousevia tähtiä marginaalilajien parista. Rouva P., ymmärsinkö oikein, että olette tällä viikolla aloittaneet talviharjoittelun mamma-triathlonissa?

Kyllä vain!

Tämähän taitaa olla melko harvinainen ja tuore urheilulaji - itse en ainakaan ennen ole kuullut tästä puhuttavan. Voisitteko avata hiukan lajin taustoja?

Toimittaja on nyt kyllä vähän hakoteillä, hehheh... Kyseessähän on itse asiassa hyvinkin perinteinen pohjoismainen, ehkä muuallakin pohjoisella pallonpuolikolla harjoitettu liikuntalaji, joka tässä aikojen saatossa on eritytynyt ensin lähinnä äitien omaksi, mutta pikku hiljaa maailman muuttuessa myös isät ovat löytäneet sen monipuolisuuden. Toki kautta aikojen mukana on ollut isoja sisaruksia, niin tyttöjä kuin poikiakin. Arvioisin, että kaksi kolmesta osalajista on todella kuulunut mukaan jo satoja, ellei tuhansia vuosia, joten harrastajat voivat nauttia lisäksi ajatuksesta, että ovat osa pitkää historiallista ketjua.

Mielenkiintoista! Esittelisittekö vielä nämä kolme talvista modernin mamma-triathlonin osalajia?

Noin 10kg staattinen paino
puolittaisessa umpihangessa

Ensimmäinen laji on pulkan vetäminen. Tässä oikeastaan näkyy selvästi lajin järjestäytymätön luonne, sillä haastavuutta voi ja saa varioida loputtomiin säätilan, aurauskaluston tehokkuuden, yksittäisen lapsen painon ja syöksymisalttiuden sekä lasten lukumäärän suhteen. Esimerkiksi tällä viikolla treeneissä on vedetty pulkkaa kevyen pakkaslumen muodostamassa umpihangessa, tiukkaan pakkautuneessa suojalumessa ja loskassa sekä osin hiekoitussepelin päällä, yhteen suuntaan noin 10-kiloisella vastuksella ja toiseen jo suunnilleen 40 kilon painolla. Ajan kuluessa eteneminen vaikeutuu vastusten syöksymisalttiuden kasvaessa. Kun eteneminen on tasaista ja olosuhteet optimaaliset, tämä laji on periaatteessa lähinnä aerobista perusliikuntaa, jossa lähinnä hartiat ja käsivarret rasittuvat ja venyvät.

Toinen laji on lastenvaunujen työntö. Tämä on se mamma-triathlonin uusin tulokas, koska näitä välineitä ei ole vielä ollut aktiivikäytössä montaakaan kymmentä vuotta. Äärimmäisen harjoittelun kannalta suotuista kauttakaan ei vuodessa tätä nykyä kovin paljon ole, sillä runsaat lumentulot ovat aika harvassa. Mielestäni kuitenkin umpihanki on paras ja antoisin harjoittelualusta, ja siksi näistä perinteisistä talvikeleistä kannattaa ottaa kaikki irti. Työntely vaatii hyvää keskivartalolihasten hallintaa, sekä sopivia jalkineita.

Kolmas laji on epämääräinen liukastelu, mieluiten niin, että vastus on pulkassa tai vaunuissa, ei harrastajan sylissä. Liukastelu, joka mahdollistaa tasapainoharjoittelun ja kropan kaikkien lihasten yhtäaikaisen jännittämisen, tapahtuu tietenkin lumisena aikana lämpötilan sahatessa nollan mlemmin puolin. Tänään otin vielä mukaan vähän korkeusharjoittelua, kun luiskahdin kuistin rappusten yläpäästä suoraan takapuolelleni kolme askelta alemmas! Suorastaan mykistävä tulos, vaikka itse sanonkin - epäilen, että huomenna vasta tunnen kropassani oikein kunnolla tämän harjoittelun tulokset! Ja tosiaan, ihan ilman vastuksia tuli tämä suoritus vedettyä, lapsi seurasi äidin treeniä vastaheränneenä vaunuistaan.

Tosiaan, täytyy myöntää, että olenpa itsekin kyllä seurannut mamma-triathlon -harjoituksia, kun nyt sain kuulla, mistä laji koostuu. Mitenkäs on kilpailujen laita, järjestetäänkö jossain päin oikein suurempiakin kisoja, vai onko kyseessä nimenomaan yksinäisten puurtajien harrastus?

Mitään IronMama-kisoja ei kyllä vielä ole oikeasti järjestetty, mutta kyllähän ainakin osa meistä harrastajista on kovia haastamaan muita puheissaan. Itse en kyllä lähtisi oikeasti kilpailemaan taajama-alueiden ulkopuolella treenaavien mammojen kanssa. Harjoitteluolosuhteet ovat pohjoisemmassa paremmat pidemmän ajan vuodesta, joten näillä leveysasteilla en kyllä lähtisi tästä mitään suurempaa kinkeriä järjestämään.

Minkälaista oheisharjoittelua voisitte suositella talvisäiden taas loppuessa?

Itse ajattelin aloittaa syvävenyttelyn - kiitos vaan, Anni, innoituksesta! - ja jatkaa keväämmällä taas flamencon parissa, kärryttelyä ja puistoilua unohtamatta. Keskivartalo, tasapaino, rytmitaju ja huumori ovat joka tapauksessa mammaurheilun kulmakivet!

Kiitos lajiesittelystä!


Follow my blog with Bloglovin

Suodatinpussivaje

Juotiin eilen illalla iltakahvien sijaan glögit, koska niitä on juotu tänä vuonna tosi vähän, ja suodatinpussit olivat unohtuneet ostoslistalta ja päässeet loppumaan. Ilmoitin, että haen pusseja sitten aamulla vaunulenkillä, että saadaan päivä alkuun kunnialla.

Olin kyllä havainnut sääennusteessa ilmoitetun, että kylmää on tulossa, mutta kuka näiden juhlapyhien aikaan muka tietää, mikä päivä on menossa... Niin että en kyllä todellakaan tajunnut, että se loppuvuoden ainoa kunnon pakkasaamu olisi tänään! Huomasin senkin vasta puoli kymmenen aikaan, kun Kerttu alkoi olla sopivasti väsyksissä ja olin aloittamassa pukemishommia, ja varmuuden vuoksi vilkaisin keittiön ikkunasta lämpömittaria. Miinus kaksikymmentä astetta! Täällä länsirannikolla! Tänä talvena!

Naapurikorttelin Leon äidin kanssa on pitkin syksyä päivitelty sitä, miten tässä oikein pitäisi lapsia pukea, kun ensin on helle ja sitten nollakeliä, sitten mukava 15 astetta, nollakeliä, vähän pakkasta, paljon vettä, vähän lunta ja jäätä, 10 astetta, nollakeliä ja joulukuussa edelleen lämpöasteita, jonka takia satunnainen viiden asteen pakkanen tuntuu terveisiltä Siperiasta. Että mitä sitten puetaan, kun on oikeasti kylmä? No tänään heräsi uusi kysymys: onko 20 pakkasastetta muka oikeasti kylmä? Kyllähän ainakin Keski-Uudellamaalla ala-asteen pihalla painettiin vielä miinus 25 asteessa. Pelko siis pois: kyllä lapset ulkona pärjää! Mutta miten on vaunuissa makaavan kääpiön laita?

Uloshan oli lähdettävä, eikä pelkästään suodatinpussien vuoksi, vaan siksi, ettei ko. kääpiö hevillä eikä räpillä nukahtaisi päikkäreille omaan sänkyynsä, koska olisi jännästä uudesta päiväsaikaan tapahtuvasta nukutuskuviosta niin tohkeissaan, että unohtaisi olevansa väsynyt, mikä kuitenkin muistuisi varsin väkevästi erityisesti kanssaihmisten mieliin siinä vaiheessa, kun nukahtamista olisi odoteltu jonkin aikaa, ja kirkunan melutaso nousisi eksponentiaalisessa suhteessa siihen turhautumiseen, jonka itsesäätelyn ja -rauhoituskyvyn puute silmämääräisesti täydellisen uupuneessa pikkulapsessa aiheuttaa. Oletimme.

Illalla oksat näyttivät tältä.

Näin ollen puimme lapselle päälle seuraavaa: 1) kuiva vaippa 2) aluspaita ja sukkahousut 3) päällyspaita, sisähousut ja sukat 4) välihaalari 5) kahdet villasukat, tumput, rukkaset ja kypärämyssy 6) vanutopattu vaunuhaalari huppuineen 7) lampaantalja selän alla 8) lämpöpussi 9) pieni fleecepeitto pään alle ja taakse 10) iso fleecepeitto lämpöpussin ympärille 11) tuulensuojapeite 12) harso peittämään viimeinenkin kontakti ulkomaailmaan sekä luomaan hengityksen voimalla aavistuksen lämpimämpi ilmasto vaunun kuomun sisäpuolelle.

Äitikin veti ulkohousut verkkarien päälle ja sormikkaat omien hanskojensa alle, kärrytteli iloisesti toiseksi lähimpään kauppaan, nautiskeli pakkasen valkaisemista oksistoista ja siitä tekemisen meiningistä, jonka tällainen äärimmäisurheilu synnyttää. Nolosteli vähän sitä, että miinus kaksikymmentä astetta sai aikaan äärimmäisiä tunteita. Työnsi suodatinpussit ja lapsen kotiin ja salli puolisonsa nostaa vaunut tuulikaappiin.

Huomasi vasta sitten, että kaikki omat kengät jäivät vaunujen taakse tuulikaappiin, ja joutui hiihtämään naapuriin kellarin ovesta numeron 47 lenkkareissa, koska ne olivat ainoat, joihin ylettyi herättämättä lasta.

Follow my blog with Bloglovin

Lapsen ulkoilutusta pimeässä

Meni muuten sitten niin käsille viime talvi leikki-ikäisen äitinä: koska ei ollut lunta, vaan oli armottoman pimeää, ja oli pieni vauva ja kaikenlaiset rytmit vasta hakusessa, sälytin lapsenulkoilutusvastuun huonohkolla omallatunnolla päivähoitoihmisten vastuulle.

Veera jatkoi omassa kokopäiväryhmässään vieden joltain muulta paikan vielä jäätyään puolipäiväiseksi mun äitiysloman alettua lokakuun alussa. Anteeksi nyt vielä kerran tästä omasta tietämättömyydestäni johtuneesta, vastuuttomasta toiminnasta! Ihan vähän haluaisin kuitenkin vielä painottaa onnistuneen kommunikaation merkitystä vanhempien ja pk-henkilökunnan välillä: ilmoitin suunnitelmistani syksyn alussa ja sain ilokseni tiedon, että tyttö saa jatkaa talossa, vieläpä omassa ryhmässään, vaikka puolipäiväryhmäkin, johon hänen olin ymmärtänyt siirtyvän, oli olemassa. Tätä väärässä oloani ei koskaan korjattu, ja vasta myöhemmin olin aistivinani, että johtopäätökset ja toisen paikan haku minun olisi ilmeisesti pitänyt tehdä itse, koska tästä järjestelystä koitui sittenkin ylimääräistä vaivaa ainakin jollekin.

Ylimääräinen vaiva oli se, että kokopäiväryhmän siirryttyä päivälevolle Veera täytyi siirtää puolipäiväryhmän kanssa ulkoilemaan. Kiitokseni siitä, että tämä onnistui! Siten oletusulkoilumäärä arkena oli reilun puolen kilometrin mittainen siirtyminen kotoa tarhaan kävellen, oman ryhmän ulkoleikkiaika klo 10-11, ja puolipäiväryhmän ulkoilu klo 12.30 eteenpäin, sekä kävely kotiin. Pahimmillaan, kun oli oikein tyhmä ilma ja Kerttu söi vähän väliä, talosta ei poistuttu lainkaan yhden jälkeen! Jatkuvasti pientä säpinää elämäänsä kaipaavalle tytölle ei sitä kyllä ollut tarjolla. Olisi edes ollut lunta, niin se olisi mennyt vaikka ihan itsekseenkin pihalle, mutta eihän siellä pimeydessä kauheasti tekemistä olisi ollut edes kaverin kanssa. Vaikka taskulamppu onkin ihan loistava (sic) leikkikalu!


Olinpa siis onnellinen eilen, kun lumi tuli tännekin! Ja siitäkin olen koko ajan tosi onnellinen, että tytöt jo leikkivät yhdessä, ja vaikka eivät leikkisikään, niin täyttävät sen ihmisen kokoisen läsnäolokolon, jota ilman eivät näytä pärjäävän. Toki seisoskelin siellä vieressä valvovana silmänä, mutta - ja tämä se on hienoa - nyt mun ei tarvinut osallistua pulkkailuun, lumen kasaamiseen tai mihinkään muuhun puoli metriä alaviistosta ideoituun toimintaan, vaan ne oikeasti viihtyivät keskenään! Hurraa!

Follow my blog with Bloglovin

Määrätietoisuus on... jotain.

Sanoin tuossa taannoin, että joskus lapsi vaan vaistoaa sen, että yrität saada sen nukahtamaan mahdollisimman pian syystä tai toisesta, ja silloin se ei ainakaan nukahda. Kuten tänään:

Miina tuli meille suoraan eskarista, tytöt leikkivät yläkerrassa keskenään ihanasti sovussa ja siihen malliin, ettei tarvinut miettiä, pitäisikö käydä vahtimassa touhuja. Kertun kanssa oltiin jääty vähäksi aikaa ulos ottamaan tuntumaa sumuisen kosteaan ja saviseksi muuttuneeseen maahan (ai että se on onnessaan kun se huomaa voivansa ihan itse spurttailla kohti porttia tai mennä tökkimään keinuja!), ajatus oli, että sen jälkeen käytäisiin vielä sisällä pikku välipalalla ja painuttaisiin sitten vaunulenkille. Sen jälkeen tietysti äiti vetäisisi sohvalle makuuasentoon ja torkahtaisi vähän.

Ruokapöydässä meno oli sen sorttista, että tajusin vähän myöhästyneeni optimaalisesta nukutushetkestä: naisenalku pyrki jatkuvasti seisomaan syöttötuolissaan ja pisti jäntevästi vastaan kun yritin pitää huolta turvallisuusaspekteista, koska pelkkä sana ei kuulunut, ja kun pylly pysyi penkissä hetken verran, maitomukista kaadettiin söpöjä pikku viivoja, pilkkuja ja valtameriä pöydälle ja mandariinilohkon puolikkaita syljettiin kokeilumielessä leualle, käteen ja lattialle.

Siirryimme eteiseen pukemaan. Koska Kertun aktiiviulkoilu-ura on vasta aluillaan, vaihtopäällihanskat ovat edelleen varastolaatikossa, ja ne käytössä olevat olivat nyt tosi kuraiset. Ajattelin, että no, kyllä noissa lämpöasteissa pärjätään pelkillä tumpuillakin, että en nyt ala putsailemaan niitä rukkasia tässä välissä kun ihan äkkiä vaan nukutan sen kun se on jo ihan väsyksissä. Tuosta tätä katua alas ja seuraavaa takaisin, 15 minuuttia enintään, luultavasti nukahtaa jo neljän korttelin päästä, ja se onkin hyvä juttu, kun tuntuu vähän huonolta jättää kuusivuotiaat keskenään, vaikka eihän niillä nyt mitään hätää ole.

Olemme taittaneet matkaa portin ulkopuolella noin 10 metriä, kun tumppujen repiminen alkaa. Olin kuluneen kuukauden aikana unohtanut tämän huvin, koska päällihanskat rajoittavat upeasti hienomotorista toimintaa. Pysähdyn, otan vakavan ilmeen taistellakseni lapsen velmuutta vastaan ja sanon tylysti, ettei noin saa tehdä, ja vedän tumpun tiukasti hihan päälle.

Sisätiloissa se kyllä ihan ite laittaa
pipon päähän - ottaa toki poiskin,
mutta laittaa sitten takaisin.
Ja ottaa pois. Ja laittaa takaisin.

Kuten arvaatte, sama toistuu useaan kertaan. Otan kovat keinot käyttöön: jos ei pysy tumput kädessä, vien tutin! Huutohan siitä seuraa, vaikka tutti ei olekaan suussa, vaan paljaissa sormissa. Vien tumputkin! Laitan kaikki taskuun, enkä katso silmiin ollenkaan! Näin tiukka tilanne tämä on, ja minä muuten määrään! Ei yksivuotiaat päätä, otetaanko tumput kädestä vai ei!

Mutta nythän sillä jäätyy sormet. Eikä huutoa kestä kuunnella. Pysähdyn asentamaan tutin ja tumput. Kaikki hyvin toistaiseksi, ollaan kuitenkin jo yli oletetun puolivälin, joten käännyn vasemmalle, pelaan aikaa, ettei ehditä kotiin asti ennen simahdusta. Koira haukkuu tai lintu lentää, tai auto ajaa ohi, ja tyttö piristyy ja alkaa repiä tumppuja. Katso edellistä kappaletta. Äiti tuntee typerää ja voimatonta vihaa jotain kohtaan - ehkä itseään, kun jätti ne hanskat laittamatta, ja kun vielä meinaa hermostua, vaikka hyvin tietää, ettei tässä kohtaa auta kuin elää hetkessä ja tyytyä tilanteeseen. Voisi tietysti käydä kotona hakemassa ne hanskat, mutta siinä piilee tätäkin suuremman turhautumisen riski.

Lapsi havahtuu vielä kerran, teen vielä yhden ylimääräisen koukkauksen, ja juuri, kun ajatukseni alkavat valua itsesäälin suuntaan - "täällä kosteassa ilmassa työntelen näitä vaunuja vaikka olen nuhassa ja tosi väsynyt ja isot tytöt ovat keskenään kotona ja varmaan on kulunut jo hirveän kauan ja koko päivä menee ihan pilalle" - tajuan, että sen silmät ovat painuneet kiinni. Rytyytän isomman sepelin päältä jännityksen vallassa: onko se sittenkin hereillä, vai olisiko lopulta todella nukahtanut?

Ja olihan se! 40 minuuttia oli ehtinyt kulua, mutta kotona kaikki oli kunnossa. Sitä paitsi Kerttu oli nukahtanut varttia yli kaksi, niinkuin aina, olin vaan vissiin lähtenyt vähän hätäillen liikenteeseen.

Follow my blog with Bloglovin

Totuus lumesta

Viime perjantainahan siis satoi lunta, ja ai että olikin kaunista, kunnes se sitten suli pois.

Eilis- tai edellisaamuna - en mitenkään voi muistaa - työntelin vaunuja eskarista kotiin päin Kalevanpuiston kautta. Vastaan tulevat nuoret neidit R., jotka ovat nyt ekaluokkalaisia, mutta vielä viime vuonna Veeran tarhakavereita. Moikataan, ja kysäisen, tietävätkö neidit, mihin se lumi meni. Kenties jompi kumpi söi sen? Tytöt vakuuttavat yhdestä suusta, että kyllä, me syötiin kaikki lumi, ja yksi jättiläinen vielä auttoi. Vähän hihiteltiin päälle ja heipattiin.

Tänä aamuna tulin taas samaa reittiä, Kertun silmät lupsuivat jo vähän ja meinasin, että nyt ei jäädä juttelemaan. Toinen neiti R. kuitenkin lähestyi minua silmät vakavina. "Ei me kyl oikeesti syöty sitä lunta pois."

Nuoriso. Niihin voi luottaa.

Follow my blog with Bloglovin

Taianomainen torstaiaamu

Ihana aamu tänään: juu, Kerttu kyllä heräsi jo puoli seitsemältä, mutta koska se oli yöllä herättänyt mut vaan kerran parkaisemalla, varmaan itse nukkui kyllä koko ajan, mulla oli kovin levollinen ja rauhallinen olo. Jaksoin saman tien hoitaa tytön aamupuuhat ja sitten vähän hengailtiin.

Ärsyttävää muuten, kun iltaisin on niin tottunut siihen, että Kerttu hälyttää mut yläkertaan itseään rauhoittamaan tässä yhdentoista tienoilla viimeistään, ja nyt se ei enää sitä tee, niin tulee roikuttua tässä koneella vähän turhan pitkään, ja sitten onkin sen verran kierroksilla, ettei syvä uni tulekaan, kun lopulta pääsen vällyjen alle! Täytyykö tässä nyt kerta kaikkiaan alkaa kantaa vastuu omista valinnoistaan..?

Mulla on kello ollut elokuun puolivälistä soimassa klo 7.05 pommiin nukkumisen varalta. Täydellisessä maailmassa heräisin siis itse siihen aikaan levänneenä ja intoa puhkuen, pesisin, pukisin ja laittautuisin, ehkä lukisin lehdenkin, ennen kuin kävisin herättelemässä tytöt uuteen päivään puoli kahdeksalta, minkä jälkeen isompi tyttö pesisi, pukisi ja laittaisi itse itsensä sillä aikaa, kun minä hoitaisin pienemmän, ja sitten syötäisiin aamupala, puettaisiin ulkovaatteet ja oltaisiin ulkona klo 8.20 ja eskarin portin sisäpuolella puoli ysiltä. Oikeasti joko laitan kellon pois päältä paljon aikaisemmin, tai sitten käyn sammuttamassa sitä samalla, kun herätän Veeran, missä tapauksessa aikaa on niin paljon, että annan mukisematta television kääntyä lastenkanaville, mistä seuraa hypnoosi, joka hidastaa kaikkia aamutoimien osia ja sumentaa kuusivuotiaan kuulon. Samalla äidin hermo alkaa nykiä. Tämä on tiedossa, mutta äiti ei osaa ottaa opikseen.

Tänä aamuna Veera heräsi herätyskellon soittoon, petasi omasta aloitteestaan meidän kaikkien sängyt, tuli alakertaan naama unisena ja pyysi, että autan pukemaan, kun hän on niin väsynyt. Totta kai äiti auttaa pikkuiselleen päivävaatteet päälle - siis todellakaan en normaalisti tällaiseen taipuisi! Nyt vaan ei ollut kiire ja jotain hoidettavana ensin. Aamupalapöydässä ei tarvinut muistutella oman lautasen kohdalla pysymisestä, ja sormikkaatkin löytyivät itsestään. Naapurikorttelin Leo ilmestyi portille eskariin saatettavaksi juuri samaan aikaan kuin me ehdittiin kadulle, ja vaikka päästin lapset kulkemaan edellä, risteyksissä katsottiin autot ja pyörät talutettiin Rauhanpuiston yli.

Mulla ja Kertulla oli treffit Julius-serkun ja äitinsä kanssa kaupungilla vähän ennen puoli kymmentä, ja koska aurinko paistoi ja oli ihan kohtuullisen lämmintä, oli oikein kiva työnnellä vaunuja vähän pidemmän kaavan mukaan, Rauhanpuiston reunaa Luvian puistokadun reunan pyörätielle, ja siitä Otavankatua ylöspäin. Raatihuoneen puisto, voi herranjestas! Eihän näin kauniita miljöitä ole missään! Ehdin vielä rantaan asti, ennen kuin täytyi kääntyä kävelykadulle päin. Kerttukin ehti ottaa hyvät aamutorkut, niin että jaksoi olla ihmisiksi kahvilassa ja sitten vielä leffassa. Taisi olla mun viimeinen kerta tuota lajia elokuvaelämystä, joten imin mielikuvaa muistiini oikein kunnolla... Salin rappuset ja naapurikatsojan lelut ja vesipullo kiinnostivat tytärtä enemmän.

Leffa oli hyvä, sen lopussa Kerttu jo hieroi silmiään, ja parin korttelin jälkeen se jo nukkui. Mummu oli käynyt hakemassa Veeran, joten suuntasin mummulaan, paranneltiin siellä vähän maailmaa ja suunniteltiin näköesteistutuksia ennen kuin jatkettiin matkaa kotiin. Ja Kerttu nukkui koko ajan ulkona kauniissa syysilmassa. Olipa ihanaa! Tämän päivän talletan muistiin, ja pyörittelen sitä hölmö hymy naamallani kun tarvitsen pakoa talvisista työviikoista.

Follow my blog with Bloglovin

Syysloma!

Tajusin vasta eilen illalla ihan oikeasti, että ensi viikko on mullakin lomaa: koska ensi viikolla ei ole esikoulua, me emme automaattisesti lähde ulos ovesta kello 8.20, eikä siis Veeraa tarvitse herättää viimeistään puoli kahdeksalta, vaikka se jostain kummallisesta syystä nukkuisikin niin pitkään. Ja vaikka pikkunaiset heräisivätkin seitsemältä, aamulla voidaan rauhassa lököillä siihen asti, kun Kertun virta loppuu. On ihanaa, että Veera on jo niin vanha, että tiedän sen pärjäävän itsekseen sen aikaa, kun käyn nukuttamassa Kertun vaunuihin, ettei tarvitse aina kahta lasta järjestää samaan aikaan ulos ovesta!

Nyt on kengät jalassa!

Ehkä ensi viikolla tulee puistoiltuakin sitten pitkästä aikaa vähän tiheämmin. Touhussa on nyt ihan uusi ulottuvuus, kun molemmat tytöt voi päästää irti eikä äidin tarvitse valita asemiaan niinkuin aasin kahden heinäkasan välissä, niin kuin silloin, kun Kerttu oli sijoitettuna vaunuihin ja vaati joko katsekontaktia tai tiettyä ärsykkeettömyyttä, jottei uni herkässä vaiheessa häiriintyisi. Tavallaan on ollut äärettömän hienoa, että naapuriin muutti Veeran ikäinen tyttö, koska leikkikaveri ei ole kaukana, mutta samalla sitä on itse passivoitunut kauheasti... Lapsi ilmoittaa haluavansa ulos, kysyy, voiko mennä hakemaan kaveria leikkimään, saa luvan, pukee päälleen ja painuu pihalle, eikä minun tarvitse kuin katsoa, että varustus on sään mukainen, ennenkuin selitän itselleni, ettei konttaavan vauvan kanssa kannata lähteä hiekkaa ja ruohoa syömään, ja että muutenkin niin väsyttää tai jotain, että kyllä nyt on ihana vaan nauttia tästä yksilapsisesta tilanteesta.

Loman kunniaksi (no ei nyt sentään, mutta kenties viikonlopun kruunuksi) puolisoni järjesti meille oikein kunnon parisuhdetyöleirin: mummu aamulla lastenvahdiksi Kertun aamu-unien aikaan, ja me mummulan vinttiä tyhjentämään roskalavalle. Tämä toiminta siis liittyy hitaasti mutta varmasti etenevään remontti- ja muuttoprojektiin, josta ehkä jonain päivänä on jotain kerrottavaakin... Vintin tyhjennys ei ehkä kuulosta parhaalta lauantai-aamuohjelmalta, mutta kyllä oli hienoa! En tiedä, onko tämä joka huushollissa samanlaista, mutta fyysinen riuhtominen yhteisen tavoitteen eteen saa mut jotenkin hyrisemään kiintymystä tohon mieheen: siinä niinkun oikeasti toimitaan parina, kun toinen kerää yksiä tavaroita kasaan ja toinen kantaa niitä juttuja, mihin vain sen syliväli riittää, ja sitten heitellään kamaa ikkunasta alas ja pyyhitään hikeä, öristään välissä jotain toiselle ja lopulta todetaan, että oltiinpa tehokkaita, hyvä me! Et niinku me ollaan Me. Ihanaa.

Sitä paitsi fyysinen riuhtominen ihan muutenkin tekee ihmiselle hyvää! Olen käynyt tässä syksyn mittaan kyllä flamencotunneilla, mutta tällä harrastuneisuuden tasolla se on enemmän aivo- kuin lihasjumppaa, kun on niin kovasti keskityttävä siihen, että oikea raaja liikkuu suunnilleen oikein päin, ettei liikkeistä pysty ottamaan kaikkea irti. Perjantaiaamupäivisin pääsen Johanna Jokisen äiti-vauva-joogaan, mikä on mielettömän hienoa, koska jostain syystä yksin kotona ei tule mieleenkään, että kroppaa voisi väännellä eri suuntiin niin, ettei alaselkä ja niskat kolottaisi. Mutta muuten mun liikunta on vaunujen työntelyä suhteellisen rauhalliseen tahtiin, ja nyt kun tänään pääsi paiskomaan ja kantamaan, sitä ikään kuin huomasi olevansa ihan eri palikoista rakennettu kuin tavallisena päivänä!

Sen jälkeen saattoi sitten hyvällä omallatunnolla tarjota kahvia ja kakkua Kaksplussan Sagalle, joka tuli avaamaan Kertun synttärikauden ja samalla lopettamaan yhden kauden: viimeinen Maailmaan-haastattelu on nyt tehty. Yllättäen tuli oikein haikea olo! Muuten päivät kuitenkin tässä seuraa toisiaan, mutta tämä oli eka kerta, kun tuli pysähdyttyä miettimään, että vauvavuosi on ihan oikeasti aika lailla tässä.

Puistotreffit pikku tihkussa

Oltiin sovittu värikylpykaveri-Onnin kanssa alustavasti, että mennään vähän ulkoilemaan Nortamonpuistoon aamupäivällä, ja vaikka vettä tihkuttelikin aamulla, niin viestiteltiin äitien kesken sen verran, että päätettiin uhmata säätä.

Täytyi tarkistaa puiston nimi, puhekielellä se on "se puisto siin teatterin takana", ja on nyt pakko mainostaa tätä superhienoa sivustoa, josta löytyy muutkin ulkoilupaikat Porissa.

Jos yksi kuva nyt sitten...

Veera viedään aamuisin eskariin puoli yhdeksäksi, ja Kertun rytmi on muotoutunut sen mukaisesti niin, että uni tulee näppärästi samalla reissulla, samoilla pukemisilla siis. Vaikka tässä jollain viikolla aamupäikkärit kestivät enää puolisen tuntia, ja kuvittelin, että ehkä tässä ollaan siirtymässä yksiin päiväuniin, niin sittemmin palattiin taas 1,5-2 tunnin aamunokosiin ja toisiin iltapäivän puolella. No niin, tämän huomioon ottaen olin siis tosi näppärä ja puin lapselle pehmeämmän ja topatumman vaunuhaalarin sijaan erilliset lämpöiset kerrokset ja vedenkestävän vehkeet jo kahdeksan jälkeen ulos lähtiessämme.

Tyttö veti sikeitä ja äiti lueskeli lehteä ja surffaili hetken, kunnes huomasi, että olisi jo hyvä lähteä. Aina tässä kohtaa sitä sitten miettii, että miksen heittänyt kassiin mukana tarvittavia juttuja silloin, kun ekan kerran sitä ajattelin, koska nyt täytyy pohtia sitten uudestaan... No, puhdas lusikka siellä jo oli, jos vielä jonkun välipalapurnukan heitän mukaan niin hyvä on.

On siellä joku!

Ulos ovesta ja vaununaisasta kiinni, olisi Kerttu saanut nukkua vielä hetken, mutta ei haittaa vaikka heräsikin. Viimevuotinen ruska oli ihan omaa luokkaansa, mutta kyllä nytkin on niin kaunista! Voisi napsia kuvia koko ajan, mutta kuinka montaa otosta sitä sitten jaksaa katsella, nautitaan livenä nyt kun se on mahdollista.

Ja sitten juurikin suunnilleen tällä kohtaa, kun ei enää kannattanut kääntyä kotiin päin, hoksasin, mitä unohtui ottaa mukaan: saappaat... Kerttu kävelee sisällä pidempiäkin matkoja, mutta ei ole vielä keksinyt, miten noustaan seisomaan ilman tukea. Kengätkin on tähän asti olleet suurinpiirtein tuulensuojana, jos on pyöräilty tai kärrytelty jossain, mutta nyt olin juuri saanut facebookin paikalliselta lastenkirppikseltä hankittua sopivat saappaat ja talvikengät, että päästäisiin treenailemaan kävelyä myös ulkona.

Pystyykö muu kuin kotiäitihenkilö ymmärtämään sen tunteen, minkä tämä unohduksen tajuaminen aiheuttaa?! Onneksi se menee äkkiä ohi, mutta kyllä itsensä voi aika hölmöksi tuntea tämmöisenkin asian takia :) Onnin äitikään ei sitten sosiaalitoimeen ilmoittanut, vaikka päästin lapsen möyrimään maahan ilman suojajalkineita, ja villasukistakin lähti hiekka kuivuttuaan irti ihan hienosti.