Valaisinantispesialisti

Poissaollessamme nousseen pakkasen talonsisäiseen atmosfääriin aiheuttaman muutoksen minimoimiseksi Mummu oli tervetuliaisiksi käynyt laittamassa hellaan valkean. Ihanaa.

Vaikka vanha uuni on kaunis ja toimiva, siinä on yksi vika. 90 vuotta sitten ei huuvan sisään ole tajuttu asentaa valaistusta, jota se ehdottomasti kaipaa. Mummulla oli siinä pieni nipistimellinen kohdevalaisin, meillä ei tähän mennessä mitään. Päivien pimetessä asia alkoi vaivata.

Talvipäivänseisauksen jälkeiseen keittiömaailmaan saapui valo!

Asentaja tosin on enemmän innokas kuin tarpeeksi keskittymiskykyinen suunnitellakseen esteettisen johdotuksen viimeisen päälle.

Työvälineenä käytetty kaksipuolinen teippikin saattaa sanoa itsensä irti, mutta toistaiseksi ledit ovat vielä muurissa kiinni.

Kanske blir det inte en strömsölösning.

Minimutakakut ja muruks-män-trifle

Joulukuu on keittiössätouhuamiskuu.

Seitsemänvuotias ei enää halunnut vain auttaa, vaan tehdä ihan itte (déja entendu...). Lapsi etsi netistä reseptin, jota äiti ei saanut vilkaistakaan, mittasi ja sekoitti ja itse pyysi äitiä sekoittamaan lisää ja laittamaan kakun uuniin. (Tässä vaiheessa äiti vahingossa näki osoitteen.)

Ihanan tuoksuinen leipomus tuli uunista ulos. Äiti unohti kumota kakun vuoasta ajoissa. Kakku jumahti vuokaan. Äiti kaivoi kakkua ulos vuoasta toivoen, ettei pilaisi tyttärensä ylpeyden aihetta, mutta turhaan: muruiksi meni. Hyvässä seurassa kuitenkin todettiin, että pelkät murut olivat sellaisenaankin törkeän hyviä glögin kyytipoikana tai -tyttönä. Hyvä Veera! Samalla ideoitiin jatkojalostus, joka toteutettiin tämän päivän kahvipöydässä ja äidin huonon omantunnon sovittelutekona:

Muruks-män-trifle

kakkumuruja * kermavaahtoa (sokeria ei tarvinnut lisätä) * säilykehedelmiä

Keittiössä on käytetty myös toista sovellettua reseptiä sidosryhmien kiittämistarkoituksessa. Alkuperäisessä Kotivinkin ohjeessa oli hasselpähkinää ja ihan eri nimi, mutta minä nimesin nämä näin:

Minimutakakut

100g voita * 2 munaa * 2dl sokeria * puolikas putkilo saksalaisen kaupan appelsiiniesanssia * 1,5dl vehnäjauhoja * 0,5dl kaakaojauhetta * 1tl leivinjauhetta * 1dl kookoshiutaleita 

1) Sulatin voin. 2) Yritin muistaa vatkata munan ja sokerin vaahdoksi ennen kuin lisäisin sulaneen voin, mutta vaikka en muistanut, hyvä tuli silti. 3) Lisäsin esanssi. 4) Sekoitin loput aineet ensin keskenään ja sitten tasaisesti muna-sokeri-rasva-esanssi-seoksen kanssa. 5) Kaadoin taikinan ehkä suunnilleen 20cm x 15cm -kokoiseen vuokaan suunnilleen sentin paksuiseksi kerrokseksi. 6) Laitoin vuoan 150-asteiseen uuniin, katsoin paistosta suositellun 15 minuutin jälkeen ja totesin, että annan olla vielä puolisen tuntia. 7) Annoin taikinan jäähtyä ja leikkasin sen sitten suunnilleen 2cm x 2cm -kokoisiksi palasiksi - ja sisus oli pitkästä paistoajasta huolimatta ihanan pehmeän tahmaista! 8) Sijoitin palasia paperipusseihin, kaadoin päälle tomusokeria, suljin pussin ja ravistin.

Pieni perässä

On tullut selväksi, ettei viiden vuoden ikäero haittaa siskosten saumatonta henkistä yhteyttä. Voisi luulla, ettei välissä olisi vuotta tai paria enempää, kun ollaan ilmaisussa päästy tietylle tasolle.

"Äi-tii! Kerttu lyö mua!"

"Äi-tii! Veeva ei anna mulle tota puhelinta!"

Tai sitten ne räkättää keskenään. "Reikä!" "Peba!" "Kakka!" Leikit ja puuhat ja läpät on välillä niin sisäpiirijuttuja, ettei niiden huvittavuuden syy selviä edes pissakakkatutkalla, mutta sivusta seuratessa ei voi kuin tyrskähdellä mukana.

Mutta sitten tulee näitä tahattomasti hymyilyttäviä hetkiä.

Isompi löytää virkkuukoukun ja tulee alakertaan kyselemään äidiltä ketjusilmukoista. Äiti kaivelee muistilokeroitaan niin keskittyneesti, että tajuaa vasta hetken päästä pienemmän olevan jossain hyvin hiljaa. Isä menee huutelemaan tytön perään, jolloin tämä laskeutuu rappusia kahden pelottavan pitkän sukkapuikon ja puolimetrisen villalanganpätkän kanssa. "Minä teen tätä lankajuttuu."

Se on ihan tosissaan ja kopioi isomman äänensävyjä ja selostaa käsityönsä edistymistä. "Eli." "Tämä kääntyy tästä ja..." Sukkapuikon ympärille kiertyy näppärästi myös kuusenkoristeen naru. "Kato äiti, kato. Kato tällee."

Iltaisia tonttupuhteita

Mies tekee pitkää työpäivää, minä siis haen Kertun ja jatkan ennalta suurin piirtein sovittuun kohtaamispaikkaan Veeran kotimatkan varrelle. Tyttö on pörrännyt koulussa kahdeksasta kahteentoista ja sitten iltiksessä erikseen kerjättyään kolmen sijasta neljään, koska ma 15-16 on iltiksen salivuoro, ja ensimmäiseksi se kysyy minulta, eikö voisi hakea jotain kaveria tai enkö minä voisi keksiä jotain tekemistä.

Huokaan pääni sisällä syvään mutta yritän välttää keskustelua aiheesta äännähtämällä empaattisesti ja vaihtamalla kevyesti puheenaihetta (no okei, sorruin nenäkkyyteen ja sanoin etten muutu kaveriksi enkä tekemiseksi, vaan itse on ohjelmaa keksittävä tai sitten kestettävä tylsyys, mutta tosi nopeasti eikä se tarttunut siihen onneksi), samalla laskeskellen, missä välissä kävisin pyörällä kaupassa lievässä myrskyssä mieluiten ilman lapsia.

Ei ole järkeä riisua tihkuuntuneita ulkovaatteita vain jotta voisin pukea ne kauppareissua varten hetken päästä uudelleen, joten kiittelen jälleen tuhannennen kerran Mummua, jolle sysään tytöt, otan kauppakassin ja jatkan matkaani kiiltävän mustassa talvisäässä perhemarkettiin poimimaan maidon, leivän ja muut täydennykset.

Lisäksi ostan kilon valmista piparitaikinaa ja kolme kuorrutustuubia. Ilta on pelastettu!

Piparimuotit löytyvät juuri siitä laatikosta, johon kuvittelinkin ne puoli vuotta sitten purkaneeni. Seitsemän- ja kaksivuotiaat pystyvät lähes saumattomaan yhteistyöhön, kun toinen kaulii ja toinen sovittelee muotteja taikinan päälle; toinen koristelee valmiita pipareita ja toinen nuolee kuorrutukset piparien päältä pois. Äiti laittaa jouluradion soimaan, ja kuin tilauksesta sieltä tulee ekana Veeran lemppari Joulumaa (upposi - harmi kyllä - paremmin kuin eilinen, modernimpi itsenäisyyspäivän konsertti: "ihme vinkunaa!" valitti seitsemänvuotias, "koska täältä pääsee pois?!"), ja kuuntelee toisella korvalla tyttöjen rakastettavaa kinaamista: "Veeva otti minulta tommosen!" "Kerttu älä syö koko taikinaa!" "Äi-ti!" Mutta sitten ne on sovussa taas. Vetävät yhteisestä sopimuksesta tonttulakit päähän ja käyvät lyhty kädessä toimittamassa piparilähetyksen.

Muutuinpas tekemiseksi!

Lapsiperhe harrastaa

Ollaan tässä toista vuosikymmentä tyytyväisen huvittuneina moneen kertaan todettu, että bonuspojalle on parhaiten kelvannut leluksi ja ajanvietteeksi pallo, ja sitten tietysti mailat ja muut pelivälineet, ja sitten peleihin liittyvät pelit. Tämä selkeä linjaus on kuitenkin suunnannut myös harrastustoimintaa, jossa isäkin on aktiivisesti ollut valmentamassa ja tukemassa mukana.

Aluksi touhuun kului viattomasti ilta viikossa ja turnaus silloin tällöin, mutta vuosien saatossa ajankäyttö kääntyi päälaelleen niin, että vapaita iltoja on viikossa yksi, ja pelireissut vievät lähes kaikki viikonloput. Onneksi ehditään silti nähdä pikaisesti koulun ja treenien lomassa! Puolison näkökulmasta on kuitenkin ihanaa, että isä ei ole ammattivalmentaja, joten sitä alkoi jokunen vuosi sitten jo välillä näkyä kotonakin.

Vanhimmalla pikkusiskolla on ollut monipuolisempia kiinnostuksenkohteita, ja harrastukset ovat vaihtuneet vuosien mittaan. Ratsastus on kuitenkin pysynyt ohjelmassa jo pitkään. Tallit sijaitsevat bussin ulottumattomissa monen kilometrin päässä, joten kyyti tarvitaan. Uusperhekuvion käteviä puolia on kuskien runsaus: tietyt vuorot tietysti sovitaan, mutta tarpeen tullen sijaisia on helppo löytää. 

Joka tapauksessa isojen lasten harrastukset ovat rytmittäneet elämää molemmissa kodeissa. Veeran syntyessä olin sitä mieltä, ettei kovin pienelle ihmiselle kannata päiväkodin lisäksi muita säännöllisiä virikkeitä kehitellä, eikä niitä olisi iltoihin kauheasti mahtunutkaan.

Tässä kaupungissa vaan on niin kovasti ihanaa tarjontaa! Aloitettiin varovasti pienten flamencolla, jossa kausi oli sopivan lyhyt, ettei aikataulutus ehtinyt muuttua rasitteeksi, ja sitten tuli mukaan muskari. Baletissakin käytiin välillä, palattiin flamencoon, ja muskari pysyi. Äiti on näissä ollut vastuuhenkilönä, koska isällä on ollut paikkansa kentän laidalla ja hevostelukyyditsijänä.

Ekaluokkalaisen arsenaaliin kuuluu nyt iltis koulun jälkeen kolmeen saakka, yhtenä iltana telinekoulu (jota odotetaan ja jota varten treenataan ja joka on kerta kaikkiaan parasta maailmassa) ja kerran viikossa puolen tunnin klarinettitunti (jonne lähteminen ja jota varten treenaaminen on aina vaivalloista, mutta kun soittimen saa kasaan ja päästään asiaan, soittoa ei malttaisi lopettaa). Harmittaa, kun uskon, että se tykkäisi kuvataiteillakin, mutta en nyt kyllä pysty kestämään ajatusta vielä seitsemänvuotiaan kolmannesta ohjelmoidusta illasta.

Se kysyi jokin aika sitten, että milloin Kerttu menee muskariin. Minä huudahdin, että ei kyllä vielä vähään aikaan!

Eilen seurasin pieniä voimistelijoita. Niillä oli niin kivaa! Ne on niin taitavia! Kerttu niin tykkäisi samanlaisesta touhusta...

Että jos vuoden päästä... "Ei. Pieni lapsi ei tarvitse ohjattuja harrastuksia." Onneksi herra valmentajalla pysyy järki mukana. Vielä ei ilmoittauduta mihinkään.

Drawing inside the box

No niin. Luovuus on hyvä juttu. Välillä musta on silti kiva pysyä tiettyjen rajojen sisäpuolella. Nyt tujee toine leppävvä eli leppäkerttu, tujeepas! Ja tämä piijustus. Minä istun tääjjä.

Fanitus

Kovasti tykkäämäni Asikaisen vastine Hesarin nu lad -muodin esittelyyn soitteli heti kelloja päässäni. En nyt lähde esittelemään Miehen vaatekaappia, joka on noudatanut tiettyä linjaa jo pienen ikuisuuden, mutta heitänpä kehiin kodinsisustuksellista materiaalia. Kodin ostajat olivat kuulemma osanneet päätellä lajin ja joukkueen; kukas tarkkasilmäisistä lukijoista pystyisi samaan..? (Vitsi kun ois hirveen laaja lukijapohja, niin hankkisin tähän kohtaan sponsorilahjoja palkinnoiksi!!!)

Pihalaatat.

Sähkömittarikaappi.

Symbolifunktioseinä.

Entinen peliluola (en nyt jaksanut erikseen lähteä kuvaamaan fanialttaria, huivi- ja viirikokoelmia).

Kellarin portaat.

Follow my blog with Bloglovin

PS. Yksi nu lad -muotikuva sentään. Like father, like son - ei omena kauas puusta putoa:

Pääsiäismunajahti

Lapsi sai jostain päähänsä, että muniva pääsiäispupu on ylittänyt Atlantin ja saapunut Kuukkariin, ja että vaikka äidin mielestä parhaita juttuja kuuluu vähän pitkittää ja odottaa, ei tullut kuuloonkaan, että  (niin kovasti yritän nyt muotoilla tekstin sellaiseen muotoon, ettei aikuinen tirskahtelisi lapselle tärkeäksi ja vakavaksi muodostuneen asian äärellä...) suklaamunien etsintä tapahtuisi vasta sunnuntaiaamuna. Tilaus tehtiin pitkäperjantaiksi.

Illalla en jaksanut mitään enää järjestellä, joten kerrankin oli jotain hyötyä siitä, että Kerttu herää aikaisin. Tosin se yritti pistää näppinsä joka paikkaan, luuli vissiin auttavansa jotenkin.

Herättyään lapsi sai kartan tutkittavakseen.

Se kiersi taloa silmä tarkkana ja poimi munia mitä yllättävimmistä paikoista.

Lopulta kaikki saatiin kerättyä.

 
Rauhallista pääsiäistä!

Follow my blog with Bloglovin

Vanhan ajan pinterest

Kun sitä oli tottunut kuulumaan aina kulloisenkin opettajiston nuoriso-osastoon, ja yleensä oli omilta vuosiltaan lähempänä opetettaviaan kuin kollegoitaan, järkytys oli suuri, kun eräänä päivänä huomasin selittäväni jollekin ryhmälle lankapuhelimen kulttuurisia merkityksiä. Sen jälkeen, kun on kerran päästänyt suustaan jotain sen suuntaista kuin että silloin, kun minä olin teidän ikäisenne, ei enää ole paluuta siihen uskoon, että itse olisi edelleen tosi nuori. Paitsi että tietysti olen, niinku.

(Maailmahan oli ihan toisenlainen silloin, kun oli lankapuhelimet! Täytyi ottaa riskejä! Koskaan et tiennyt, kuka vastaa, kun soitat kaverin kotiin! Täytyi osata esittää asiansa fiksusti aikuiselle, jota et ehkä ollut koskaan ennen nähnyt! Toisaalta oli mahdollista soittaa pilapuheluita, koska puhelimeen vastaava ihminen ei voinut tietää, kuka soittaa! Ja silloinkin riideltiin puhelimen käytöstä: jos heti koulun jälkeen vedit johdon niin pitkälle, kuin se pistokkeesta riitti ja käperryit mukavaan nojatuoliin juoruamaan päivän tapahtumista, oli ihan varmaa, että jo alle tunnin kuluttua joku tuli vihaisena hätistelemään irti luurista. Joku saattoi vaikka yrittää soittaa jollekin, kuulemma. Ja sitten lopulta tuli modeemit, ne, jotka piipittivät yhteyttä muodostaessaan, ja veivät puhelinlinjan, joten taas sai ärsyttää kanssaihmisiä...)

Tässä pakkaushommia hiljalleen kiihdytellessäni etenin yläkerran kirjahyllyn mappeihin, joiden luulin olevan lähinnä opiskelujuttuja täynnä. Löysin kuitenkin myös aikakoneen.

Silloin, kun minä olin nuori, eikä vielä ollut älypuhelimia ja internet vasta teki tuloaan, asioita ei voinut tuosta vaan hakea jostain tietoverkon uumenista. Jos joku oli mielenkiintoista tai kaunista tai jotenkin tärkeää, se oli omistettava jossakin käsin kosketeltavassa muodossa, tai tyydyttävä siihen, että kohtaaminen saattoi olla historiallisesti ainutlaatuinen. Se oli sitä aikaa, kun vielä jätettiin hyvästejä, eikä stalkattu puolituttuja somessa.

Tämmöinenkin pino lehtiä
odotti uusintalukua.
Onneksi niille löytyi uusia lukijoita.

Minä olen aina tykännyt lukea aikakauslehtiä, se tyydyttää tätä taktillis-visuaalista puolta minussa. Teini-ikäisestä asti olen ostanut ulkomaisia lehtiä, aluksi musiikki- ja nuorten naisten lehtiä, ja sitten ihan vaan etupäässä erilaisia naistenlehtiä. Lehdet olivat aika kalliita, helposti 40 tai 50 markkaa pala, joten mitään kertakäyttöhyödykkeitä ne eivät olleet. Siksi ne jäivätkin hyllyyn, ja niitä tuli luettua moneen kertaan. Joistain numeroista tuli oikeasti tärkeitä. Ne yhdistyivät tiettyyn elämäntilanteeseen tai paikkaan. Lisäksi hienot kuvat kannatti leikata talteen, koska ne kävivät askartelumateriaalista tai inspiraationa jossain kuvistyössä.

Pariisissa asuessani tietenkin jatkoin tätä harrastusta. Edullisempaakin se oli, joku Marie Claire maksoi ehkä 20 frangia. Mutta kun tuli aika pakata kimpsut ja kampsut, oli pakko tehdä karsintaa, ja poimia mukaan vain kaikkein rakkaimmat kuvat ja artikkelinpätkät. Myöhemmin tein samanlaista karsintaa jokelalaisessa omakotitalossa. Kaikki tärkeimmät kuvat siirtyivät hissukseen yhteen muovitaskuja täynnä olevaan kansioon, jota vielä puolitoista vuosikymmentä sitten selailin useinkin. Ja toki pakkasin aina mukaan muuttokuormaan.

Nyt en ollut avannutkaan kansiota yhdeksään vuoteen. Voi hurja, mikä tunneryöppy ja matka menneisyyteen!

Follow my blog with Bloglovin

Käännöshommia

Satakunnan museossa avautuu alkavalla viikolla Mikä ilo, mikä valo! Akseli Gallen-Kallela Afrikassa -näyttely, johon tutustumalla voi piristää kevättään 6.3.-31.5. välisellä ajalla. Näyttely juhlistaa porilaisyntyisen Gallen-Kallelan syntymän 150-vuotisjuhlaa, ja esittelee taiteilijaa tyystin eri näkökulmasta kuin siitä kansallisromanttisesta, josta hänet tunnetaan.

Luulen, etten ole ainoa, joka tykkää Gallen-Kallelan maalauksista niiden paksujen ääriviivojen ja vahvojen värien vuoksi. Niissä on jugendin (tai art nouveaun) myötä sarjakuvamaisuutta, ehkä, joka vetosi helposti jo teini-ikäiseen, ja kun kuvistunnilla piti jäljentää itselle mieluista taideteosta, valinta taiteilijan suhteen ei ollut vaikea. Nyt asun sitten kivenheiton päässä Juséliuksen mausoleumista, johon pääsen ihailemaan Gallen-Kallelan freskoja vaikka kauppa- tai puistoreissun yhteydessä. Kyllä siellä nyt ainakin kerran kesässä tulee käytyä.

Mutta en minä tästä nyt siksi kirjoita, että olisin niin kovasti Akselin lumoissa. Enemmän (tai myöskin) olen lumoissani siitä, että hoitovapaalla ihminen saa sunnuntaisin tehdä työtä sen vaikuttamatta kotihoidontukeen (näin ollen sunnuntaisin eivät siis keikkahommia tekevät kotiäidit hoida lapsiaan kotonaan, vaan painavat pyhäpäivät duunia, niinhän...), ja että Satakunnan museolla on minuun luottoa niin paljon, että hyväksyvät firmani käännöstarjoukset, ja saan kääntää näitä näyttelytekstejä!

Olen aikaisemminkin kertonut moneen otteeseen siitä, miten kovasti tykkään kielestä ja näpertämisestä, ja yleissivistyksestä, ja näissä käännöshommissa kyllä yhdistyvät nämä asiat sitten niin ihanasti, että jos olisin täysin varma siitä, että pystyisin rahoittamaan oman ja perheeni elämisen pohtimalla sitä, miten välitän tietyn ajatuksen oikeine sävyineen kirjallisen tekstin kautta sellaiselle ihmiselle, joka ei ymmärrä alkuperäistä kieltä, irtisanoisin itseni oitis palkkatyöstä. Ainakaan vielä en uskalla - pitäisi tietää, että töitä riittää sopivasti, eikä energiaa tarvitsisi käyttää liikaa markkinointiin tai ajanhallintatemppuiluun. Käännöksiä ei ikinä pitäisi joutua tekemään kiireessä tai ilman kunnon keskittymisrauhaa, koska myös asiatekstien kääntäminen on paitsi luovaa työtä, myös sellaista hommaa, jossa koko oma sivistys ja älykkyys on pistettävä peliin. Se on se juttu, mikä erottaa internetin käännöskoneet ammattimaisesta ihmiskääntäjästä. Siksi mun enkuntunneilla harjoitellaan niiden käännöskoneiden käyttämistä, ihan vaan jotta lapset näkisivät, että sama sana voi tarkoittaa aika montaa eri asiaa tilanteesta riippuen, ja jos et ymmärrä niitä tilanteita, et voi niitä sanojakaan käyttää.

Keep it simple, stupid. Ja kun ymmärrät, miten tyhmä olet, oletkin viisas.

Olipa loppukaneetti.

Follow my blog with Bloglovin

Kuva kertoo, minä kirjoitan.

En tiedä huomaatteko, mutta kapinoin sosiaalisen median visuaalisuutta vastaan. Blogin pystyttäminen tuntui vaikealta siksi, että joka paikassa toitotetaan, miten netissä visuaalisuus on tärkeää, ja kuviin pitää panostaa. Mutta kun minä tykkään kirjoittaa! Tykkään minä hyvistä kuvistakin, mutta ne ovat ärsykkeinä niin vahvoja, että hyvätkin menevät pilalle, kun vieressä on liikaa keskinkertaisuutta. Tämä ajatus on takana siinä, että lisään jokaiseen tekstiin kuvan, joka kommentoi tekstiä jollakin tavalla, ja joka siksi on mielummin teknisesti heikko ja sisällöltään vahva.

Luen juuri Keltikangas-Järvisen ja Mullolan suhteellisen tuoretta Maailman paras koulu -kirjaa, joka on kuvaus siitä tutkimuksesta, jossa selvitettiin opettajan ja opetettavan temperamentteja ja niiden yhteyttä arviointiin. Kirjaa ei ollut mahdollista kirjoittaa ilman tiivistelmää Keltikangas-Järvisen aiemmista temperamenttia koskevista kirjoista, mutta vaikka aihe on minullekin ennestään kovin tuttu, kertaus oli ihan paikallaan uuden näkökulman yhteydessä. Ja muutenkin: tuli taas tehtyä pika-analyysi lähimpien ominaisuuksista, periytyvyydestä ja yhteen sopivuudesta, mikä oli viihdyttävääkin.

Silti, jo ennen tuohon kirjaan tarttumista, jostain syystä analysoin meidän perheen oppimistyylejä, tai siis sitä, mitkä aistikanavat kenelläkin on vahvimpia... Kyllä, näin minun pääni sisällä huvitellaan, tervetuloa kurkistamaan! Minä olen näpertäjä, mun täytyy saada pitää kädessä jotain työkalun tapaista tai edes naputtaa näppistä, jotta tuntisin tekeväni jotain, ja muistaisin, mitä olen tehnyt, ja musta kosketusnäyttö kaipaa parannusta, koska sitä vain hipaistaan. Minä haluan painaa. En myöskään jaksa istua paikallani "mitään tekemättä", eli esimerkiksi elokuvan katsominen tai luennon kuunteleminen voi olla mulle kauheaa tuskaa, jos ei edessä ole vaikka naistenlehteä selailtavana tai kynää ja paperia.

Olen myös tosi herkkä äänille, en esimerkiksi pysty ajamaan autoa, jos musiikki on niin kovalla, etten kuule moottoria, ja kovat ja yllättävät ja epävireiset äänet saavat mut ihan pois tolaltani (kysykääpä kuusivuotiaalta, joka eilen opetti yksivuotiaalle hippaleikkiä niin, että hipan ollessa lähietäisyydellä kiljaistaan hyvin kovaa ja korkealta), mutta toisaalta saan mielettömiä kiksejä hyvistä rytmeistä ja melodioista. Äsken katsottiin taas yksi jakso Sonic Highwaysiä, vau mikä sarja! Sama herkkyys on visuaalisten ärsykkeiden suhteen, kaunis maisema tai väriyhdistelmä tai mies saa mut hyrisemään, mutta liika on liikaa, eikä tylsältäkään saa näyttää. Teksti ehkä yhdistää nämä kaikki: kuulen kirjoittaessani pääni sisällä tekstin rytmin ja sävelen, toisaalta myös näen lopputuloksen, ja saan tyydytystä saadessani konkreettisesti jotain aikaan, kun painelen näitä näppäimiä. Ihanaa.

Paras tähän astinen tekstitön keksintöni oli ns. maanantai- ja kuukausikuva. Veera syntyi maanantaina 25. päivä, ja koko ensimmäisen vuoden ajan otin joka maanantai (joskus harvoin myös esimerkiksi keskiviikkona) tytöstä kasvokuvan, ja viime vuoden loppuun asti (koska silloin albumi tuli täyteen) kokovartalokuvan aina kuun 25. päivä. Nyt Kertun kanssa sama touhu jatkui lauantaisin ja 26. päivä. On ihan mieletöntä katsoa kuvia peräkkäin tai nyt rinnakkain! Ne voisi tietysti koota sähköiseksi esitykseksi, laittaa kiva klasaribiisi taustalle soimaan ja postata tähän videona, mutta sepä ei ole musta hyvä idea, koska silloin ei saa itse kääntää sivuja. Old skool.

Lopuksi nyt kuitenkin vielä video. Vertaa parin kuukauden takaiseen!

Follow my blog with Bloglovin

Parasta just nyt

Nyt seuraa häpeämätöntä oman navan ympärillä onnellisena riekkumista, lukekoon ken kestää.

Sain vihdoin paistettua sen munakoison, josta piti tulla jo mennellä viikolla ihana höystö sienien ja tomaatin ja sipulin ja juuston kanssa. Ehkei se ollut mikään terveysruoka imettyään jonkin verran öljyä, suolaa, pippuria, basilikaa, rosmariinia ja rakuunaa (ne oli ne kuivatut yrtit, joita kaapista löytyi), mutta ei että kun oli hyvää. Ja lapsi tykkäsi sikana. Raejuuston kanssa meni ihan täydestä. Äiti paahtoi pari päivää vanhaa leipää ja laittoi leivän ja munakoison väliin juustoviipaleen. Ah!

Vanhempi lapsi eritteli tunne-elämäänsä. Se saa kovasti iloa siitä, että voi raportoida äidilleen eskaripäivän jälkeen, että on saanut taas uuden kaverin, ja se on siinä aika tehokas, täytyy myöntää. Koska eskari sijaitsee koulun tontilla, uudet ystävyydet ovat koululaisia, eskarilaisethan on jo tuttuja. Äiti kyseli, yrittäen piilottaa omat suojelevaiset tausta-ajatuksensa tytöltä, että no mitä te sitten niiden kavereiden kanssa teette, ja miten sä niihin uusiin tyyppeihin tutustut, ja vastaus oli, että no ne uudet kaverit on niiden ennestään tuttujen kavereita, ja niiden kanssa jutellaan ja niitä saa halata! Tässä kohtaa häivähtää joku oma muistikuva jostain, ja hykerryttää vähän, kun osaan samaistua lapsen tunteeseen. Lisäksi se spontaanisti alkaa kertoa, miten hyvältä tuntuu, kun on joku semmonen kaveri, joka on vähän vanhempi, ja se antaa olla siinä ja sitä saa halata. Niin. Että saa tuntea olonsa pieneksi ja hyväksytyksi. Miten hienosti jäsennelty!

Sama tyyppi löysi lahjapaperirullan hylsyn, kysyi, saako sen ottaa. No saa kai. Hetken päästä se nykersi sitä saksilla, ja kysyin, mitä ihmettä siitä oikein tulee. No tämmönen soitin! Siinä on ikään kuin huilun sormireiät, mutta lisäksi siihen kiinnitettiin pari kieltä, yläpäästä poistettiin kolmionmallinen osio, jonka paikalle kiinnitettiin vessapaperihylsyn sisään rakennettu marakassin tapainen. Myöhemmin lisättiin vielä mikrofoni ja muovipussi, jota piti polkea, mutta äiti ei ihan hoksannut, miksi. Valitettavasti en voi liittää tähän kuvaa, koska immateriaalioikeuksien haltija nimenomaan kielsi laittamasta sitä nettiin.

Nuorempi lapsi taas alkaa Robinin kuvan nähdessään laulaa: "bmmmka, bmmmka, jeeee-eee". Lisäksi se on alkanut siristelemään silmiään, ilmeisesti huvikseen, ja osaa halutessaan viihdyttää meitä, kun pyydetään sitä näyttämään julma ilme: hyvin arvosteleva katse, alaluomet ylös jännitettynä. Pokka ei aina pidä kummallakaan osapuolella.

Lisäksi nyt tapahtuu näitä "kun hetkeksi selkänsä kääntää" -asioita: lapsi marssii ohi kaurapuikula kourassa ja MITÄ?! kyllä, on löytänyt leipälaatikon, napannut sieltä pussin, onkinut leivän käteensä ja heittänyt loput keittiön lattialle; vessan lattiaviemärin ritilä on pois paikaltaan ja MITÄ?! kyllä, lapsi on käynyt laittamassa sen alle pienen elukkalelun, luonnollisesti; nostit energiajätepussin roskakaapista ja solmit sen, etsit tyhjän pussin ja vanha on kadonnut kuin taikaiskusta MITÄ?! kyllä, näet yksivuotiaan tepastelevan pois paikalta muovipakkauksia täynnä oleva säkki rennosti olkapäänsä yli heitettynä.

Follow my blog with Bloglovin

Isänpäivää ja muita juhlapyhiä

Onneksi isänpäivä ja isän syntymäpäivä ovat puolen vuoden päässä toisistaan, ei pääse rasva- ja suolamäärät vesittämään hyvää hemmottelutarkoitusta:

Kaurakekseistä osa oli kyllä tarkoitettu jaettavaksi, mutta ei tuo ihan koko englantilaismallinen aamiaislautanenkaan uponnut. Papuja ei löytynyt kaapista, vaikka kuvittelin niitä siellä olevan, mutta se ei siis haitannut. Ja tällä kertaa paistoin enkkuaamiaisen pannulla, vaikka jossain välissä olin antanut sivistää itseäni tiedolla, että uunivuoassakin sen voi valmistaa - mikä onkin näppärää, jos haluaa kasata annoksen jo etukäteen, eikä ehdi seistä hellan vieressä kärtsäilemässä aineksia.

Sarin ihanista tuliaiskaurakekseistä inspiroituneena lupasin leipoa niitä itsekin jonain päivänä, ja tänään olikin tosi hyvä joku päivä! En muistanutkaan, miten nopeasti tulee valmista: keksipelti oli pöydällä parikymmentä minuuttia siitä, kun taikinaa alettiin tehdä. Ja taas sain aihetta kehua kuusivuotiasta hienoista taikinanokareista pellillä. Tosin nämä kymmenen keksiä eivät riittäneet mihinkään; täytynee tehdä huomenna lisää.

Kuusivuotiasta tulee kehuttua melkein päivittäin myös sen loistavien ideoiden ja niiden toteutuksen vuoksi, luovuutta riittää nuorella naisella. Kun perjantaina oli aamulla lunta maassa, niin käskin ottaa ilon irti, koska sääennusteessa oli luvattu lämpenevää ja lumi sulaisi vielä viikonlopun aikana. No siinä sitten lumilapio viuhui jo ennen eskariin lähtöä, ja melkein koko iltapäivän ja illan eskarin jälkeen, hyvin määrätietoisesti, koska lumilinna ja liukumäki oli jo suunniteltu. Tosin matkan varrella ne muuttuivat ylös ja alas vieviksi rappusiksi ja ihan tavalliseksi kodiksi eri huoneineen, ja aika matalilla seinillä, koskapä lunta ei satanut enempää. Eilen aamulla, kun lumi edelleen oli maassa, sain osakseni syytöksen: "Äiti, sä valehtelit! Ei se vielä ole sulanu!" Toppuuttelin, että vielä on viikonloppua jäljellä. Surutyö oli kuitenkin ilmeisesti jo etukäteen tehty, koska aamupäivän jälkeen lumihommat eivät enää houkuttaneet.

Tänään se piirsi Pappalle hienon jääkiekkoilijan kuvan, ja iskälle Kertun nimissä Liverbirdin ("koska Kerttu tykkää siitä") ja pieni muistikirja täyttyy muiden muassa oheisenlaisista taideteoksista. Ihan parhaat sisäiset naurut sain silti, kun kaivoin joululehtiä pöydälle ja kerroin, että näissä on reseptejä ja koristeluideoita, että voidaan joku päivä vähän katsoa, mitä tehtäisiin. "Onko tässä lehdessä niitä sisustusjuttuja?" sanoi se, ja kun sanoin että juu, se nappasi lehden ja alkoi selata. Ei sillä tavalla söpösti, niin kuin pikkuihmiset tekevät, vaan ihan rennon tosissaan, sillä tavalla kuin joulua suunnittelemaan alkavat ihmiset nyt tekevät. Hassua, en tajunnut, että tyttäreni on jouluihminen... Mutta tietenkin se on! Ja sillä on varmaan jo valmis visio.

Löysin muutama vuosi sitten netistä amerikkalaiskotiäitien joulunsuunnittelusivustoja, nopeimmin löytyy kun naputat hakusanoiksi organised Christmas. Ensin lähinnä huvitti, mutta sitten myös kiinnosti, ja onhan siinä kaiken sälän alla ihan fiksu ajatus siitä, että kun ihan oikeasti suunnittelet joulun ostokset, siivoukset, koristelut, tarjoilut ja muistamiset etukäteen ja hoidat hommat jo marraskuun aikana, ehdit fiilistellä joulunalusajan ihan rauhassa. Ihan vähän tässä kutkuttaisi ottaa projektia... Ja kun isänpäiväkin on jo ohi, niin eikös se tarkoita sitä, että joulu on ihan kohta?

Follow my blog with Bloglovin