23 yötä jouluun

Oi miten olikaan onnistunut viikonloppu! Kun koko alkuviikon energiatasot olivat nuhanenien vuoksi jossain lattianrajan villakoirien varpaiden tasolla, enkä jaksanut hoitaa mitään niistä tonttuiluista, joita olin kuvitellut hoitavani, niin nyt ollaan taas ihan tehtävälistan tasalla taas. 

Jouluvalot ripustelin pihaan jo kai pari viikkoa sitten, ja ehdin kertaalleen vaihtaa niiden paikkaakin, koska jostain syystä meidän ulkopistorasioissa on kaksi possunkärsää vierekkäin, ja jos toiseen liittää sellaisen melkoisen ison ulkona käytettävän pistokkeen (jolla on toki se sellainen tyyppikirjain ja -numeroyhdistelmä, jonka nimeä en tiedä), niin siihen toiseen ei sitten mahdukaan mitään muuta. Auton lämppärin ajastin vei nyt sitten funktionalisuudessaan voiton kuistin viereisen pistorasian käytössä, ja jouluvalot siirtyivät piharivin seinälle. Se onkin ihan kiva juttu, koska kuten yleisö huomautti, eihän me itse oltaisi niitä siitä kuistilta edes nähty! Itse kuitenkin kaipaan valoja kuistillekin, joten sain lauantaina käytyä siellä uudessa kauppakeskuksessa siinä yhdessä sekatavarakaupassa, josta ostin paristokäyttöisen ulkovalosarjan. Se on vielä ripustamatta, mutta eiköhän sen tässä ehdi.

Ihana joulupöhinä saatiin aikaiseksi, kun kaadoin askarteluvehkeet keittiön pöydälle ja aloin toteuttaa itseäni kiiltokuvien, kartongin, liiman ja saksien voimin. Yritin ensin puhua pienempää isoa tyttöä mukaan touhuun, mutta se alkoi heti esittää jotain omia ideoitaan, jotka mun oli pakko ampua alas: "Eikun näistä ei nyt tehdä mitään laatikoita tai lahjapakkauksia, kun tää on mun projekti ja tässä edetään mun suunnitelman mukaan." Paha äiti. Lapsi lähti paikalta niskojaan nakellen, mutta isoin sisko oli paremmin samalla aaltopituudella ja hoksasi ja hyväksyi heti mun ajatuksen. Hetken päästä se toinenkin tuli hyväntuulisena mukaan touhuamaan.

Seuraavaksi roudasin vintistä joulukoristeet. Nytkään ei tarvinut kuin vähän kantta raottaa, niin apujoukot olivat valmiudessa. Koristelun suhteen en yritäkään pitää pintaani: olisi joulumieli kaukana, jos alkaisin pomottamaan näitä luovia ja toteutusintoisia nuorison edustajia. Neuvottelemalla päästiin parissa kohdassa eteenpäin, ja onneksi tuolla vanhemmalla on niin paljon silmää, että se ehtii suitsia nuoremman kuorruttelutarvetta. Ei ole nyt ikkuntalunta, siirtokuvia, kartonkisia koristeita ja tähtösiä päällekäin. Ainakaan ihan joka ikkunassa.

Muistettiin Jouluradiokin, ihanaa.

Sain myös vähän perattua joululehti ja -reseptikasaa. Tosiasiahan on se, ettei lehdistä kuitenkaan koskaan käytä kuin niitä reseptejä, joita niistä on silloin tuoreeltaan kokeillut, koska muistaa, että "siinä yhdessä lehdessähän oli se yksi juttu", ja muut minä ainakin googlaan. Tuli siis siivottuakin samalla. Ja olin niin ovela, että kirjoitin niitä käytössä olevia reseptejä hyväksyessäni saman tien puutelistaa perusleivontatarvikkeista, joiden tiesin tai epäilin ja tarkastin olevan vähissä tai lopussa, ja laitoin listan jääkaapin oveen. Siitä nappaan sen sitten jonain päivänä mukaan kun menen kauppaan. Jos muistan.

Tämän lisäksi pääsin glögilasillisen ääreen ystävän kanssa, ja sunnuntaiaamuna sain nukkua suorastaan syntisen pitkään, ihan puoli yhdeksään asti, kun Mies otti ohjat käsiinsä ja nappasi aamumetelöinnin aloittaneen kääpiön mukaansa alakertaan. Kylläpä oli hienoa!

Follow my blog with Bloglovin

Kohti parempaa maailmaa

Raha on vaihdon väline. Ei muuta.

Idealismin puute. Jotain sen suuntaista ajattelin otsikoksi, kun podin tässä jotain yhteiskunnallista tuskaa. Että kun tässä maassa tällä hetkellä on asiat aika pielessä, vuoden sisällä ei enää kukaan ole kehdannut sanoa hyvinvointivaltiosta mitään, ollaan vaan otsa rypyssä huolissaan omasta osabudjetista eikä oteta vastuuta kokonaisuudesta ja toivotaan, että jos tarpeeksi touhuillaan, niin muutkin uskoo, että on ihan hyvä juttu jo se, että otetaan tänä vuonna vähemmän velkaa kuin viime vuonna. Läppänähän mekin heitetään, että oli tosi hyvä ostosreissu, kun kaikki oli alennuksessa, niin tuli ainakin x euroa säästöä - vaikka rahaa kuitenkin meni yhteensä 2x euroa. Mutta itseironia ei vaan luonnistu kaikilta. Eikä kanssaihmisten älyn aliarvioinnin peittäminen.

Jotenkin olen kovasti ihannoinut 50-60-lukujen idealismia, sitä sodanjälkeistä ajatusmaailmaa, josta en tietenkään itse tiedä mitään oikeasti. Silloinkin tässä maassa oli rikkaita ja oli köyhiä, mutta kun päätettiin yhteisistä asioista, ihmisten tilanteista oltiin avoimesti tietoisia, tai kiinnostuneita, uskon. Ja tietysti järjestelmä oli yksinkertaisempi, kun sitä vasta rakennettiin. Kaiken päätöksenteon taustalla oli "ideologinen liima", äskettäistä välivaalivääntelyä lainatakseni, nimittäin ihmisestä huolehtiminen. Varmasti oli silloinkin piiloagendoja! Mutta ei olisi tämänhetkisiä sotesolmuja tai kutistettavia kouluverkkoja tai muita julkisen talouden rahareikiä, jos ei aikanaan olisi poliittisella tasolla kehdattu pohtia ja toteuttaa sitä, mitä suomalainen ihminen tai perhe tarvitsee voidakseen hyvin.

Nyt ei asioista päättävillä tahoilla ole tuntumaa siihen, miten eri sosiaalisissa tilanteissa elävien arki sujuu, eikä niin paljoa viitseliäisyyttä, että otettaisiin selvää, eikä vaan oletettaisi. Meitä ei kaikkia ole muovailtu samanlaisiksi, eikä jokaisesta ole tullut renessanssiajan taideteosta, vaikka olisikin ihanaa ajatella niin. Tosiasia on, että toisia meistä on autettava enemmän kuin toisia, fyysisesti tai älyllisesti, ja se vaan kuuluu tähän ihmisyyteen. Jossain välissä se ihmisaspekti muuttui raha-aspektiksi, ja politiikka muuttui yhteiskunnallisten asioiden hoitamisesta numeroiden pyörittelyksi.

Ja hei, minä olen saanut palkkani teidän verovaroistanne jo vuodesta 2004. Aika monenlaisia ihmisiä on minullakin työkavereina ja esimiehinä ollut.

Mutta sitten tajusin. Ehkäpä onkin niin, että nyt ollaan siinä pohjamudassa, josta suunta on vain ylöspäin. Se, mitä media pitää näkyvillä, on eri asia kuin se, mitä oikeat ihmiset ajattelevat. Valitettavasti osa valtuutetuista ja edustajista lienee silti myös sitä porukkaa, joka keskittyy toissijaisuuksiin pystymättä laajentamaan näkökantaansa. Vaikka toimittajien on muka pakko kilpailla sosiaalisen median kanssa kiinnostavuudesta eli julkaista omia söpöjä kuvainnollisia kissavideoitaan huolellisesti taustoitetun tiedonvälityksen sijaan, omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä tässä suurin osa meistä kuitenkin on. Minusta on aika ihanaa, että ihmiset ottavat kantaa tasa-arvon puolesta, koskee se sitten avioliiton solmimisoikeutta tai oikeutta kävellä turvallisesti kadulla, ja ymmärtävät ihan maalaisjärjellä, että ennakoiva inhimillinen apu on tehokkaampaa kuin syntymään päässeiden ongelmien byrokraattiset ratkaisemisyritykset, myös taloudellisesti, vaikka sen pitäisikin olla sivuseikka.

Perustuloa mietin. Monen ihmisen hyvinvointia lisäisi se, ettei tarvitsisi tuntea itseään tyhmäksi ja arvottomaksi: ettei sosiaalisia etuuksia tarvitsisi hakea erilaisilla lomakkeilla eri paikoista - minäkään en muuten älykkäänä henkilönä täysin varmasti ymmärrä esimerkiksi Kelan lomakkeita, koska en tunne taustaprosesseja niin hyvin, että osaisin päätellä, mitä tietoa kentissä haetaan - ja ennen kaikkea se, ettei tarvitsisi pelätä, että töiden tekeminen tulisi niin kalliiksi etuuksien poistumisineen, että olisikin vain parempi tyytyä olemaan yrittämättä. Mitään. Ihan oikeasti tämä nykyinen systeemi on järjettömän armoton ja epäreilu liukumäki. Ongelma taitaa olla se, että byrokratian voivat purkaa vain ne ihmiset, jotka itse saavat siitä elantonsa, ja joiden intresseihin ei kyllä sovi ottaa sitä riskiä, että joutuisikin itse siihen liukumäkeen. Mutta ehkä se idealismi siellä virastoissa ja ministeriöissäkin sittenkin vielä nostaa päätään..?

Follow my blog with Bloglovin

Määrätietoisuus on... jotain.

Sanoin tuossa taannoin, että joskus lapsi vaan vaistoaa sen, että yrität saada sen nukahtamaan mahdollisimman pian syystä tai toisesta, ja silloin se ei ainakaan nukahda. Kuten tänään:

Miina tuli meille suoraan eskarista, tytöt leikkivät yläkerrassa keskenään ihanasti sovussa ja siihen malliin, ettei tarvinut miettiä, pitäisikö käydä vahtimassa touhuja. Kertun kanssa oltiin jääty vähäksi aikaa ulos ottamaan tuntumaa sumuisen kosteaan ja saviseksi muuttuneeseen maahan (ai että se on onnessaan kun se huomaa voivansa ihan itse spurttailla kohti porttia tai mennä tökkimään keinuja!), ajatus oli, että sen jälkeen käytäisiin vielä sisällä pikku välipalalla ja painuttaisiin sitten vaunulenkille. Sen jälkeen tietysti äiti vetäisisi sohvalle makuuasentoon ja torkahtaisi vähän.

Ruokapöydässä meno oli sen sorttista, että tajusin vähän myöhästyneeni optimaalisesta nukutushetkestä: naisenalku pyrki jatkuvasti seisomaan syöttötuolissaan ja pisti jäntevästi vastaan kun yritin pitää huolta turvallisuusaspekteista, koska pelkkä sana ei kuulunut, ja kun pylly pysyi penkissä hetken verran, maitomukista kaadettiin söpöjä pikku viivoja, pilkkuja ja valtameriä pöydälle ja mandariinilohkon puolikkaita syljettiin kokeilumielessä leualle, käteen ja lattialle.

Siirryimme eteiseen pukemaan. Koska Kertun aktiiviulkoilu-ura on vasta aluillaan, vaihtopäällihanskat ovat edelleen varastolaatikossa, ja ne käytössä olevat olivat nyt tosi kuraiset. Ajattelin, että no, kyllä noissa lämpöasteissa pärjätään pelkillä tumpuillakin, että en nyt ala putsailemaan niitä rukkasia tässä välissä kun ihan äkkiä vaan nukutan sen kun se on jo ihan väsyksissä. Tuosta tätä katua alas ja seuraavaa takaisin, 15 minuuttia enintään, luultavasti nukahtaa jo neljän korttelin päästä, ja se onkin hyvä juttu, kun tuntuu vähän huonolta jättää kuusivuotiaat keskenään, vaikka eihän niillä nyt mitään hätää ole.

Olemme taittaneet matkaa portin ulkopuolella noin 10 metriä, kun tumppujen repiminen alkaa. Olin kuluneen kuukauden aikana unohtanut tämän huvin, koska päällihanskat rajoittavat upeasti hienomotorista toimintaa. Pysähdyn, otan vakavan ilmeen taistellakseni lapsen velmuutta vastaan ja sanon tylysti, ettei noin saa tehdä, ja vedän tumpun tiukasti hihan päälle.

Sisätiloissa se kyllä ihan ite laittaa
pipon päähän - ottaa toki poiskin,
mutta laittaa sitten takaisin.
Ja ottaa pois. Ja laittaa takaisin.

Kuten arvaatte, sama toistuu useaan kertaan. Otan kovat keinot käyttöön: jos ei pysy tumput kädessä, vien tutin! Huutohan siitä seuraa, vaikka tutti ei olekaan suussa, vaan paljaissa sormissa. Vien tumputkin! Laitan kaikki taskuun, enkä katso silmiin ollenkaan! Näin tiukka tilanne tämä on, ja minä muuten määrään! Ei yksivuotiaat päätä, otetaanko tumput kädestä vai ei!

Mutta nythän sillä jäätyy sormet. Eikä huutoa kestä kuunnella. Pysähdyn asentamaan tutin ja tumput. Kaikki hyvin toistaiseksi, ollaan kuitenkin jo yli oletetun puolivälin, joten käännyn vasemmalle, pelaan aikaa, ettei ehditä kotiin asti ennen simahdusta. Koira haukkuu tai lintu lentää, tai auto ajaa ohi, ja tyttö piristyy ja alkaa repiä tumppuja. Katso edellistä kappaletta. Äiti tuntee typerää ja voimatonta vihaa jotain kohtaan - ehkä itseään, kun jätti ne hanskat laittamatta, ja kun vielä meinaa hermostua, vaikka hyvin tietää, ettei tässä kohtaa auta kuin elää hetkessä ja tyytyä tilanteeseen. Voisi tietysti käydä kotona hakemassa ne hanskat, mutta siinä piilee tätäkin suuremman turhautumisen riski.

Lapsi havahtuu vielä kerran, teen vielä yhden ylimääräisen koukkauksen, ja juuri, kun ajatukseni alkavat valua itsesäälin suuntaan - "täällä kosteassa ilmassa työntelen näitä vaunuja vaikka olen nuhassa ja tosi väsynyt ja isot tytöt ovat keskenään kotona ja varmaan on kulunut jo hirveän kauan ja koko päivä menee ihan pilalle" - tajuan, että sen silmät ovat painuneet kiinni. Rytyytän isomman sepelin päältä jännityksen vallassa: onko se sittenkin hereillä, vai olisiko lopulta todella nukahtanut?

Ja olihan se! 40 minuuttia oli ehtinyt kulua, mutta kotona kaikki oli kunnossa. Sitä paitsi Kerttu oli nukahtanut varttia yli kaksi, niinkuin aina, olin vaan vissiin lähtenyt vähän hätäillen liikenteeseen.

Follow my blog with Bloglovin

Voi räkä

Ensimmäisinä tarhavuosina, kun hoito aukesi klo 7.00 ja juna lähti klo 7.13, sain jättää Veeran hoitotädin syliin ulkovaatteissaan, siis todellakin vaan marssin ovesta sisään, pussasin lapsen, siirsin sen hoitajalle ja toivotin kivaa päivää - onneksi lapsi on reipasta sorttia! Äidin aamut sen sijaan olivat vähän alavireisiä. Nyt en missään nimessä jätä Veeraa aamuisin eskarin portille, kun ei kerran ole kiire mihinkään, vaan seuraan vaunujen kanssa, kun tytär tervehtii henkilökunnan edustajan kädestä pitäen ja menee hakemaan korista heijastinliivin. Autan jopa sen pukemisessa. Sen jälkeen olen antanut Veeran työntää vaunut puiston puoleiselle portille, sitten halataan ja pussataan ja sanotaan moit, ja sitten siirryn aidan toiselle puolelle kallistamaan Kertun nukahtamisasentoon.

Meillähän siis pussaillaan niinkuin ei esi-isät ja -äidit olisi koskaan tuolta etelämpää lähteneet jurottamaan tänne kylmyyteen, joten totta kai Veerakin antaa Kertulle lähtöpusut ja -halaukset sinne vaunuihin haalarien ja pipojen sekaan. Ja totta kai se, että Veera saa työntää vaunuja, kerää helposti viereen kaikki kaverit apumoottoreiksi. Sen sallin ihan hiukan jännittäen, mutta sitten, kun totta kai kaikki ne kuusi päätä alkoivat ängetä pusuttelemaan Kerttua, peli oli vihellettävä poikki. En ollenkaan ole pöpökammoinen, ne kuuluvat elämään, mutta ei niitä nyt varta vasten lähdetä keräilemään!

Ollaan aika perusterveitä, kuivaan ihoon liittyvää ongelmaa löytyy ja sitten nämä normaalit flunssat nyt sairastetaan, niin että kauheasti ei valittamista ole. Siksi tuntuu nyt siltä, että onpas annosteltu isolla kauhalla tätä sorttia, kun ensin oli se rokotuksen jälkeisnuha (joka kyllä meni ohi tosi nopeasti eikä tietenkään levinnyt kehenkään), ja nyt sitten uusi nuha, joka on sotkenut jo kolme yötä - juuri kun ehdin tottua yli kuuden tunnin keskeytymättömään uneen - ja tarttui vielä minuunkin! En muista, milloin olen viimeksi ollut näin tukkoinen. 

Tämäkin joenrantaidylli on
meiltä kivenheiton päässä.

Olin jo keväällä merkinnyt kalenteriin kaupunginosayhdistyksen vuosikokouksen, jotta vihdoin saisin aikaiseksi mennä katsomaan, minkälainen jengi täällä touhuaa. Se oli eilen, mutta en kyllä jaksanut lähteä esittämään täyskuntoista, harmi. Särkylääkettä ja leipää oli kuitenkin haettava, ja vähän noustava sohvalta, joten laitoin kunnolla päälle ja kipaisin apteekin kautta toiseen lähikauppaan, sattumalta siitä kokouspaikkana toimivan koulun ohi. Ja ohhoh. Käppärän koulu on kaupunginosayhdistyksen kauimmaisesta maantieteellisestä rajasta kenties yli kilometrin päässä. Piha oli täynnä autoja. Kai joku sitten tuli suoraan töistä, jostain kauempaa..?

Tietenkin meilläkin on auto: Pori ei kuulu Suomen metropolialueeseen, jossa on mahdollista kulkea joustavasti joukkoliikenteeseen turvautuen omia vaihtoehtojaan rajaamatta. Olen kuitenkin lapsesta asti edustanut sellaista näkökantaa, että vasta, jos kävellen tai pyörällä ei pääse, mietitään muita vaihtoehtoja, ja silloinkin mielellään junaa tai bussia. Yksityisautoilu on kallista, se saastuttaa, se eristää ihmisen ympäristöstään, eikä kaupunkialueella ole edes erityisen kätevää, jos liikennevaloissa istumiseen ja parkkipaikan hakemiseen kuluu aikaa. Minusta yksi parhaita puolia tässä meidän kaupunginosassamme on se, että se on reilun kilometrin päässä tämän pienen kaupungin keskipisteestä, eli kaikki olennainen on kävelymatkan päässä. Myös Käppärän koulu.

En siis vissiin ollut kuitenkaan kauhean sairas, kun jaksoin niin kohkautua.

Follow my blog with Bloglovin

Plussan puolella

Lähtökohdat päivälle eivät olleet parhaat mahdolliset: pienempi lapsi herätti minut räkä poskella, nenän pielissä ja leuassa kahtakymmentä yli viisi eikä nukahtanut enää uudelleen nenänpyyhkimisoperaation piristämänä, ja kun pari tuntia myöhemmin menimme herättelemään isompaa lasta, tämä tervehti äitiään purskahtamalla itkuun, toivoen olevansa edelleen mummulassa yökyläilemässä eikä meidän kanssa kotona lainkaan.

Tästä huolimatta, säätilaa mukaillen, päivä pysyi positiivisella tolalla (ja ei, mitään testejä ei tehty, ehkäisy on hanskassa).

1) Aikaisen herätyksen turvin ehdin ripustamaan pyykit jo aikaisin aamulla, kun Kerttu hengaili isänsä kanssa, mikä oli paljon mukavampaa kuin ripustella niitä lapsen päiväunien eli äidin oman ajan aikana tai muistaa pyykit vasta lapsen herättyä, ottaa se mukaan alakertaan ja syöksyillä pyykkitelineiden ja portaiden väliä päivystysreissun välttämiseksi.

2) Ehdin kauppareissulta kotiin jo ennen puolta kymmentä, ja muistin vihdoinkin ostaa myös hoitoainetta! Olen päättänyt kannattaa suomalaista työtä ja ostan XZ-shampoota ja -hoitoainetta, joilla kuontaloni pysyy oikein hyvässä kunnossa, mutta erityisesti tykkään siitä, että niiden kyljessä vinkataan, miltä ne tuoksuvat. Paitsi minusta suklaa-vanilja ei tuoksu suklaa-vaniljalta. Nyt ostin mustaherukkaa. Natsaa kivasti omenashampoon kanssa.

3) Sain myös tyhjennettyä tiskikoneen heti lehden luettuani. Tämäkin on helpompaa yksin kuin yksivuotiaan auliilla avustuksella. Vaikka zombimieleni kuvitteli tehtävän vievän puoli ikuisuutta, se hoituikin viidessä minuutissa. Tämä mahdollisti sen, että tunsin käsissäni olevan hurjasti ylimääräistä aikaa, jollon vihdoinkin printtasin sen yhden lomakkeen, jota olen ollut lähettämässä jo jonkin aikaa. Voitto!

Perunaa, porkkanaa, palsternakkaa ja punajuurta,
ruusukaalia, sipulia ja kanaa,
öljyä, hunajaa, suolaa ja pippuria.
Uuniin kypsymään, fetajuustoa lisukkeeksi.
Hyvää tuli.

4) Iltapäivällä sain nauttia oikeasti hämmentävän upeista koreografioista, joita kasvupyrähtänyt kuusivuotias taikoi hallitummilla raajoillaan. Vähän ajan päästä siitä tajusin todella, että hyvänen aika, ensi vuonna tähän aikaan se on koululainen! Joku tärähti sisällä: onhan ekaluokkalainen vielä tosi pieni, mutta onpa aika kulunut äkkiä. Menin vielä ihmettelemään sitä ääneen: "Voi että, sähän meet ens vuonna jo kouluun!" "Nii, mitä sitte?"

5) Illemmalla kuorin ja pilkoin juureksia ja hämmennyin, kun huomasin noin toista kertaa syksyn aikana, ettei kukaan käynyt roikkumassa lahkeessa, vaikka seisoskelin keittiössä varmaan parikymmentä minuuttia. Sama on tapahtunut siis jo aiemmin, mutta sen jälkeen taas pitkään aikaan ei. Olisiko tämä maistiaista uudenlaisesta elämästä?

Follow my blog with Bloglovin

Rajauksia

Elävä muistikuva 11 vuoden takaa: katselen ikkunasta harmaassa talvisäässä lastenvaunuja työntävää naista ja mietin, ettei ehkä olisi ollenkaan hassumpaa olla äitiyslomalla, koska olisi tosi kiva voida katsoa vaikka leffoja hyvällä omallatunnolla päivät pitkät (kun siinä elämäntilanteessa en voinut, kun piti tehdä gradua).

Sitten minusta tuli vanhempi.

Äidiksi kasvetaan omat rajat löytämällä. Ihan sama minkälaisia kokemuksia ja haasteita tähän elämänvaiheeseen mennessä on kohdannut, ei mikään muu tapahtuma tai niiden sarja kulje niin johdonmukaisesti rakkauden, kivun ja vaikeuden kautta äärimmäisyyteen venyen ja palaudu taas rakkauteen. Raskaus ja synnytys ovat vasta alkua, ja helpommin noviisinkin käsitettävissä, koska ne ovat enemmän fyysisiä, vaikka myös henkisiä kokemuksia.

Ihan pienen vauvan kanssa fyysisyys jatkuu, mutta kiertyy jo enemmän henkiselle puolelle: kuinka väsyneenä pystyt toimimaan, kuinka kauan jaksat kuunnella itkua, kuinka paljon kestät epävarmuutta ja osaatko pyytää apua, kun sinä olet se ihminen, joka on ensimmäistä kertaa eniten vastuussa jostain toisesta ihmisestä ja ihan todella myös sen hengestä?

Kun lapsi lähtee liikkeelle ja alkaa aktiivisesti toteuttaa omia päähänpistojaan, fyysiset rajat näyttäytyvät siinä, miten nopeasti pystyt reagoimaan, juoksemaan, nappaamaan kiinni, mutta hellästi. Henkisellä puolella pitäisi pystyä siirtymään jo älyllisemmälle tasolle: mitkä asiat kielletään - ja mitä vaaditaan! - absoluuttisesti, milloin on kyse mukavuudesta, milloin sopivuudesta? Oikeasti ne päätökset eivät koske lapsen rajoja, vaan omiasi, sitä, miten itse koet maailman ja oman paikkasi siinä. Samalla opetat vahingossa lapsellesi ihmisen arvon, vieläpä järkyttävän pysyvästi. Jos vastuun ymmärtää, se hirvittää, mutta se on onneksi, koska silloin osaat ajatella asiaa ja ehkä pysyä johdonmukaisena. Tätä sanotaan kasvattamiseksi, ja se on vanhemman vastuu.

Sosiaalisen rajanvedon tapahtumapaikka tältä viikolta.

Tässä vaiheessa, jos ja kun taaperon vanhemmuus luonnistuu, sitä jo onnittelee itseään, kun on löytänyt oman tapansa olla vanhempi, ja aikuinen, ja voi nyökytellä tyytyväisenä, että näin tehdään meillä.

Sitten lapsi kasvaa niin isoksi, että sillä on omia, sinusta riippumattomia sosiaalisia suhteita. Vanhemmuus on fyysistä enää vain silloin, kun lapsi tulee hetkeksi kainaloon tai halaa tai antaa pussata ja paijata itseään; henkisellä puolella siirrytäänkin jo sosiaalisiin, yhteiskunnallisiin ja filosofisiin rakenteisiin. Nyt vedetään rajoja reviirien suhteen. Onko olemassa ihmisiä, joiden kanssa a priori haluan tai en halua lapseni leikkivän tai seurustelevan? Miksi? Minun kotini on minun kotini, mutta myös lapseni koti, joten missä vaiheessa säännöt vaihtuvat minun säännöistäni lapsen säännöiksi ja toisin päin? Paljonko vastuuta olen valmis myöntämään yksilölle, ja paljonko pidätän esivallalla? Minkälaisen yksilön olen kasvattanut? Tunnenko lapseni? Onko se edes mahdollista? Ymmärränkö erillisyytemme? Kuinka paljon tuskaa joudun vielä tuntemaan tajutessani yhä useammin, etten mitenkään voi valvoa pienen ihmiseni kokemuksia, vaan vain luottaa siihen, että olen tehnyt ja teen parhaani antaakseni hänelle mahdollisimman hyvät eväät ja työkalut matkalleen?

Follow my blog with Bloglovin

Kiitos ja arvostus

Kyl määki ole!

Multa kysyttiin siinä taannoisessa työhaastattelussa, että olenko jotenkin katkera. En siinä hetkessä ymmärtänyt kysymystä, muuten kuin ehkä paineensietotestinä, mikä olisikin ollut nerokasta! Yritin siinä muutamassa sekunnissa saada pelattua hiukan ajatusaikaa, ja ihmettelin kysymystä ääneen, kunnes pääsin johonkin lopputulokseen.

Facebookissa on menossa kehu työkaveria -haaste, ja aina jonkun statusta lukiessa tuntuu pieni tölväisy, että miksei mua kehuta... Ai niin, en ole töissä. Lehdessä kerrottiin, että vuoden suuhygienisti oli valittu, ja huomasin arvottavani tuollaisen maininnan aika korkealle: miten hienoa, että omasta porukasta osataan nostaa esiin hyvin työnsä hoitanut ammattilainen! Suomen kieltenopettajien liitto SUKOL ja Otava valitsivat juuri Tuomas Sammelvuon kielitaitomyönteisyyden Vuoden kieliteoksi, ja vaikken tiedä, kuinka hyvin muut kuin kieltenopettajat palkinnon noteeraavat, se on minusta hieno tunnustus. Ja tietenkin mainitsen tässä myös sen, että olen aika ylpeä siitä, että meidän yhdistys sai saman tunnustuksen viime vuonna.

Siihen haastattelun kysymykseen vastasin lopulta niin, että kyllä ehkä siinä mielessä voin sanoa olevani vähän katkera, että ammattikoulussa kieltenopetus ei juurikaan saa arvostusta osakseen, edes hyvin toteutettu sellainen, mutta sekin varmasti johtuu ihan siitä, ettei kielitaitoa ole perinteisesti laskettu ammatillisen opetuksen ydinasiaksi. Voisi olla kiva olla töissä sellaisessa ympäristössä, jossa oma ammattitaito nähtäisiin kokonaisuuden tärkeänä osana.

Nyt kun tässä tätä ajatusta olen pyöritellyt, niin ensin se vähän nolottaa: olenko näin kamalan riippuvainen kehuista? Kehtaanko edes kirjoittaa sitä tähän, jos joku vaikka saa tietää? Että minä tykkäisin, että mulle sanottaisiin, että vitsi miten hienosti hoidit ton jutun?

Mutta sittenhän sen hoksaa. Olisihan sitä aika itseriittoinen ihminen, jos ei koskaan toisten tunnustusta ja nähdyksi tulemista kaipaisi. Noissa kouluympyröissä varsinkin, kun suuren osan päivästä vietät huoneessa sellaisten nuorten ihmisten kanssa, jotka oletusarvoisesti mielummin tekisivät jotain muuta kuin sitä, mitä edustamasi ihmisryhmä yleensä heiltä toivoo, kohtaat vielä useamman ryhmän päivässä ja aloitat jokaisen kohtaamisen pienellä aivopesulla, luomalla uudestaan sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan ehkä vastaanottaa ja tuottaa jotain uutta... Sitä aina joskus miettii, että mikä on saanut aktiivisesti hakeutumaan sellaiseen haasteoravanpyörään! Mutta onneksi oman onnistumisensa sitten kuitenkin huomaa, vaikka teinilaumat harvoin tuovat itse askartelemiaan kiitoskortteja opettajalle, jonka kanssa ovat viettäneet 42-56 lähiopetustuntia hektisen oikean elämänsä keskellä. Joskus olen silti niitäkin saanut, ja kuullut ääneen lausutut kiitokset siitä, että olen onnistunut työssäni. Se lämmittää, se on tosi tärkeää!

On mulla ikävä töihin, on ikävä sitä, että pääsisi toteuttamaan omia ideoita, soveltamaan niitä siihen kehykseen ja kokeilemaan, toimiiko ne. On tarve viedä asioita eteenpäin ja uudistaa ja hioa asioita.

Kääntäen: vaikka tämä omien lasten hoitaminen on arvokasta ja tärkeää ja ihanaa, niin mun kunnianhimoni ei suuntaudu siihen. Niiden kanssa mä elän elämää pinnistelemättä ja pyrkimättä muuhun kuin kaikkien mahdollisimman hyvään ja turvalliseen oloon. Mun lapset ei ole mun projekti. Mun projekteihin mä haluan uppoutua ajatukset sauhuten, kynä luonnoksia piirrellen ja sormet näppiksellä hyppien, aloittaa ja saada aikaiseksi, kokeilla ja arvioida, ja sitten taas jatkaa kehittelyä. Mä haluan viilata ne niin hyviksi kun osaan, jotta ne hyödyttäisivät muitakin kuin minua. Ja silloin onnistumisen paras mittari on se kiitos ja arvostus, jonka saa niiltä ihmisiltä siinä ympärillä.

Follow my blog with Bloglovin