Lapsiperhe harrastaa

Ollaan tässä toista vuosikymmentä tyytyväisen huvittuneina moneen kertaan todettu, että bonuspojalle on parhaiten kelvannut leluksi ja ajanvietteeksi pallo, ja sitten tietysti mailat ja muut pelivälineet, ja sitten peleihin liittyvät pelit. Tämä selkeä linjaus on kuitenkin suunnannut myös harrastustoimintaa, jossa isäkin on aktiivisesti ollut valmentamassa ja tukemassa mukana.

Aluksi touhuun kului viattomasti ilta viikossa ja turnaus silloin tällöin, mutta vuosien saatossa ajankäyttö kääntyi päälaelleen niin, että vapaita iltoja on viikossa yksi, ja pelireissut vievät lähes kaikki viikonloput. Onneksi ehditään silti nähdä pikaisesti koulun ja treenien lomassa! Puolison näkökulmasta on kuitenkin ihanaa, että isä ei ole ammattivalmentaja, joten sitä alkoi jokunen vuosi sitten jo välillä näkyä kotonakin.

Vanhimmalla pikkusiskolla on ollut monipuolisempia kiinnostuksenkohteita, ja harrastukset ovat vaihtuneet vuosien mittaan. Ratsastus on kuitenkin pysynyt ohjelmassa jo pitkään. Tallit sijaitsevat bussin ulottumattomissa monen kilometrin päässä, joten kyyti tarvitaan. Uusperhekuvion käteviä puolia on kuskien runsaus: tietyt vuorot tietysti sovitaan, mutta tarpeen tullen sijaisia on helppo löytää. 

Joka tapauksessa isojen lasten harrastukset ovat rytmittäneet elämää molemmissa kodeissa. Veeran syntyessä olin sitä mieltä, ettei kovin pienelle ihmiselle kannata päiväkodin lisäksi muita säännöllisiä virikkeitä kehitellä, eikä niitä olisi iltoihin kauheasti mahtunutkaan.

Tässä kaupungissa vaan on niin kovasti ihanaa tarjontaa! Aloitettiin varovasti pienten flamencolla, jossa kausi oli sopivan lyhyt, ettei aikataulutus ehtinyt muuttua rasitteeksi, ja sitten tuli mukaan muskari. Baletissakin käytiin välillä, palattiin flamencoon, ja muskari pysyi. Äiti on näissä ollut vastuuhenkilönä, koska isällä on ollut paikkansa kentän laidalla ja hevostelukyyditsijänä.

Ekaluokkalaisen arsenaaliin kuuluu nyt iltis koulun jälkeen kolmeen saakka, yhtenä iltana telinekoulu (jota odotetaan ja jota varten treenataan ja joka on kerta kaikkiaan parasta maailmassa) ja kerran viikossa puolen tunnin klarinettitunti (jonne lähteminen ja jota varten treenaaminen on aina vaivalloista, mutta kun soittimen saa kasaan ja päästään asiaan, soittoa ei malttaisi lopettaa). Harmittaa, kun uskon, että se tykkäisi kuvataiteillakin, mutta en nyt kyllä pysty kestämään ajatusta vielä seitsemänvuotiaan kolmannesta ohjelmoidusta illasta.

Se kysyi jokin aika sitten, että milloin Kerttu menee muskariin. Minä huudahdin, että ei kyllä vielä vähään aikaan!

Eilen seurasin pieniä voimistelijoita. Niillä oli niin kivaa! Ne on niin taitavia! Kerttu niin tykkäisi samanlaisesta touhusta...

Että jos vuoden päästä... "Ei. Pieni lapsi ei tarvitse ohjattuja harrastuksia." Onneksi herra valmentajalla pysyy järki mukana. Vielä ei ilmoittauduta mihinkään.

Äitipuolesta äidiksi

Aluksi muistutettakoon, että jokainen perhe on omanlaisensa, ja jokainen uusperhe vielä kahden tai useamman omanlaisensa perheen yleensä katkeransuloisen sekamelskan lopputulos, eikä unohtaa sovi sitäkään, että jokaisella meistä henkilökohtaisesti on aivan omanlaiset legot aloituspaketissaan, joten mikään, mitä tässä alla tulen ilmaisemaan, ei ole suoraan sovellettavissa muiden elämään. Kenties kuitenkin herättää joitain tunteita tai ajatuksia, jotka toivottavasti ovat jollakin tapaa lohdullisia.

Löysin itseni 20-vuotiaana tilanteesta, jossa Miehen mukana tulivat pienet lapset, joiden äiti en missään tapauksessa ollut, mutta joista olin valmis kantamaan painavaa vastuuta. Biologisten vanhempien keskusteluyhteys säilyi erosta huolimatta kuitenkin niin hyvin, etten joutunut - tai päässyt? - siihen vastuunkantajan rooliin, johon olin valmistautunut: lapsia koskevat periaatepäätökset ja -keskustelut hoituivat isän ja äidin välillä, ja minä sitten asettelin omat ajatukseni niin, että linja oli mahdollisimman toimiva koko aikuisrivistössä. Äitipuolena ja kertaalleen eronneen pienen lasten isän uutena puolisona ainoa vaihtoehto tulevaisuutta ajatellen oli tietoisesti asettaa lasten etu aina ensimmäiseksi, eikä kyseenalaistaa sitä edes silloin, kun itsekäs romanttisuus vaati päästä osille, vaan omaksua suuria linjoja koskeva kärsivällisyys toiseksi luonnoksi.

Tavallaan asemani oli helppo, koska pystyin soveltamaan siihen jo aiemmin vakiintuneita suhteitani sukulaislapsiini. Suurin ero oli siinä, että toisin kuin suhteessa sukulaisiin, jaan kotini bonuslasteni kanssa. Tästä on noussut ristiriitaisia tunteita: lapset ovat minulle hurjan rakkaita ja tärkeitä, ja haluan heidän tuntevan, että heillä on koti kahdessa osoitteessa, mutta samalla, kun olen suosiolla jättäytynyt kaappaamasta vastuuta, olen luovuttanut suuren osan arkipäiväisestä auktoriteetista pois myös omalla reviirilläni. Äitipuolena siis olen tavallaan pitäytynyt jälkiteini-ikäisessä irrallisten individuaalien kohtaamistilassa. Tällä hetkellä, kun lapsipuolet lähestyvät huimaa vauhtia omaa henkistä ikääni, rooli tuntuu koko ajan toimivammalta! Toivon, että päädymme jollakin tasolla vertaisaikuisiksi.

Äitipuolihistorian jälkeen oman lapsen syntymä oli aivan käsittämätön, tajunnan räjäyttävä tilanne. Olisin muutenkin varmaan ollut ihmeissäni siitä, että olen jonkun äiti, mutta kun useita vuosia olin törmännyt tilanteisiin, joissa enemmän tai vähemmän alleviivatusti en ollut näiden lasten äiti, tämä todellisuus tuntui ihan uskomattomalta. Kesti hyvin kauan ymmärtää, että lapsi todellakin oli minun! Että vaikka nyt ymmärsin järkyttävän painavan vastuun olevan myös minulla, kiintymyssuhde olisikin tällä kertaa itsestään selvästi molemminpuolinen! Minä ja lapsi olimme yhtä!

Överiksihän se meni: yhteen omaan lapseen, sen suloisuuteen ja viisauteen keskittyessä oli yhtäkkiä kovin vaikeaa vetää rajoja lapsen ja itsen välillä. Kun tunnistin lapsessa jonkin tunteen, jota itsekin olin joskus tuntenut, imaistuin siihen mukaan itsekin. Ja tietenkin halusin, että lapsi saisi sellaisia kokemuksia, joista se rakentaisi tasapainoisen itsen, kaikkea hyvää ja hitusen huonoa, ettei tulisi väärää kuvaa elämästä. Miten paljon ehdinkään viiden vuoden aikana ajatella ja analysoida kaikkea lapseen liittyvää: omaa käytöstäni, omaa vanhemmuuden filosofiaani, omaa lapsuuttani, lapsen ominaisuuksia, lapsen mahdollisuuksia, rakkautta, rajoja, rentoutta ja ryhtiä... Ja kykyä ymmärtää ja kyseenalaistaa - miten se annetaan lapselle?

Suhtautuminen äitiyteen oli minulle vaikeaa. Tiesin, etten ole Äiti-tyyppinen henkilö. Ainakin, jos se tarkoittaa ihmistä, joka nauttii kotona touhuamisesta, ja joka osaa keskittää mielenkiintonsa lapsiinsa ja kotiinsa ja käsinkosketeltavaan arkeen. Arvostan suuresti niitä ammattilaisia, jotka ovat esikoistani työkseen hoitaneet ja kasvattaneet, jotta olen voinut itse tehdä ajattelua ja suunnittelurauhaa vaativaa työtä. Samasta syystä arvostan suuresti niitä äitejä, jotka malttavat olla lähellä lastensa ensimmäisinä vuosina, koska itse tunsin onttoutta, kun laskin ne vähäiset tunnit, jotka työpäivän jälkeen ja ennen nukkumaanmenoa hänen kanssaan vietin. Vastapainoksi halusin todella olla läsnä silloin, kun olimme yhdessä. Mikä mainio tapa hankkia riittämättömyyden tunnetta ja kokea epätäydellisyyttä!

Toisen lapsen syntyminen nostatti uudenlaiset kuohut. Tällä kertaa tiesin haluavani kokeilla äiteilyä pidempään - ei minun tehtäväni ollut osoittaa koko maailmalle, että suomalaisittain aikaisen työhönpaluun ja tarpeeksi hyvän äitiyden voi yhdistää, vaan elää sellaista elämää, joka pitää minut onnellisena! Tässä elämänvaiheessa se tarkoitti kokoaikaiseksi Äidiksi alkamista. Kotielämä tekee kummia ihmisen pään sisällölle: kun ympyrät kutistuvat, elämän rytmiä on helppo yksinkertaistaa ja hidastaa. Tästä näkökulmasta en kauheasti ole huolissani, miten urani käy, kun olenkin pois aktiivisesta työelämästä vaikkapa 20 perättäistä kuukautta. On helppo kohautella olkapäitään. Arkipäivässä ei tarvitse tsempata älyllisesti, mutta fyysisesti ja psyykkisesti on kovilla, kun rauhalliset lehdenlukuhetket ovat harvassa ja kommunikointi pääasiallisen seuralaisen kanssa on haparoivaa, ja lisäksi olet koko ajan itse vastuussa sekä omasta että lapsen hyvinvoinnista.

Pieni henkinen sumu ja itsereflektoinnin mahdollistavan rauhallisen ajan puute on saanut aikaan sen, että minusta on tullut Äiti. Sellainen tyyppi, joka ei koko ajan mieti, tekeekö nyt oikein lapsen kokonaisvaltaista onnea ja kehitystä ajatellen ja suhteessa itseen ja parisuhteeseen, vaan lähinnä niin kuin parhaaksi sillä hetkellä näkee, jos ja kun energiaa riittää. Aina ei riitä, eikä tarvitsekaan. Kuopusrassun ensimmäisiä juoksuaskeleita ei ole videoitu, se on niinkuin suunnitelmissa, mutta taisi jäädä toteutumatta. Se on sylissä paljon, mutta en minä keskity tietoisesti nauttimaan jokaisesta sylittelyhetkestä. Nautin siitä, että se on. Ja minä olen. Ja siitä, että esikoisen kanssa kuitenkin muistan keskittyä tietoisesti nauttimaan meidän aivan erilaisesta suhteestamme. Ainakin silloin tällöin.

Nykyään, jos joku jossain huutaa äitiä, reagoin heti. Se olen varmasti minä.

Follow my blog with Bloglovin

Äitipuoleuden puolia

Meidän neuvolatäti Heiskanen kertoi joskus heitä koulutetun uusperhe-aihepiiristä, ja oli kuulemma ollut monenlaisia silmiä avaavia kertomuksia, mutta yhteenvetona ei oikeastaan voinut sanoa muuta, kuin että kaikki uusperheet ovat erilaisia. Kaikki perheet ovat erilaisia. Nyt on taas se hetki viikosta, kun meidän perheen muoto on muovautunut. Tähän kohtaan olen nyt kirjoittanut jo viisi kertaa erilaisen lauseen ja poistanut sen, mikään niistä ei nyt oikein sovi... Sanotaan nyt niin, että on kiva, että tämä muovautuminen tuntuu nykyisellään ihan normaalilta.

Tyhjä sohva.

Kaikki äitipuolet ja kaikkien äitipuolien kokemukset ovat erilaisia, mutta mun äitipuoleuteni suurin draama on se, että mun koko aikuinen elämäni on perustunut siihen, että olen päättänyt ja antanut itseni asettua haavoittuvaksi, mitä tulee näihin minun Mieheni ensimmäisiin lapsiin. Olen tiennyt alusta asti, että tuon ihmisen mukana tulee enemmänkin ihmisiä, eikä mulla ole mitään asiaa niiden välisiin suhteisiin, muuten kuin korkeintaan niitä tukemaan, jos vain siihen pystyn. Samasta syystä marttyyrius on kerta kaikkiaan mahdottomuus: jos alkaisin osoittamaan mieltäni siitä, etten ole Mieheni maailman ainoa napa, tai ikinä sitä ollutkaan, sahaisin vain omaa oksaani.

Isojen lasten elämässä on neljä tietyllä tavalla erityistä aikuista: äiti ja äidin puoliso, isä ja minä. Äidin ja isän asemat ovat horjuttamattomat, ja äidin puoliso on lasten elämässä läsnä lähes joka päivä, koska heillä on sama osoite 24 päivänä kuukaudessa. Hänellä on vuosien varrella ollut monia tärkeitä tehtäviä lasten arjessa, sellaisia, joista me täällä toisessa kodissa olemme vähän - kateellisia? Ei se ole oikea sana tähän. Haikeita. Tosiasia on, että vaikka välit ovat hyvät ja mutkattomat, ja viestit viuhuvat paikasta riippumatta, neljä päivää kuukaudessa ihan livenä yhdessä on paljon vähemmän kuin 24 päivää, mikä tietenkin tekee näistä lyhyistä pätkistä erikoistilanteita, vaikka varsinkin nyt näiden pienten tyttöjen kanssa pyöritämme ihan samaa elämää kuin muutenkin. Voin varmaan vähän vinosti tässä todeta mitään osapuolta kuitenkaan loukkaamatta, että ellei tiettyjä kulttuurieroja meidän osoitteiden välillä olisi, mitään uusperhettä ei kenties koskaan olisi muodostunutkaan.

Mutta se mun draamani! Mulla ei ole paikkaa lasten perusarjessa, enkä mä ole niiden biologinen vanhempi; mun lokeroni on meistä neljästä kauimpana. Eikä siitä sovi valittaa, koska missään tapauksessa en voisi syrjäyttää tässä kuviossa ketään. Kuitenkin lähes kaikissa mun omaa elämääni koskevissa valinnoissa mä välttämättä otan huomioon nämä mulla rakkaat yllättäen isoiksi kasvaneet pienet, ei vähiten vaikka näissä materiaalisissa asioissa: harva 25-vuotias lapseton nainen ostaa omakotitalon ensiasunnokseen, ja meillä on ollut 7-paikkainen auto pakon edessä jo silloin, kun meidän osoitteessa on virallisesti asunut kolme henkeä. Lisäksi tietenkin on harrastusaikataulut ja sukulaisuussuhteet, ja monia sellaisia vaikeasti määriteltäviä asioita, jotka ovat muokanneet mun ajatusten radat tietynlaisiksi tässä vuosien saatossa. Meillä on neljä lasta, vaikka niistä vain kaksi on biologisesti mun.

Eniten mä toivon sitä, että sitten yhtenä päivänä, kun ollaan kaikki aikuisia, meidän suhde toimii omalla painollaan niin hyvin, että mun paikkani lähestyy niiden kolmen muun erityisen aikuisen paikkaa. Toiveen toteutumisen eteen mä voin vaan olla aidosti oma itseni, ja katsoa, mihin se johtaa.

Follow my blog with Bloglovin

Tämä talo on ihan sekaisin!

On ihan uskomatonta, miten nopeasti talo voi järjestelyhetken jälkeen taas olla kuin hävityksen kauhistus... Se olisi varmasti mahdollista kahden aikuisen taloudessakin. Kun lisätään vielä kaksi teini-ikäistä, esikoululainen ja aktiivisesti kävelyä opiskeleva taaperoinen, joka uskoo pysyvänsä paremmin tasapainossa, kun nyrkissä on lelu tai vaatekappale, tekee mieli luovuttaa.

Totuuden nimissä: luovutan säännöllisesti. Pyrin kuitenkin myös ryhdistäytymään yhtä usein. Onneksi en ole se ainoa aikuinen, jota asunnon tila kiinnostaa.

Minulla on kuitenkin tosi hyvä selitys sille, miksi en jaksa vaalia järjestystä jatkuvasti. Olen paha äitipuoli.

Olin 22-vuotias, kun muutin mieheni luo kotiin, jossa meidän isot lapset, silloin 2- ja melkein 4-vuotiaat, asuivat myös osan ajasta. Jossain selkärangassa on tarve siivota ja järjestää uusi koti oman näköiseksi. Sitä tein samalla, kun asettelin omaa omaisuuttani ympäri taloa reviirini merkitsemiseksi. Lasten lelut olivat nätisti heidän huoneessaan, ja jos niitä ajelehtikin jossain muualla, ne oli helppo palauttaa paikalleen. Hirmu näppärästi pysyi muutenkin järjestys, koska gradun kirjoittelua päivittäin lykätessä oli hyvä "tehdä ajatustyötä" eli hinkata vaikka vanhalla hammasharjalla jotain jalkalistaa, jos ei mitään muuta vitkuttelua keksinyt.

Sitten yhtenä sunnuntaina huomasin odottavani lasten lähtöä toiseen kotiin ihan vimmaisesti: en olisi millään malttanut hillitä itseäni oven sulkeutumiseen asti, niinkuin tavallisesti, vaan olisin jo halunnut siivota heidän jälkensä näkymättömiin. Muuttaa kodin takaisin omakseni. Ajatus oli järkyttävä siksi, että lasten isä oli aina lasten lähdettyä murheen alhossa koko loppuillan ja suuresti ikävissään joka tapauksessa - ja mitä tekee tämä kotihengetär tässä: poistaa tarmokkaasti kaikki merkit lasten olemassaolosta.

Lasten kasvaessa pohdiskelin usein sitä, minkä ikäiseltä voi vaatia omien jälkien siistimistä, ja minkä tasoisesti. On vaikea sanoa, kumpi meistä aikuisista oli rasittavampi, jos asiasta keskusteltiin: minä, joka halusin isän paimentavan lapsensa noudattamaan minun asettamiani järjestyskriteereitä, vai isä, joka ei halunnut kuluttaa nalkuttamiseen suurta osaa vähistä yhteisistä hetkistään lastensa kanssa. Äitipuolena minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko stressaan koko ajan siitä, että tavarat ovat lasten jäljiltä mielestäni väärissä paikoissa ja huomauttelen asiasta, mikä saa koko nelikon ärsyyntymään suoraan tai välillisesti, tai kehitän sietokykyäni.

Kun Veera aikanaan syntyi, sietokykyni oli kehittynyt jo melko boheemille asteelle. Se olikin hyvä, koska nyt ei viikossa enää ollut lapsettomia päiviä, jolloin olisi saanut rauhassa poistaa kaaoksen. Toisaalta oli jo pakko alkaa kiristää vaatimustasoa - mutta tässä oma lapsi joutuu ns. lapsipuolen asemaan, koska nalkutus omaa lihaa ja verta olevalle kääpiölle on verrattomasti helpompaa ja vähemmän latautunutta kuin lainalapsille.

Tällä hetkellä vaeltavat tavarat tai naapurihuoneessa jatkuvasti vaihtuva tuoleista ja vilteistä rakennettujen majojen näyttely eivät edes oikeasti ole enää niin harmittavia, vaan eniten tuskastuttavat tiskipöydälle ja muille tasoille asettuvat astiat, tai tyhjät vessapaperirullat, tai ihme paikkoihin unohtuneet vaatteet ja pyyhkeet. Nalkuttaminen harmittaa itseä, ja se, että paikalla enemmän olevat pikkutytöt kuulevat sitä suhteessa enemmän kuin isot lapset, joilta jo voi odottaa enemmän. Mutta onneksi sitä silloin tällöin muistaa vetää henkeä ja miettiä, kannattaako pilata oma päivänsä keskittymällä kaaoksen kauhisteluun, vai pitäisikö sitä sittenkin vaan toimia itse heti kun energia on sopivalla tasolla.