Joulu kuvina

Aatonaattona oli vähän odottava olo. Sopivasti laatikoita ja muita juttuja oli tehty, monsieur le chef hoiteli kinkkupuolen, rauha oli laskeutunut ja lapsilla sopivasti tylsää.

Aattona syötiin ja käytiin hautausmaiden kynttilämeriä ihastelemassa, ja kotimatkalla bongattiin Petteri Punakuonon punaisena loistava nenä, mikä tarkoitti sitä, että missattiin joulupukki, mutta ei se kuulemma haitannut. Tontut olivat silti nostaneet lahjasäkin sisälle, ja paketit olivat mieluisia.

Sukulaisiakin nähtiin, ja Uusi Koti toimi hyvin toiskymmenpäisen lauman juhlatilana. Kaikki serkukset mahtuivat sohvalle yhteiskuvaan, ja tilaakin jäi.

Tapaninpäivän sukuloinnin jälkeen lähdettiin muihin maisemiin. Kerttu simahti lopulta ehkä kymmeneltä. Äiti sai lukea rauhassa.

Todellakin. Suosittelen.

Nuoriso pääsi tanssiesiintymään esiintymisvaatteissaan ja diskoilemaan karvaisen ötökän johdolla.

Myöhemmin samalle lavalle nousi viimeisten puolentoista vuoden päänsisäisestä soundtrackistä vastannut bändi. Auvoova soitti monta biisii. Väsynyt pienin fani ei jaksanut tanssia itse. Veera haki keikan jälkeen ihan itse nimmarin. (Muistiinpano itselle: parvella lavan vieressä näkyvyys on loistava ja äänen volyymi pienen lapsen korville parempi kuin lavan tasolla!)

Yksinkertaiset asiat

Hähhää, Mies ei tästä tykkää... Mutta minäpäs kerron teille: se on maailman paras lajissaan. Minun puoliskonani. Kaikille ja koko maailmalle sen julistan tässä näin.

Ai miten niin?

No. Tulin kotiin, silmät ihan ristissä (työpäivän ajan pystyy tsemppaamaan, kunhan kaikki on järjestyksessä ja nuoriso on hereillä, sitä vaan vetää tunnin kerrallaan ja yrittää olla simahtamatta tauolla). Viikonlopun hölmöilyä nollaillessamme onnistuin pukemaan sanoiksi sen, että en itse osaa tai malta tai jotain mennä päikkäreille. En toikkaroi zombina marttyyritarkoituksessa, vaan siksi, etten vaan tajua, että nyt on tärkeämpää torkahtaa kuin tehdä yhtään mitään muuta. Mitä tekee tämä unelmapuoliso? Kysyy minulta selvästi artikuloiden: haluatko ottaa päikkärit? Vastaan: joo, mutten tiedä, maltanko. Kertoo: mennään tyttöjen kanssa mummulaan, mutta ensin vahdin, että menet siihen sohvalle pötköllesi. Menen, kuuntelen hetken jääräpäisyyksissäni vielä jotain telkkariohjelmaa ja simahdan. Herättyäni olen edelleen ihan pöllämystynyt, mutta levänneempi, ja paljon kivempi ihminen.

Hain Veeran telinejumpasta (samalla muuten naapurintytönkin, jonka hipiän väri poikkeaa selvästi omastani, ja koin jännän tilanteen: joku muu vanhempi samalla lastenpoiminta-asialla siellä urheilutalon aulassa ei pystynyt olemaan mittailematta ihmeissään minun ja tytön ihonvärien erilaisuutta - ei käy kateeksi teitä, joille sama tilanne ei ole kuriositeetti vaan väsyttävä osoitus ihmisten kokemuskirjon monenlaisesta laajuudesta tai pikemminkin kapeudesta!) ja kotiin palattuamme Mies oli pistänyt Kertun nukkumaan. Ah.

Iltapesujen, soittoläksyn ja parin ylimääräisen klarinettivideon jälkeen saatoin Veeran yläkertaan ja unten maille, ja kun tulin alas, tarjolla oli tuoreeltaan koottu salaatti, joka koostui yksinkertaisesti pinaatista, rucolasta, viipaloidusta tomaatinpuolikkaasta, parmesaanipaloista, graavista lohesta ja balsamicopirskautuksista, kyljessään pala leipää. Ja ihana mies.

Ei sitä ihminen kovin paljon tarvitse tunteakseen olonsa superhemmotelluksi ja ymmärretyksi. Yksinkertaisuus ja aitous ja rakkaus. Ehkä vielä pari muuta juttua.

Kaameuksia

Oli pahoja henkiä liikenteessä tänä viikonloppuna. Kaikki tahot, joiden kanssa olin jutuissa, olivat saaneet aikaan vähintään suukopua läheistensä kanssa. Minä myös.

Olisin ollut ihan ennustettavissa. Vaikka nukkumajärjestelymuutos aluksi sujui hyvin, olen silti nukkunut hyvin kevyesti viimeisen pari viikkoa, valmiina pelastamaan mahdollisen portaita pää edellä tippumassa olevan unissakävelijän jo ensimmäisen risahduksen kuultuani. Talviaikaan siirtyminen sinetöi katastrofin. Kuluneella viikolla olen nukkunut korkeintaan viisi tuntia yössä, joista osa on kertynyt torkahteluista. Kun työkuviotkaan eivät enää pitäneet ihmistä varpaillaan, oli vain ajan kysymys, milloin pään sisältö levähtäisi käsiin.

Se teki sen siinä vaiheessa, kun olin mielestäni kommunikoinut Miehelle, että olen nyt tosi tosi väsynyt, ja varmasti tarvitsen pian ylimääräistä lepoa, ja kun Mies mielestään hyvän aviomiehen tavoin oli hoitanut eilisen aamuvuoron ja antanut minun ylimääräisesti levätä yhdeksään asti, jolloin minä mielestäni ihan inhimillisesti kuitenkin nousin sängystä aivan väärällä jalalla tultuani herätetyksi kahden nuoren naisen voimin, toisen vielä tarratessa ensimmäiseksi rintaani ja tervehtien minua huutamalla korvaani riemukkaasti tissii! tissii! (no todellakin, ehkä tästä vielä joskus lisää...), minkä jälkeen se jatkoi kaaoksen levittämistä seuraavan siskonsa luo, josta sen jouduin raahaamaan huudon säestyksellä pois, enkä ollenkaan onnellisena tai edes Miehelle sellaista esittävänä rymistelin alakertaan, jossa mielestäni en mitenkään Miehelle kyseenalaisella tavalla avautunut, mutta mistä olomuodostani Mies mielestään oikeutetusti tulkitsi minun ottaneen kantaakseni marttyyrinkruunun, joka minun mielestäni oli ihan liioiteltua yleistämistä ja väärinymmärtämistä, mistä sitten seurasi äärimmäisen epäonnistunutta parisuhdeviestintää aivan liian pitkään. Molemminpuolisen univelkaantumisen ja uhmaikäisen protestihuutojen antamalla voimalla tietenkin. 

Pitkittyneen typerän riitelyn sekä sen hiljaisuudessaan korviahuumaavan tukahduttamisen lopettaminen alaikäisen yleisön edessä olisi vaatinut voimavaroja, joita taaperon vanhemmilla ei ole. Jouduimme siis odottamaan uusperhenytkähdystä sunnuntai-iltapäivässä, jolloin paikalla oleva lapsiluku väheni 50 prosentilla, 25% oli päiväunilla ja 25% kaverin kanssa puistossa. Ensin piti tietysti nostaa sähisevä ja raapiva ja kaikin puolin ärsyttävä ja ällöttävä kissa takaisin pöydälle, mutta kylläpäs vaan on sopiminen suloista, kun siihen asti päästiin.

Suloista oli myös syödä kahvin kanssa yön yli asettunutta kahvikakkua, jonka leivoin Myllyn Parhaan loistavaan kahvikakkuohjesivuun nojaten löydettyäni kaapista vielä vähän kermaa, appelsiinituorejuustoa ja lakupussin. Siitä tuli

Mustien kökköjen kakku

5dl kakkuvehnäjauhoa * 2dl sokeria * 2,5tl leivinjauhetta * 2,5tl vaniljasokeria * 2,5dl kermaa * 3 munaa * 150g sulatettua margariinia * 1dl appelsiinimehua

100g appelsiinituorejuustoa * 100g lakupaloja ainakin puolitettuina * koristegeeliä

1) Yhdistä kuivat aineet. 2) Lisää kerma, munat, rasva ja mehu. 3) Sekoita hyvin. 4) Levitä lakupalat 1,8-litraisen vuoan pohjalle tasaisesti (jos heität ne taikinan sekaan, kakkuun tulee herkästi kököllisiä ja kököttömiä kohtia). 5) Kaada taikina vuokaan. 6) Paista 175 asteessa uunin alatasolla suunnilleen tunti. 7) Levitä jäähtyneen ja kumotun kakun pinnalle tuorejuusto ja taiteile geelillä jotain tunnelmaan sopivaa.

Jännitys ja mistä sen tunnistaa

Kaikenlaista on viime aikoina ollut, muuttoa, laajennusremonttia, töihinpaluuta, koulun- ja tarhanaloitusta, tahtoikää ja pottatreeniä. Töihinpaluuseen liittyen on otettu rutiineja uudelleen haltuun sekä kotona että töissä. Kaikki tämä vaatii jonkin verran aivojumppaa ja stressinsietokykyä, ja jumpattu ja siedetty on, mielestäni ihan kiitettävästi.

Ottaen huomioon, että olen saanut nyt reilun vuosikymmenen kuukausipalkkani opettajan työstä, ja samalta työnantajalta jo vuodesta 2007, ei työtodellisuudessa sinänsä ole mitään haastavaa. Muutos valtakunnallisissa opetussuunnitelman perusteissa ja organisaatiossa itsessään on pysyvää, ja kun itsekin olen luonteeltani taipuvainen mielummin uudistamaan ja kehittämään kuin hölläämään ja jumittamaan, se on minusta oikeastaan ihan jees. Pohjimmiltaan opehommat on kuitenkin aina samaa: minä tarjoan ihmiset ja välineet huomioon ottaen mahdollisimman hyvät ärsykkeet oppimiselle, joka tapahtuu opiskelijan päässä, jos sillä on motivaatio kohdallaan. Tämä minulla on mielestäni aika hyvin hallussa, motivaatiotakin onnistun luomaan, silloin tällöin.

Tässä on viimeiset pari viikkoa kuitenkin ollut vähän ärsyyntynyttä hermostusta ilmassa. Kertyneitä töitä oli toki aika suma, kun jakson vaihtuessa pukkasi samaan aikaan arvosteltavaa, suunniteltavaa ja toteutettavaa, mutta vaikka sain loman aluksi hommat hoidettua, ihme tunnelma jatkui vaan. Kertun synttäritkin järjestettiin ja juhlittiin, mutta silti oli keskeneräisyyttä takaraivossa. Niputin stressin viimeisiin lähtötasontestauspinoihin.

Eilen sitten pidin aloitin kurssia itselleni uudelle alalle - tuttu juttu - juuri valmiiksi saamillani uusilla materiaaleilla - perustouhua - ja kuten hyvin usein muutenkin, nuoriso oli mukavaa ja ihanaa. Silti kotiin lähtiessä melkein leijuin maanpinnan yläpuolella ja aurinko paistoi juuri minulle, ja jossain vaiheessa hoksasin ihmetellä, mikä oli syy tähän mielialan muutokseen.

No sehän oli se, että tunnit pidettiin eri kaupungissa sijaitsevassa toimipaikassa, minulle vieraassa tilassa, ja olin ymmärtämättäni jännittänyt tätä hurjaa muutosta normaalitilaan! Minä, joka olen itsekseni pärjäillyt niin turistina kuin asukkaana miljoonakaupungeissa. Minä, joka olen ääneen valittanut sitä, millaiseksi liukuhihnatyöksi kurssien vetäminen vähillä lähiopetustunneilla voi käydä.

Onpas kiva huomata, että omassa tutussa duunissa voi tällä tavalla turvallisesti loikata epämukavuusalueelle! Jännitys laukesi, nyt on hilpeä mieli, eikä keskeneräiset lukuhommat enää tunnu erityisen uhkaavilta. Jihuu!

Hiekkaleikki-mindfulness

Pue vaatteet, joita ei tarvitse varoa kosteassa hiekassa. Vedä pipo päähän vaikka väärin päin - pääasia on, että se lämmittää ja on mukava olla.

Ota ämpäri ja lapio. Mahdollisuuksien mukaan ota mukaan myös parivuotias mentori.

Aloita ottamalla tuntumaa muistikuviin siitä, miten hyvä kakku tehdään. Lapa ämpäri kukkuroilleen hiekkaa ja tasoittele pintaa.

Ole suunnitelmallinen aikuinen ja kuvittele aloittavasi ensimmäisellä kumotulla kakulla esteettisesti hykerryttävän sarjan hiekkakakkuja, mikä oikeuttaisi hiekkaleikit antamalla niille päämäärän.

Anna mentori- tai sisäisen lapsesi puuttua harhaiseen ajatuksenjuoksuusi iskemällä lapio tuoreeltaan kumottuun, kauniiseen hiekkakakkuun, samalla hajottaen sen - hiekaksi, jota se koko ajan olikin.

Toista ja harmistu, kunnes hyväksyt päättömän hiekkaleikin tekemisen ilon elämän metaforana.

Nauti hetkestä, joka ei enää koskaan toistu samanlaisena.

Positiivinen ei

Kun ihmisellä on taipumus innostua, varsinkin kaikesta, mikä pitää sisällään uuden luomista ja opettelua, ja sellainen kenties opittu, ehkä myötäsyntyinen pohjavire toiminnassaan, että pienet (tai isot) hankaluudet eivät ole esteitä etenemiselle, vaan jotenkin niistä aina selvitään, tietyn akateemisen vapauden sisällään pitävä työnkuva voi olla jopa vaarallinen.

Eilen jostain syystä hätkähdin siihen tunteeseen, että muuttuminen kotiäidistä uraäidiksi on nyt valmis. En osaa nimetä tätä uudesti kuoriutunutta perhosta, se on vielä ehkä sittenkin vähän hauras.

Se muistaa vielä sen edellisen inkarnaationsa, joka intoa ja lojaalisuutta puhkuen päätti tehdä parhaansa töissä eikä jättää ketään pulaan, tiesi aina voivansa puristaa itsestään vähän ylimääräistä jos ei muut siihen kykene. Eikä se itse eikä kukaan muukaan huomannut tai halunnut pysäyttää sitä ja näyttää, miten jäykäksi ja jännittyneeksi se itsensä oli vetänyt, ja samalla perheensä ja varmaan muutkin siinä lähistöllään. Tämä uusi ei voi olla tuntematta rehellistä surua sitä ajatellessaan.

Se aikoo pitää opetuksen mielessään ja muistaa, mikä on tärkeää sille itselle ja sen lähimmille. Sanoa positiivisin mielin ei, kun täytyy, ja pyytää ymmärrystä jo ennen kuin on venynyt äärimmilleen.

Tuntea yksinkertaista kiitollisuutta vaikka siitä, ettei pimeitä aamuja ole niin montaa kuin ennen, eikä yhtään lasta enää tarvitse kiskoa suoraan sängystä ulkovaatteiden kautta aikaisimpaan aamuvuoroon tulleen hoitajan syliin heräämään. 

Porin päivä

Tämä on kyllä semmoinen kaupunki, että jos vaan virtaa riittäisi, niin joka viikonloppu olisi jotain jännää tempausta ja tekemistä, eikä arki-iltoihinkaan väkisin tarvitsisi keksiä täytettä.

Ei Porin päivän viettoonkaan enää yksi päivä riitä! Mikä on toisaalta onni, koska tällä kokoonpanolla ei pystykään aamusta iltaan luuhaamaan kaupungilla. Eilen soittotunnin jälkeen käytiin Veeran kanssa torilla palloilemassa, aika lyhyellä kaavalla tosin, mutta ranskalais-italialaiset ruokamarkkinat ja Pori Big Bandin setti saivat kyllä minunkin suuni messingille - ja kaikki ihmiset ja muu toiminta myös!

Tämän päivän valikoimasta poimittiin lentokentän avoimet ovet. Oli taitolentoa ja isoja ja pieniä koneita, joihin sai mennä sisälle tutustumaan, ja jos olisi ollut kärsivällisyyttä, olisi voinut käydä tutustumassa lennonjohtotorniinkin. 

Me lähdettiin syömään. Blind Burger oli hävettävästi edelleen testaamatta. Jouduttiin ihan hetki odottamaan, mutta aika nopeasti saatiin eteemme yksi kids' burger, yksi Brooklyn, yksi NYC ja yhdet ranskalaiset. Emme yllättyneet millään tavalla: tiedossa oli, että ravintoloitsijat tähtäävät korkeaan laatuun ja käyttävät hyviä raaka-aineita, ja lähellä tuotettuja vieläpä (oi Satakunta, Suomen ruoka-aitta!), joten makuyhdistelmät olivat automaattisesti kohdallaan. Ja verrattuna niihin kilpaileviin hampurilaisravintoloihin ja tuotteisiinsa, tämän aterioinnin jälkeen tuntui siltä, että oli syönyt ihan oikeaa ruokaa. Ei ollut epämääräistä rasvakalvoa suussa, eikä siis varmaan sisäelimissäkään. Ranskalaiset olivat ihanan rapeita. Taaperovuosiensa jälkeen nirsoilemaan alkanut Veera ei rakastanut tätäkään lastenpurilaista, vaikkakin erikseen mainitsi, että oli ihanaa, ettei mukana ollut majoneesia. Kerttu söi tyytyväisenä ranskalaisia, rapeaa sämpylää ja hereford-pihviä.

Nyt se nukkuu. Päiväkahviaika!

No?!

Tuliko sähkäri? Onko valmista? Onko Koti nyt lopultakin meidän?

No ei tullut. Ei ole. Onhan se siis joo mut ei.

Mutta turkoosi sohva tuli!

Lukemisen onni

Leena on ennenkin lainannut minulle loistavia kirjoja. Tämä piti otteessaan pari viikkoa niin kutkuttavasti, että osaksi oikein nautin siitä, etten voinut ahmia kirjaa yhdeltä istumalta, vaan jännitettävää riitti päivästä toiseen. Mutta kyllä se äkkiä piti saada loppuun. Olin niin innoissani, että täytyi aina sopivan tilaisuuden tullen kertoa Miehellekin, mitä tähän mennessä on tapahtunut, mutta onneksi tarpeeksi epämääräisesti: kunhan löydän suomenkielisen version, kiikutan sen hänelle luettavaksi.

Tänään tuli teinipoikien kanssa puhetta lukemisesta. "Tykkäättekös lukea kirjoja, luetteko paljon?" "EI."

Tuskin vakuuttuivat kirjatoukiksi, vaikka selitin maalaillen, miten taianomaista on, että joku jossain kirjoittaa ajatuksensa sanoiksi, kehittelee ihan erilaisen maailman, kuvailee ihmisiä ja sattumuksia, ja sitten joku toinen ehkä ihan toisella puolella maapalloa lukee ne sanat ja muuntaa ne omassa päässään takaisin kuviksi ja tunnelmiksi. Airdroppia ja bluetoothia kerrakseen!

Elokuvia he katsovat, tietenkin, ja hyvä niin. Mutta elokuva on kuitenkin jonkun toisen tulkinta, aivopesuversio! (Vetoan keinolla millä hyvänsä nuoriin kapinamieliin.) Kun on lukenut kirjan, ja sitten vasta näkee elokuvan, niin kuin minä aion Gone Girlin kohdalla tehdä, tai miksei välillä toisinkin päin, sitä voi sitten vertailla omaa ja käsikirjoittajan ja ohjaajan ja tuottajan versiota ja hihkua riemuissaan, kun elokuvakerronta on omasta mielestä onnistunut, tai olla ihmeissään siitä, millaisilla tavoilla niitä sanoilla maalattuja tunnelmia on onnistuttu kääntämään kuviksi ja ääniksi.

On se hienoa, että osaa ja voi lukea.

Follow my blog with Bloglovin

Mielentäysi merenrantaa

Jos on metsä ihmiselle hyvä paikka, niin on rantakin. Hiljainen sellainen.

Jos hetkeksi laittaa silmät kiinni, ei voi olla uppoamatta siihen, miltä tuuli, suola, hiekka ja vesi tuntuvat iholla. Eikä se tunnu yhtään muodikkaalta mindfulnessiltä, vaan kerta kaikkiaan inhimilliseltä ja ajattomalta olennaisuudelta.

Follow my blog with Bloglovin

Töihin palanneen kotiäidin eka vapaapäivä!

Jos on parisuhteelle joskus ihan hyväksi olla vapaaehtoisesti erossa ja erillään, niin kyllä tekee kotiäitiuraa tehneelle naisihmiselle myös hyvää olla pois kotoa ja lasten luota.

Ekana työpäivänä ei tarvinut enää työstää päiväkotituskaa, mikä oli hyvä. Sen sijaan ajatukset pyörivät Veerassa, joka oli ekaa kertaa kotona "yksin". Oikeasti seurana oli Mummu, ensin virtuaaliturvana omassa kodissaan, ja sitten ihan todellisuudessakin, kun lähtivät naisissa etukäteissynttärilahjaostoksille kaupungille, ja timpuritkin olivat paikalla, niin että minkä tahansa hädän tullen avuliaita aikuisia kyllä olisi löytynyt heti. Mutta aamuhommat se nyt kuitenkin hoiti itse.

Tosin vähän ennen kuin olin saanut Kertun puettua ja pihalle, yläkerrasta kuului vähän tuskastuneesti: "Äiti voitteko jo lähteä..?!" Noin varttia myöhemmin, kun olin juuri hypännyt pyörän selkään jatkaakseni matkaa päiväkodilta, puhelin soi. Korostetun huolettomasti vastasin ja kysyin miten menee ja onko hampaat pesty, ja kuulemma hyvin menee ja kiva on olla yksin kotona, mutta että hän ei nyt ylettynyt omenamehupurkkiin jääkaapin ylähyllyllä. Ongelma ei siis ollut suuri, saatoin jatkaa rauhassa matkaa.

Päivällä viestiteltiin ja soiteltiin kerran, kuulin sen tappaneen muurahaisia, mutta kotona tajusin ymmärtäneeni väärin: se olikin napannut niitä muovirasiaan.

Se esitteli ihan tohkeissaan terraariotaan mulle ja hihkui olevansa niiiiiin onnellinen, kun sillä vihdoinkin on oma eläin! Tai itse asiassa kolme. Alla olevasta kuvasta voit etsiä Kontti-Pontin, Millin ja Villen, jotka ovat saaneet palan vadelmaa, sokeria, leivänpalan, vettä, sopivasti raitista ilmaa, nurmikkoa, hiekkaa, sammalta ja oksia sekä paljon huolenpitoa osakseen.

Eilen aamulla nostin omenamehun alemmas ja jätin Veeralle pöydälle pusuviestin ja ohjeet syödä kahdeltatoista joko edellisiltaista pizzaa tai sitten karjalanpiirakkaa kunnon päällisillä. Iltapäivän puolella sain porinkiälisen viestin, jossa kerrottiin, että minun aamuviestiäni ei oltu huomattu, minkä vuoksi Isoveljen kanssa oli haettu kaupasta ruokaa (ranskalaisia ja liha pulii), ja että kaikki on hyvin.

(Tässä oli ensin kuva viestistä, mutta Veeran pyynnöstä poistin sen. Harmi, viesti oli upea.)

Isoveli oli hoitanut homman. Ei mun tarvitse olla huolissani, kaikki hoituu, lapset kasvaa, pitää huolta itsestään ja toisistaan ja on vaan kerta kaikkiaan ihania.

No sitten vielä tämä vapaapäivä. Niitähän ei kotiäitiaikana juuri ole, ei ainakaan kotona ollessa, jos ei joku vie kotitöitä ja lapsia johonkin vuorokaudeksi... Voihan sitä silmänsä sulkea kaikenlaiselta, mutta minun on ainakin vähän vaikea oikeasti rentoutua, jos tiedän, että joku homma on hoidettavana. Päivät ovat pitkiä, mutta silti niiden aikana ei tunnu saavan mitään aikaan, koska jos olet jo kertaalleen järjestänyt huushollin aamupäivän aikana, ja erehdyt samaan touhuun uudelleen iltapäivän aikana, pääset ottamaan session uusiksi vielä illalla; ruoka tehdään ja se syödään ja sitten tehdään uutta ja syödään taas; aloitat jonkun aikuisten paperihomman ja keskeytät sen kolmen minuutin päästä kääpiövaltiattaren tai sen isosiskon  käskystä... Ja kun päikkäriaika tulee, olet joko sairaan tehokas tai sitten vajoat sohvaan katse tyhjyydessä.

Tänään heräsin ihan normaalisti kuuden jälkeen, mutta koska ketään ei tarvinut viedä mihinkään, pystyin nauttimaan pysähtyneestä tunnelmasta. Jaksoin lähteä puistoilemaan, sen sijaan, että olisin vain ajanut tytöt pihalle. On kannettu harkkoja kellariin. Tässä näpytetään nyt tärkeää blogikirjoitustakin jo ihan keskellä päivää, ja vaikka siitä saankin parhaillaan vähän hyväntahtoista kuittailua osakseni, leppoisaa lauantaipäivää on jäljellä vielä vaikka kuinka paljon!

Niinku et carpe diem vaan teillekin!

Follow my blog with Bloglovin

Taaperon kanssa mustikassa

Kuukauden verran olen tuntenut epämääräistä levottomuutta siirtyä Isomäen suuntaan tarkkailemaan mustikan kypsymisastetta. Joskus kävin vielä aamujuoksulla samassa metsässä, ja tieto tuli itsestään, mutta nyt on hölkät jääneet vähemmälle. Vihreän seassa taivaltaminen tekisi silti ihmiselle hyvää, ja lapsetkin sinne pitäisi roudata. Ja kyllä nyt edes muutama desi mustikkaa pitää saada itse poimia!

Virpin kanssa käytiin vuosia tuntemassa yhteyttä esiäiteihin, kykkimässä varvikossa ja olemassa syvällisiä. Se oli ihanaa, ja introvertille näpertäjäluonteelle hyvin ominaista puuhaa. Riippuvuutta aiheuttavaakin: ensin poimitaan kipon pohja piiloon (taso 1), sitten kippo puoleen väliin (taso 2), sitten täyteen - ja ehkä jonain vuonna otetaan jo käyttöön ämpärit ja poimurit.

Tuli sitten kerran kesä, kun piti ottaa lapsi mukaan, ja homma sai uuden ulottuvuuden. Hiljainen seurustelu ei enää onnistunut, koska lapsi liikkui arvaamattomasti, tai sillä oli jotain asiaa, ja sitä piti vahtia ja huoltaa. Aikuiset siirsivät seurustelunsa mattopyykkäilyn oheen. Äiti vei lasta metsään kahden kesken. Pieni purkki riittää mustikoille, koska tässä ei ole kysymys eloonjäämisestä, tärkeämpää on saada pieni ihminen innostumaan touhusta omine ehtoineen.

Eilen vuorossa oli Kerttu. Veera ei halunnut, koska yhdistää metsän, mustikat ja hyttyset toisiinsa. Ymmärrän yskän, yritän myöhemmin uudelleen, mutta en missään nimessä halua traumauttaa, koska metsä on hieno asia.

Aika hienoa on sekin, että vaikka siellä ei tule tarpeeksi usein käytyä, meidän urbanistien lähimetsään on kuitenkin vain vajaa kilometri matkaa. Pitkää hihaa, lahjetta ja lenkkaria sekä pyöräilykypärää varusteiksi, kilon jugurttiämpäri mukaan, pyörällä pururataa pitkin metsän sisään ja toimeksi.

Äiti ottaa ämpärin toiseen ja Kertun käden toiseen käteensä. Loikataan pikkuojan yli yhdessä. Katsotaan miltä mustikka näyttää. Huomataan, että ne on piilossa lehtiensä alla. Kukkuu! Ei ole lapsesta hauska juttu, mutta nykii pari marjaa irti. Huomaa, että äidillä on ämpärissä jo noukittuja marjoja, paljon helpommin ulottuvilla. Työntää pikku kätensä ämpäriin ja ottaa nyrkin täyteen mustikoita. Äiti ei ilahdu, mutta muistaa, että tavoite ei ole määrällinen. Yrittää silti selittää, että kerätään marjat ämpäriin, ja sitten kotona vasta syödään ne. Ookoo.

Äiti harppaa keskemmälle ja kehottaa käden perään inisevää lasta tulemaan itse perässä. Lapsi pyörii ympyrää, menee pururadalle tanssimaan, tulee sitten mustikkaämpärin perässä. Muka auttaa, pitelee taas mustikkaa kädessä, ojentaa sitä ämpäriin, ja hyväuskoisen äidin antaessa ämpäriä lähemmäs nakkaa oman mustikkansa maahan ja ottaa ämpäristä nyrkillisen.

Jälkiviisaana voisi todeta, että vaalea huppari ja vaaleat farkut eivät olleet paras vaatevalinta. Laitoin ne kuitenkin kotiin päästyä kuumaan astianpesuaineella terästettyyn veteen ja hinkkailin vähän, ja sen jälkeen 60-asteiseen pyykkiin. Mustikkatahrat irtosivat ihan hyvin, ainakin äsken vilkaistessani farkkujen takapuoli oli taas yksivärinen.

Follow my blog with Bloglovin

Puoliuneton Kymppärissä

Vuodesta toiseen sitä pystyy itseään huijaamaan. "Nyt se on jo niin iso, että kyllä se onnistuu." 

Meillä ei nimittäin perhepeteillä. Paitsi joskus, väsymyksen tai pakon sanelemana, ja sitten kadutaan.

Sitten on ne kerrat, kun kaikesta huolimatta sitä ottaa ja heltyy ja ajattelee, miten ihanaa olisi nukkua tuhiseva lapsi kainalossa ja tuntea uniensa välistä paikkansa hoksanneen tyttären pieni käsi hapuilevan omaani, ja kun nyt kerran iskäkin on pois kotoa, niin totta kai saat nukkua mun vieressä. Jee! Sanoo lapsi ja halaa rutistaa lujaa.

No sitten on se ilta, kun saan nauttia omasta rauhastani ja katsoa televisiosta juuri sitä, mitä haluan - eli päädyn sulkemaan sen huomattuani, ettei sieltä kuitenkaan mitään tule - valvon silti väkisin vähän liian myöhään, vaikka fiksuinta olisi kömpiä petiin jo pian kymmenen jälkeen, mutta kun nyt kerran saan ihan yksin tässä olla niin luen vaikka naistenlehteä vähän, ja sitten kapuan yläkertaan ja könyän peiton alle.

Katselen kaunista lasta ja ihailen sen kiinni painuneita kilometrin mittaisia ripsiä.

Käännän kylkeä, mutta paijaan lasta ensin vähän, varovasti, ettei se herää.

Nukahdan varmaan kyllä heti, mutta kohta havahdun varmistamaan, että lapsella on varmasti peitto päällä.

Seuraavaksi on kokeiltava, ettei sillä ole liian kuuma.

Nyt joku kahahti. Kai se on sängyssä pysynyt eikä tipahtanut lattialle? No juu on. Hyvä. Tietenkin.

(Valvemaailmassa olen suhteellisen paljon luottavaisempi sekä suhteessa maailmaan yleensä, lapsiini että heidän kykyynsä selvitä kolhusta.)

Aijai, nyt se rapsuttaa itseään. Otan kädestä kiinni ja kuiskaan ettei saa raapia.

Sitten pussaan sitä kun se on niin söpö, eikä se siihen herää, ei kai, sehän nukkuu aina niinkun tukki. Onpa se ihana.

Kyllä menee vuodet nopeasti. Vasta äsken se oli vauva, ja sitten vähän vanhempi, ja nyt tuommoinen. Voi.

Ahaa. Nyt mutistaan unissaan. Voi että kun ei saa selvää.

Nukun ehkä jo pidempää pätkää tässä välissä.

Lapsi käännähtää, herää vähän, maiskuttaa ja ottaa mua kädestä kiinni. Ahhh. Tätä odotin. Ihanaa.

Onkohan se jo nukahtanut että voin irrottaa ja kääntää kylkeä että saan nukuttua taas?

Aamulla kello 5.23 kulman takaa kuuluu: "Äiti." "Äi-ti." "Ää-ii-ti." "Äiti." "Ääi-ti." "Äiti." "Äiii-ti." Annan äänimerkin jatkua siinä toivossa, että virta loppuisi ja herättäjä sammuisi, mutta joudun lopulta nousemaan ylös estääkseni hysterian. En onnistu, koska vekkari on jo ehtinyt laatia suunnitelman, johon kuuluvat olennaisina osina äiti, alakerta ja tishi, ja jos äiti yrittää estää suunnitelman toteutumisen, seurauksena on joka tapauksessa hysteria. Äiti on horroksessa ja sopeutuu vaatimuksiin. Kolme tuntia myöhemmin toinen lapsi laskeutuu raukeasti hymyillen rappusia alakertaan. Äiti miettii jälleen kerran, olisiko jollain superkyvyillä voinut vain siirtää iskän paikalle nukahtaneen lapsen illalla omaan sänkyynsä ja aamulla takaisin, jolloin olisi kenties voinut nukkua itse hiukan syvemmin ja kerätä energiaa uuden päivän haasteita varten.

Follow my blog with Bloglovin

Norja matka

Oli muuten sitten niin onnistunut pitkä viikonloppu kuin vain voi yhden aikuisen ja kahden (vielä naftisti) alle kouluikäisen kesken matka vain olla! Kiitos kuuluu erityisesti henkilökohtaiselle ohjelmamestarillemme Vibekelle, joka tuntee Norjan eteläkärjen sattuneesta syystä paremmin kuin hyvin.

Tässä nää on vasta niinku lähdössä.
Hki-Vantaan lapsikuljetin oli käytössä parkkipaikalta
turvatarkastukseen, toimi, muttei ollut järin mukava.

Yksityisen kotimajoituksen suhteen en pysty vinkkaamaan muuta kuin että nuoruusvuosina solmittuja ystävyyssuhteita on hyvä pitää yllä, mutta että varmasti airbnb:t ja muut tarjoavat ihan mainioita vaihtoehtoja. Meille osui upea merimaisema ja tunnelmalliset sisätilat sekä vallan mahtavaa seuraa sekä aikuisille että lapsille.

Takapihan terassi.

Helsinki-Oslo- ja Oslo-Kristiansand -lentojen väliin jääneet 80 minuuttia riittivät hyvin vaihtoon, ainakin pelkillä käsimatkatavaroilla. Oli kuitenkin ihanaa, että loput 25km päästiin jo autokyydillä! Emäntämme sai näppäränä tyttönä sosiaalisia mediaverkostojaan käyttämällä lainattua Kertulle istuimen viikonloppua varten, joten kaikin puolin olimme hyvässä turvassa, vaikka kotimatkan neljä tunnelia olivat pimeydessään suomalaiseen tasamaastoon tottuneelle puolitoistavuotiaalle alkuun aika järisyttävä kokemus.

Vaikka perillä oltiin Suomen aikaa yhdeksältä eli nukkumaanmenoaikaan, kaikki kävivät sen verran kierroksilla, ettei sänky kutsunut heti ketään, ja nälkäkin oli. Pienin kyllä sammahti heti, kun äiti sen aikanaan ehti laskea sänkyyn. Keskimmäisen kokoiset tytöt kävivät pulahtelemassa uima-altaassa kielimuuria murentelemassa, ja kun heidät oli saatu nukkumaan, aikuisimmat tytöt jäivät vielä sohvalle muistelemaan vanhoja ja päivittämään kuulumisia.

Lauantaiaamuna aamiaisen ja eväsleipien teon jälkeen huristeltiin parikymmentä minuuttia Kristiansandin eläinpuistoon. Sepäs vasta olikin paikka! Ei mikään peruspuisto, vaan kokonaisuudessaan ainakin parin päivän mittaisen tutustumisen arvoinen kohde, josta löytyy pohjoismaisten villi- ja kotieläinten lisäksi myös muun maailman elikoita, mm. kirahvi, jollaista minä en ollut ikinä ennen nähnyt itse henkilökohtaisesti omilla silmilläni elävänä. Eläinpuiston puitteet olivat upeat, mutta alueelta löytyy lisäksi hurjan paljon muitakin juttuja. Korkeasesongin aikaan sisäänpääsy kustansi aikuiselta (yli 14-vuotiaalta) 419 NOK / 46€ ja 3-13-vuotiaalta 359 NOK / 40€ ja minusta käynti oli kyllä enemmän kuin hintansa väärti. Liput voi ostaa nettikaupasta, mutta ihan mainiosti saimme ne myös portilta. Maksoin koko reissun ajan kaiken kortilla, ihan niin kuin kotonakin olisin tehnyt.

Me suomalaiset emme olleet ennen kuulleetkaan Kapteeni Sapelihampaasta, mutta nytpä tiedämme, kuka on oikeasti Merten Kuningas! Seilasimme kapteenin laivalla, Mustalla Rouvalla, taistoon puolustaaksemme Sapelihampaan ja hänen miehistönsä hallitsemia vesiä, hiivohoi vaan! Tykkien paukahdukset vähän pelästyttivät reipasta Veeraakin, mutta se kertonee todentuntuisesta tunnelmasta enemmän kuin jylinän kammottavuudesta.

Samaan aikaan Kerttu veteli hirsiä tukevissa vuokrarattaissa, jotka Vibeke ystävällisesti työnteli Mumbaihin, johon olimme matkalla. Siis sinne järven toiselle rannalle. Rattaista maksettiin pian sisääntuloportin jälkeen oikealla sijaitsevassa tallissa 250 NOK, mutta palautettaessa niistä sai 150 NOK käteen (seteleinä), eli hinta oli oikeasti 11€. Ei paha, koska ruumariskiä välttääkseni olin jättänyt omat huterammat matkarattaat suosiolla kotiin.

Vierailimme myös Kardemumman kaupungissa, ihan siinä kävelymatkan päässä Mumbain satamasta. Satuimme paikalle juuri, kun poliisimestari Paavali kertoi kaupungin elämästä, ja sattumalta Sohvi-neiti ja Topiaskin olivat maisemissa. Maren ja Veera saivat ihan fyysisen kontaktin iloisiin rosvoihin, joista kenties Jesper koputti Marenia olkapäälle sivukadulla hipsiessään. Raitiovaunulla sai ajella ja syödäkseen ostaa pullaa ja makkaraa (eli pölseä). Mutta toisin kuin kirjassa, rosvojen kotona ei kyllä ollut leijonaa, vaan kameleita.

Kardemummasta poistuttuamme tapasimme ainakin vielä susia ja ilveksen, paijasimme kanaa, tytöt ajoivat traktorilla, näimme orangin ja sen äidin hengailemassa ja pääsimme savannille. Laskimme, että vietimme alueella kuusi ja puoli tuntia. Aika kului nopeasti, mutta kyllä oli energiatkin kulutettu, eikä iltaan enää tarvittu mitään muuta ohjelmaa. Ja siitä huolimatta ilta venyi, ja noin seitsemänvuotiaat hihittelivät keskenään vielä niin myöhään, että heidät sittenkin piti sijoittaa eri huoneisiin nukkumaan.

Täällä se Kalastajan vaimokin asuu - ja niin pienet on aina piirit, että tietenkin Vibekekin sen tuntee!

Sunnuntaiaamuna kävimme kahvittelemassa Lillesandin keskustan pikkurannalla. Totesimme, että kansallisuuteen katsomatta vanhemman onni asuu niissä hetkissä, kun lapset ovat tyytyväisiä ja innoissaan, eikä sitten ole niin väliä, vaikka kahvit kaatuisivat rinnuksille... Paidan vaihdon jälkeen palasimme alkuperäiseen suunnitelmaan ja ajoimme katsomaan kaikenlaisia ihanuuksia Randesundin kynttilävalimoon: oli ihan pikkuisia kissanpentuja ja pitkäkorvaisia kaninpoikasia, vuohia ja hevosia, järjesttömän ihana puutarha ja kauppa, joka jatkui aina uuden kulman taakse ja oli pullollaan kaikkea superhienoa. Onneksi rajatunkokoiset matkakassit pitivät lompakonnyörit suljettuina, muuten olisi mukaan varmaan tarttunut kaikenlaista tosi tärkeää sisustustilpehööriä. Jos nyt sattuisit olemaan ohikulkumatkalla omalla autolla, ostostenteon lisäksi paikkaan voisi hyvin pysähtyä kahville ja vaipanvaihtoon, oli niin siistiä ja viihtyisää että.

Äitien tarkka energiavajauksen huomaava aisti varoitti, että olisi syytä lähteä kotiin päin vähän lepäilemään, ehkä kastautumaan ja syömään ennen lentokentälle suoriutumista. Kiukkua ja uupumusta oli ilmassa, mutta saimme tunnelman kääntymään onnelliseksi väsymykseksi lähtemällä ajelemaan kentälle tuntia ennen aiottua hetkeä. Tie kulki vuonon reunaa pitkin, ja viimeisestä risteyksestä käännyimmekin lentokentän läheiselle rannalle, jossa murtovesialueelle oli turvallista päästää Kerttukin pluttailemaan. Tai no, ikinä en ole nähnyt joutsenta niin läheltä kuin silloin, kun ohimennen vilkaisin olkapääni yli Vibeken vähän varoittaessa: ihmisten eväitä syömään tottuneet pari joutsenpariskuntaa kaartelivat vedessä ja hiekalla, ja yksi oli jo siinä siipiään levittelemässä parin metrin päässä Kertusta, ilmeisesti pienet reiden prinssinakkeihin silmissään sekoittaen...

Illan viimeinen lento Osloon lähti puoli kahdeksan aikaan. Halailtiin parkkipaikalla ja sovittiin, että ensi kesänä tutustutaan meikäläisiin maisemiin. Tyttäret olivat aidosti järkyttyneitä tajutessaan, että välimatka on sen verran pitkä, ettei tässä välissä noin vaan tavatakaan! Ainakin Veera kuitenkin oli hetken päästä taas matkustustäpinöissään: leikittiin, että oltiin Amazing Racen lasten versiossa, jossa yhtenä tehtävänä on kuljettaa mukana kääpiönkokoista pikkulasta. Onnistuimme tehtävässä. Lentokentältä hyppäsimme lentojunaan, joka vei meidät Oslon keskusasemalle, jonka oven vieressä oli Scandic Byporten, jonka henkilökunta oli supermukavaa ja kaiken lisäksi huoneessa oli kerrossänky. Ja aamiainen oli mainio, äitikin ehti syödä, koska Kertun sai köytettyä tuoliin sidottavaan lastenistuimeen.

Lentojuna vei meidät takaisin Oslon lentokentälle, josta sai lainaksi hyvät rattaat, joihin jonkun muun lapsi olisi saattanut vaikka nukahtaa, mutta meidänkin nuorimmaisemme pysyi kuitenkin nätisti ja mukavasti paikallaan jättäen äidin kädet vapaiksi pakollisia taxfree-ostoksia (mm. ruotsinlaivojen valikoimaan verrattuna hiukan kalliimpaa nuuskaa) silmällä pitäen.

Ja kyllä: tässä koko viikonlopun ja kolmen hengen matkatavarat killumassa lentokentän lainarattaissa.

Helsinki-Vantaa ei nyt kyllä minulta saa maailman parhaan kentän arvonimeä. Oslolaisten lainarattaiden jälkeen tuntui ihan typerryttävältä saapua ihmisvilinästä pullistelevaan aulaan, jonka jälkeen oli vilkas läpikulkualue, johon ei oikein uskaltanut laskea vikkeläjalkaista puolitoistavuotiasta. Pakko oli, kun kävin selvittämässä, mistä yhteysbussi Aviapoliksen juna-asemalle lähtee, ja että kannattaisiko odottaa kaukojunayhteyttä lentokentällä vai Tikkurilassa. Arvoin voittajaksi Tikkurilan, jossa italialaisravintola ja sen mukava tarjoilija pelastivat parin tunnin odotusajan muuttumasta tuskaksi, mutta missään tapauksessa kumpikaan vaihtoehto ei ollut erityisen lapsi- tai vanhempiystävällinen. Laitoin kyllä jo palautetta sekä Finavialle että VR:lle. Kumpikaan ei vielä ole vastannut, mutta kenties lentoaseman oman junapysäkin avautuessa lokakuussa matkaa jatkavat lapsiperheet ja sitä kautta muutkin matkustajat on huomioitu paremmin.

Mutta hei. Suosittelen eteläistä Norjaa! On kaunista ja muutenkin koselig!

Follow my blog with Bloglovin

Äiti ja iskä festareilla

Kaksikymmentä vuotta sitten Korson Ankkarockissa ekoja festarikokemuksiani keräillessä moni asia oli toisin kuin nyt. Ei esimerkiksi ollut kännyköitä, joilla kuvittelisi pitävänsä yhteyttä tuttuihin alueella, ja joilla ei tietenkään saisi yhteyksiä, kun verkko on täynnä, ja sitten turhauttaa, kun tajuaa, että kyllähän sen nyt etukäteen tiesikin. Huolettomasti poukkoiltiin porukassa tai siitä eksyen, tuskin nähtiin juuri sitä bändiä, jota oli tultu katsomaan, mutta jotain ihan muuta kuitenkin, ja varsinkin tutustuttiin tai toivottiin, että tutustuttaisiin ennestään vieraisiin ihmisiin, joihin ei ehkä enää koskaan tultaisi törmäämään uudelleen. Ennen lähtöä Äiti varmisti, että mukana on tarpeeksi sateenkestävää asustetta ja nenäliinoja.

Se puoli ei ole muuttunut mihinkään. Mummo tuli lapsenvahdiksi, ja löi kouraan kertakäyttösadetakkeja siltä varalta, että jos siellä sataa.

Ennen festareille lähdettiin itsestäänselvästi junalla, nyt mennään omalla autolla, kun junamatka kestäisi tuplaten sen, minkä yksityisautoilu. Ei kimppakyytiä. Menemme kahdestaan, omilla ehdoilla, omia polkuja, omaa hiilijalanjälkeä.

Nestemäisiä matkaeväitä tai festareilla esiintyvän bändin musiikin kuuntelua ei kuitenkaan vielä ole unohdettu. Soundin sijaan luin silti Me Naisia siidereitäni lipitellessäni. Tyhmiä vitsejä kerrottiin, mutta ei huutaen, vaan enimmäkseen lakonisesti laukoen ja päälle hörähdellen.

Suomi. Tuhansien järvien mutta erityisesti miljardien puiden maa.

Kilometrit taittuivat. Maisema pysyy.

Onneksi on mieleistä matkaseuraa. Aika absurdilta tuntuu, että jostain maapallon tuolta puolen lähtee musiikkiyhtye kiertueelle, ja päätyy sitten jonnekin näiden metsien keskelle, josta matka jatkuu ehkä jo samana päivänä seuraavalle lavalle.

Toinen ihme juttu on se, että tuhansien järvien ja miljardien puiden maassa on myös älyttömän paljon peltoa, joka on aikanaan raivattu ihan lihasvoimalla niiden puiden alta. Hatunnoston paikka kyllä, on siihen aikaan ihmisillä ollut tavoitteita ja draivia unelmiensa toteuttamiseen, hyvänä porkkanana tietysti esimerkiksi hengissä pysyminen oman ravinnon hankkimisen kautta.

Meilläpä on autossa lasikatto, jonka läpi voi katsella pilviä. 

Melkein perillä jo!

Telttamajoitukseen emme tässä iässä enää taivu. Asuntola on hyvä vaihtoehto aikuiselle festarivieraalle. Tunnelma on joka tapauksessa eksoottinen ja suorastaan riehakas, kun ei lapsia ole mailla halmeilla, ja ollaan lähdössä hyvää musaa kuuntelemaan!

Puhelin toimii sen verran, että hyvän yön puhelun voi soittaa lapselle vielä alueelle päästyä, mutta kaverin paikantaminen tekstiviesteillä on melkein mahdotonta. Humalatila näyttää kaikilla olevan keskimäärin paljon matalampi kuin ysäriaikoina. Kun on nälkä, tekee mieli mennä paikkaan, jossa voi istua tuolilla, eikä maassa. Vaikka Porisperessä olimmekin viime vuonna Hiuka Tärkeit, täällä vip-alue ei näytä yhtään houkuttelevalta, ehkä juuri siksi, että vanhemmiten nimenomaan tila ja mukavat istuma- ja riippumattopaikat ovat olennaisempia kuin vip-alueella näyttäytyminen. Siksi illan hämärtyessä siirrymme istumaan hiekkakentälle täsmäiskun varsinaista kohdetta odottelemaan.

Kyllä kannatti.

Keikan jälkeen käveltiin hilpeinä keskustaan, haettiin ruokaa ja sitten väsymys iski. Aamulla oli vähän pöpperöinen olo, lähinnä kai ulkoilmassa oleilun sekä vähäisen ravinnon ja levon vuoksi. Minä hyppäsin vuorostani rattiin, ja kotona tyttöjä halaamassa ja pussaamassa oltiin jo yhdeltä. Reissu lähenteli täydellisyyttä.

Follow my blog with Bloglovin