Ikinä, ikinä näiden 21 kuukauden aikana en ole joutunut herättämään Kerttua aamulla. Paitsi tänään.
Oltiin viikonloppuna Mummon ja Vaarin luona kyläilemässä, ja lähdettiin ajoissa ajelemaan kotiin päin, jotta ehtisin itse kasaamaan ja nimikoimaan tarhavehkeet vielä illalla sillä aikaa, kun tytöt palautuisivat trampoliinilla hyppien ja pihassa juosten normaaliolotilaan. Toiset lapset nukkuvat autossa heti moottorin äänen kuullessaan, mutta matkaan kuluneista 2,5 tunnista Kerttu nukkui noin tunnin. Ensimmäistä kertaa lyhyet päikkärit kuitenkin kompensoituivat 11 tunnin yöunilla.
Herätin sen varttia yli seitsemän. Käytiin tishillä, pesulla, puettiin päivävaatteet ja ulkovaatteet. Lapsi oli aavistuksen tavallista tarkkailevaisempi, olisiko se oikea sana, mutta siis ihan yhteistyössä seurasi läpi nämä tavallisesta poikkeavat liikkeet. Minä tietysti selostin vähän innokkaasti mutta kuitenkin rauhallisesti kaiken toiminnan ja lisäilin viitteitä
päiväkotiin, jotta lapsi saisi kiinni siitä, mihin tämä kaikki johtaisi. Sitten laitettiin kypärät päähän ja polkaistiin perille.
Meidät otettiin vastaan tuulikaapissa, me aikuiset moikkasimme toisiamme reippaasti, ja Kerttu katseli varpaisiinsa minun polvitaipeeni suojassa. Otettiin kengät pois, laitettiin ne telineeseen ja edettiin eteiseen. Naulakot oli jo nimetty, ja minä kysyn lapselta, että missäköhän on K niinkun Kerttu ja ohhoh, se löysi sen ennen minua! Istuttiin alas, Kerttu tuli syliin, riisuttiin kypärä ja takki ja housut ja toinen nojasi toisen rintaan ja toinen osoitteli katseltavia asioita. Sitten tuli hoitotäti ja ehdotti, että Kerttu menisi laittamaan mustikoita puuroon, sanottiin heipat, Kerttu otti tätiä kädestä ja käveli ovesta sisään katsomatta taakseen.
Minä lähdin nopeasti pois. Ei siksi, että olisin pelännyt meistä jomman kumman puhkeavan hallitsemattomaan itkuun tai jotain, vaan siksi, että minusta on lapselle selkeintä, että äiti ei kuulu päiväkotijengiin. Siellä on tädit, joihin voi turvata. Äidin ei tarvitse sekoittaa pakkaa. Minä en pysty - enkä halua - ohjailla päiväkodin asioita sieltä poissa ollessani. Minun on pystyttävä luottamaan siihen, että aikuiset siellä tekevät parhaansa myös minun lapseni eteen. En halua häiritä heitä työpaikallaan, vaikka tiedänkin, että halutessani olisin tervetullut.
Samalla logiikalla vein lapsen hoitoon jo tänään, vaikka omat työni alkavat torstaina. Nyt olen itse vielä rauhallinen ja loma-ajassa. Aamuisin ei vielä ole tosi kysymyksessä, eikä iltapäivällä päässä surraa työhön liittyviä ajatuksia. Tätien kanssa oltiin yhtä mieltä siitä, että vaikka nämä kolme päivää ovat tavallaan vasta harjoittelua, ei minun kannata viedä Kerttua paikalle vain pariksi tunniksi, vaan heti kiinni normiarkeen. Jos olisin hakenut sen tänään jo ennen päikkäreitä, se odottaisi huomennakin mun hakevan sen ennen päikkäreitä. Jonain päivänä en sitten tulisikaan silloin, vaan vasta paljon myöhemmin. Siksi hain sen vasta kahden jälkeen.
Sitä ennen pelattiin Veeran kanssa Arvaa kukaa ja sain järjestettyä remppalaskuja eli aloiteltua kotitalousvähennysprojektin suunnittelua ja siinä samalla hävitin epämääräisen paperipinon oikeisiin osoitteisiinsa, koska siihen en Kertun kanssa pysty. Lisäksi pohdittiin timpureiden kanssa pyykkikoneen sijoittelua ja lattialämmityskaapelointia ja tultiin siihen tulokseen, että kellarin lattia valetaan ylihuomenna. Käytiin Veeran kanssa myös rentoutumassa hyvässä kahviseurassa, ja kauhistutin itseäni ajattelemalla, että onpas ihanaa, kun Kerttu ei ole mukana säätämässä.
Suurimman osan ajasta kuitenkin yritin olla ajattelematta pikkuistä ihmistä, ja sitä, miten sillä päivä menee, koska kun ajattelin, sydän muljahteli. Tietenkin se pärjäisi ja ottaisi homman haltuun, mutta onhan se nyt hurja muutos entiseen. Onneksi ehdittiin kuitenkin pariin kertaan käydä tutustumassa etukäteen. Ja mitä jos se sittenkin olisi ihan kauhuissaan, että mihin se on viety, ja luulisiko se, että se jää sinne ikuisesti?
Kahden jälkeen menin hakemaan sen. Ekan päivän tohinassa ja pienemmällä porukalla ulos ei oltukaan vielä ehditty, joten jouduin uskaltautumaan leikkihuoneeseen. Voi pientä Kerttua! Kun se näki äidin, sen suupielet kääntyivät alaspäin kohti ikäväitkua, jota ei kuitenkaan tullut, mutta tuli piiiiitkä ja tiukka halaus. Voi. Oli kuulemma päivä mennyt hienosti, mutta päikkäreiden jälkeen oli ollut vähän rankempaa, itkuisempaa. Lähdettiin kuitenkin reippaalla mielellä, vaikka tyttö oli edelleen vähän pöpperöisen oloinen. Piristyi se siitä, viimeistään, kun kotona halailtiin ja tishiteltiin ja kaikki olikin ihan normaalia. Ja kun katsottiin facebookista tätien kuvaa ja lueteltiin nimiä, Kerttu osoitteli kaikki ja oli ehkä jopa ylpeän oloinen, kun tunsi ne omat aikuisensa. Ja nukahti muuten yöunille aika nopeasti.
Mitähän se sanoo huomenna aamulla?
Follow my blog with Bloglovin
