Minä ojen Kiki-kissa. Maauu! Kiki-kissa Aada-vauvan ja - en tiedä. ("Jennin?") Mm. Ja Jennin luona asuu. Minun koti on jatakajujja. Lotan koti, mennään päiväkotiin.
Minä ojen vauva, pikku. Äiti pukee minut. Ei!! Minä ittä laitan hukat jajkaan, äiti ei auta! Veeja? Tuje tänne.
Minä uppaan kojkeejje. Tempun minä tekee. Minä osaan! Hyss. Hiijaa! Kistiaa ja Viive nukkuu, pitää ojja hiijaa, ei saa hejättää.
Uksi kaksi koome neejä kuushi seitsemä kahjeksa yhjeksä kummene. Minä kummenee neejääntoista laskin! Mummuu moikkaa!
Minä havuun koko veivän, ei pavaa! Ja mehuu. Minä havuun maitoo. Vettä. ("Mitä sanotaan..?") Hsaihinko vettä? Kiitos äiti!
Veejan kanssa apinabiisii kuunneltiin. Veejan puhelimesta apinabiisii tuli. Se on uva biisi. Minä pejaan nallepejiä. Minä hajuun kissapejiä pejata!! Minä pejaan! Miksi? Miksi ei?!
Kyllä oli päivä draamaa pullollaan: ensin päivystyskäynti (sitten myös aikamatkailua ja epäonnistunutta parturissakäyntiä, mutta ei niistä sen enempää) ja sitten murhaVillilän kartanossa!
Viimeisin tosin oli ihan vaan superkivaa pikkujouluilua. Kiitos seurasta!
Mutta siis: miten päättyy kaksivuotiaan lapsen äidin pikkujoulunvietto? No melko fiksusti, ja Tuhkimoonkin nähden etuajassa kotiin palaten.
Jälkikirjoitus: paluuaika oli loistava - äiti jaksoi pestä meikit naamastaan, pääsi nukkumaan ennen puolta kahtatoista, ja kun toinen vastuullinen aikuinen otti paikkansa kentän laidalta puoli yhdentoista tienoilla seuraavana aamuna, äiti oli jo hyvässä hapessa ja täydessä toimintakunnossa puistoilemassa jälkikasvun kanssa. Täydellinen ratkaisu!
Rymsteerasin eilen; sain kampauspöydän paikalleen ja lundiat tyttöjen huoneeseen. Pikkunukketalon alusena palvellut punainen ruotsalaisdesignia edustava pikkupöytä jäi virattomaksi ja keskelle lattiaa.
Aamulla laitoin puhtaita vaatteita kaappiin ja meinasin lyödä itseni vammauttavasti, lähes halvaannuttavasti, lastulevyyn. On se nyt. Johonkin se on laitettava sivuun.
Mikä on se paikka, kysytte ehkä.
No mikähän.
Vaatekaapin päällinen tietysti! Ei kukaan lyö varvastaan sinne.
Tehdään lähtöä, Veeralla on tietenkin taas likainen paita päällä. Motkonmotkon: ei tolla tavalla voi lähteä kotoa, joku roti, menet heti vaihtamaan puhtaan paidan! Nyt!
Kohta kuuluu kova parku, mutta yllättävästi ei tällä kertaa henkisesti itseään jatkuvasti loukkaavan Kertun vaan isosiskonsa suusta. Isä harppoo yläkertaan ja kantaa kohta verta valuvan tyttärensä alas portaita. Oikea puoli kasvoista on punaisenaan verta, jota kyyneleet valuttavat vielä kovempaa vauhtia.
Arvaatte oikein. Syyllisyydellä ei ole rajaa. Ajetaan varmuuden vuoksi päivystykseen, vaikka selvästi itse silmä on vahingoittumaton ja sen alla oleva haava siisti. Lääkäri suhtautuu lapsen (ja äidin) hätään asiallisesti mutta rohkaisevasti, ja toteaa, että kyllä kävi onni onnettomuudessa, kun ei osunut silmään.
Ollaan tässä toista vuosikymmentä tyytyväisen huvittuneina moneen kertaan todettu, että bonuspojalle on parhaiten kelvannut leluksi ja ajanvietteeksi pallo, ja sitten tietysti mailat ja muut pelivälineet, ja sitten peleihin liittyvät pelit. Tämä selkeä linjaus on kuitenkin suunnannut myös harrastustoimintaa, jossa isäkin on aktiivisesti ollut valmentamassa ja tukemassa mukana.
Aluksi touhuun kului viattomasti ilta viikossa ja turnaus silloin tällöin, mutta vuosien saatossa ajankäyttö kääntyi päälaelleen niin, että vapaita iltoja on viikossa yksi, ja pelireissut vievät lähes kaikki viikonloput. Onneksi ehditään silti nähdä pikaisesti koulun ja treenien lomassa! Puolison näkökulmasta on kuitenkin ihanaa, että isä ei ole ammattivalmentaja, joten sitä alkoi jokunen vuosi sitten jo välillä näkyä kotonakin.
Vanhimmalla pikkusiskolla on ollut monipuolisempia kiinnostuksenkohteita, ja harrastukset ovat vaihtuneet vuosien mittaan. Ratsastus on kuitenkin pysynyt ohjelmassa jo pitkään. Tallit sijaitsevat bussin ulottumattomissa monen kilometrin päässä, joten kyyti tarvitaan. Uusperhekuvion käteviä puolia on kuskien runsaus: tietyt vuorot tietysti sovitaan, mutta tarpeen tullen sijaisia on helppo löytää.
Joka tapauksessa isojen lasten harrastukset ovat rytmittäneet elämää molemmissa kodeissa. Veeran syntyessä olin sitä mieltä, ettei kovin pienelle ihmiselle kannata päiväkodin lisäksi muita säännöllisiä virikkeitä kehitellä, eikä niitä olisi iltoihin kauheasti mahtunutkaan.
Tässä kaupungissa vaan on niin kovasti ihanaa tarjontaa! Aloitettiin varovasti pienten flamencolla, jossa kausi oli sopivan lyhyt, ettei aikataulutus ehtinyt muuttua rasitteeksi, ja sitten tuli mukaan muskari. Baletissakin käytiin välillä, palattiin flamencoon, ja muskari pysyi. Äiti on näissä ollut vastuuhenkilönä, koska isällä on ollut paikkansa kentän laidalla ja hevostelukyyditsijänä.
Ekaluokkalaisen arsenaaliin kuuluu nyt iltis koulun jälkeen kolmeen saakka, yhtenä iltana telinekoulu (jota odotetaan ja jota varten treenataan ja joka on kerta kaikkiaan parasta maailmassa) ja kerran viikossa puolen tunnin klarinettitunti (jonne lähteminen ja jota varten treenaaminen on aina vaivalloista, mutta kun soittimen saa kasaan ja päästään asiaan, soittoa ei malttaisi lopettaa). Harmittaa, kun uskon, että se tykkäisi kuvataiteillakin, mutta en nyt kyllä pysty kestämään ajatusta vielä seitsemänvuotiaan kolmannesta ohjelmoidusta illasta.
Se kysyi jokin aika sitten, että milloin Kerttu menee muskariin. Minä huudahdin, että ei kyllä vielä vähään aikaan!
Eilen seurasin pieniä voimistelijoita. Niillä oli niin kivaa! Ne on niin taitavia! Kerttu niin tykkäisi samanlaisesta touhusta...
Että jos vuoden päästä... "Ei. Pieni lapsi ei tarvitse ohjattuja harrastuksia." Onneksi herra valmentajalla pysyy järki mukana. Vielä ei ilmoittauduta mihinkään.
Minä pyöräilen kesät talvet, paitsi jos kaatumisen riski on merkittävä ja kyydissä on syntymätön tai jo syntynyt lapsi. Haaveilen nastarenkaista, mutta koska jotain, en ole niitä vielä koskaan hankkinut. Enpä olisi niitä eilen illalla jaksanut vaihtaakaan.
Pyörä oli seissyt märän lumisateen alla koko viikonlopun, enkä eilen illalla tajunnut edes putsata lumia pois (ymmärtänette, että renkaanvaihto-operaatio ei siis mitenkään olisi tullut mieleen). Äsken huiskin suurimmat pois satulasta ja sarvista ja lastenistuimesta, asensin valon, nostin lapsen kyytiin, pussasin toiselle hyvän koulupäivän ja talutin pyörän kadulle.
Inhottavin pyöräilykeli on jäätynyt loska. Nyt oli vähän semmoistakin, mutta suurimmaksi osaksi pyöräilemään pystyi ihan normaalisti. Perjantaisensuomalaiset-on-kaikki-syntyneet-rallikuskeiksi-sankaroinnin jälkeen tämä talvinen ensipyöräily ei sitä paitsi tuntunut missään.
Jätin lapsen päiväkotiin ja lähdin polkemaan kohti bussipysäkkiä. Ennen alamäkeä jouduin väistämään autoja ja vedin automaattisesti käsijarrusta. Aavistuksen sulaneet jarrupalat tarrasivat vanteen metalliin kiinni ahneesti kuin pikkuvauva tissiin, enkä siinä kohtaa osannut alkaa kehitellä irroitusotetta, vaan tyynesti raahasin polkupyöräni lukkiutunut eturengas edellä seuraavaan pyörätelineeseen.
Kyselin lounaalla työkavereilta vinkkejä, kun pitäisi ajaa pimeällä 250km ja pelkäsin valppauteni vähän herpaantuvan mukavan pehmoisella penkillä istuessani ja moottorin hyrinää kuunnellessani.
Kahden tyttölapsen kanssa mummolaan matkustaessa toinen pakkaa tavaransa itse pieneen lentolaukkuun ja toinen tarvitsee mukaansa kattavan ulkovaatearsenaalin. Soittotunnin jälkeinen junayhteys on nuoremman kannalta liian myöhäinen. Bussiyhteys on mummolan suuntaan nähden huono. Siksi auto on nyt näppärin valinta.
Onneksi Mies hoitaa rengasasiat.
40 kilometriä ajettuani hihkaisen tytöille että "kattokaas, lunta!", ja kuvittelen, että sääilmiö on eksoottisuudessaan ohimenevä. Pian kauniit, hiljalleen leijuvat hiutaleet muuttuivat raskaammiksi, eikä pitkiä valoja enää tehnyt mieli käyttää. Loskaa oli tiellä senttien syvyydeltä, sitä tuli lisää taivaalta ja jännitystä elämään tuottavien ohittelijoiden renkaista. Oman lisänsä matkaan toivat kesärenkailijat ja muut selvästi väärällä kelillä autoilevat. Ikinä en ole silti moottoritiellä ajanut kuuttakymppiä vapaaehtoisesti yhtä pitkiä matkoja kuin tänään.
40km ennen määränpäätä ajokeli muuttui takaisin sellaiseksi märäksi ja pimeäksi perussetiksi, jota olin odottanut.
19.40 "Äiti mä voin nukuttaa Kertun, kyl se onnistuu! Mä meen sen kanssa samaan aikaan ylös ja luen sille iltasadun, jooko." "No kokeillaan."
20.05 "Hyvää yötä tytöt." Pus. Pus. "Hyvää yötä!" "Moikka." "Äiti me luetaan vielä hetki ja mä laitan sit Muumi-sadut, et älä sit ihmettele kun mä kävelen täällä." "Okei. Nukkukaa hyvin."
20.20 "Kelaa jos tää onnistuu, kui siistii." "Joo!"
20.27 yläkerrassa hihitellään ja jodlataan. "Hys! Päät tyynyyn nyt siellä!"
20.29 "Se on puol yheksän jo. Kerttu! Nyt hiljaa ja nukkumaan."
20.31 "Hys. Ole hiljaa." Tämä oli Veera.
20.39 "Kohta tulen ottamaan tutin pois! Nyt nukkumaan!"
20.47 päättäväiset askeleet nousevat ylös narisevia rappusia. Matalaa mutinaa. "Bwähäääääääääää!" Lisää mutinaa.
20.48 hiljaisuus.
20.55 Urheiluruutu. Pyhä hiljaisuus.
20.57 askelia kohti yläkerran vessaa. Kohinaa. Askeleet takaisin tyttöjen huoneeseen. "Iskää. Iskä."
20.58 "No?" "Kerttukin haluu mennä vessaan." Matalaa mutinaa. Hiljaisuus.
21.06 Kerttu höpöttää. "No ainakin se pysyy sängyssään." "No joo."
Ajattelin ensin ottaa oikein tosi lähikuvan kesivästä ja punoittavasta naamastani, mutta ei inhofotorealismissa oikein ole tämmöisessä yhteydessä mieltä. Tyytykäämme siis tähän väreistä typistettyyn otokseen. Siinä näkyy vaaleaa haituvaa, joka ei ole viiksikarvaa, vaan kuoriutuvaa ihoa.
Minäkin olen atoopikko, ja vaikka viimeiset vuodet ovat sujuneet ihon kannalta äärimmäisen vaivattomasti, sen näköjään täytyy aina silloin tällöin silti muistuttaa itsestään. Ihan varma ei koskaan voi olla siitä, mikä ihon vihastuttaa. Käsien iho on superkuiva, jos sitä pesee päivässä liian monta kertaa, eikä mikään määrä rasvausta tunnu korjaavan tilannetta. Kasvojen ihoa on pakko hoitaa säännöllisesti, eikä kannata tehdä hurjia kosmetiikkakokeiluja. En enää halua mm. istua päivystyksessä, koska kaulani iho on niin rutikuiva, että pään kääntäminen tai suun avaaminen sattuu, tai kärsiä kesivistä silmäluomista, joita ei voi avata, ettei hilse joudu silmään, jolloin se kutisisi, eikä sitä voisi hieroa, ettei lisää ihoa irtoaisi. Sori, ällöttävän kuuloista, mutta hei. Semmoistakin voi olla.
Uskon vahvasti sisäiseen kauneuteen.
Nyt epäilen, että kasvonaamio oli nassulleni liikaa (tai ehkä maapähkinävoi, tai kuka tietää). Pienellä viiveellä se alkoi kuumotella ja tuntua turvonneelta, ja pari päivää hehkuttuani rusoposkisena tulehdus vei eilen illalla puhdin ja kaatoi sohvalle torkkumaan. Samalla ihon päällimmäinen kerros päätti irrottautua vähin erin, niin, että tänä aamuna yleisilmeeni oli runsasluminen. Irtain pois kasvovedellä, sitten seerumia ja sen päälle rasvaa. Päivällä pahimpaan tuskaan e-vitamiinikasvosuihketta, ja paljon pokkaa. Lunta tulvillaan on koko lähiympäristöni, eikä mitään huumaavaa sorttia todellakaan. Illalla taas samat kuviot kuin aamulla.
Onhan tässä monta hienoa puolta.
On kuin talvi olisi sittenkin jo tullut.
Saan paljon merkitseviä katseita osakseni.
Luon nahkani kuin käärme, ja muutaman päivän päästä hipiäni on tuore, pehmeä ja rypytön.
Suorastaan uudistun ihmisenä.
En ainakaan kuvittele voivani leijua täydellisellä ulkonäölläni, enkä kavahda muiden pintavikoja.
Olen tässä miettinyt (taas), että mitä järjestyksessä toisen synnyttämänsä lapsen äitinä olen oppinut, vai olenko mitään. Uhmaikä ja muut ajankohtaiset jutut saavat vanhemman ajattelemaan, nimittäin. Toisaalta sitä on itsekin toivottavasti onneksi kasvanut ihmisenä erilaiseksi verrattuna vaikka vuosikymmenen takaiseen itseeni.
Tässä odotellaan sirkusnäytöksen alkamista. Jee! Jännää! Jee!
Raskaushan on eka ja toka kerralla ihan eri prosessi. Ainakin minä silloin ensimmäistä odottaessani työstin lähinnä itseäni ja tunnustelin oloja ja ajatuksia, ja epäilin, että tuleeko minusta kunnon äitiä ollenkaan ja että huomaako kaikki sitten, että olen ihan pihalla. Toisella kerralla olin melkein viisi vuotta kokeneempi ja tiesin jo, ettei näissä vanhemmuusjutuissa voikaan olla täydellinen, ainakaan minä, mutta koska edellinen oli pysynyt hengissä, osasin ainakin jotain. Pystyin siis odottamaan rauhassa ja nauttimaan muukalaisesta nahoissani.
Vertailulta ei voi välttyä. Veera otti kontaktia jo navan tuolta puolen: kun minä tönäisin sen jalkaa, se potkaisi minua takaisin. Leikkiä jatkettiin minuuttitolkulla ja aina uudestaan. Kerttu touhusi omiaan, lähinnä venytti itseään kummallisiin asentoihin, ja potkiskeli silloin kun sitä huvitti. Sama meininki jatkuu: Veera tarttuu innolla kaikkiin virikkeisiin ja Kerttu saa kiksinsä riskejäkaihtamattomasta fyysisyydestä. Veera ei jaksa istua sylissä, Kerttu tankkaa kainalosta voimaa. Istutaanko, se toteaa ja kiipeää syliin. Veera on kolhinut itseään koko elämänsä aikana viitisen kertaa, Kerttu jo moninkertaisesti.
Ensimmäisen lapsen kasvoja ehti ihmetellä: niistä löysi isovanhempien ja vanhempien ja sisarusten piirteitä, ja tiesin tarkkaan, mikä ilme on sama kenenkin kanssa. Toisen ilmeet on lähinnä hassuja, se nyt on Kerttu. Toinen saa näköjään olla enemmän itsensä.
Ensimmäisen kanssa kaikki kasvu oli ihmeellistä ja järisyttävää. Kun se oppi jotain, olin aika hyvin kartalla siinä, mennäänkö ikätasolla vai ei. Kun se ilmaisi tunteitaan, elin niissä niin vahvasti mukana, että sekoitin niihin jo itsenikin, ja välillä oli vaikeaa tietää, edustanko lasta vai aikuista. Toisen kanssa sitä vaan toteaa, että ai, se on oppinut tuon, ja osaa arvostaa omaa jaksamistaan niin paljon, että katkaisee empaattisuuden ajoissa. Rajat löytyvät automaattisesti tarpeeksi aikaisin, omaan vatsanpohjaan luottaen, koska jos aikuisen pinna pääsee katkeamaan, ei kellään ole mukavaa.
Sen olen oppinut, että yhden lapsen kanssa on paljon helpompi touhuta kodin ulkopuolella kuin kahden. Yhden voi ottaa mukaan eri tapahtumiin ja paikkoihin, ja silti pystyy itsekin olemaan mukana. Kaksi lasta vaatii kaksin verroin huomiota. Sama pätee kotonakin: et voi touhuta hyvällä omallatunnolla vain omiasi tai vain toisen lapsen kanssa, vaan tasapuolinen on osattava olla. Niin ja lasten isä, se täytyy huomata myös.
Tätä taustaa vasten alan ymmärtää sen, miksi kotihoitoa suositellaan siihen asti, että lapsi on kolme. Eivät meidän lapset siitä suoranaisesti hyötyisi, mutta kun tähän ajanhallintakuvioon lisää vielä äidin palkkatyön, niin kyllä siinä kansanterveydellisesti isoista asioista on kyse.
Onnittelut siis jokaiselle meistä, jotka perhe- ja työelämää yhdistämme! Aika jonglöörejä ollaan.
Tässä pidetään omaa sirkusnäytöstä. Jee! Kivaa! Kovempaa!
Kävin muutama vuosi sitten hiljentymässä ihmisen uskomattoman tyhmyyden muistomerkillä Auschwitzissä. Sattumalta olin silloin raskaana, mutta ihan ilman hormonimyrskyäkin oli pysäyttävää ajatella, miten vähän lopulta tarvitaan, että saadaan ylipuhuttua ihminen tappamaan toinen ihminen jonkin ideologian nimissä. Pienellä paneutumisella samaa puuhaa varten voidaan rakentaa kokonaisia järjestelmiä, hierarkioita, joissa isompi pomo käskee pienempää ja tämä hölmöyksissään tekee mitä sanotaan, vaikka saattaisikin jollain tasolla vähän kyseenalaistaa toiminnan oikeutusta.
Pelko tietysti motivoi ketä tahansa toimimaan, ilman itsesuojeluvaistoa ei olisi elämää. Tuntematonta pelätään, se on ihan inhimillistä. Moni pelokas päätyy pelottelemaan muita. Hyökkäys on paras puolustus, sehän on vanha totuus: ehkä kukaan ei huomaa, miten paljon minua pelottaa, jos ensin pelottelen muita, ja sitten ne eivät uskalla pelotella minua.
Perjantaina päivällä puhuttiin etiikan tunnilla siitä, minkälainen on kiusatuksi tulleen kokemus. Usein takana on paha mieli jostakin, mistä seuraa pelko siitä, että joku aiheuttaisi lisää pahaa oloa, ja sitten ollaan jo niin herkillä, että väärinymmärryksiä on vaikea välttää. Kiusattu voi puolustautua niin lujasti jo varmuuden vuoksi, että onnistuukin loukkaamaan toista. Siinä kohtaa kiusatusta tulee kiusaaja. Eikä kukaan enää muista, mistä se paha olo alun perin tuli, eikä ketään enää edes kiinnosta, koska seurauksista on jo tullut niin suuria. Sitä paitsi, ei meitä kiinnosta toisten paha olo. Meitä kiinnostaa meidän oma turvallisuuden tunteemme.
Reilu 70 vuotta sitten Euroopassa kuoli ihmisiä kristittyjen eurooppalaisten käsissä. Perjantaina kuoli eurooppalaisia ihmisiä. Tälläkin hetkellä meitä lähellä kuolee paljon ihmisiä.
Asikaine on jo muutamaan kertaan huomannut Avotakan stalkkailleen itseään. Mutta nytpäs on meidänkin ratkaisut päässeet samaan aviisiin! Nimittäin marraskuun numeron sivulla 24 esitellään vanhaan kerrostaloasuntoon tehtyä remonttia ja teettäjän pitkäaikaista, nyt toteutunutta haavetta, betonipintoja, jotka "on tehty edullisella ulkorappauslaastilla ja viimeistelty saunasuojalla".
Itse asiassa kunnia kuuluu kyllä puoliksi taas timpurille, jonka näpeissä kakkoskakkosesta ja saunasuojasta syntyy vaikka kristallikruunu, näin uskon. Mutta ihan itse kyllä olimme ideoinnin alusta asti sitä mieltä, että kellarissa pintojen on oltava betonia. Jos nimittäin vuonna 1925 valmistuneeseen hirsitalossa olisi alunperin ollut pesutilat sisällä, ne eivät olisi olleet marokkolaishenkinen koti-spa, vaan betonia. Luksusversiossakin olisi ollut korkeintaan valkoisella laatalla päällystetyt ja mustalla kapealla boordilla koristetut seinät ja kuusikulmaisilla valkoisilla laatoilla peitetty lattia. Niin hienolla alueella täällä ei kuitenkaan nyt olla.
Koko kellarissa siis on betonia lattiassa ja sementtirappaus seinän kevytsoraharkkoja peittämässä. Lattian olisi voinut valaa myös toiveiden mukaan jo valmiiksi värjätystä betonista, mutta oikean värin valitsemisprosessi olisi viivästyttänyt aikataulua. Jos haluamme väriä elämään, maalaamme lattian Betoluxilla. Toki se kannattaisi tällä välin suojata vaikka sillä saunasuojalla, niin ettei pöly ja lika jumittuisi betoniin.
Seinän maalatussa sementissä saunasuoja on siitä ihana tuon suojausfunktionsa lisäksi, että se jättää pinnan vähän kiiltäväksi. Useampi meillä käynyt tuttu on käynyt ihaillen hipelöimässä harjalla pystyvedoin kuvioitua ja saunasuojalla viimeisteltyä seinää.
Itse sauna taas on mallia mummusauna (katsotaas vaan, kuinka pian Avotakka hoksaa!), edelleen vanhan talon hengessä ja kosteiden tilojen minimointi- ja muun tilan maksimointitarkoituksessa. Kellarissa on nyt erillisen pesu- ja löylyhuoneen sijaan vain yksi neljäneliöinen pesutila, jossa mahtuu hyvin myös pluttaamaan vauva-ammeessa tai istuskelemaan jalat kylvyssä hetivalmiin kiukaan ja lattialämmityksen (no niitä ei olisi 90 vuotta sitten ollut) pitäessä maanalaista tilaa vähän lämpimämpänä.
Puuosat, siis katto, lauteet ja tuuletusräppänän kansi, on tervaleppää.
Salamavalokuvat nyt ei kerta kaikkiaan tee tilalle kunniaa yhtään enempää kuin kelmeä kevätaurinko suomalaiselle talvi-iholle, mutta idea välittynee.
Eilen päiväkodin vanhempainillassa muistutettiin tuomaan nimikoitua varavaatetta ja villasukkien käytännöllisyydestä. Muistuttamattakin kyllä yritän pitää lokeron vaatepinoa ajan tasalla, ja nimikoinnin hoidan tyylikkäästi aamuisin lähdön hetkellä käteen sattuvalla kuulakärkikynällä.
Jotain ihmeellistä magiikkaa on siellä naulakoilla, koska useammin kuin kerran on mieleni sisältö tyhjentynyt, ja töissä kassia kaivellessa käteen osuu puhelimen ja pyöräilykypärän lisäksi pieni varasto kaksivuotiaan vaatteita. Ja ne villasukat, joita en aamulla laittanut sille pyöräkyydin ajaksi jalkaan, mutta päätin muistaa jättää ne päiväkotiin, jottei ulkoillessa sitten pienet varpaat palelisi.
Seuraa täysin sponsoroimatonta ylistystä, sydämestä:
Kun Veera syntyi, täytyi alkaa miettiä autoasiaa uudelta kantilta. Vauvan kaukalon ja telakan nyt vielä saa mahtumaan ihan tavallisen auton takapenkille, mutta isomman lapsen turvaistuin on nykymitoissa jo sen verran massiivinen, ettei sen viereen takapenkille enää mahdu kahta muuta lasta, joiden geenit molemmin puolin ovat keskivertoa pidemmiltä ihmisiltä perityt. Vaikka toista vauvaa ei kauheasti siinä vaiheessa vielä odoteltu, oli selvää, että viisipaikkainen auto on meille liian pieni. Välillä täytyy ottaa anoppi kyytiin, välillä lasten kavereita. Ja kun kahteen autoon vakuutuksineen ei missään tapauksessa ole halua panostaa, tuntui erittäin fiksulta ajatukselta ostaa seitsemänpaikkainen auto.
Uuden auton ostohan on ihan umpihölmöä hommaa, kuten tiedämme: kun ajat auton ulos kaupasta, sen arvo laskee saman tien järjettömän paljon, ja niin edelleen. Toisaalta auto ei ole koskaan kauhean hyvä sijoitus, minun mielestäni, koska ajettavaksi se on tarkoitettu kuitenkin, ja käytössä esineet ja laitteet tuppaavat kulumaan, mutta toisin kuin huonekaluissa ja laukuissa, ajan patina ei autossa oikein saisi näkyä. Näillä tuloilla siis en ostaisi kaaraa säilyttääkseni sitä autotallissa. Jota minulla ei ole.
Alkuvuodesta 2009 alettiin mainostaa uutta Nissan Qashqai +2 -kulkupeliä. Hinta ei ollut aivan hirvittävä, ei ainakaan toimivuuteen nähden. Ja koska näitä ei vielä saanut käytettynä, oli ihan pakko harkita, että josko sitä kerran elämässään ostaisi uuden auton.
Tämä oli juuri se, mitä me olimme etsineet! Paitsi että kauppareissut olivat ihan mieletön seikkailu, kun kaupunki oli auton leikkipuisto (mistä ne näitä repii..?), Qashqai +2:n ehdottomasti parasta antia oli hyvät ja muunneltavat istuin- ja kuljetustilat.
Jopa kaksimetrisen kuljettajan taakse mahtuu änkeämällä kaksimetrinen kuljetettava. Lyhyemmän ei tarvitse ängetä. Lyhyempi aikuinen mahtuu tarvittaessa myös niille takatakapenkeille, jotka saa oikeasti tosi kevyesti ylös ja alas tarpeen mukaan. Niissä on kunnon turvavyöt, ei mitään viritelmiä, joten pienemmänkin lapsen uskaltaa sinne istuttaa. Takimmaisille penkeille pääsee sujuvasti ovesta myös silloin, kun keskimmäiselle riville on asennettu lastenistuin. Ja vielä silloinkin, kun kaikki penkit ovat käytössä, niiden taakse mahtuu tavaraa.
Keskimmäinen penkkirivi kääntyy alas kolmessa osassa, joten tarvittaessa edessä on voinut istua kaksi ihmistä, keskirivillä kaksi ihmistä, ja silti on voitu kuljettaa jotain lähes parimetristä juttua samalla ajolla. Toisaalta, jos koko keski- ja takarivi on kaadettu alas, käytössä on nelisen kuutiota (en mitannut, mutta tarkoitan, että paljon ja vielä suhteellisen korkeaa) tavaratilaa. Jos vielä lasketaan toinen etupenkkikin alas, Qashqai +2 soveltuu vaikka pienen sohvan kuljetukseen.
Maitokauppareissulla on sairaan siistiä, että tavaratilan luukunpuoleisessä päässä on semmoinen kaukalo, mihin voi laittaa kassin pystyyn kuljetuksen ajaksi. Ei kaatuile kananmunat pitkin autoa. Kaukalon päälle kaadetaan takaisin kevyt kansi, kun halutaan tasainen tavaratila. Siinäkin varsinkin muuta perhettä lyhyempi äiti-ihminen arvostaa sitä, ettei luukun ja lattian välissä ole tyhmää kynnystä (ellen siis halua käyttää sitä kauppakassinkuljetusoptiota), joten isoja ja/tai raskaita tavaroita ei tarvitse nostaa ensin ylös ja vasta sitten ulos autosta.
Käytännöllisyyden lisäksi on tämmöistä luksusta kuin lasikatto. Jos ei halua katsella, kun pilvet karkaavat (eivät kauas, koska yllättävän hyvin sen aikaisella 1.6 -litraisellakin koneella pääsee), katon saa kyllä myös kiinni.
Nyt on kuitenkin aika luopua, koska muuttoautotarvekin on ohi ja isot lapset jo sen verran isoja, ettei ole katastrofi, jos ei kaikki mahduta samaan autoon, koska muitakin ajoneuvoja on. Toisaalta auto on vielä sen verran hyvässä kunnossa, että joku muu perhe, jossa välillä tarvitaan enemmän istumapaikkoja ja välillä vähemmän, saa tästä hyvän elämänvaiheauton. Näitä ei nimittäin tehdä enää, mikä on oikeasti sääli, koska konsepti on loistava.
Mitä meille nyt sitten tämän tilalle hankitaan? No uusi Qashqai (+/- 0) tietenkin!
Normaalisti lounastan opiskelijaravintolassa (ent. ruokala), jossa tarjotaan hyvää ja monipuolista työpaikkaruokaa, ja jonka salaattibuffettia täytetään erityisen maininnan arvoisesti raikkailla ja ihanilla aineksilla. Anti on hyvä, mutta välillä tekee mieli ottaa etäisyyttä nuorisoon, joka myös samoista herkuista samoissa tiloissa nauttii.
Onneksi on siis opetusravintola! Siellä henkilökunta pulittaa annoksesta hiukan enemmän kuin opiskelijoiden keskellä ruokaillessaan, mutta saapa myös eteensä tarjoiltuna aikuisten oikeesti ravintolatasoista taidetta. Niiden opiskelijoiden valmistamana, tietenkin. Puolen tunnin tauko vain olisi kovin lyhyt tilauksen odotteluun ja rauhalliseen ruokailuun kahveineen, mutta kun keksimme varata pöydän lisäksi annokset tietylle kellonlyömälle, ehdimme hörpätä ruoan päälle kahvitkin ja silti sopivasti seuraavalle tunnille.
Tänään soitettiin aamupäivällä normaalivarausta varttia vaille kahdeksitoista. Ravintola oli täynnä! Apua! Mitä tehdään?!
No tilataan ruoka mukaan tietenkin. Hampurilaisaterian hinnalla gourmet-ateria runsaan salaatin ja sämpylän kera oli työpöydän vieressäkin nautittuna aika bueno katko arkiaherrukseen.
Periaatteessa olen itsestäänselvästi kestovaippahenkilö. Kasvoin kodissa, jossa yleisen säästäväisyyden ja käsillä tekemistarpeiston varustamisen, ei ideologisen ekologisuuden, vuoksi poisheittämiseen suhtauduttiin vähän paheksuen. Äiti on kuitenkin käynyt töissä, joten myös ajan säästäminen on ollut tietyissä asioissa kova juttu, ja kun minä synnyin vuonna 1980, kaikenlaisia kertakäyttöisiä hygieniauutuuksia oli tullut markkinoille, joten toki minäkin vielä jollain tasolla muistan punavalkoraidalliset joustavat vaippahousut, joihin viriteltiin keskimääräistä halkoa pidempi mutta kuitenkin onneksi pehmeämpi vaippa pienen lapsen muuta asua suojaamaan.
Reilu 7 vuotta sitten olin kuitenkin itse ideologisemmassa ekologisuudessani havahtunut tavaraa ja roskaa pursuavaan nykymaailman menoon, jota kertakäyttövaippaan ikuisiksi ajoiksi säilymään kääräisty vauvankakka jotenkin osuvasti kuvasti. Hankin kestovaippoja vauvaani varten. Mieheni ei tykännyt ajatuksesta, että kakkaisia vaippoja pestäisiin koneessa. Huomautan kuitenkin, että vauvan sihti ei aina ole kovin tarkka, joten olemme pesseet samassa pesukoneessa vuosien aikana myös mm. kakkaisia paitoja ja housuja.
Äitiyden alkumetreillä oli muutakin ajateltavaa kuin valtataistelu vaippa-aiheesta, ja kun ihme hermopinne oikeassa alaraajassa teki ekojen viikkojen liikkumisesta kovin epävarmaa, olin onnellinen, että Mies vaihtoi vaipat. Piste.
Joskus sitten ovelasti laitoin kestovaipan, mutta pyykkikorin asettelu pieneen vessaan hoitopöydän lähistölle satunnaista käyttöä varten tuntui hölmöltä, ja kun pesukone vielä oli eri kerroksessa, asia jäi.
Käytännössä olemme kertakäyttövaippahenkilöitä. Tarkentaen vielä porvarillisia housuvaippahyypiöitä, koska aikuisiin vetoaa se, että juoksemaan opettelevalle kiemurtelijalle on vaan niin nopeaa vetäistä pöksyt jalkaan.
Äitini voi muuten kertoa, että vauvojen vessahätäviestintäilmiö ei ole mikään uusi trendikeksintö, vaan ihan normaali lapsenhoitomenetelmä ajalta ennen superimukykyisiä kertavaippoja. Ei kenenkään mielestä ole kivaa säilyttää tuotoksia vaipassa! Sen tarkoitus on suojata muita vaatteita. Sitä en ymmärrä, että millä ajalla ne emännät ennen kaiken veden kantamisen ja lämmittämisen ja ruuanvalmistuksen ja talon pystyssä pitämisen keskellä vielä ehtivät lapsiakin vähän väliä pissattamaan ja kakattamaan...
Eikun ymmärränpäs kuitenkin. Ei silloin oletettu, että ihmisellä olisi omaa aikaa, että äidinkin pitäisi joskus saada olla hetki rauhassa (somessa). Eikä isilläkään ollut kanavapaketteja ja kaukosäätimiä. Ennen kaikkea lapsen hoito sinänsä oli työ, joka hoidettiin, ei päivähoitojärjestelmälle ulkoistettava, yhteiskunnan näkökulmasta välttämätön paha, josta äidin voi irrottaa palkkatyöhön hyvinvointivaltion todellisia tarpeita tyydyttämään, veroja maksamaan.
Vaippa mikä vaippa, nuorempi lapsi on nyt yksilöllisessä kehityksessään siinä pisteessä, että kohta ollaan ilman. Eilen aamulla vaippa oli yhtä kuiva ja tahraton kuin edellisenä iltana!
Joku muukin vissiin on minun lisäkseni endorfiineissaan ihmetellyt, miten voisi koskaan rakastaa lasta 1+n, kun jo tästä sylissäolevastakin sydän jo niin pakahtuu. Mutta kyllä sitä vaan voi. Sydän on laaja ja rakkautta vaan putkahtelee lisää ja lisää.
Työyhteisö on ihanasti järjestynyt ja järjestänyt minulle mahdollisuuden mennä kahdeksan sijaan yhdeksäksi töihin. Sillä on valtava merkitys: ennen koko porukka poistui ovesta klo 6.30, jotta lapsi ehtisi varmasti päiväkodin ovesta sisään, ennenkuin minun pitää jo mennä. Nyt on enemmän pelivaraa: pieni katastrofi ei kaada koko päivää (niinkuin vaikka tänään taaperon historiallinen, ensimmäinen vessaan lukittautuminen), koska on aikaa olla rauhallinen.
Kerran viikossa kuitenkin on opetusta kahdeksasta kahteen. (Aamu on edelleen entistä elämää leppoisampi, koska mummu hoitaa tarhakierroksen.) Sattumalta samalle torstaipäivälle oli nyt sovittu yhdistyselämää sen verran, että palasin kotiin vasta 13 tuntia aamuisen lähtöni jälkeen, mukavasti juuri iltapusujen ja -höpötysten aikaan. Ota siinä sitten rauhallista aikaa kullekin rakkauden kohteelle.
Tai rakkauden kohde 1+n ottaa sen itkien ja väkisin kello viisi aamulla. Aaaargh.
Äiti, tule istumaan tähän näin! Minä lasken: yksi, kassi, koome...
Veera päästeli suunnilleen saman ikäisenä hiekkalaatikolta: Äiti. Menee sisälle päin!!, kun naapurin neiti O. oli ilmiantanut hänet hiekan syönnistä, joka selvästi ei Veeran mielestä ollut äitien silmille sopivaa katsottavaa.
Tätä tämä nyt on, uhmaikää, eikä taistelut ja erimielisyydet mitenkään välttämättä johdu siitä, että kaksivuotias jääräpäisyyttään tässä kehitysvaiheessa vaan tahtoisi niin lujasti, ettei arki suju ilman hirveää draamaa, vaan toisaalta myös siitä, että vanhemmat ja muu lähipiiri kertakaikkiaan uhmaavat taaperon tahtoa!
Nyt mitataan aikuisuus. Valitaan taistelut. Asetetaan rajat. Ennen kaikkea, väsymyksenkin keskellä, pysytään johdonmukaisina. Taapero ei jumankekka päätä, että tällä kertaa tehdään näin, ei: aikuinen (tai tarvittaessa, vaaran uhatessa jompaakumpaa, vain muutaman vuoden vanhempi sisarus) on skarppina, ja arvioi koko ajan, mikä signaali kaksivuotiaalle annetaan mistäkin.
Anteeksi pitää pyytää, jos satuttaa toista tai tekee muuten vaan jotain ihan hölmöä. Tai ei tottele, kun selkeästi pyydetään tekemään jotain (vaikka keräämään puhtaat vaipat takaisin pussiin sen jälkeen, kun ne on levitetty luvan kanssa pitkin vessan lattiaa leppävvä- tai lintuvaippaa etsiessä). Jos ei halaa ja pyydä anteeksi, lasketaan viiteen. Jos sitten ei tapahdu, taapero nostetaan vinkukirku-ulvonnan säestyksellä rappuselle miettimään. Se on yleensä aikuiselle tarpeellisempi hengähdyshetki, jonka aikana lapsikin keksii jotain fiksumpaa tekemistä.
Tämä on haastavaa aikaa. Nyt määrätään se, kuka määrää.
Hähhää, Mies ei tästä tykkää... Mutta minäpäs kerron teille: se on maailman paras lajissaan. Minun puoliskonani. Kaikille ja koko maailmalle sen julistan tässä näin.
Ai miten niin?
No. Tulin kotiin, silmät ihan ristissä (työpäivän ajan pystyy tsemppaamaan, kunhan kaikki on järjestyksessä ja nuoriso on hereillä, sitä vaan vetää tunnin kerrallaan ja yrittää olla simahtamatta tauolla). Viikonlopun hölmöilyä nollaillessamme onnistuin pukemaan sanoiksi sen, että en itse osaa tai malta tai jotain mennä päikkäreille. En toikkaroi zombina marttyyritarkoituksessa, vaan siksi, etten vaan tajua, että nyt on tärkeämpää torkahtaa kuin tehdä yhtään mitään muuta. Mitä tekee tämä unelmapuoliso? Kysyy minulta selvästi artikuloiden: haluatko ottaa päikkärit? Vastaan: joo, mutten tiedä, maltanko. Kertoo: mennään tyttöjen kanssa mummulaan, mutta ensin vahdin, että menet siihen sohvalle pötköllesi. Menen, kuuntelen hetken jääräpäisyyksissäni vielä jotain telkkariohjelmaa ja simahdan. Herättyäni olen edelleen ihan pöllämystynyt, mutta levänneempi, ja paljon kivempi ihminen.
Hain Veeran telinejumpasta (samalla muuten naapurintytönkin, jonka hipiän väri poikkeaa selvästi omastani, ja koin jännän tilanteen: joku muu vanhempi samalla lastenpoiminta-asialla siellä urheilutalon aulassa ei pystynyt olemaan mittailematta ihmeissään minun ja tytön ihonvärien erilaisuutta - ei käy kateeksi teitä, joille sama tilanne ei ole kuriositeetti vaan väsyttävä osoitus ihmisten kokemuskirjon monenlaisesta laajuudesta tai pikemminkin kapeudesta!) ja kotiin palattuamme Mies oli pistänyt Kertun nukkumaan. Ah.
Iltapesujen, soittoläksyn ja parin ylimääräisen klarinettivideon jälkeen saatoin Veeran yläkertaan ja unten maille, ja kun tulin alas, tarjolla oli tuoreeltaan koottu salaatti, joka koostui yksinkertaisesti pinaatista, rucolasta, viipaloidusta tomaatinpuolikkaasta, parmesaanipaloista, graavista lohesta ja balsamicopirskautuksista, kyljessään pala leipää. Ja ihana mies.
Ei sitä ihminen kovin paljon tarvitse tunteakseen olonsa superhemmotelluksi ja ymmärretyksi. Yksinkertaisuus ja aitous ja rakkaus. Ehkä vielä pari muuta juttua.
Oli pahoja henkiä liikenteessä tänä viikonloppuna. Kaikki tahot, joiden kanssa olin jutuissa, olivat saaneet aikaan vähintään suukopua läheistensä kanssa. Minä myös.
Olisin ollut ihan ennustettavissa. Vaikka nukkumajärjestelymuutos aluksi sujui hyvin, olen silti nukkunut hyvin kevyesti viimeisen pari viikkoa, valmiina pelastamaan mahdollisen portaita pää edellä tippumassa olevan unissakävelijän jo ensimmäisen risahduksen kuultuani. Talviaikaan siirtyminen sinetöi katastrofin. Kuluneella viikolla olen nukkunut korkeintaan viisi tuntia yössä, joista osa on kertynyt torkahteluista. Kun työkuviotkaan eivät enää pitäneet ihmistä varpaillaan, oli vain ajan kysymys, milloin pään sisältö levähtäisi käsiin.
Se teki sen siinä vaiheessa, kun olin mielestäni kommunikoinut Miehelle, että olen nyt tosi tosi väsynyt, ja varmasti tarvitsen pian ylimääräistä lepoa, ja kun Mies mielestään hyvän aviomiehen tavoin oli hoitanut eilisen aamuvuoron ja antanut minun ylimääräisesti levätä yhdeksään asti, jolloin minä mielestäni ihan inhimillisesti kuitenkin nousin sängystä aivan väärällä jalalla tultuani herätetyksi kahden nuoren naisen voimin, toisen vielä tarratessa ensimmäiseksi rintaani ja tervehtien minua huutamalla korvaani riemukkaasti tissii! tissii! (no todellakin, ehkä tästä vielä joskus lisää...), minkä jälkeen se jatkoi kaaoksen levittämistä seuraavan siskonsa luo, josta sen jouduin raahaamaan huudon säestyksellä pois, enkä ollenkaan onnellisena tai edes Miehelle sellaista esittävänä rymistelin alakertaan, jossa mielestäni en mitenkään Miehelle kyseenalaisella tavalla avautunut, mutta mistä olomuodostani Mies mielestään oikeutetusti tulkitsi minun ottaneen kantaakseni marttyyrinkruunun, joka minun mielestäni oli ihan liioiteltua yleistämistä ja väärinymmärtämistä, mistä sitten seurasi äärimmäisen epäonnistunutta parisuhdeviestintää aivan liian pitkään. Molemminpuolisen univelkaantumisen ja uhmaikäisen protestihuutojen antamalla voimalla tietenkin.
Pitkittyneen typerän riitelyn sekä sen hiljaisuudessaan korviahuumaavan tukahduttamisen lopettaminen alaikäisen yleisön edessä olisi vaatinut voimavaroja, joita taaperon vanhemmilla ei ole. Jouduimme siis odottamaan uusperhenytkähdystä sunnuntai-iltapäivässä, jolloin paikalla oleva lapsiluku väheni 50 prosentilla, 25% oli päiväunilla ja 25% kaverin kanssa puistossa. Ensin piti tietysti nostaa sähisevä ja raapiva ja kaikin puolin ärsyttävä ja ällöttävä kissa takaisin pöydälle, mutta kylläpäs vaan on sopiminen suloista, kun siihen asti päästiin.
Suloista oli myös syödä kahvin kanssa yön yli asettunutta kahvikakkua, jonka leivoin Myllyn Parhaan loistavaan kahvikakkuohjesivuun nojaten löydettyäni kaapista vielä vähän kermaa, appelsiinituorejuustoa ja lakupussin. Siitä tuli
100g appelsiinituorejuustoa * 100g lakupaloja ainakin puolitettuina * koristegeeliä
1) Yhdistä kuivat aineet. 2) Lisää kerma, munat, rasva ja mehu. 3) Sekoita hyvin. 4) Levitä lakupalat 1,8-litraisen vuoan pohjalle tasaisesti (jos heität ne taikinan sekaan, kakkuun tulee herkästi kököllisiä ja kököttömiä kohtia). 5) Kaada taikina vuokaan. 6) Paista 175 asteessa uunin alatasolla suunnilleen tunti. 7) Levitä jäähtyneen ja kumotun kakun pinnalle tuorejuusto ja taiteile geelillä jotain tunnelmaan sopivaa.
