Lapsiperhe harrastaa

Ollaan tässä toista vuosikymmentä tyytyväisen huvittuneina moneen kertaan todettu, että bonuspojalle on parhaiten kelvannut leluksi ja ajanvietteeksi pallo, ja sitten tietysti mailat ja muut pelivälineet, ja sitten peleihin liittyvät pelit. Tämä selkeä linjaus on kuitenkin suunnannut myös harrastustoimintaa, jossa isäkin on aktiivisesti ollut valmentamassa ja tukemassa mukana.

Aluksi touhuun kului viattomasti ilta viikossa ja turnaus silloin tällöin, mutta vuosien saatossa ajankäyttö kääntyi päälaelleen niin, että vapaita iltoja on viikossa yksi, ja pelireissut vievät lähes kaikki viikonloput. Onneksi ehditään silti nähdä pikaisesti koulun ja treenien lomassa! Puolison näkökulmasta on kuitenkin ihanaa, että isä ei ole ammattivalmentaja, joten sitä alkoi jokunen vuosi sitten jo välillä näkyä kotonakin.

Vanhimmalla pikkusiskolla on ollut monipuolisempia kiinnostuksenkohteita, ja harrastukset ovat vaihtuneet vuosien mittaan. Ratsastus on kuitenkin pysynyt ohjelmassa jo pitkään. Tallit sijaitsevat bussin ulottumattomissa monen kilometrin päässä, joten kyyti tarvitaan. Uusperhekuvion käteviä puolia on kuskien runsaus: tietyt vuorot tietysti sovitaan, mutta tarpeen tullen sijaisia on helppo löytää. 

Joka tapauksessa isojen lasten harrastukset ovat rytmittäneet elämää molemmissa kodeissa. Veeran syntyessä olin sitä mieltä, ettei kovin pienelle ihmiselle kannata päiväkodin lisäksi muita säännöllisiä virikkeitä kehitellä, eikä niitä olisi iltoihin kauheasti mahtunutkaan.

Tässä kaupungissa vaan on niin kovasti ihanaa tarjontaa! Aloitettiin varovasti pienten flamencolla, jossa kausi oli sopivan lyhyt, ettei aikataulutus ehtinyt muuttua rasitteeksi, ja sitten tuli mukaan muskari. Baletissakin käytiin välillä, palattiin flamencoon, ja muskari pysyi. Äiti on näissä ollut vastuuhenkilönä, koska isällä on ollut paikkansa kentän laidalla ja hevostelukyyditsijänä.

Ekaluokkalaisen arsenaaliin kuuluu nyt iltis koulun jälkeen kolmeen saakka, yhtenä iltana telinekoulu (jota odotetaan ja jota varten treenataan ja joka on kerta kaikkiaan parasta maailmassa) ja kerran viikossa puolen tunnin klarinettitunti (jonne lähteminen ja jota varten treenaaminen on aina vaivalloista, mutta kun soittimen saa kasaan ja päästään asiaan, soittoa ei malttaisi lopettaa). Harmittaa, kun uskon, että se tykkäisi kuvataiteillakin, mutta en nyt kyllä pysty kestämään ajatusta vielä seitsemänvuotiaan kolmannesta ohjelmoidusta illasta.

Se kysyi jokin aika sitten, että milloin Kerttu menee muskariin. Minä huudahdin, että ei kyllä vielä vähään aikaan!

Eilen seurasin pieniä voimistelijoita. Niillä oli niin kivaa! Ne on niin taitavia! Kerttu niin tykkäisi samanlaisesta touhusta...

Että jos vuoden päästä... "Ei. Pieni lapsi ei tarvitse ohjattuja harrastuksia." Onneksi herra valmentajalla pysyy järki mukana. Vielä ei ilmoittauduta mihinkään.

Paras uusperheauto ikinä!

Seuraa täysin sponsoroimatonta ylistystä, sydämestä:

Kun Veera syntyi, täytyi alkaa miettiä autoasiaa uudelta kantilta. Vauvan kaukalon ja telakan nyt vielä saa mahtumaan ihan tavallisen auton takapenkille, mutta isomman lapsen turvaistuin on nykymitoissa jo sen verran massiivinen, ettei sen viereen takapenkille enää mahdu kahta muuta lasta, joiden geenit molemmin puolin ovat keskivertoa pidemmiltä ihmisiltä perityt. Vaikka toista vauvaa ei kauheasti siinä vaiheessa vielä odoteltu, oli selvää, että viisipaikkainen auto on meille liian pieni. Välillä täytyy ottaa anoppi kyytiin, välillä lasten kavereita. Ja kun kahteen autoon vakuutuksineen ei missään tapauksessa ole halua panostaa, tuntui erittäin fiksulta ajatukselta ostaa seitsemänpaikkainen auto.

Uuden auton ostohan on ihan umpihölmöä hommaa, kuten tiedämme: kun ajat auton ulos kaupasta, sen arvo laskee saman tien järjettömän paljon, ja niin edelleen. Toisaalta auto ei ole koskaan kauhean hyvä sijoitus, minun mielestäni, koska ajettavaksi se on tarkoitettu kuitenkin, ja käytössä esineet ja laitteet tuppaavat kulumaan, mutta toisin kuin huonekaluissa ja laukuissa, ajan patina ei autossa oikein saisi näkyä. Näillä tuloilla siis en ostaisi kaaraa säilyttääkseni sitä autotallissa. Jota minulla ei ole.

Alkuvuodesta 2009 alettiin mainostaa uutta Nissan Qashqai +2 -kulkupeliä. Hinta ei ollut aivan hirvittävä, ei ainakaan toimivuuteen nähden. Ja koska näitä ei vielä saanut käytettynä, oli ihan pakko harkita, että josko sitä kerran elämässään ostaisi uuden auton.

Tämä oli juuri se, mitä me olimme etsineet! Paitsi että kauppareissut olivat ihan mieletön seikkailu, kun kaupunki oli auton leikkipuisto (mistä ne näitä repii..?), Qashqai +2:n ehdottomasti parasta antia oli hyvät ja muunneltavat istuin- ja kuljetustilat.

Jopa kaksimetrisen kuljettajan taakse mahtuu änkeämällä kaksimetrinen kuljetettava. Lyhyemmän ei tarvitse ängetä. Lyhyempi aikuinen mahtuu tarvittaessa myös niille takatakapenkeille, jotka saa oikeasti tosi kevyesti ylös ja alas tarpeen mukaan. Niissä on kunnon turvavyöt, ei mitään viritelmiä, joten pienemmänkin lapsen uskaltaa sinne istuttaa. Takimmaisille penkeille pääsee sujuvasti ovesta myös silloin, kun keskimmäiselle riville on asennettu lastenistuin. Ja vielä silloinkin, kun kaikki penkit ovat käytössä, niiden taakse mahtuu tavaraa.

Keskimmäinen penkkirivi kääntyy alas kolmessa osassa, joten tarvittaessa edessä on voinut istua kaksi ihmistä, keskirivillä kaksi ihmistä, ja silti on voitu kuljettaa jotain lähes parimetristä juttua samalla ajolla. Toisaalta, jos koko keski- ja takarivi on kaadettu alas, käytössä on nelisen kuutiota (en mitannut, mutta tarkoitan, että paljon ja vielä suhteellisen korkeaa) tavaratilaa. Jos vielä lasketaan toinen etupenkkikin alas, Qashqai +2 soveltuu vaikka pienen sohvan kuljetukseen.

Maitokauppareissulla on sairaan siistiä, että tavaratilan luukunpuoleisessä päässä on semmoinen kaukalo, mihin voi laittaa kassin pystyyn kuljetuksen ajaksi. Ei kaatuile kananmunat pitkin autoa. Kaukalon päälle kaadetaan takaisin kevyt kansi, kun halutaan tasainen tavaratila. Siinäkin varsinkin muuta perhettä lyhyempi äiti-ihminen arvostaa sitä, ettei luukun ja lattian välissä ole tyhmää kynnystä (ellen siis halua käyttää sitä kauppakassinkuljetusoptiota), joten isoja ja/tai raskaita tavaroita ei tarvitse nostaa ensin ylös ja vasta sitten ulos autosta.

Käytännöllisyyden lisäksi on tämmöistä luksusta kuin lasikatto. Jos ei halua katsella, kun pilvet karkaavat (eivät kauas, koska yllättävän hyvin sen aikaisella 1.6 -litraisellakin koneella pääsee), katon saa kyllä myös kiinni. 

Nyt on kuitenkin aika luopua, koska muuttoautotarvekin on ohi ja isot lapset jo sen verran isoja, ettei ole katastrofi, jos ei kaikki mahduta samaan autoon, koska muitakin ajoneuvoja on. Toisaalta auto on vielä sen verran hyvässä kunnossa, että joku muu perhe, jossa välillä tarvitaan enemmän istumapaikkoja ja välillä vähemmän, saa tästä hyvän elämänvaiheauton. Näitä ei nimittäin tehdä enää, mikä on oikeasti sääli, koska konsepti on loistava.

Mitä meille nyt sitten tämän tilalle hankitaan? No uusi Qashqai (+/- 0) tietenkin!

Kaameuksia

Oli pahoja henkiä liikenteessä tänä viikonloppuna. Kaikki tahot, joiden kanssa olin jutuissa, olivat saaneet aikaan vähintään suukopua läheistensä kanssa. Minä myös.

Olisin ollut ihan ennustettavissa. Vaikka nukkumajärjestelymuutos aluksi sujui hyvin, olen silti nukkunut hyvin kevyesti viimeisen pari viikkoa, valmiina pelastamaan mahdollisen portaita pää edellä tippumassa olevan unissakävelijän jo ensimmäisen risahduksen kuultuani. Talviaikaan siirtyminen sinetöi katastrofin. Kuluneella viikolla olen nukkunut korkeintaan viisi tuntia yössä, joista osa on kertynyt torkahteluista. Kun työkuviotkaan eivät enää pitäneet ihmistä varpaillaan, oli vain ajan kysymys, milloin pään sisältö levähtäisi käsiin.

Se teki sen siinä vaiheessa, kun olin mielestäni kommunikoinut Miehelle, että olen nyt tosi tosi väsynyt, ja varmasti tarvitsen pian ylimääräistä lepoa, ja kun Mies mielestään hyvän aviomiehen tavoin oli hoitanut eilisen aamuvuoron ja antanut minun ylimääräisesti levätä yhdeksään asti, jolloin minä mielestäni ihan inhimillisesti kuitenkin nousin sängystä aivan väärällä jalalla tultuani herätetyksi kahden nuoren naisen voimin, toisen vielä tarratessa ensimmäiseksi rintaani ja tervehtien minua huutamalla korvaani riemukkaasti tissii! tissii! (no todellakin, ehkä tästä vielä joskus lisää...), minkä jälkeen se jatkoi kaaoksen levittämistä seuraavan siskonsa luo, josta sen jouduin raahaamaan huudon säestyksellä pois, enkä ollenkaan onnellisena tai edes Miehelle sellaista esittävänä rymistelin alakertaan, jossa mielestäni en mitenkään Miehelle kyseenalaisella tavalla avautunut, mutta mistä olomuodostani Mies mielestään oikeutetusti tulkitsi minun ottaneen kantaakseni marttyyrinkruunun, joka minun mielestäni oli ihan liioiteltua yleistämistä ja väärinymmärtämistä, mistä sitten seurasi äärimmäisen epäonnistunutta parisuhdeviestintää aivan liian pitkään. Molemminpuolisen univelkaantumisen ja uhmaikäisen protestihuutojen antamalla voimalla tietenkin. 

Pitkittyneen typerän riitelyn sekä sen hiljaisuudessaan korviahuumaavan tukahduttamisen lopettaminen alaikäisen yleisön edessä olisi vaatinut voimavaroja, joita taaperon vanhemmilla ei ole. Jouduimme siis odottamaan uusperhenytkähdystä sunnuntai-iltapäivässä, jolloin paikalla oleva lapsiluku väheni 50 prosentilla, 25% oli päiväunilla ja 25% kaverin kanssa puistossa. Ensin piti tietysti nostaa sähisevä ja raapiva ja kaikin puolin ärsyttävä ja ällöttävä kissa takaisin pöydälle, mutta kylläpäs vaan on sopiminen suloista, kun siihen asti päästiin.

Suloista oli myös syödä kahvin kanssa yön yli asettunutta kahvikakkua, jonka leivoin Myllyn Parhaan loistavaan kahvikakkuohjesivuun nojaten löydettyäni kaapista vielä vähän kermaa, appelsiinituorejuustoa ja lakupussin. Siitä tuli

Mustien kökköjen kakku

5dl kakkuvehnäjauhoa * 2dl sokeria * 2,5tl leivinjauhetta * 2,5tl vaniljasokeria * 2,5dl kermaa * 3 munaa * 150g sulatettua margariinia * 1dl appelsiinimehua

100g appelsiinituorejuustoa * 100g lakupaloja ainakin puolitettuina * koristegeeliä

1) Yhdistä kuivat aineet. 2) Lisää kerma, munat, rasva ja mehu. 3) Sekoita hyvin. 4) Levitä lakupalat 1,8-litraisen vuoan pohjalle tasaisesti (jos heität ne taikinan sekaan, kakkuun tulee herkästi kököllisiä ja kököttömiä kohtia). 5) Kaada taikina vuokaan. 6) Paista 175 asteessa uunin alatasolla suunnilleen tunti. 7) Levitä jäähtyneen ja kumotun kakun pinnalle tuorejuusto ja taiteile geelillä jotain tunnelmaan sopivaa.

Remppahommia: perähuonekonflikti ja elävä tilanne

Jos on remontoijan siinä missä demokraattisen hintaisten ruotsalaishuonekalujen hankkijan ja rakentajankin varattava projektiinsa tietty budjetti- ja aikataulupuskuri, on hänen myöskin ymmärrettävä, että tilanne väistämättä elää. Suunnitelmia tehdään, jotta tiedettäisiin, mihin suuntaan edetään, mutta on melkoisen varmaa, että mutkittelua tapahtuu matkan varrella. Uskoakseni siitä ei kannata pelästyä tai stressaantua, koska - teinimuotisananpartta lainaten - elämä.

Lähtökohta tässä meidän hommassa oli, että mitään ei uudisteta uudistamisen vuoksi, eikä rahaa pistetä palamaan muuten kuin toimivuuden ja järkevän mukavuuden (sisältää myös vaikeasti määriteltävät "meidän näköinen" ja "kotoisa" -osa-alueet) nimissä. Reilusti toista vuosikymmentä kestänyt suhteemme antaa jo luvan olettaa toisen ajatuksen liikkeistä jotakin, joten ihan hirveästi ei olla riidelty tämän remonttikuvion ympärillä. Kaksi riidan aihetta kuitenkin on löytynyt.

Näistä ensimmäinen, yleisempi, käsitteli omaa tarvettani toistuvasti huomauttaa Miehelle, ikään kuin varmuuden vuoksi, jos ei hän olisi tullut sitä ajatelleeksi, että tämä on hänen lapsuudenkotinsa, jonka minä näen ihan eri kantilta. Nopea käännös naisen tunnepuheesta yleiskieleksi: tunnen olevani lähtökohtaisesti alakynnessä kaikkien tulevien ratkaisujen suhteen, koska nyt vasta ensi kertaa hoksaan katsoa taloa muuna kuin lasteni Mummulana, eli Kotina, ja toisaalta pystyn siksi näkemään talossa sellaisia mahdollisuuksia, joille Miehen silmät ehkä olisivat sokeat, enkä halua tulla heti tyrmätyksi ideoineni, koska en halua asua missään kompromissiratkaisussa vaan omalta tuntuvassa Kodissa.

Toinen riidan aihe koski perähuonetta. Minä, joka en ole talossa ennen asunut, en ymmärtänyt vinoa seinää tai sitä, miksei huonetta aikanaan ollut levitetty tai nyt levitettäisi kadulle päin, kun se oli kuitenkin joskus ollut suunnitelmissa. Lisäksi, toiminnallisuuden nimissä, huone, johon pääsee vain toisen huoneen läpi, on minusta hankala, varsinkin, jos se otettaisiin aiotusti bonuslapsikäyttöön, jolloin ovi olisi helposti kiinni 26 päivää kuukaudesta, jotteivät pikkusiskot menisi valtaamaan tilaa itselleen, mistä seuraisi kaman kasaantuminen kyseessä olevan huoneen oven eteen. Very bad feng shui, ja muutenkin pöhköä, minusta. Mies ei halunnut kuulla puhuttavankaan huoneen muuttamisesta mihinkään suuntaan. Jo aiheen riippuminen ilmassa ajatuksen tasolla sai hermot ja äänen sävyt kiristymään. Lopulta yritin vetäytyä kaikesta huonetta koskevasta keskustelusta ja hyväksyä pöhköyden osana maailman luonnetta, mutta sepä ei käynytkään helposti, koska myös rakennussuunnittelija ja timpuri esittivät paljon kysymyksiä perähuonetta koskien.

Huone on sellainen kuin on siksi, että yläkertaan vievät portaat kulkivat ennen talon päädystä, ja perähuone oli silloin eteiskäytössä, sen yläkerran toisessa huonessa sijainneen asunnon eteisenä siis. Seinä on vino, koska päädyn ikkuna oli haluttu sijoittaa symmetrisen kauniisti keskelle päätyseinää, vaikka asuinhuoneen seinä kulkikin talon keskellä. Talon myöhemmissä vaiheissa, remonttien yhteyksissä, asukkaat ovat noudattaneet samoja toimivuuden ja itselleen järkevän mukavuuden periaatteita kuin mekin, jolloin turhia muutoksia on vältetty.

Tänä vuonna 2015 ajanlaskun alkamisen jälkeen toteutettavan remontin suunnitteluvaiheessa kerroimme suunnittelijalle haluavamme säilyttää perähuoneen. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että turvallisuuden nimissä kylmän vintin puolelle täytyisi rakentaa hätäuloskäyntikelpoinen ikkuna tai muu sellainen. Päädyimme hulppean idylliseen ranskalaiseen parvekkeeseen kuistin päälle. Rahaa kuluisi, mutta remontti maksaa sen mitä se maksaa, ja jos hätäuloskäynti olisi tehtävä, se olisi tehtävä.

Timpuri ehdotti sittemmin koko perähuoneen purkamista, koska eteishuone oli aikanaan rakennettu vähän eri standardeja noudattaen kuin asuinhuone. Huomattiin, että jos perähuone purettaisiin, säästäisimme tuhansia euroja, koska voisimme jättää laskuista söpön mutta kalliin ja ison tuuletusikkunan, sekä sen vaatimat peltikatonmuutostyöt ja tukirakenteet, sillä päätyikkuna sijaitsisi silloin uuden tilan yhteydessä. Tunneasioista ja historiasta puhuttuamme timpuri totesi, että ei perähuoneen paikalleen jättäminen mahdotonta olisi, joten tämänhetkisen ajatuksen mukaan siitä vain puretaan sitä vinoa seinää sen verran, että hätäuloskäyminen onnistuu, valoa saadaan vinttiin, ja bonuslapsi saa sitä tarvitessaan nauttia yksityisyyden tunteesta.

 Follow my blog with Bloglovin

Tämä talo on ihan sekaisin!

On ihan uskomatonta, miten nopeasti talo voi järjestelyhetken jälkeen taas olla kuin hävityksen kauhistus... Se olisi varmasti mahdollista kahden aikuisen taloudessakin. Kun lisätään vielä kaksi teini-ikäistä, esikoululainen ja aktiivisesti kävelyä opiskeleva taaperoinen, joka uskoo pysyvänsä paremmin tasapainossa, kun nyrkissä on lelu tai vaatekappale, tekee mieli luovuttaa.

Totuuden nimissä: luovutan säännöllisesti. Pyrin kuitenkin myös ryhdistäytymään yhtä usein. Onneksi en ole se ainoa aikuinen, jota asunnon tila kiinnostaa.

Minulla on kuitenkin tosi hyvä selitys sille, miksi en jaksa vaalia järjestystä jatkuvasti. Olen paha äitipuoli.

Olin 22-vuotias, kun muutin mieheni luo kotiin, jossa meidän isot lapset, silloin 2- ja melkein 4-vuotiaat, asuivat myös osan ajasta. Jossain selkärangassa on tarve siivota ja järjestää uusi koti oman näköiseksi. Sitä tein samalla, kun asettelin omaa omaisuuttani ympäri taloa reviirini merkitsemiseksi. Lasten lelut olivat nätisti heidän huoneessaan, ja jos niitä ajelehtikin jossain muualla, ne oli helppo palauttaa paikalleen. Hirmu näppärästi pysyi muutenkin järjestys, koska gradun kirjoittelua päivittäin lykätessä oli hyvä "tehdä ajatustyötä" eli hinkata vaikka vanhalla hammasharjalla jotain jalkalistaa, jos ei mitään muuta vitkuttelua keksinyt.

Sitten yhtenä sunnuntaina huomasin odottavani lasten lähtöä toiseen kotiin ihan vimmaisesti: en olisi millään malttanut hillitä itseäni oven sulkeutumiseen asti, niinkuin tavallisesti, vaan olisin jo halunnut siivota heidän jälkensä näkymättömiin. Muuttaa kodin takaisin omakseni. Ajatus oli järkyttävä siksi, että lasten isä oli aina lasten lähdettyä murheen alhossa koko loppuillan ja suuresti ikävissään joka tapauksessa - ja mitä tekee tämä kotihengetär tässä: poistaa tarmokkaasti kaikki merkit lasten olemassaolosta.

Lasten kasvaessa pohdiskelin usein sitä, minkä ikäiseltä voi vaatia omien jälkien siistimistä, ja minkä tasoisesti. On vaikea sanoa, kumpi meistä aikuisista oli rasittavampi, jos asiasta keskusteltiin: minä, joka halusin isän paimentavan lapsensa noudattamaan minun asettamiani järjestyskriteereitä, vai isä, joka ei halunnut kuluttaa nalkuttamiseen suurta osaa vähistä yhteisistä hetkistään lastensa kanssa. Äitipuolena minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko stressaan koko ajan siitä, että tavarat ovat lasten jäljiltä mielestäni väärissä paikoissa ja huomauttelen asiasta, mikä saa koko nelikon ärsyyntymään suoraan tai välillisesti, tai kehitän sietokykyäni.

Kun Veera aikanaan syntyi, sietokykyni oli kehittynyt jo melko boheemille asteelle. Se olikin hyvä, koska nyt ei viikossa enää ollut lapsettomia päiviä, jolloin olisi saanut rauhassa poistaa kaaoksen. Toisaalta oli jo pakko alkaa kiristää vaatimustasoa - mutta tässä oma lapsi joutuu ns. lapsipuolen asemaan, koska nalkutus omaa lihaa ja verta olevalle kääpiölle on verrattomasti helpompaa ja vähemmän latautunutta kuin lainalapsille.

Tällä hetkellä vaeltavat tavarat tai naapurihuoneessa jatkuvasti vaihtuva tuoleista ja vilteistä rakennettujen majojen näyttely eivät edes oikeasti ole enää niin harmittavia, vaan eniten tuskastuttavat tiskipöydälle ja muille tasoille asettuvat astiat, tai tyhjät vessapaperirullat, tai ihme paikkoihin unohtuneet vaatteet ja pyyhkeet. Nalkuttaminen harmittaa itseä, ja se, että paikalla enemmän olevat pikkutytöt kuulevat sitä suhteessa enemmän kuin isot lapset, joilta jo voi odottaa enemmän. Mutta onneksi sitä silloin tällöin muistaa vetää henkeä ja miettiä, kannattaako pilata oma päivänsä keskittymällä kaaoksen kauhisteluun, vai pitäisikö sitä sittenkin vaan toimia itse heti kun energia on sopivalla tasolla.