tiistai 30. joulukuuta 2014

Katso (nuorta) ihmistä

Kävin läpi jonkun hurjan henkisen myllerryksen, kun bonuspoikanen täytti viisi ja puoli vuotta sitten kymmenen. Ne oli näitä "ei voi olla totta, vastahan se oli ihan pieni, miten vanha minä nyt sitten olen, ja kylläpä aika kuluu nopeasti, näin jälkikäteen katsoen ainakin" -pyörremyrskyjä, joita kai aina silloin tällöin läheisten ihmisten uusia pyöreitä vuosia täytellessä täytyy kokea, ja enemmän kuin sitä, miten toiset ovat vanhenneet, ne koskevat tosiasiassa nimenomaan sitä ihmettelijän omaa vanhenemista.

Sellainen kultareunus tässä tuntuu olevan, että kun kerran selviää siitä, että joku nuori ihminen täyttää esimerkiksi 40 vuotta, sitä ei tarvitse hämmästellä muiden tuttujen kohdalla enää uudestaan. Ja kun yksi meidän pikkupallero on mennyt kouluun ja täyttänyt kymmenen ja alkanut muuttua aikuiseksi ihan silmissä, niin noiden jäljestä tulevien kanssa ei jaksa enää olla ihan yhtä hämmästynyt.

Poikanen on nyt siinä elämänvaiheessa, että lähiviikkoina täytyy tehdä tulevaisuutta koskevia valintoja. Sillä on herkän ikänsä huomioiden ihailtavan selvät suunnitelmasävelet, ja mikä hienointa, suunnitelmat ovat täydellisessä sopusoinnussa pojan lahjakkuuksien ja taipumusten suhteen. Tähän on vuodesta 2007 ammattikoululaisia läheltä seuranneen työminän todettava, että suurempaa onnea ei isossa skaalassa tuon ikäisellä voi olla, mutta itse ne eivät sitä tietenkään vielä arvosta tai ymmärrä.

Raaka tuntuma on, että tämän hetkisessä Suomessa väärä yhteishakuvalinta on paljon huonompi juttu kuin vielä vaikka 20 vuotta sitten, ja minä luulen, että se johtuu juuri siitä, ettei umpikujia ole: omaa alaa ja juttua voi hakea tai joutua hakemaan vuosikausia, tai sitten väärä koulu tai ala voi ehtiä viedä motivaation ja uskon omaan itseen, ennen kuin opiskelijahuolto ehtii auttamaan paremman polun löytämisessä. Kumpikaan vaihtoehto ei ole omiaan lisäämään elämänhallinnan ja sitä kautta onnellisuuden tunnetta. Mutta sitten taas toisaalta: jos asenne on kohdallaan, eli vastoinkäymisiä on opittu kestämään, lyhyt sivujuonne omaa juttua etsiessä ei tietenkään ole mitenkään vakava juttu.

Mutta että peruskoulu on kohta siis käyty. Ohhoh. Minä olin tuon ikäisenä tiennyt jo ainakin puolet elämästäni, että minusta tulee arkkitehti, ja menin siksi 9,8 keskiarvollani mihin lukioon halusin, koska tiesin, että pitkä matikka ja kuvis olisivat ne olennaisimmat asiat. Sitä en tiennyt, että päässäni surisisi vähän muitakin asioita, ja että lukio vaatisi jonkun verran enemmän työtä kuin yläaste, ja ettei sitä enää ehkä noin vaan marssittaisi mihin tahansa. Kun Hervannasta tuli aikanaan postia, että sisäänpääsy jäi 0,28 pisteen päähän, eikä mitään takaporttia eli varasijoja ollut, keräilin auki loksahtanutta leukaani lattianrajasta jonkun aikaa, kunnes sitten tajusin olla edes vähän tyytyväinen siitä, että kakkosvaihtoehdon sisäänpääsyrajat ylittyivät reippaasti.
Vanhan ihmisen otsarypyt.

Eihän tässä nyt lainkaan huonosti ole oman työllistymisen suhteen käynyt - päinvastoin suorastaan! Jonkun verran olen kuitenkin kieltämättä jossitellut, kun tiedän, että saisin väristyksiä kaavoituksesta ihan yhtä lailla kuin ovenkahvoista, ja tiedän senkin, että sosiaalisissa tilanteissa, niinkuin vaikka teini-ikäisten täyttämässä luokassa, kuluttamani energian palauttamiseen tarvitsisin melkein saman verran omaa hiljaista ajatteluaikaa. Myötäelän nyt kovasti pojan tilannetta, ja toivon, että unelma-ammatti pysyy kirkkaana mielessä ja suunta selvänä, päädytään maaliin sitten mitä reittiä tahansa.

Ohhoh. Kylläpäs taidan olla vanha. Ysiluokasta on 19 vuotta aikaa. Ohhoh.

Follow my blog with Bloglovin

maanantai 29. joulukuuta 2014

Suodatinpussivaje

Juotiin eilen illalla iltakahvien sijaan glögit, koska niitä on juotu tänä vuonna tosi vähän, ja suodatinpussit olivat unohtuneet ostoslistalta ja päässeet loppumaan. Ilmoitin, että haen pusseja sitten aamulla vaunulenkillä, että saadaan päivä alkuun kunnialla.

Olin kyllä havainnut sääennusteessa ilmoitetun, että kylmää on tulossa, mutta kuka näiden juhlapyhien aikaan muka tietää, mikä päivä on menossa... Niin että en kyllä todellakaan tajunnut, että se loppuvuoden ainoa kunnon pakkasaamu olisi tänään! Huomasin senkin vasta puoli kymmenen aikaan, kun Kerttu alkoi olla sopivasti väsyksissä ja olin aloittamassa pukemishommia, ja varmuuden vuoksi vilkaisin keittiön ikkunasta lämpömittaria. Miinus kaksikymmentä astetta! Täällä länsirannikolla! Tänä talvena!

Naapurikorttelin Leon äidin kanssa on pitkin syksyä päivitelty sitä, miten tässä oikein pitäisi lapsia pukea, kun ensin on helle ja sitten nollakeliä, sitten mukava 15 astetta, nollakeliä, vähän pakkasta, paljon vettä, vähän lunta ja jäätä, 10 astetta, nollakeliä ja joulukuussa edelleen lämpöasteita, jonka takia satunnainen viiden asteen pakkanen tuntuu terveisiltä Siperiasta. Että mitä sitten puetaan, kun on oikeasti kylmä? No tänään heräsi uusi kysymys: onko 20 pakkasastetta muka oikeasti kylmä? Kyllähän ainakin Keski-Uudellamaalla ala-asteen pihalla painettiin vielä miinus 25 asteessa. Pelko siis pois: kyllä lapset ulkona pärjää! Mutta miten on vaunuissa makaavan kääpiön laita?

Uloshan oli lähdettävä, eikä pelkästään suodatinpussien vuoksi, vaan siksi, ettei ko. kääpiö hevillä eikä räpillä nukahtaisi päikkäreille omaan sänkyynsä, koska olisi jännästä uudesta päiväsaikaan tapahtuvasta nukutuskuviosta niin tohkeissaan, että unohtaisi olevansa väsynyt, mikä kuitenkin muistuisi varsin väkevästi erityisesti kanssaihmisten mieliin siinä vaiheessa, kun nukahtamista olisi odoteltu jonkin aikaa, ja kirkunan melutaso nousisi eksponentiaalisessa suhteessa siihen turhautumiseen, jonka itsesäätelyn ja -rauhoituskyvyn puute silmämääräisesti täydellisen uupuneessa pikkulapsessa aiheuttaa. Oletimme.

Illalla oksat näyttivät tältä.
Näin ollen puimme lapselle päälle seuraavaa: 1) kuiva vaippa 2) aluspaita ja sukkahousut 3) päällyspaita, sisähousut ja sukat 4) välihaalari 5) kahdet villasukat, tumput, rukkaset ja kypärämyssy 6) vanutopattu vaunuhaalari huppuineen 7) lampaantalja selän alla 8) lämpöpussi 9) pieni fleecepeitto pään alle ja taakse 10) iso fleecepeitto lämpöpussin ympärille 11) tuulensuojapeite 12) harso peittämään viimeinenkin kontakti ulkomaailmaan sekä luomaan hengityksen voimalla aavistuksen lämpimämpi ilmasto vaunun kuomun sisäpuolelle.

Äitikin veti ulkohousut verkkarien päälle ja sormikkaat omien hanskojensa alle, kärrytteli iloisesti toiseksi lähimpään kauppaan, nautiskeli pakkasen valkaisemista oksistoista ja siitä tekemisen meiningistä, jonka tällainen äärimmäisurheilu synnyttää. Nolosteli vähän sitä, että miinus kaksikymmentä astetta sai aikaan äärimmäisiä tunteita. Työnsi suodatinpussit ja lapsen kotiin ja salli puolisonsa nostaa vaunut tuulikaappiin.

Huomasi vasta sitten, että kaikki omat kengät jäivät vaunujen taakse tuulikaappiin, ja joutui hiihtämään naapuriin kellarin ovesta numeron 47 lenkkareissa, koska ne olivat ainoat, joihin ylettyi herättämättä lasta.

Follow my blog with Bloglovin

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Joulun parhaudet

Tuoksut top 5
  1. joulukuusi
  2. juuttikangas (kuusenalusmatto & lahjasäkki)
  3. hyasintti
  4. vaniljakäsirasva
  5. sitruunatortun täyte
Maut top 5
  1. aattoaamun riisipuuro
  2. tasapainoisesti täytetty lautasellinen porkkanalaatikkoa, kinkkua, kalaa ja hernemuusia (mushy peas)
  3. uudistetun keltaisen ruotsalaisrasian vadelma-lakritsi -konvehti
  4. yleensä konvehdit
  5. jouluillan keksi-, juusto- ja hedelmätarjotin, jonka kanssa hankkiuduttiin eroon lopuista kaloista ja kinkusta
Näyt top 5
  1. Kerttu, joka sai paketin käteensä, ja äidin häsättytä, että sanos Joulupukille kiitos, kun se toi sulle paketin, päätti antaa paketin takaisin Pukille
  2. Veeran materiaalisesta onnesta tuikkivat silmät, kun se tutustui hartaasti toivomaansa puhuvaan nukkeen, joka kaiken muun hyvän lisäksi osaa antaa muiskun poskelle
  3. Käppärän lumisen hautausmaan kynttilät
  4. lauma intohimoisia Afrikan tähden pelaajia olohuoneen matolla
  5. nukkekodin muuntajan mukanaan tuoma minitunnelma
Tuntumat top 5 + 1
  1. Kertun nukutuslenkki aattoaamun hämärässä yön aikana kymmensenttisen lumipeitteen saaneilla, vielä neitseellisillä lähikaduilla
  2. pulkan vetäminen
  3. Afrikan tähden pyörylöiden sekoittaminen ja sitten paikoilleen siirtely
  4. sohvalla makoilu vilttiin kääriytyneenä
  5. halailu ja pussailu tottakai
  + 1. parin päivän puhelin- ja somelakko

lauantai 27. joulukuuta 2014

Remppahommia: kellarisuunnitelma

Suurin tai ainakin maallikolle vaikein työ koko remonttihommassa tulee olemaan kellarikerroksen käyttöönotto.
Käynti kellariin on nyt naapurin kanssa yhteisestä ovesta. Kellarissa on maalattia, sen keskellä on erikseen eristetty perunakellari, jonka takana oikealla on vanha verstas, joka on pullollaan aikaisempina vuosikymmeninä itse tehtyjä työkaluja ja muita aarteita, ja vasemmalla puolella säilytetään modernimpien aikojen ihmeitä, polkupyöriä ja potkukelkkoja ja sen sellaista.

Perunakellari säästetään. Sehän on aika luksusta sellaisenaan (jollain jo välähti viini- ja olutsäilytys silmissä, ja joku toinen mietti, josko jonakin päivänä saisi itse tehtyä hilloja ja muita, ja kaiken kaikkiaan on hienoa, kun on tila, johon mahtuu säkillinen perunaa kilon sijasta), ja varsinkin energiankulutuksen kannalta itse asiassa hyvinkin kestävä ja kannatettava ratkaisu. Muutenkin pysytään tässä kaikin tavoin kohtuudessa: haaveilin jo jossain välissä valoisasta yksityiskylpylästä, mutta se a) ei sopisi vanhan talon luonteeseen, b) tulisi käyttöönsä nähden aivan liian kalliiksi ja c) olisi ihan liian työläs. Siksi haetaan tehokkaita neliöitä ja aikaa kestäviä lvis-ratkaisuja.

Portaat tulevat alas vasemmasta etukulmasta, ja niistä kadulle päin sijoittuu pieni sauna ja kylpyhuone. Kuistin alla on jännä pieni tila, jonka saa ehkä käytettyä hyväksi teknisenä tai jonkinlaisena säilytystilana. Sen oven eteen ja kenties portaiden alle tulee pyykinpesu ja -lajittelualue. Pyykkituvan viereen sijoittuu miesluola, jonka tarpeellisuutta en missään nimessä lähde kyseenalaistamaan. Kunhan saan pyykkikuiluni. Ulkoseinä rakennetaan perunakellarin ovenkarmiin kiinni, ja tälle seinälle jätetään huolto-ovi, jotta ulos asti pääsee muutenkin kuin kapeita ja jyrkkiä sisäportaita pitkin ja eteisen läpi.

Täältä voit vilkaista yläkerran ja täältä keskikerroksen suunnitelmaa.

Follow my blog with Bloglovin

Remppahommia: keskikerroksen suunnitelmaa

Tässä kun jouluna on sen verran väkeä kotona, että ehtii vähän haaveilla, niin jaanpa samaa iloa teillekin.
Suurpiirteinen tyyli jatkuu, tämä kun ei nyt ole vielä mikään virallinen suunnitelma, mutta mustalla siis piirsin olemassaolevat asiat, siniset on ikkunoita ja punaiset tulevia ja muutettavia. Ulkomitat edelleen noin 7,5m x 8m, poislukien kuisti.

Nykyisellään kuisti on kylmä, mutta sitä varmaan lisäeristetään vähän. Jaa juu, tuosta jäi pois vanhan ikkunan palauttaminen vasemmalle seinälle! Rapun oikealla puolella on nytkin kaappeja, mutta niitä täytyy varmaan miettiä uudestaan, kenkähyllyjä tarvitaan ja kuravaatesäilytysratkaisua ja semmoista. Fiilistelin jossain välissä, että ikkunan alle pitäisi saada sadepäivän istuskelupaikka, mutta käytännössä rappuset ajaa ihan saman asian. Keskitytään siis siistiin säilytykseen ja viihtyisään sisääntuloon.

Alunperin yläkertaan on kuljettu eteisen vasemmasta reunasta nousseita portaita pitkin. Sisävessa rakennettiin aikanaan niiden alla olleeseen kaappiin, mutta elintason noustessa vesiklosetti sai seurakseen myös pesukoneen ja suihkun, ja siksi portaat siirrettiin keittiön puolelle. Nyt me aiotaan palauttaa vessa takaisin pienempään kokoon, ja lohkaista siitä tila portaille alakertaan eli kellariin. Samalla eteiseen saadaan kulman ikkunasta vähän lisää luonnonvaloa!

Keittiössä on jäljellä alkuperäinen puuhella, se on hieno! Koemielessä mietittiin jo sen pyhäinhäväistysmäistä purkamistakin, koska kuuden hengen ruokapöytä on meille minimi, ja epätoivoisesti yritettiin mielissämme sovitella sitä keittiöön. Samoin oli mielessä huoneen laajennus ulospäin, mutta sellaiseen tuskin heltiäisi rakennuslupaa vanhassa paritalossa keskusta-alueella. Sitten tajuttiin, että meidän pitää panostaa hyviin työskentelytiloihin ja -tasoihin (meidän aikuisten reseptiikathan sijaitsevat 30 sentin korkeudella toisistaan, ja veitsikäsienkin korkeuksissa on lähes sama ero), kun kuitenkin tykätään ruoan kanssa touhuta. Keittiöön tulee siis jonkunlainen saareke-/konsoli-/baaripöytä, jonka ääressä voi syödä aamu- tai väli- tai muupalan tai sitten tehdä ruokaa tai läksyjä.

Keittiön takana on nyt makuuhuone, mutta sinnepä sijoitetaankin nyt sitten se meidän ruokapöytä. Siellä siis syödään ruokaa astioista aterimilla, eikä vaan survota jotain kiireessä alas kurkusta. Koska emme kuitenkaan ole tähänkään mennessä olleet ihmisiä, jotka voisivat kuvitella ruokailevansa tilassa, jonka nimi on ruokasali, mutta sen sijaan toinen meistä aikuisista ja joku perillinenkin saattaa saada päähänsä jonkun projektin, joka vaatii pöytätilaa, paperia, kyniä, liimaa ja saksia, kyseessä on ennemminkin monitoimitila pöydällä. Pöydän ja tuolien lisäksi huoneeseen täytyy kai kätkeä myös säilytystilaa.

Olohuoneen ja makuuhuoneen välissä on ennen ollut oviaukko, ja se avataan nyt uudelleen. Minä haaveilen myös sellaisista lasipariovista, jotka ennen ovat olleet eteisen ja olohuoneen välissä. Katsotaan, osuuko eteen. Huonekorkeus on reilu kolme metriä. Kadulle ja portille päin on isot ikkunat. On kuulkaa hienoa. Tällä hetkellä suurin kysymys olohuoneen osalta on se, voimmeko todella tehdä siitä turkoosin, kuten tästä nykyisestämmekin, koska muun värisessä emme ehkä osaa enää olla.

Täältä voit vielä kurkata yläkertasuunnitelmaa.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Aattoaamu

Kerttu heräsi omassa sängyssään, mutta uudessa paikassa reilu tunti sitten, ja aika kovaan ääneen pohti alkovissa ympäristön erilaisuutta - sen verran, etten voinut jättää sitä herättämään siskoaan. Yritin vielä nukuttaa sitä sohvalle, mutta sen verran pirteä on, ettei uni tule vielä pariin tuntiin. Niinpä me nyt katsellaan olohuoneen ikkunasta, miten lunta tuiskuttaa autojen päälle eikä lintuja näy, ja Kerttu räplää nukkevauvan silmiä ja korvia ja kanniskee sitä ympäriinsä.

Äiti alkaa kohta keitellä riisipuuroa, mantelia siihen ei laiteta, koska niitä on tänä vuonna syöty muutenkin. Ja onnea ja onnellisuutta voi suoda muillekin kuin sille yhdelle mantelinsaajalle.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Jouluhyssytystä

(Äsken mielessäni kirjoitin jo tämän, ja nyt oli sitten pakko rikkoa täydellinen hetki, nousta ylös ja ottaa kone, mikä sääli... Ja tähän tulee nyt monta kuvaa, koska sanat ei oikein tähän hetkeen sovi.)

Laitoin tulen takkaan ennen kuin Kerttu nukahti. Kun olin saanut kahvin juotua ja lehden luettua, istahdin olkkarin tuoliin ja katselin ensin tulta ja sitten hokasin, että tähän hetkeen sopii Strömsö ja Karin Larssonin tunnelmat melkein yhtä hyvin. Sitten katselin sitä ja imin joulutunnelmaa sisääni, enkä todellakaan vielä halunnut avata kaihtimia, vaan nyin vilttiä vielä paremmin päälleni ja nautiskelin. Sitten kuului ihana tömpsötys, kun Veera heräsi vasta kaksikymmentä vaille kymmenen, ja tuli rappuset alas. Hym.







maanantai 22. joulukuuta 2014

Rakkautta sänkyostoksilla

Meillä on mieheni kanssa yhteinen kahdenkeskinen harrastus: ruokakaupassa käynti. Se on ihan oikeasti tosi hienoa. Aika vähäisiä olisivat muuten sellainen ylellisyyshetket, jotka mahdollistavat verkkaisen kävelyn rinnakkain sekä samanaikaisen tulevaisuutta koskevan pohdiskelun ja suunnittelun, vaikka se kohdistuisikin lähinnä saman illan tai seuraavien päivien ruokalistaan. Yhteinen ruokakauppareissu on myös sellaista yhteistä tekemistä, projekti sinänsä, jonka toteuttaminen ja loppuun saattaminen saa tuntemaan tyytyväisyyttä siitä, että meidän tiimi kyllä hoitaa nämä jutut.

Viime viikolla heittäydyttiin hurjiksi ja ajettiin ruotsalaiseen, demokraattisesti maailman laatukäsityötaitoa inflatoivaan huonekalumyymälään - ilman lapsia. Ollaan sielläkin tosi hyviä! Tiedetään, mitä haetaan, ollaan kohtuullisia heräteostoksissa, toimitaan samalla aaltopituudella, ja ollaan tehokkaita. Lähdettiin kotoa vähän vaille kaksitoista, ajettiin reilun sadan kilometrin päähän, syötiin lounas (olin ihan hilkulla ottaa lohta, mutta arvatkaas: lihapullia söin sitten kuitenkin), noudettiin ostokset ja kierreltiin samalla keittiökalusteita ja värikkäitä juttuja fiilistelemässä, pakattiin auto, ajettiin kotiin, kasattiin kokonainen parvisänky ja oltiin valmiina vähän vaille seitsemän.

Harrastus ei olisi mahdollinen ilman Mummua, joka katsoo lasten perään, kun me hurvitellaan. Kiitos.

Parantamisen varaa kuitenkin aina on: ensi kerralla mitataan huone tarkemmin eikä unohdeta, että isossa hallissa kaikki näyttää pienemmältä. Toisaalta eipä tätä pienempää olisi kannattanut ostaa. Myöskään ei kannata liikaa miettiä sitä, että päästään tämän parisuhdeprojektin kimppuun uudestaan vieläpä kahdesti, kun aikanaan muutetaan tästä pois, ja ensin puretaan se, mitä nyt kasattiin, ja sitten yritetään pitää kaikki osat tallessa niin kauan, että päästään kasaamaan se uudestaan.
Pienin tyttö ei vielä nuku täällä, ja isoinkin enää tämän yön,
mutta keskimmäinen on hiirenkolostaan kovin onnellinen,
eikä kiitoksista ollut tulla loppua.
Follow my blog with Bloglovin

perjantai 19. joulukuuta 2014

Lapsen ulkoilutusta pimeässä

Meni muuten sitten niin käsille viime talvi leikki-ikäisen äitinä: koska ei ollut lunta, vaan oli armottoman pimeää, ja oli pieni vauva ja kaikenlaiset rytmit vasta hakusessa, sälytin lapsenulkoilutusvastuun huonohkolla omallatunnolla päivähoitoihmisten vastuulle.

Veera jatkoi omassa kokopäiväryhmässään vieden joltain muulta paikan vielä jäätyään puolipäiväiseksi mun äitiysloman alettua lokakuun alussa. Anteeksi nyt vielä kerran tästä omasta tietämättömyydestäni johtuneesta, vastuuttomasta toiminnasta! Ihan vähän haluaisin kuitenkin vielä painottaa onnistuneen kommunikaation merkitystä vanhempien ja pk-henkilökunnan välillä: ilmoitin suunnitelmistani syksyn alussa ja sain ilokseni tiedon, että tyttö saa jatkaa talossa, vieläpä omassa ryhmässään, vaikka puolipäiväryhmäkin, johon hänen olin ymmärtänyt siirtyvän, oli olemassa. Tätä väärässä oloani ei koskaan korjattu, ja vasta myöhemmin olin aistivinani, että johtopäätökset ja toisen paikan haku minun olisi ilmeisesti pitänyt tehdä itse, koska tästä järjestelystä koitui sittenkin ylimääräistä vaivaa ainakin jollekin.

Ylimääräinen vaiva oli se, että kokopäiväryhmän siirryttyä päivälevolle Veera täytyi siirtää puolipäiväryhmän kanssa ulkoilemaan. Kiitokseni siitä, että tämä onnistui! Siten oletusulkoilumäärä arkena oli reilun puolen kilometrin mittainen siirtyminen kotoa tarhaan kävellen, oman ryhmän ulkoleikkiaika klo 10-11, ja puolipäiväryhmän ulkoilu klo 12.30 eteenpäin, sekä kävely kotiin. Pahimmillaan, kun oli oikein tyhmä ilma ja Kerttu söi vähän väliä, talosta ei poistuttu lainkaan yhden jälkeen! Jatkuvasti pientä säpinää elämäänsä kaipaavalle tytölle ei sitä kyllä ollut tarjolla. Olisi edes ollut lunta, niin se olisi mennyt vaikka ihan itsekseenkin pihalle, mutta eihän siellä pimeydessä kauheasti tekemistä olisi ollut edes kaverin kanssa. Vaikka taskulamppu onkin ihan loistava (sic) leikkikalu!


Olinpa siis onnellinen eilen, kun lumi tuli tännekin! Ja siitäkin olen koko ajan tosi onnellinen, että tytöt jo leikkivät yhdessä, ja vaikka eivät leikkisikään, niin täyttävät sen ihmisen kokoisen läsnäolokolon, jota ilman eivät näytä pärjäävän. Toki seisoskelin siellä vieressä valvovana silmänä, mutta - ja tämä se on hienoa - nyt mun ei tarvinut osallistua pulkkailuun, lumen kasaamiseen tai mihinkään muuhun puoli metriä alaviistosta ideoituun toimintaan, vaan ne oikeasti viihtyivät keskenään! Hurraa!

Follow my blog with Bloglovin

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Kasvatusotteeni kehittämiskohde

No niin. Yritin eilen välttää omien temperamenttipiirteideni levittelyä kaikelle kansalle, mutta yksi vahva sellainen - jonka toki osaan virallisissa yhteyksissä hallita, mutta paljon se vaatii keskittymistä ja energiaa - on korkea häirittävyys.

Se siis tarkoittaa sitä, että kun näen tai kuulen tai haistan tai ajattelen jotain mielenkiintoista, pystyn tosi nopeasti siirtämään mielenkiintoni edellisestä kohteesta tähän uuteen. Oman pääni sisällä ja tuttujen aikuisten kesken se on kivaa ja viihdyttävää (mun mielestä), koska uudet asiat on musta kivoja, ja niiden yhdistely vanhoihin asioihin se vasta kivaa onkin, koska kun on aika laaja yleissivistys ja tarpeeksi älliä, siitä syntyy lisää uusia asioita ja niin edelleen. Sitä sanotaan luovuudeksi ja nokkeluudeksi, jos kanssaihmiset ovat samalla aaltopituudella, jos eivät, minä olen heidän mielestään nenäkäs ja ärsyttävä häslääjä.

Kasvatusasioissa tästä ei myöskään aina seuraa hyvää. Arvostan hirveästi jämäkkää ja selkeää kasvatusotetta, ja tietyt rajat on mulla ihan ehdottomia: turvallisuus tietysti, ja ihmisten kunnioittaminen eli hyvä käytös. Ongelma syntyy siitä, että itse toki aikuisena ihmisenä tunnistan spontaanisti vaaranpaikat ja sosiaalisen kanssakäymisen vivahteet, mutta lapselle ne pitäisi pystyä opettamaan ennakoivasti ja melko mustavalkoisesti. Samaan aikaan saatan kuitenkin olla innoissani siitä, että lapsella on mahdollisuus kokeilla jotain uutta, jolloin into syrjäyttää rutiinin, ja sitten itse johdattelen lapsen mutkitellen päin niitä ehdottomia käytösrajoja. Siitä hämmentyy sitten sekä äiti että lapsi. Tietysti toisaalta tekemällä oppii.

Esimerkki 1.

Olen arkiliikunnan ja kannattaja. Olen tietoinen liikennesäännöistä ja vaaranpaikkojen ennakoinnin tarpeesta. En kestä katsoa sivusta vanhempia, jotka antavat lapsen päättää liian isoista asioista.

Olen sairaan innoissani siitä, miten innoissaan Kerttu on kävelemisestä! Viime viikolla annoin sen ensimmäistä kertaa kävellä itse ulos portista kadulle, tarkoitus oli napata se rattaisiin istumaan kadunkulmassa. Mutta kun intoa riitti, annoin sen kävellä vielä yhden korttelin, ja vielä toisen, ja kolmannen... Kun nyt Kuukkarissa ollaan, eikä liikennettä ole kauheasti, niin antaa toisen kävellä! Väsähtääkin sitten unille nopeammin! Kui hianoo!

Onko mitään järkeä antaa yksivuotiaalle kokemus a) siitä, että portista saa kävellä itse ulos, b) siitä, että kadulla saa kävellä itse, c) siitä, että jos osoittaa haluavansa kävellä vielä lisää sen jälkeen, kun äiti ilmoittaa, että tulepas tänne rattaisiin, se saattaa antaa periksi?

Esimerkki 2.

Musta olisi ihanaa sisustaa lastenhuone nätiksi ja järjestää naapurihuone joka ilta, jotta talo näyttäisi sivistyksen kehdolta. Osa minusta haluaisi pitää hallussaan kaikki kodinsisutukseen liittyvät narunpäät ja kieltää muilta, varsinkin alaikäisiltä, oikeuden sotkeutua asiaan. Musta on myös äärettömän tärkeää ja superhienoa, että Veera haluaa ja saa toteuttaa majanrakennusvisioitaan ja jatkaa leikin kehittelyä pitkäjänteisesti useampia päiviä! Saan hurjat hyrinät siitä, kun näen, miten se alkaa toteuttaa jotain ideaansa, joka on selvästi tarkkaan etukäteen mietitty joka kantilta!

Nyt se on kaksi päivää halunnut ehdottomasti katoksen sänkyynsä. Noin tuhanteen kertaan olen sille sanonut, ettei sitä hyttysverkkomaista systeemiä varten laiteta kattoon koukkua, koska sisustus vaihtuu minusta riippumatta ja aivan yllättäen noin kerran kuussa. Riitely on toistunut sen noin tuhat kertaa. Tällä erää se viritti kyseisen hyttysverkkomaisen systeemin ensin lukulamppunsa päälle, minkä toki kielsin, koska se on yksiselitteisesti vaarallinen asetelma, vaikkakin tosi hieno! Asetelma purettiin. Kun seuraavan kerran tulin yläkertaan, fleecepeittoa oli yritetty teipata kiinni seinään toisesta reunastaan, ja kun se ei ollut onnistunut, kiinnitys oli saatu toimimaan nastoilla. Peiton toinen reuna oli aseteltu sängyn viereen tuodun tuolin selkänojan varaan.

Ymmärrän, ettei suhteellisen painava fleecepeitto voi pysyä seinässä nastojen varassa, ja että nastat ja peitto tippuvat niiden alla nukkuvan lapsen päälle. Mutta idea oli niin hieno! Eikä yksi nasta nyt ihan kauhean varmasti paksun täkin läpi pistä, ja luultavasti kimpoaa sängyn reunan yli varmemmin kuin jää lakanalle lasta pistelemään, ja vaikka pistäisi, aiheutuva vamma ei olisi vakava. (Iskän huolestunut kommentti sai meidät kuitenkin päättämään, että parempi on purkaa tämäkin katos.)

Follow my blog with Bloglovin

tiistai 16. joulukuuta 2014

Kuva kertoo, minä kirjoitan.

En tiedä huomaatteko, mutta kapinoin sosiaalisen median visuaalisuutta vastaan. Blogin pystyttäminen tuntui vaikealta siksi, että joka paikassa toitotetaan, miten netissä visuaalisuus on tärkeää, ja kuviin pitää panostaa. Mutta kun minä tykkään kirjoittaa! Tykkään minä hyvistä kuvistakin, mutta ne ovat ärsykkeinä niin vahvoja, että hyvätkin menevät pilalle, kun vieressä on liikaa keskinkertaisuutta. Tämä ajatus on takana siinä, että lisään jokaiseen tekstiin kuvan, joka kommentoi tekstiä jollakin tavalla, ja joka siksi on mielummin teknisesti heikko ja sisällöltään vahva.

Luen juuri Keltikangas-Järvisen ja Mullolan suhteellisen tuoretta Maailman paras koulu -kirjaa, joka on kuvaus siitä tutkimuksesta, jossa selvitettiin opettajan ja opetettavan temperamentteja ja niiden yhteyttä arviointiin. Kirjaa ei ollut mahdollista kirjoittaa ilman tiivistelmää Keltikangas-Järvisen aiemmista temperamenttia koskevista kirjoista, mutta vaikka aihe on minullekin ennestään kovin tuttu, kertaus oli ihan paikallaan uuden näkökulman yhteydessä. Ja muutenkin: tuli taas tehtyä pika-analyysi lähimpien ominaisuuksista, periytyvyydestä ja yhteen sopivuudesta, mikä oli viihdyttävääkin.

Silti, jo ennen tuohon kirjaan tarttumista, jostain syystä analysoin meidän perheen oppimistyylejä, tai siis sitä, mitkä aistikanavat kenelläkin on vahvimpia... Kyllä, näin minun pääni sisällä huvitellaan, tervetuloa kurkistamaan! Minä olen näpertäjä, mun täytyy saada pitää kädessä jotain työkalun tapaista tai edes naputtaa näppistä, jotta tuntisin tekeväni jotain, ja muistaisin, mitä olen tehnyt, ja musta kosketusnäyttö kaipaa parannusta, koska sitä vain hipaistaan. Minä haluan painaa. En myöskään jaksa istua paikallani "mitään tekemättä", eli esimerkiksi elokuvan katsominen tai luennon kuunteleminen voi olla mulle kauheaa tuskaa, jos ei edessä ole vaikka naistenlehteä selailtavana tai kynää ja paperia.

Olen myös tosi herkkä äänille, en esimerkiksi pysty ajamaan autoa, jos musiikki on niin kovalla, etten kuule moottoria, ja kovat ja yllättävät ja epävireiset äänet saavat mut ihan pois tolaltani (kysykääpä kuusivuotiaalta, joka eilen opetti yksivuotiaalle hippaleikkiä niin, että hipan ollessa lähietäisyydellä kiljaistaan hyvin kovaa ja korkealta), mutta toisaalta saan mielettömiä kiksejä hyvistä rytmeistä ja melodioista. Äsken katsottiin taas yksi jakso Sonic Highwaysiä, vau mikä sarja! Sama herkkyys on visuaalisten ärsykkeiden suhteen, kaunis maisema tai väriyhdistelmä tai mies saa mut hyrisemään, mutta liika on liikaa, eikä tylsältäkään saa näyttää. Teksti ehkä yhdistää nämä kaikki: kuulen kirjoittaessani pääni sisällä tekstin rytmin ja sävelen, toisaalta myös näen lopputuloksen, ja saan tyydytystä saadessani konkreettisesti jotain aikaan, kun painelen näitä näppäimiä. Ihanaa.

Paras tähän astinen tekstitön keksintöni oli ns. maanantai- ja kuukausikuva. Veera syntyi maanantaina 25. päivä, ja koko ensimmäisen vuoden ajan otin joka maanantai (joskus harvoin myös esimerkiksi keskiviikkona) tytöstä kasvokuvan, ja viime vuoden loppuun asti (koska silloin albumi tuli täyteen) kokovartalokuvan aina kuun 25. päivä. Nyt Kertun kanssa sama touhu jatkui lauantaisin ja 26. päivä. On ihan mieletöntä katsoa kuvia peräkkäin tai nyt rinnakkain! Ne voisi tietysti koota sähköiseksi esitykseksi, laittaa kiva klasaribiisi taustalle soimaan ja postata tähän videona, mutta sepä ei ole musta hyvä idea, koska silloin ei saa itse kääntää sivuja. Old skool.

Lopuksi nyt kuitenkin vielä video. Vertaa parin kuukauden takaiseen!

Follow my blog with Bloglovin

maanantai 15. joulukuuta 2014

Remppahommia: joulukuun palaveri

Jeejeejee, palaveroitiin suunnittelijan kanssa tänään, ja vaikka vieläkään ei mitään konkreettista ole käsissä, niin fokus on taas kohdallaan!
Tämä on yläkerta. Mustat tuherrukset on olemassaolevia asioita, siniset selvyyden vuoksi ikkunat, ja punaiset suunnitelman asteella. Ulkomitat pyörii suunnilleen 7,5m x 8m tietämissä.

Nykyisellään yläkertaan siis menee rappuset keittiöstä. Ylätasanteelta on ovi yhteen makuuhuoneeseen, jonka ikkunat on kadulle päin, ja jonka läpi on kulku toiseen makuuhuoneeseen, joka on entinen porrashuone, ja jonka ikkuna on talon päädyssä. Ylätasanteen toinen ovi johtaa kylmälle vintille. Muuri on siinä keskellä, ja ekassa makkarissa on uuni. Siis kakluuni.

Tarkoitus on pitää yläkerta yksityisalueena, eli lähinnä nukkumapaikkana, vaikka jotain leikkitilaakin sinne täytynee sallia. Kaksi olemassaolevaa makuuhuonetta jaetaan kolmen lapsen kesken mahdollisimman fiksusti niin, että vähemmän paikalla olevan sisaruksen reviiri säilyy silloinkin, kun henkilö itse ei ole paikalla. Nykyinen kylmä vintti muunnetaan - tadaa! - loft-henkiseksi avoimeksi tilaksi (täysin linjassa vuoden 1925 porilaisarkkitehtuurin kanssa), johon rajataan aikuisten alue jollakin kevyellä ratkaisulla, ja sijoitetaan vaatesäilytys, edelleen irtokalusteilla. Mahdollisesti se täydennetään takahuonemaisella ehostusalueella, sillä talossa kuitenkin on neljä naista, eikä peiliä, meikkejä ja hiusmuotoiluvehkeitä kannata sulkea oven, saati lukittavan sellaisen, taakse. Tästä emme käsittääkseni kuitenkaan ole puolisoni kanssa vielä keskustelleet, joten vahvoja argumentteja ratkaisun puolesta otetaan varmuuden vuoksi vastaan!

Yhdet seinät ja yksi lukollinen ovi pystytetään pikkuisen vessan ympärille. Samalla, kun lattiaa muutenkin puhkotaan putkitöiden yhteydessä, haluan mukaan ujutettavaksi pyykkikuilun, jotta en joudu keräilemään tai siirtelemään sanan voimalla likaisia vaatekappaleita pitkin taloa, vaan voin olettaa niiden löytävän tiensä painovoiman avulla suoraan pesukoneen viereen.

Lisäksi rakennetaan vielä toisen makuuhuoneen katon päälle parvi, jossa on sekä säilytys- että yöpymistilaa. Olen kuullut huhua, että sinne pitäisi sijoittaa joku näyttö, jolta voisi katsoa leffoja ja sarjoja ja pelejä. Jotenkin kuvittelen, että tästä kolosesta käydään vielä taisteluja.

Follow my blog with Bloglovin

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Äitipuoleuden puolia

Meidän neuvolatäti Heiskanen kertoi joskus heitä koulutetun uusperhe-aihepiiristä, ja oli kuulemma ollut monenlaisia silmiä avaavia kertomuksia, mutta yhteenvetona ei oikeastaan voinut sanoa muuta, kuin että kaikki uusperheet ovat erilaisia. Kaikki perheet ovat erilaisia. Nyt on taas se hetki viikosta, kun meidän perheen muoto on muovautunut. Tähän kohtaan olen nyt kirjoittanut jo viisi kertaa erilaisen lauseen ja poistanut sen, mikään niistä ei nyt oikein sovi... Sanotaan nyt niin, että on kiva, että tämä muovautuminen tuntuu nykyisellään ihan normaalilta.
Tyhjä sohva.

Kaikki äitipuolet ja kaikkien äitipuolien kokemukset ovat erilaisia, mutta mun äitipuoleuteni suurin draama on se, että mun koko aikuinen elämäni on perustunut siihen, että olen päättänyt ja antanut itseni asettua haavoittuvaksi, mitä tulee näihin minun Mieheni ensimmäisiin lapsiin. Olen tiennyt alusta asti, että tuon ihmisen mukana tulee enemmänkin ihmisiä, eikä mulla ole mitään asiaa niiden välisiin suhteisiin, muuten kuin korkeintaan niitä tukemaan, jos vain siihen pystyn. Samasta syystä marttyyrius on kerta kaikkiaan mahdottomuus: jos alkaisin osoittamaan mieltäni siitä, etten ole Mieheni maailman ainoa napa, tai ikinä sitä ollutkaan, sahaisin vain omaa oksaani.

Isojen lasten elämässä on neljä tietyllä tavalla erityistä aikuista: äiti ja äidin puoliso, isä ja minä. Äidin ja isän asemat ovat horjuttamattomat, ja äidin puoliso on lasten elämässä läsnä lähes joka päivä, koska heillä on sama osoite 24 päivänä kuukaudessa. Hänellä on vuosien varrella ollut monia tärkeitä tehtäviä lasten arjessa, sellaisia, joista me täällä toisessa kodissa olemme vähän - kateellisia? Ei se ole oikea sana tähän. Haikeita. Tosiasia on, että vaikka välit ovat hyvät ja mutkattomat, ja viestit viuhuvat paikasta riippumatta, neljä päivää kuukaudessa ihan livenä yhdessä on paljon vähemmän kuin 24 päivää, mikä tietenkin tekee näistä lyhyistä pätkistä erikoistilanteita, vaikka varsinkin nyt näiden pienten tyttöjen kanssa pyöritämme ihan samaa elämää kuin muutenkin. Voin varmaan vähän vinosti tässä todeta mitään osapuolta kuitenkaan loukkaamatta, että ellei tiettyjä kulttuurieroja meidän osoitteiden välillä olisi, mitään uusperhettä ei kenties koskaan olisi muodostunutkaan.

Mutta se mun draamani! Mulla ei ole paikkaa lasten perusarjessa, enkä mä ole niiden biologinen vanhempi; mun lokeroni on meistä neljästä kauimpana. Eikä siitä sovi valittaa, koska missään tapauksessa en voisi syrjäyttää tässä kuviossa ketään. Kuitenkin lähes kaikissa mun omaa elämääni koskevissa valinnoissa mä välttämättä otan huomioon nämä mulla rakkaat yllättäen isoiksi kasvaneet pienet, ei vähiten vaikka näissä materiaalisissa asioissa: harva 25-vuotias lapseton nainen ostaa omakotitalon ensiasunnokseen, ja meillä on ollut 7-paikkainen auto pakon edessä jo silloin, kun meidän osoitteessa on virallisesti asunut kolme henkeä. Lisäksi tietenkin on harrastusaikataulut ja sukulaisuussuhteet, ja monia sellaisia vaikeasti määriteltäviä asioita, jotka ovat muokanneet mun ajatusten radat tietynlaisiksi tässä vuosien saatossa. Meillä on neljä lasta, vaikka niistä vain kaksi on biologisesti mun.

Eniten mä toivon sitä, että sitten yhtenä päivänä, kun ollaan kaikki aikuisia, meidän suhde toimii omalla painollaan niin hyvin, että mun paikkani lähestyy niiden kolmen muun erityisen aikuisen paikkaa. Toiveen toteutumisen eteen mä voin vaan olla aidosti oma itseni, ja katsoa, mihin se johtaa.

Follow my blog with Bloglovin

torstai 11. joulukuuta 2014

Anti-swägä

Viittaan edellisen postauksen sisältöön rutiineista. Tulin toissailtana kotiin ehkä varttia yli seitsemän, leikit oli jo siivottu ihanasti ja iltapalaa oli syöty, ja Mies lähti treeneihin siinä puoli kahdeksan aikaan. Itse olin kuitenkin vielä niin leppoisissa tunnelmissa, etten osannut heti virittäytyä lapsenymmärrystaajuudelle ja jatkaa oitis iltahommia, joten lopulta, asioiden johdettua toiseen, Veera nukahti puoli yhdeksän sijaan lähempänä puoli kymmentä.

1) Itsekin vielä surrasin yli yhteentoista. Virhe!

2) Tavallista myöhempään nukahtanut yksivuotias herää tavallista aikaisemmin, viideltä. Tassutan sen takaisin unille, mutta se hätkähtää heti, kun olen nousemassa. Tassutan lisää, varmuuden vuoksi. Virhe! Jumahdan pinnasängyn viereen, ja kun pääsen omaan sänkyyn, herätyskello näyttää 5:52, eli Mies herää, eli lapsi havahtuu. Ei auta. Takaisin ylös sängystä.

3) En sulje aamutelevisiota, kun lähden herättämään kuusivuotiasta. Virhe! Kun lapsen saa lempeästi heräteltyä ja siirtymään alakertaan, se jumittuu vaatteidensa kanssa telkkarin eteen.

4) Sanon kuusivuotiaalle: "Laitas reippaasti vaatteet päälle, mä menen laittamaan aamupalaa." Virhe! Unenpöpperöinen tapaus ei todellakaan pysty keskittymään sekä hengittämiseen, tuijottamiseen, että pukemiseen yhtäaikaa, eikä itseohjautuvuus luonnistu.

5) Palattuani lapsella on yksi lahje jalassa ja katse on kiinnittynyt liikkuvaan kuvaan, kaikki muu on paikallaan. Sanon: "Puepas nyt". Tyynen pinnan alla kuplii jo ja äkäisyys pihahtaa äänessä. En saa pidäteltyä: "Jos et kattois tota ohjelmaa, sä oisit ehtiny jo pukea ja pestä hampaatkin!" Virhe! Omasta mokasta aiheutuneen tilaneteen sälyttäminen lapsen niskoille pahentaa omaa mieltä ja tietenkin myös kyseessä olevan lapsen mieltä, ja tunnelma pilaantuu lopullisesti.

6) Pysäytän ohjelman. Nanosekunnin päästä lapsi on pukenut, pessyt hampaat ja harjannut tukan, mutta minäpä huomaan tekniikassa hienoisen virheen ja näytän, että tässä, tyttäreni, tässä on vielä takku. Sanon: "Annas kun mä avaan sen vielä, ei tommosta voi tohon jättää, siihen kasvaa rasta!" Virhe! Lapsi inhoaa hiusten harjaamista, ja minä asetan sen eteeni seisomaan, ja se alkaa ulvomaan, ja mitä enemmän se ulvoo, sitä kovemmin mun on purtava hampaitani yhteen, etten huutaisi sille tai alkaisi kiskomaan harjaa oikein voimalla. Selitän tuhannetta kertaa: "Kun kuulee toisen huutavan, tekee itsekin mieli huutaa, niin että koitetaas miettiä jotain muuta kun sitä, miten tyhmää tää susta on!" Pikkusisko tulee ynisemään empaattisesti ja halaa isosiskoa. Voi.

7) Aamupalapöydässä lorautan yksivuotiaan puuroon liikaa maitoa. Virhe! Ennen kuin ehdin estää tai suojata ympäristön, lapsi on napannut lusikan ja alkanut roiskia puuroa ympärilleen, koska eihän se nyt pysy lusikassa. Olen edelleen hermostuneessa tilassa, nappaan lusikan itselleni ja tiuskin lapselle, joka tuskin käsittää, miksi juuri nyt ei saisikaan harjoitella omatoimista ruokailua. Väännämme siitä, kuka lusikkaa pitelee, lapsi seisoo syöttötuolissa, minä kankean sitä istumaan, se ei suostu, minä nappaan sen syliin ja yritän syöttää siinä. Roiskin nyt itsekin puuroa ympärilleni. Yksivuotias ulvoo. Isosisko juttelee empaattisesti ja taputtaa pikkusiskoa. Voi.

Mäkätysmoodi jää vähän päälle, vaikka yritän sitä vaimentaa, mutta tuntuu ihan pakolliselta osoitella lyhytsanaisesti ääneen kaikki parantamisen mahdollisuudet vielä aamupalan ja portista poistumisen välillä. Kadulla yritän jo hyvitellä, mutta en oikein onnistu, musta tuntuu. Halataan silti lujaa eskarin pihassa, Veera jää sinne, Kerttu nukahtaa melkein heti. Laitan vaunut terassilaudoituksen päälle eteisen ikkunan eteen, kuten aina. Sisällä tajuan jonkun ajan kuluttua, että täytyisi varmaan käydä laittamassa jarrut päälle tai tuoli siihen esteeksi, kun tuulee kuitenkin sen verran paljon. Kun vilkaisen ikkunasta, vaunut ovat jo vierineet keskelle nurmikkoa. Lapsi nukkuu onneksi sikeästi. Silti. Aika kaukana ollaan täydellisyydestä. Mea culpa. Mea maxima culpa.

Follow my blog with Bloglovin

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Rutiinit ja aikataulut

Vastauksena mahdollisiin tiedusteluinne koskien sitä, miksi hyvin käyttäytyviä lapsiperheitä ei "koskaan" näy "missään":

rutiinit ja aikataulut.

Henkilö, jolla ei ole lapsia huollettavanaan, voi liikkua melko vapaasti omien mielihalujensa mukaisesti, joka yleistäen tarkoittaa arkena aikaa toimistojen sulkeutumisen jälkeen, viikonloppuna taas kenties suuremmalla vaihteluvälillä, mutta helpommin jälleen aamu- tai iltapainotteisesti.

Henkilö, jolla on lapsia huollettavanaan, ja uskoo vakaasti näiden pikkuihmisten sisäiseen itsesäätelytaitoon ja salaiseen sisäsyntyiseen viisauteen ja on valitettavasti varsin väärässä, noudattaa edelleen myös lastensa kanssa liikkuessaan vapaasti omia - tai lastensa - mielihaluja. Tästä seuraa herkästi erilaisia konfliktitilanteita, koska lapset - tai aikuiset - eivät optimaalisen vireystilansa ohituksen jälkeen osaa säädellä reaktioitaan, ellei heitä ole siihen pitkämielisesti kasvuiässä ohjattu.

Henkilö, jolla on lapsia huollettavanaan, ja on jo huokaisten elämän pakottamana repinyt palasiksi sen sydänverellään pienelle tyylikkäälle lapulle kirjoittamansa lapun, jossa lukee "Minä en sitten muutu miksikään äidiksi ja anna lasten rajoittaa elämääni!", on tehnyt niin siksi, että on huomannut paitsi oman ja perheensä, myös ympäröivän maailman olemista helpottavan sen seikan, että lasten levosta kannattaa pitää huolta. Kun lapsi - tai aikuinen - on levännyt tarpeeksi, se jaksaa automaattisesti keskittyä paremmin, kestää vastoinkäymiset helpommin ja on muutenkin enemmän aikaa paljon ihanampi. Joustaa toki voi, mutta ihan omalla vastuulla, ja erikoispäivien ohjelmistosta toipumiseen kannattaa varata päivä tai pari.

Yllätyksenä joillekin voi tulla se, että lapsi tarvitsee pikkuvauvaiän ja murrosiän välissäkin mittavat määrät unta, 10-13 tuntia yössä. Se ei ole lapsellista, se on sivistystä. Nukahtamista helpottaa se, ettei ole nukkumaan mennessä jo liian väsynyt. Sopivan nukkumaanmenoajan arvioimista helpottaa se, että joka päivä toimitaan samalla tavalla, koska silloin sekä aikuinen että lapsi pystyvät ennakoimaan päivittäisiä puuhiaan ja vältytään itse aiheutetuilta yllätyksiltä sekä katastrofeilta, joihin ne voivat johtaa. Näin ollen myös ruokailut, peseytymiset ja satu- tai lököilyhetket linkittyvät nukkumisiin.

Minun nuorempi lapseni käyttäytyy kodin ulkopuolella hyvin klo 11-13 ja klo 16-18.30, vanhempi lapseni taas klo 9-13 ja klo 14.30-19 (ei se enää päikkäreitä nuku, mutta jos siesta-aikaan ohjelmoi jotain ylimääräistä, illalla ja seuraavana aamuna meuhkataan kovaa ja kaikesta). Näiden kellonlyömien ulkopuolisiin toimintoihin en välttämättä halua heitä raahata.

Follow my blog with Bloglovin

tiistai 9. joulukuuta 2014

Yksivuotiaan itsenäisyysjulistus

Kerttu se on semmoinen tyttö, joka tarttuu toimeen. Kerttu on myös omnipotentti eli kaikkeen pystyvä. Pipon tai hanskan pukeminen? Onnistuu! Vessapaperirullan tehokas purkaminen? Varmasti! Lelukoiran lenkitys, villasukkalaatikon avaus, tyhjennys ja sisällön levitys tai ostoskassin raahaaminen keittiöön? Totta kai! Itse teen kaiken, koska olen oman elämäni subjekti, ja pyöritän muuten teidänkin maailmaanne, ettäs tiedätte, julistaisi hän, jos paapatustaan ymmärtäisimme.

Tämä lautanen on muuten oikeasti Veeran,
 joka sai sen aikanaan ihan pikkuisena Sarilta
ja Jenniltä ja Kaisalta, ja se on pitänyt
ihanuutensa kaikki nämä vuodet!
Taas saa luetella eläimiä
ruokahetken aikana, ihanaa :)
Aargh. Tämänkin vaiheen olin unohtanut. Yhtäkkiä suunnilleen eilen se hokasi olevansa samaa porukkaa kuin me muut, ja mitä me teemme, sen haluaa tehdä myös hän.

Esimerkiksi nyt tämä hilpeä itsenäinen ruokailu -asia. Ai että miten paljon helpommalla pääsisi, jos vaan syöttäisi sitä väkisin itse ja jotenkin lannistaisi sen olemaan olematta aktiivinen. Ei olisi ruokaa naamassa, takaraivossa, vaatteissa, tuolissa, ympäri pöytää ja lattialla. Ikävä kyllä tämä nyt vaan on sellainen taito, joka ihmisen on lopulta otettava haltuun, ja jos sillä on nyt kiinnostus opetella se, hetkeen kannattaa tarttua.

Ei se muistaakseni kauaa kestä: jos nyt muutaman viikon jaksan olla kärsivällinen ja istua (valitettavasti hetkellisesti paljon pidempien) ruokahetkien ajan lapsen vieressä estämässä suurimmat sotkut ennen kuin ne syntyvät ja opastan samalla kulttuurisessa puolessa, eli kiellän astioiden holtittoman siirtelyn ja ruuan tarkoituksellisen heittelyn, se oppii sinä aikana aika taitavaksi syöjäksi, ja sitten kohta sitä ei enää tarvitse syöttää tai kauheasti vahtiakaan. Mutta kyllä se vaatii lehmän hermoja, joita mulla ei juuri ole. Kasvatan.

Onneksi on minulla vedellä laimennetulla limentuoksuisella astianpesuaineella uudelleen täytetty yleispuhdistussuihkepullo, joka kädessä suihkin menemään näiden riemukkaiden ruokailuhetkien jälkeen. Kertulla on myös kauppaleikistä sosialisoitu muoviputeli, jolla se suihkii vieressä. Sssh sssh vaan.

Follow my blog with Bloglovin

maanantai 8. joulukuuta 2014

Joululeipomukset

Jouluisin olen ollut vahvasti ruokalahjojen kannalla, mitä tulee ystävien muistamiseen. Itselle tulee hyvä mieli, kun touhuaa patojen ja pannujen kanssa hyvältä tuoksuvien ainesten kanssa, ja saa suunnitella ja toteuttaa kivat kääreet. Silloin sitä ihan oikeasti pistää sydämensä peliin, ja toivoo, että ne kaikki hyvät ajatukset ja ilo ja riemu jotenkin imeytyvät pakettien sisältöön. Karamellipopkornia oli kiva tehdä, ja suklaasalamia, viime vuonna kehtasin jaella jokavuotisen fudgeyritelmän tuloksia...

Kotona tulee kuitenkin kritiikkiä: miksi näitä ei saa syödä? mitä varten teet tämmöisiä hyviä leipomuksia muille, eikä me saada? Nyt päätin sitten, että koska keskittymisaika on joka tapauksessa rajattu, leivon joulun alla vain omiksi tarpeiksi ja vierasvaraksi.

Viikko sitten meillä pidettiin VIP-tilaisuus, jossa leivottiin valmistaikinasta pipareita oikein olan takaa samalla, kun vietettiin laatuaikaa, ja myöhemmin vielä kuorruteltiin aikaansaannoksia Veeran kanssa (omat lempparini tein isolla pyöreällä piirasmuotilla, kuorrutin ne kauttaaltaan ihan tavallisella tomusokeri-sitruunamehu-kuorrutteella ja asettelin reunoille sentin välein kultapallukoita), mutta vähemmän yllättävästi piparirasia ehti viikon aikana tyhjentyä lähes kokonaan. Mun mielestä joulukuussa ei kyllä saa kauheasti laskea. Siksi rasia täytettiin tänään uudelleen, tällä kertaa suklaabiscoteilla. Viikon lopulla aion vielä kokeilla kookoslimettikakkua ja leipoa lisää pipareita, ehkä teen itse pienen taikinan tuoksun vuoksi, mutta suurin osa tulee brutaalisti valmistaikinasta. Ensi viikolla on joulukarkkien vuoro, fudgea täytyy tietysti kokeilla, mutta jotain muuta myös. Jouluaatonaatonaattona kenties paistetaan joulun ainoat joulutortut.

Suklaabiscottien tekemisestä tulee niin hyvä mieli, että jaanpa tässä ohjeen, ikään kuin joululahjana teille. Lisäjuhlavuutta leivontaan saat, kun otat hyvän aikuisen ystävän kaveriksesi ja leikitte Nigellan jouluspesiaalia - näitä pyöritellessä tulee kyllä maisteltua taikinaa sormenpäästä äänitehosteiden kera.

Tästä tulee viitisenkymmentä keksiä:

200g vehnäjauhoa
225g sokeria
50g kaakaojauhetta
1tl vaniljasokeria
1tl leivinjauhetta
1/2tl suolaa
4 suurta munaa (koolla on nyt väliä!)
2tl manteliesanssia
200g rouhittua taloussuklaata
125g hasselpähkinärouhetta



1) Sekoita kuivat aineet hyvin keskenään, siivilöi vehnäjauho ja ainakin kaakaojauhe. 2) Lisää kolme munaa ja esanssi, ja sekoita, sekoita vaan, vaikka epätoivo meinaa iskeä, ja jos munat ei olleet isoja, laita yksi lisää. 3) Sotke mukaan suklaa ja pähkinät. 4) Jaa taikina kahtia ja muotoile siitä kaksi nättiä pellille mahtuvaa pötköä, suunnilleen 1,5cm paksua ja 6cm leveää. 5) Vatkaa viimeinen muna ja voitele pötköt sillä. 6) Paista 180 asteessa 35 minuuttia, ota pelti ulos ja laske lämpö 170 asteeseen. 7) Leikkaa tangot terävällä veitsellä sentin levyisiksi palasiksi ja länttää takaisin uuniin vartiksi, kunnes ovat kovia. Semmoisia uitettavan rapeita. 8) Älä polta suutasi kun et malta odottaa jäähtymistä.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Ajatukset kohti uutta kotia

Piti soittaa tällä viikolla rakennussuunnittelijalle, mutta enpä soittanut, koska en halunnut ensin tsempata itseäni muistamaan, että pitää soittaa, ja mahdollisesti saada sitten vastaukseksi, että ihan vähän on vielä homma kesken, soitatko ensi viikolla uudestaan. Siis en ollenkaan tiedä, olisiko näin voinut käydä! Mutta periaatteessa: työn tekijä itse varmasti tietää, milloin suunnitelma on siinä pisteessä, että sitä voidaan yhdessä viilailla, joten olisin voinut viikon aikana myös iloisesti yllättyä siitä, että oma puhelimeni olisi pirissyt.

Suunta oli selvä jo 4,5 vuotta sitten.
Tilanne on nyt se, että anoppini asuu tuossa lähellä paritalon puolikkaassa, joka on yhdelle ihmiselle turhan suuri. Samalla tontilla on perusporilainen piharivi, eli pieni piharakennus, jossa on aikanaan asunut kaksi perhettä kokonaista mukavasti, mutta nykyajan standardien mukaan siitä saadaan kohtuullisella remontoinnilla kiva ja tilava asunto Mummulle. Ilmassa on jo vuosia pulpahdellut toive siitä, että jompikumpi pojista muuttaisi kadun varren taloon ja pihariviin saataisiin taas perustaa mummula.

Juuri ennen Kertun syntymää uskalsimme luvata, että Mummun toive toteutuu: me ostaisimme Miehen lapsuudenkodin, remontoisimme sen omien tarpeidemme mukaiseksi ja muuttaisimme sinne, kunhan ensin hoitaisimme piharivin remontin.

Kun tästä puhun ystäville, sukulaisille ja tuttaville, saan osakseni ensin kysyvän katseen, kenties vähän vinon hymyn siinä lisänä, ja sitten suoran kysymyksen: "Niin että anopin kanssa samalle tontille vai?" Juu. Myönnän, että ajatus oli ensin tyrmäävä. Aika on kuitenkin tehnyt pehmittävän tehtävänsä, ja tällä hetkellä ratkaisussa tuntuu olevan pelkästään hyviä puolia.

  1. Perinne jatkuu: kun Mies oli pieni, mummula oli takapihalla. Isomummu siirtyi toiseen ulottuvuuteen jo vähän ennen Veeran syntymää, mutta itse säilytän mielessäni ihanan idyllistä mielikuvaa kesäpäivistä, kun hengailtiin siellä piharivin rappusilla ja juteltiin Isomummun kanssa maailmasta. Siinä siirtyi tietoa ja ymmärrystä, ja sydän laajeni. Seuraavienkin sukupolvien on saatava kokea sama!
  2. Pienillä koululaisilla on turvapaikka lähellä. Ei tarvitse hätäillä, jatkuuko iltistoiminta.
  3. Mummulla on apu ja viihde lähellä. Jos tarvitaan hillopurkin avaajaa, kauppa-apua tai muuten vaan lähimmäistä, me ollaan siinä.
Koska minun anoppini ja hänen anoppinsa välillä on aikanaan nelisenkymmentä vuotta sitten tehty sama siirto, ja asiasta on keskusteltu ihan avoimesti, meillä on yhteinen ymmärrys siitä, mikä on kenenkin koti, ja ajan myötä varmaan kehittyy meidän tapa asua vierekkäin.

Jaa mutta ei. Onhan tässä yksi miinusmerkkinen puoli kuitenkin. Meidän nykyinen asunto on isompi, ja sinänsä rakas ja hyvin tällaista uusperhemeduusakuviota jo kohta yhdeksän vuotta palvellut. Tämän takia remontti tulee olemaan aika haastava. Nykyisellään asunnossa on eteinen, keittiö, olohuone, makuuhuone ja kylpyhuone, jossa on vessa ja pesukoneliitäntä, sekä yläkerrassa kaksi huonetta. Me tarvitaan sisäsauna, erillinen tila vaatehuollolle, toinen vessa ja nukkumapaikat ja ruokailutila neljälle/kuudelle hengelle. Ja pyykkikuilu. Näistä osa on rakennettava nykyisin kylmänä varastotilana toimivaan kellariin sitä kuitenkaan kauheasti syventämättä, ja osa aseteltava vintin tällä hetkellä kylmään puolikkaaseen, josta tehdään jonkunlainen monitoimialue.

Teknisiä ratkaisuja odotellessa siis tässä visioin mielessäni, minkälaisia sisustusvaihtoehtoja meillä on. Allekirjoitan Design*Sponge -blogin lausunnon kodin hengen rakentumisesta ja hyvästä suunnittelusta, ja aion nyt vähän selailla, ennen kuin pelastan houdinihenkisesti kärryistään kohta herätessään pakenemista yrittävän rakkaan kääpiöni itsenäisen Suomen kosteahkolta talvi-ilmastolta.

Follow my blog with Bloglovin

perjantai 5. joulukuuta 2014

Mammahormonit, empiirinen osa

Edellisessä osassa tutustuin mammahormoneihin teoriassa. Tässä, valitettavan pitkässä empiirisessä osassa, esittelen käytännössä sen, miten kuvittelen hormonien vaikuttaneen aidoissa synnytystilanteissa.

Ekan raskauden loppumisen lähestymisen huomasi siitä, että yhtäkkiä huomasin haluavani lisää tietoa synnytyksestä. Musta ei olekaan mitään pointtia alkaa sitä miettimään kovin aikaisin, koska raskausajassa sinänsä on jo ihan tarpeeksi ihmeteltävää, mutta missään tapauksessa ihminen ei saisi synnyttää ymmärtämättä fysiologisessa mielessä, mitä silloin tapahtuu. Minä tiesin sairaalaan mennessä, mitä kohdunkaulalle tapahtuu ja miten vauva pyörittelee itsensä ulos, ja olin utelias näkemään, miten homma etenisi, joten olin tosi innoissani, ilmeisesti siis endorfiinin vaikutuksen alaisena. Eikä pelottanut, kun periaatteessa tiesin, mitä tapahtuu, ja jos jotain yllättävää tulisi, luotin henkilökunnan osaamiseen. Vastaanottava kätilö (hei Eila Nokelainen, en ole sinua unohtanut, olet ihana!) luki mun synnytystoiveet ja hokasi, minkälaisesta tyypistä on kysymys, ja tarjoili vaan ns. pehmeämpiä kivunlievitysvinkkejä. Mun kipukynnyksellä nekin olivat lähinnä lisämukavuustekijöitä.

Oksitosiinia ilmeisesti alkoi erittyä lisää, kun siinä salissa hengailtiin Miehen kanssa, ja se semmoinen pehmeä kupla alkoi muodostua. Jonkinlainen luottamuksen piiri, niin kuin Nissinen sanoisi. Mun mielestä supistus ei tuntunut kipuna, vaan kovana paineena, jota helpotti ihan parhaiten se, kun tiesi, että vieressä on rakas ihminen, joka pitää musta huolta ja hieroo (kuulemma toiveeni mukaisesti lähinnä runnoi) alaselkää, kun sitä tarvitsen. Vaikka kätilö vaihtui, niin se mun kuplani taisi olla jo tarpeeksi vahva, että olin ehtinyt päästä sinuiksi tilan ja toiminnan suhteen, niin, että kun uusi kätilö kyseenalaisti mun toiveen synnyttää tuolissa ja ilmeisesti rangaistuksena jääräpäisyydestäni halusi nipsautella välilihaa varmuuden vuoksi rikki, pystyin pysymään omassa kannassani ja kielsin. Lopputulos oli minulle paras mahdollinen, ja voisin vieläkin kehottaa sitä tätiä leikkelemään omia paikkojaan ja repimään itse pelihousunsa.

Jälkikäteen ihmettelin silti, mitä ihmettä varten mulle siinä jossain vaiheessa laitettiin tippa kämmenselkään, kun vielä kammoan kaikkia piikkejä, ja selvitin keskenäni, että oksitoniiniahan se. En vieläkään ymmärrä miksi: koko synnytys lapsivesien menosta Veeran ilmestymiseen kesti suunnilleen yhdeksän tuntia, eli ei erityisen pitkään, avautuminen eteni ihan tasaisesti ja kaikki oli muutenkin kunnossa. Amerikkalaiselle PubChem -tietopankkisivustolle on koottu oksitosiinia koskevat tiedot, ja säännönmukaisesti lähteet ilmoittivat oksitosiinin lääketieteellisen käytön tarkoitukseksi synnytyksen nopeuttamisen. Totta kai sitä toivoo lapsen syliinsä mahdollisimman pian, mutta minä, joka erikseen toivoin puuttumisen välttämistä, olin tyrmistynyt tajutessani, että henkilökunnan mielestä homman olisi voinut hoitaa tehokkaammin.

Aikaisemmin paljastin, että imetyksen aloittaminen oli mulle kamalan vaikeaa. Se, että järkyttävä hermopinne sai lonkan tuntumaan sijoiltaan olevalta, eikä kivutonta asentoa kerta kaikkiaan löytynyt, sairaalaympäristön vieraus ja pelottavuus, sekä ylipäätään tuoreen äidin epätietoisuus aivan kaikesta ei varmasti ainakaan edistänyt endorfiinin ja sitä kautta oksitosiinin tuotantoa. Kotonakin surin liikkumisen vaikeutta, enkä tajunnut velloa siinä hetkellisessä endorfiinihuurussa, jonka omaan vauvaan keskittyminen ja höperöksi heittäytyminen sai aikaan, vaan stressailin turhaan kaikenlaisesta ylimääräisestä. Näin jälkikäteen yhteys on tietysti selvä. Sitä mukaa, kun luottamus omaan pärjäämiseen kasvoi ja rentous lisääntyi, imetyskin sujui helpommin, ja positiivinen kierre oli valmis.

* * * * *

Toisen raskauden loppumisen lähestyessä olin kärsimättömyydestä huolimatta mielestäni hurjan rauhallinen ja osasin ottaa tosi rennosti. Itse asiassa koko raskauden ajan oli ollut samanlainen olo: en huolehtinut kaikenlaisista epätodennäköisyyksistä vaan uskoin vauvalla olevan kaiken kunnossa ja olin itse häpeämättömän onnellinen omasta tilanteestani, ja sainkin aika tavalla kuulla sitä ihanaa musiikkia raskaana olevan naisen korville, joka kuulostaa tältä: "Kylläpäs olet kauniin ja kukoistavan näköinen, raskaus sopii sulle!" Kyllä siinä endorfiineja erittyi!

Kun tosi oli kyseessä, tiesin, etten halunnut mennä sairaalaan yhtään liian aikaisin, kun ei se avautumisvaihe siellä sen ihmeellisempi olisi. Niinpä hengailin kotona, kiersin taloa ja puhaltelin, ja kun lopulta oltiin sairaalassa, kätilön arvio oli 8-9 cm. Sentti pari ponnistukseen siis. Säännöllisten supistusten alkamisesta oli kulunutreilu neljä tuntia. Olin jättänyt taas samat synnytystoiveet, mahdollisimman vähän puuttumista synnytyksen luonnolliseen kulkuun sekä synnytys pystyasennossa, mutta siinä rauhallisen luottavaisessa oksitosiinipilvessäni tunsin syvää luottamusta ja yhteyttä näihin ihmisiin, eli olin helppo kohde manipuloinnille.

Mies kyllä tiesi, mitä olin toivonut, mutta kun kätilö kysyi, pitäisikö kalvot puhkaista, minä kysyin miksi ja sain vastaukseksi, että se voi nopeuttaa synnytystä, ja totesin siinä leppoisasti, että no eipä kai täällä nyt niin kauan haluta hengailla, niin mitä sitä toinen kieltämään. Myöntymisen jälkeen tuntui kuitenkin aika ilkeältä, että vieras täti haluaa tökkiä mun kohtuni sisältöä virkkuukoukulla, jotta saisi homman hoidettua nopeammin. Sain pyytämäni tuolin, istahdin kokeilemaan asentoa. Kätilö antoi luvan ponnistaa, jos siltä tuntuu, ja kokeilin, mutta homma ei edistynyt. Alkoi tuntua siltä, ettei kätilö ollut tyytyväinen. Itsekin vähän hätäännyin: olisiko nyt pitänyt jo muka? Kyselin konttausasennon ja polviseisonnan perään, mutta ne eivät kuulemma olisi hyviä asentoja, sen sijaan puoli-istuva - se, joka itselleni tuntuu vieraimmalta mahdolliselta - olisi nyt se, jota kannattaa kokeilla.

Paniikinalku puhkaisi kuplan ja endorfiinit sanoivat prööt pihistessään sieltä ulos. Osasin tällä kertaa sanoa, etten halua oksitosiinitippaa, joten kätilö lähetti jonkun hakemaan oksitosiinia nenäsumutteena. Taaskaan en tajunnut, mitä tapahtui, ja miksi oksitosiinia annettiin, kun hätää ei ollut, mutta siinä tilanteessa ei oikein kuulusteluvaihdetta löytynyt. Supistukset olivat tähän asti tuntuneet alaselässä, ja nyt makasin paino juuri sillä kohdalla, enkä tuntenut supistuksia itse lainkaan. Sen sijaan tunsin, miten vauva jo liikkui putkiliukumäkeään pitkin ja oli matkalla ulos, mutta musta ei tuntunut hyvältä, en ollut ottamassa sitä vastaan. Lisäksi samaan aikaan kätilö tunki sormiaan vauvan pään viereen auttaakseen sitä ulos, eikä sekään tuntunut hyvältä, ja huusin suoraa huutoa naista menemään pois!

Vauva tuli ja oli ihana, mutta minä en tykännyt kätilöstä, se oli ärsyttävä ja tyhmä ja touhotti siellä taustalla, vaikka meillä oli kaikki oikein hyvin. Ehdittiin olla salissa vajaa pari tuntia, eli ei taaskaan mitään pitkäaikaisia häiriköitä oltu, mutta silti ilmeisesti olisin voinut suoriutua nopeammin... Suljin naisen mielestäni ja keskityin pikku blondiin ja onneen ja endorfiinit suhahtivat suoneen.

Ja vaikka tämäkin lapsi on herkkäuninen ja on herätellyt mua öisin erilaisista syistä, imetys ja prolaktiini ovat mahdollistaneet sen, että olen pystynyt torkahtelemaan paitsi imettäessäni, myös seisaaltani lapsen unen syvenemistä vahtiessani... Vasta nyt, kun imetys on jo tosi vähäistä, uudelleen nukahtamisesta on alkanut tulla vaikeampaa.

Follow my blog with Bloglovin

Mammahormonit, teoriaosuus

Oli pakko selvittää nyt vihdoin viimein itselle nämä jutut. Ekasta synnytyksestä jäi mieleen se todellakin muuntunut tietoisuuden tila, jossa olin kirkkaasti itseni sisällä ja muu maailma oli vain usvaista ja toissijaista taustaa. Ainoa asia, joka sieltä ulkopuolelta kurotti siihen, mikä oikeasti oli tärkeää, oli tuo Mies tuossa, joka jaksoi hieroa alaselkää ja olla siinä mun kanssani, kun lapsi oli päättänyt olevansa valmis tulemaan meidän luo.

Synnytysregressio kuulostaa tosi typerältä ja kylmältä kuvaamaan sitä tunnetta, jossa olin ehkä lähimpänä itseäni ikinä. Regressiosta tulee ensimmäiseksi mieleen sen taantumista tarkoittava merkitys, mutta vaikka ulkopuolisen mielestä en ollut älyllisyyden huipentuma, niin omasta mielestäni olin kyllä aika täynnä viisautta niinä tunteina. Osasin ihan sairaan hyvin synnyttää kokonaisen uuden lapsen, vaikken ollut tehnyt sitä koskaan ennen!

Tiesin, että koska hippeilin, kaikki kemikaalit tulivat omasta kropastani, mutta olisi jo silloin ollut kiva tietää, mitä suonissa oikein virtasi. Aika lailla mututuntumalla näihin hormonitoiminnan ihmeisiin on tässä suhtautunut, mutta otanpa nyt asiakseni vääntää rautalangasta, mitä hormoneja vaaditaan, että lapsi saadaan navan tälle puolen sekä vielä ruokittua.

Endorfiini
kehon itse tuottama kipulääke, joka saa aikaan mielihyvää ja saa kivun tunteen hälvenemään, ja jota erittyy aina, kun on hyvä olla

Oksitosiini
hormoni, joka saa kohdun ja maitotiehyitä ympäröivät lihakset supistelemaan, eli mahdollistaa sekä sikiön että maidon tulon maailmaan, ja jota erittyy, kun on hyvä olla (mm. vauvan imiessä rintaa); lisää luottamusta ihmisiin

Prolaktiini
hormoni, joka säätelee maidon tuotantoa, ja jota erittyy, kun vauva imee rintaa; kehon oma unilääke

Bebesinfo.fi-sivustolla on mun makuni mukaan selvitetty, miten nämä pelaavat yhteen synnytyksen aikana. Googlaillessa löysin myös hyvän käytännön esimerkin prolaktiinin toiminnasta, vaikka se liittyykin enemmän raskauden alkuvaiheeseen.

Selvityksen seuraavassa, empiirisessä osuudessa käsittelen sitä, miten ja milloin hormonitoiminnan muutokset kävivät ilmi omissa synnytyksissäni.

Follow my blog with Bloglovin

torstai 4. joulukuuta 2014

Kätilöt

Uunituoreessa Kaksplussassa 12/2014 on mun mielestäni hyvin hyvin hyvin tärkeästä asiasta kerrottu
tarina. (Lisään linkin jahka/jos toimitus sen nostaa sivuille!) Kannessa lukee: "Tarja, 36: 'Vasta terapia auttoi kätilön aiheuttamaan synnytystraumaan'", ja mun eka reaktio on, että ohhoh, tämäpä on uutta. Kätilöitä ei perinteisessä mediassa esitetä huonossa valossa, koskaan! Keskustelupalstat ja kasvokkaiset keskustelut onkin sitten asioita erikseen.

Else Turusen kirjoittaman jutun otsikko on Paha synnytys. Näistäkään ei puhuta, vaikka ihan varmasti tiedän ja tunnen ihmisiä, joilla on sama kokemus. Nostakaamme siis päähinettä tai antakaamme voimahalit kiitosten kera Tarja Pyyaholle, joka uskaltaa sanoa ääneen, että synnytys kuuluu naiselle itselleen.

Tässä on musta nämä nerokkaimmat:
Tarjasta tuntui, että hän oli vain lihamöhkäle tunteettoman ihmisen käsiteltävänä. - Tunsin itseni nöyryytetyksi. Kätilö tuntui kävelevän ylitseni. --- Tarja vertaa kokemaansa raiskaukseen. - Minut pakotettiin tiettyyn asentoon, ilmapiiri oli vihamielinen, eikä kukaan sanonut mitään hyvää. Olin avuttomana toisten vallankäytön kohde.

Hän kokee, että parhaiten häntä ovat ymmärtäneet ystävät, joilla on ylikävelykokemuksia terveydenhuollosta. - Eräs ystäväni tunnisti mitätöidyksi tulemisen kokemuksen heti. Toinen nuorena raiskattu ystäväni taas tuki tuntemustani, että olin kokenut seksuaalista väkivaltaa. Synnytys on osa naisen seksuaalisuuden jatkumoa, vaikka tämä yhteys onkin nyky-yhteiskunnassa suorastaan tabu.

Tarja kokee synnytyskokemuksen vähättelyn loukkaavaksi, sillä trauma ei katoa käskemällä, eikä onni omasta lapsesta pyyhi synnytyssalin tapahtumia pois. - Kulttuurissamme on paljon vikaa, jos ajatellaan, että synnytyshän nyt vain on kamalaa. Synnytys voi olla hieno kokemus.

Erästä leveähymyistä miestä lainaten: nostaisin esiin kolme pointtia.

1. Synnytys on luonnollinen asia, ilman sitä meitä ei olisi. Ihmisnaaras on eläin siinä missä muutkin tämmöiset hengittävät, liikkuvat ja tuntevat jutut. Vaikka fysiologia ei mahdollista vauvojen pinnistämistä ulos ihan tuosta vaan hupsista hei, synnyttäminen on täysin mahdollista ilman lääketieteellistä puuttumista. Se ei ole sairaalan tai valtion duuni, vaan äidin. Kyllä, synnyttämiseen liittyy riskejä, varsinkin, jos olosuhteet eivät ole suotuisat, ja siksi on hieno asia saada apua, kun sitä tarvitaan. Kuitenkin ihmisen oma hormonitoiminta vastaa synnytyksen kemiallisesta edistämisestä parhaiten silloin, kun synnyttäjällä on hyvä ja turvallinen olo, ja se taas varmistetaan sillä, että äidistä tuntuu, että prosessissa äitiä avustavan kätilön voi luottaa olevan äidin puolella, tukena, ja luottamuksen arvoinen.

2. Jos huonoista synnytyskokemuksista keskustelee valveutuneiden kätilöiden kanssa, sivistynyt ja diplomaattinen ammattilainen pahoittelee kuulemaansa ja kertoo, että tällaiset jutut ovat ihan marginaalisia, että kätilöt kyllä yleensä tunnistavat ja tunnustavat vastuunsa hyvän synnytyksen toteutumisessa. Samalla tavallaan myönnetään, että niitä sadistisia natsisikojakin mahdollisesti joukosta löytyy, mutta eihän niitä voi osoitella, koska naisvaltaiset työpaikat. Kätilön ammatti on yksi hienoimpia maailmassa, mutta sellaiseksi valmistuminen ei tee ihmisestä automaattisesti hyvää tyyppiä ja valaistunutta henkilöä.

3. Tosiaan! Miksi sukupuolielimet muuttuvat synnytyksen aikana synnytyselimiksi?! Samat värkit ne mulla ainakin koko ajan on olleet. En minä ainkaan halua missään tilanteessa päästää sinne sorkkimaan ketä tahansa, en varsinkaan sellaista ihmistä, joka ei ole mun kanssa samalla aaltopituudella, enkä sellaisessa asennossa tai sillä tavalla, joka ei musta tunnu hyvältä.

Follow my blog with Bloglovin

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Parasta just nyt

Nyt seuraa häpeämätöntä oman navan ympärillä onnellisena riekkumista, lukekoon ken kestää.

Sain vihdoin paistettua sen munakoison, josta piti tulla jo mennellä viikolla ihana höystö sienien ja tomaatin ja sipulin ja juuston kanssa. Ehkei se ollut mikään terveysruoka imettyään jonkin verran öljyä, suolaa, pippuria, basilikaa, rosmariinia ja rakuunaa (ne oli ne kuivatut yrtit, joita kaapista löytyi), mutta ei että kun oli hyvää. Ja lapsi tykkäsi sikana. Raejuuston kanssa meni ihan täydestä. Äiti paahtoi pari päivää vanhaa leipää ja laittoi leivän ja munakoison väliin juustoviipaleen. Ah!

Vanhempi lapsi eritteli tunne-elämäänsä. Se saa kovasti iloa siitä, että voi raportoida äidilleen eskaripäivän jälkeen, että on saanut taas uuden kaverin, ja se on siinä aika tehokas, täytyy myöntää. Koska eskari sijaitsee koulun tontilla, uudet ystävyydet ovat koululaisia, eskarilaisethan on jo tuttuja. Äiti kyseli, yrittäen piilottaa omat suojelevaiset tausta-ajatuksensa tytöltä, että no mitä te sitten niiden kavereiden kanssa teette, ja miten sä niihin uusiin tyyppeihin tutustut, ja vastaus oli, että no ne uudet kaverit on niiden ennestään tuttujen kavereita, ja niiden kanssa jutellaan ja niitä saa halata! Tässä kohtaa häivähtää joku oma muistikuva jostain, ja hykerryttää vähän, kun osaan samaistua lapsen tunteeseen. Lisäksi se spontaanisti alkaa kertoa, miten hyvältä tuntuu, kun on joku semmonen kaveri, joka on vähän vanhempi, ja se antaa olla siinä ja sitä saa halata. Niin. Että saa tuntea olonsa pieneksi ja hyväksytyksi. Miten hienosti jäsennelty!

Sama tyyppi löysi lahjapaperirullan hylsyn, kysyi, saako sen ottaa. No saa kai. Hetken päästä se nykersi sitä saksilla, ja kysyin, mitä ihmettä siitä oikein tulee. No tämmönen soitin! Siinä on ikään kuin huilun sormireiät, mutta lisäksi siihen kiinnitettiin pari kieltä, yläpäästä poistettiin kolmionmallinen osio, jonka paikalle kiinnitettiin vessapaperihylsyn sisään rakennettu marakassin tapainen. Myöhemmin lisättiin vielä mikrofoni ja muovipussi, jota piti polkea, mutta äiti ei ihan hoksannut, miksi. Valitettavasti en voi liittää tähän kuvaa, koska immateriaalioikeuksien haltija nimenomaan kielsi laittamasta sitä nettiin.

Nuorempi lapsi taas alkaa Robinin kuvan nähdessään laulaa: "bmmmka, bmmmka, jeeee-eee". Lisäksi se on alkanut siristelemään silmiään, ilmeisesti huvikseen, ja osaa halutessaan viihdyttää meitä, kun pyydetään sitä näyttämään julma ilme: hyvin arvosteleva katse, alaluomet ylös jännitettynä. Pokka ei aina pidä kummallakaan osapuolella.

Lisäksi nyt tapahtuu näitä "kun hetkeksi selkänsä kääntää" -asioita: lapsi marssii ohi kaurapuikula kourassa ja MITÄ?! kyllä, on löytänyt leipälaatikon, napannut sieltä pussin, onkinut leivän käteensä ja heittänyt loput keittiön lattialle; vessan lattiaviemärin ritilä on pois paikaltaan ja MITÄ?! kyllä, lapsi on käynyt laittamassa sen alle pienen elukkalelun, luonnollisesti; nostit energiajätepussin roskakaapista ja solmit sen, etsit tyhjän pussin ja vanha on kadonnut kuin taikaiskusta MITÄ?! kyllä, näet yksivuotiaan tepastelevan pois paikalta muovipakkauksia täynnä oleva säkki rennosti olkapäänsä yli heitettynä.

Follow my blog with Bloglovin

tiistai 2. joulukuuta 2014

Viimeinen osanottoni väsymyskeskusteluun

Aivan aluksi haluaisin sanoa, että pelkään tämän keskustelun lähtevän käsistä yleisesti. Kyllä vaan, monet pienten lasten vanhemmat ovat väsyneitä, ja koska moni pieni lapsi toimii eri rytmissä kuin ympäröivä yhteiskunta tai oma perheensä, se on tavallaan ihan luonnollista. Olen aistivinani sellaista pientä hysteriaa nyt, että kaikki äidit on pelastettava, mutta uskon, että olisi hyvä ihan vähän hengähtää. Sen verran kuitenkin voisi tehdä, että olisi ihan oikeasti silmät auki ja korvat höröllä, koska jotkut äidit ja valveutuneisuudessaan valvoneet isät voivat olla todella tuskissaan. Tätä tietenkin vaikeuttaa se inhimillinen peruspiirre, että olemme kaikki vähän erilaisia.

Nyt seuraa tarina, joka on pilkulleen tosi, eikä ollenkaan tarkoitettu hauskaksi tai vakavaksi, vaan kuvaukseksi siitä, millaista voi olla. Jossain muualla on erilainen tilanne, ja joku muu reagoi toisin.

Palasin äitiyslomalta töihin helmikuussa 2009. Lapsi oli kotihoidossa isän vastuulla, mutta en silti nukkunut sikeästi, koska äitiys ei loppunut töihinpaluuseen. Tein nelipäiväistä viikkoa, mutta käytännössä normaalimäärän työtä. Yritin pitää työt töissä ja rauhoittaa kotiolot perhe-elämälle.

Opettajien superoikeus, kahden kuukauden kesäloma, alkoi kesäkuussa. Olin selvinnyt keväästä, mutta spontaaneja muistikuvia ei ajasta ole. Onneksi on valokuvat!

Elokuun alussa palattiin töihin ja lapsi aloitti päivähoidon. Olin luvannut lukujärjestyksen laatijalle, että "jos on ihan pakko", voin tehdä hurjan määrän ylitunteja tämän lukuvuoden ajan.

Ay-selvennykseksi: minulla opetusvelvollisuus on 21 tuntia viikossa, mikä tarkoittaa sitä aikaa, jonka vietän teini-ikäisten kanssa luokassa. Jos oletetaan, että opettajankin työviikko on siellä 37 tunnin huitteissa, tämän opetusvelvollisuuden mukana tulee 16 tunnin aika, joka periaatteessa kuuluisi käyttää suunnitteluun ja arviointiin sekä materiaalin tekemiseen ja opiskelijoiden tarpeiden mukaan muuntamiseen, nykyisin myös matkalaskujen tekoon ja sähköiseen yhteydenpitoon ns. asiakkaiden ja heidän viiteryhmiensä kanssa.

Nyt opetustunteja oli luvassa keskimäärin 27. Jouluun mennessä huokasin, että nyt olen kyllä väsynyt, en jaksa vastaavaa pakettia enää toista kertaa.

Elokuussa 2010 lapsi täytti kaksi vuotta, alkoi jo nukkua paremmin, mutta vaati jo ihmismäistä huomiota. Kotona oli siis oltava hereillä, ja jos töitä oli jäänyt, ne täytyi tehdä yöllä - tai jättää tekemättä, mutta en uskaltanut ottaa sitä riskiä, että improvisoidut tunnit amisjätkien seurassa eivät olisikaan olleet menestys. Lukujärjestys näytti samalta kuin edellisenä lukuvuonna. Keskustelin asiasta niiden tahojen kanssa, jotka pystyisivät vaikuttamaan tilanteeseen, mutta muutosta ei tullut. Eräältä esimieheltä sain suoran vastauksen: "Tuntiopettajan palkkaaminen tulee kalliimmaksi kuin se, että sinä teet nämä ylitunnit."

Toisaalta minäkin sain parempaa palkkaa, mikä tuli tarpeeseen, koska mies oli jäänyt työttömäksi. Uusperhekuvioiden jännittävät kommervenkitkin alkoivat nousta pintaan samaan aikaan. Minä olin kotona väsynyt ja poissaoleva ja yritin jaksaa panostaa edes omaan lapseeni, tuskin mihinkään tai kehenkään muuhun, enkä todellakaan itseeni.

Soittelin sentään työterveyteen jossain vaiheessa, ja lopulta, kun juhannuksena huomasin edelleen miettiväni työasioita ja soitin hoitajalle, sain ajan työuupumustestiin elokuun ekalle viikolle. No silloin olin jo vähän ehtinyt levätä töistä.

Elokuussa 2011 lapsi täytti kolme vuotta, parisuhde oli tallaantunut, bonuslasten äiti tiukkasi minulta syytä lastensa isän poissaolevaan käytökseen ja oman isäni muistisairaus alkoi hahmottua. Lukujärjestys näytti samalta kuin edellisenä lukuvuonna. Keskustelin asiasta niiden tahojen kanssa, jotka pystyisivät vaikuttamaan tilanteeseen, mutta muutosta ei tullut.

Marraskuussa 2011 tajusin, että ei ole normaalia, että pää ei lepää hetkeäkään. Tehtävälista oli järjetön ja kalenterin sivut olivat kopioituneet silmäluomien sisäpintaan tunnin tarkkuudella. Kun kaikki sujui niin kuin olin suunnitellut, sain hirveät kiksit ja tunsin itseni ihan superihmiseksi - mikä olikin tosi hienoa, koska muuten elämä oli hyvin harmaata ja välillä mustaa. Ja ihmisiä ei voi suunnitella. Niiden kanssa pitää olla. Se on raskasta, jos ei ole voimia. Soitin perheneuvolaan ja repesin itkemään puolen minuutin jälkeen, mutta 45 minuutin puhelun ja nyyhkimisen jälkeen mulla oli aavistuksen parempi olo. Pääsin julkisen puolen jonoon, ja ensimmäisen keskusteluajan sain helmikuulle 2012.

Kotiasiat saatiin kääntymään parempaan päin, ja kunnon töitäkin löytyi taas miehelle, joka halusi pitää huolta perheestään. Minä olin silti edelleen ihan raunio, enkä tiennyt, mitä halusin tai mitä tarvitsin, no, paitsi pitää huolta perheestäni.

Elokuussa 2012 lapsi täytti neljä vuotta, ja koska kotona oli taas rauhallista, se uskalsi alkaa purkamaan omaa oloaan, nukkui huonosti ja vaati paljon huomiota. Lukujärjestys näytti samalta kuin edellisenä lukuvuonna. Keskustelin asiasta niiden tahojen kanssa, jotka pystyisivät vaikuttamaan tilanteeseen, mutta muutosta ei tullut.

En halunnut vaikuttaa laiskalta, avuttomalta, tyhmältä ja ammattitaidottomalta, mutta nyt oli pakko ottaa riski. Kävin työterveyshuollossa useamman kerran, ennen kuin sain vakuutettua henkilökunnan siitä, että voimani ovat loppu. Sain eteeni lomakkeita ja raja-arvot viuhuivat. Pääsin lääkäriin. Testit kertoivat, että olin vähintään keskivaikeasti masentunut. Sain sairauslomaa. Opettelin lepäämään. Pääsin purkamaan päätäni mielenterveyshoitajalle, ja mutkien jälkeen vielä terapeutille. Kun olin palaamassa töihin, sain eteeni lukujärjestyksen, joka näytti samalta kuin ennen. Uuden esimiehen kanssa tuntiopettajan palkkaaminenkin oli mahdollista.

Oma kokemukseni on, että äiti kyllä tekee kaiken voitavansa arjen ja vaikka koko maapallon pyörittämiseen. Joillain voimavarat loppuvat ennemmin ja joillain myöhemmin, mutta se ei ole kilpailun aihe, vaan täysin omakohtainen tunne. Minä pyysin apua, kauniisti ja kiukutellen, mutta jostain syystä viestin perillemeno epäonnistui täysin. Tiedän, miltä epätoivo tuntuu, ja se, kun haluaisi vaan lopettaa ihan kaiken.

Se ei tee minusta mitenkään erityistä.

Follow my blog with Bloglovin