Tytöt ja naiset ja maailma

Mulla on ollut onni saada viettää elokuusta asti suuri osa perjantaipäivistäni ihanan ja fiksun nuorista naisista koostuvan porukan kanssa. Pitkäaikainen tuttavuus on ollut hienoa siinäkin mielessä, että auktoriteettiasiat ja nokkimisjärjestys saatiin hoidettua alta pois silloin menneisyydessä, ja sen jälkeen on voitu keskittyä olennaiseen, eli maailman pohtimiseen.

Yhtenä päivänä naiset olivat keskenään jo alustaneet keskustelua, ja tulivat sitten multa kysymään, että "mitä feminismi niinkun oikeesti on?" Lyhyesti ja ytimekkäästi määrittelin, että tasa-arvon ajamista, sitä, että naisilla ja miehillä olisi samat oikeudet, velvollisuudet ja mahdollisuudet. Seuraavaksi - sanoinhan, että ovat fiksuja! - ne kysyivät, että  "no joo, mutta mikä feminismin vastakohta on?" Minäkin olin aika näppärä, ja vastasin, että "typeryys".

Sitä täytyi sitten perustella. Seitsemäntoistavuotias (ja moni muunkin ikäinen!) on elänyt elämänsä jo niin monen itsestään selvältä tuntuvan toteutuneen varhaisfeministisen unelman keskellä, ettei osaa yhdistää feminismiin esimerkiksi ääni- tai perimisoikeuttaan, päivähoitojärjestelmää tai mahdollisuutta valita ammattinsa ja kouluttautua siihen, vaan on siinä uskossa, että feministit ovat naisia, jotka pitävät suurimpina oikeuksinaan vihata ketä vain ja erityisesti miehiä ja näyttää siinä sivussa juuri niin rumilta kuin haluavat.

Harmi.

Olen joskus opettajaroolissa lähtenyt tekemään henkilökohtaisia paljastuksia ja kertonut olevani seksuaaliselta suuntautumiseltani hetero. Tunnen vetoa miehiin, mutta vaikka sen julkisesti kerronkin, se on ihan oma yksityisasiani. Sen lisäksi vielä olen niin suuresti kiintynyt yhteen tiettyyn ihmiseen, joka on mies, että sen kanssa olen toteuttanut biologisia edellytyksiäni ja suureksi onneksemme saaneet vielä aikaan kaksi ihmislasta lisää. Naisena olen heidät synnyttänyt ja aluksi imettänyt ja näiden ruumiillisten toimintojen johdosta ollut kotona sillä aikaa, kun Mies lähes täysissä sielun ja ruumiin voimissa oli heti paremmin täysipäiväisessä työkunnossa.

Tästä alkaa aikuisen naisen feminismi. Opettajaroolissa jouduin tekemään myös henkilökohtaisen poliittisen paljastuksen ja kertomaan, että olen feministi. Minusta on hienoa, että olen nainen, ja on ihanaa, että maailmassa on naisia ja miehiä. Hormonit ja lisääntymiselimet tuovat paljon jännitystä ja iloa ihmisen elämään (joskin myös joskus vähemmän riemukkaita hetkiä). Minusta on kuitenkin myös tärkeää se, että nykyisten ehkäisymenetelmien aikana saan itse päättää, pyöriikö elämäni kohtuni ympärillä vai ei.

Luin äsken marraskuisesta Kotiliedestä Riitta Lehtimäen kirjoittamaa 86-vuotiaan rouva Tellervo Koiviston haastattelua (Kotiliesi 25; 18.11.2015). On pakko laittaa tähän pari lainausta.

"Jo lapsena Tellervo Koivisto oli kiinnittänyt huomiota naisten asemaan. Kun tehtiin yhdessä maataloustöitä, miehet lepäsivät ruokailun ajan, mutta naiset laittoivat silloinkin ruokaa pöytään ja hoitivat lapsia. Nuorena piiaksi joutunut tyttö saattoi tuoda lapsuuskotiinsa isännän aikaansaaman lapsen hoidettavaksi - tai teki laittoman abortin. 'Yksi lapsuudenystäväni kuoli tällaiseen itse yrittämäänsä aborttiin.' Tällaisten lapsuudenmuistojen jälkeen Tellervo Koivisto oli innolla kannattamassa päivähoitolakia ja isyyslakia, hän oli vaatimassa enemmän naisia eduskuntaan ja toivottamassa naispapit tervetulleiksi."

"Vasta 60-70-luvuilla asiat nostettiin esiin, ja niistä puhuttiin. On hämmästyttävää, miten paljon oli vastustusta, ennakkoluuloja ja tietämättömyyttä."

Koivisto muistelee haastattelussa, miten miehensä pääministeriaikana oli joutunut naisten keskiseen "kuka hoitaa kotinsa ja perheensä parhaiten" -nokittelutilanteeseen. "Elämään jäi legenda pääministerin itsenäisestä vaimosta, joka ei parsi sukkia. Ja vallan miehestä, joka ei sellaista vaimolta edellytä."

Tätä on pakko avata vielä vähän: 50 vuotta sitten sukkia ei ollut tapana heittää roskiin, kun niihin tuli reikä, vaan ne parsittiin, koska uusi sukkapari oli tosiasiallisesti rahassakin paljon arvokkaampi kuin se hetki, joka kului muutamaan neulan ja langan pistoon. Pääministeri olisi varmasti itsekin sen osannut tehdä, tai hänellä olisi ollut ehkä mahdollisuus hankkia uudetkin sukat. Tietyssä tilanteessa oli sitten kuitenkin lähtiessä osunut ensimmäiseksi käsiin vääränlaiset mutta kuitenkin ehjät sukat.

Pointti on se, että silloin oletettiin, että vaimon tehtävä on katsoa miehensä perään, ruokkia se ja pukea se ja katsoa, ettei se nolaa perhettä muun kansan edessä. Ihan niinkuin mies ei muka siihen itse pystyisi, tai sitä ei muka kiinnostaisi. Ihan niinkuin naisella ei pitäisi olla muuta tekemistä ja kiinnostuksen kohdetta, kuin hoitaa miestä ja lapsia ja kotia.

Ja miten niin silloin?

Lapset ja tulevaisuus

Mikä otsikko...

Äsken päiväkodin ovella vaihdettiin rouva L:n kanssa sananen siitä, miten luonto on hoitanut asiat näppärästi: kun äiti ei kuitenkaan ehdi kuntoilemaan, niin taaperoiden kanniskelu/työntely/raahaus kuitenkin aika hyvin kompensoi maksullisten kuntokeskusten tarjoamat hyödyt.

Vanhan talon vintistä löytyi paljon hyviä kirjoja. Tänä syksynä olen esimerkiksi lukenut ekaa kertaa (sattumalta syksyn teemaan niin hyvin sopivan) Nuoren tytön päiväkirjan ja Matkan maapallon keskipisteeseen. Nyt on menossa ainakin lähes satavuotias lääketieteellinen opus, jossa keskitytään täydelliseen avioliittoon ja perhesuunnitteluun. Sitä lukiessa olen vasta oikeasti ymmärtänyt, miten valtava merkitys ehkäisypillereillä on ollut maailman menoon!

Kun tässä lähipiirissä on vähän korvat auki, niin voi vetää johtopäätöksen, että syntyvistä lapsista aika suuri osa on kovasti ja pitkään toivottuja, ja näistä enemmistö vielä asiantuntijoiden avulla työstettyjä. Lapset, ja niiden mukanaan tuomana tämä yhteiskunnan kannalta vähän epäilyttävä elämä, joka johtaa perhevapaiden hillittömään käyttöön ja vanhempien alle 10-vuotiaan lapsen hoitamispäiviin, jolloin veronmaksajien rahoja tuhlataan moiseen vetelehtimiseen, eivät todellakaan ole enää mikään välttämätön paha, vaan ehtyvä luonnonvara.

Minusta nuoret aikuiset eivät pidä ajatusta vanhemmuudesta kovin trendikkäänä ja tavoittelun arvoisena. Ei teinin kuulukaan haluta elämäänsä vauvoja, mutta hormonien tasaannuttua parinkympin jälkeen ajatus niistä saisi kyllä alkaa jollain tavalla kutkuttamaan. Veronmaksajientekotalkoot! Älä totuttaudu leveään elämään liian nuorena, ettet ala pelkäämään, että lapset vievät mahdollisuutesi! Lapset ovat mahdollisuutesi!

Vaikka nyt Marja Hintikka ja kumppanit ovat antaneet kasvot ruuhkavuosille ja pikkulapsiperheiden kieltämättä monella tapaa masokistiselta vaikuttavalle elämälle, ja tekemällä numeron siitä, mitä tavallinen arki on, antavat vanhemmille kautta maan kaivattua vertaistukea, niin täytyy epäillä, etteivät aiheet kohderyhmän ulkopuolisia katsojia houkuttele.

Tätä ajatusta kun jatkaa sillä, että niin kunnianhimoisia ja fiksuja valintoja kuin esimerkiksi huumekoukkuun vieviä valintoja tekevilläkin äideillä on mahdollisuus käyttää tai olla käyttämättä ehkäisyä ja onnistua tai epäonnistua elämänhallinnassaan, niin auh. Tilanteeseen puuttuminen on vähän arveluttavaa: ylhäältä käsin sen määrääminen, kuka saa tehdä ja kuka kasvattaa lapsia vie nopeasti rotuhygienian alalle.

Sitä tässä vaan, että kyllä kakkavaipat ja univelka ovat täysin normaali ja kestettävissä oleva osa elämää. Ne edustaa sitä, mikä on tulevaisuus.

Oliko pakko?

"Äiti. Kaveri sano koulussa jostain pakettiautosta."

Eih.

"Mitä se sano?"

"No että siellä oli joku mies, joka yrittää ottaa lapsia kiinni. - - - Mitä se sitten tekis?"

"Mä en tiedä. Mitä sä luulet?"

"No emmä tiiä!"

"No juu. Sepäs se. Ehkä se veis johonkin paikkaan mistä ei löytäis heti kotiin. Mäkin kuulin siitä pakettiautomiehestä, tai näin facebookissa että joku kerto siitä. Se on vähän hölmö juttu kyllä."

"Ai miten nii?"

"No kun siitä ei tiedä, mitä oikeesti tapahtu, ja se juttu niinkun oli jo. Sitten kun sitä jaettiin, niin ihmiset pelästy ja kun lapset kuulee että aikuiset pelästyy, niin sitten niille tulee paha mieli. Vähän niinkun turhan takia."

"Mä kyllä haluisin että Mummu saattais mut."

"Niin. Mut mä kyllä haluan uskoa, että täällä on turvallista. Enkä mä halua että sä pelkäät tässä tutuilla kulmilla. Tuskin tuolla kukaan kököttää nyt odottamassa neljättä päivää samassa paikassa että pääsee pelottelemaan lapsia. Varmasti on ihan turvallista mennä kouluun ja kaverien luo. --- Mutta kyllähän maailmassa on tyhmiä ja pahoja ihmisiä, tiedäthän sä sen."

"Joo."

"Niin mitä sä teet jos sulle tulee sellanen olo että kaikki ei oo niinkun pitää? Jos vaikka joku ihan vieras ihminen tulee juttelemaan ja tarjoo tai pyytää jotain?"

"Mä kerron tutulle aikuiselle."

"No joo, aina pitää kertoa aikuiselle. Ja jos aikuinen näkee jotain outoa, niin sen kuuluu kertoa poliisille, eikä hälytellä ihmisiä facebookissa, niin sitten poliisit osaa tulla vähän vahtimaan. Mutta jos joku tulee juttelemaan ja tulee outo olo siitä, niin mitä sä teet sillä hetkellä?"

"Meen pois."

"Mitä jos se tulee sun perään?"

"En tiiä. Juoksen?"

"Joo ja huudat kovaa. Sulla on niin kova ja kirkas ääni ettei sulla oo mitään hätää, kaikki pelästyy varmasti! Sitten tulet kotiin ja kerrot aikuiselle. Ja se on ihan sama onko se mies vai nainen vai jotain koululaisia jotka sanoo tai tekee jotain outoa, samalla tavalla tehdään aina, eiks niin?"

"Joo."

Jos joku kaveri sanoo tai tekee jotain, mikä ei pikku-Veeran mielestä ole oikein, niin Veera sanoo ei. Jos tarvitsee, niin voi sanoa melkein tai kokonaan vihaisesti, että "mulle ei saa tehdä noin." Tämä opeteltiin niihin aikoihin, kun puhe alkoi luistaa.

Vuosia sitten, kun ollaan ekoja kertoja reissattu yhdessä niin, että Veera ei ole enää istunut oletusarvoisesti rattaissa vaan ollut jo itsenäinen liikkuja, on käyty läpi se, että äidin vierestä ei saa lähteä, koska voi käydä niin, että lapsi menee hukkaan, eikä se, joka lapsen sitten löytää, ehkä löydäkään äitiä - ja voi olla, ettei se edes halua etsiä äitiä. Silloin on ekan kerran - ja sitten joka reissulla kotimaassa ja ulkomailla - käyty läpi se, että vaikka maailma on hyvä paikka ja täynnä kivoja ihmisiä, niin joukossa on myös pahoja ihmisiä.

Tavaroista pitää pitää huolta, koska vaikka kaikki tietää, ettei toisten omia tavaroita saa ottaa, niin joskus joku ei sitä muista. Ja joku saattaa ottaa toisen tavaraa tahallaankin. Tämä käytiin läpi, kun koulu alkoi.

Mutta minä en suostu opettamaan lapselleni varmuuden vuoksi, että omat kulmat on vaaralliset - kun ne ei ole. Maailmassa tapahtuu pahaa, mutta jos ei sen takia uskalla lähteä ulos kodista, ei kyllä kohtaa paljon hyvääkään.

Jos naapurissa vedetään suonensisäisiä huumeita, katsotaan, miltä neula näyttää, ja kerrotaan, ettei niihin kosketa IKINÄ, ja kerrotaan, että ihmiset, jotka käyttää huumeita tai juo paljon alkoholia voi käyttäytyä oudosti. Niitä kannattaa väistää. Jos jossain on paljon kovaäänisiä nuoria miehiä, voi olla hyvä idea väistä niitä. Jos vieras ihminen tulee kadulla kyselemään tai tarjoamaan jotain, kun oma aikuinen ei ole mukana, sen kanssa ei jäädä juttelemaan. Varmuuden vuoksi voi juosta pois ja huutaa mennessään.

Maalaisjärki ja toimintatavat pitää opettaa lapselle. Sen sijaan ei pidä valehdella, että maailma olisi pelkästään hyvä tai pelkästään paha. Näin minä ajattelen.

Naisten ja miesten tasa-arvo

Kun olin pieni, paras kaverini oli poika. Misa oli minulle tosi tärkeä, ja pohdin usein, olisiko kivempi, että hän olisi veljeni, vai onko sittenkin hienompaa, että ollaan ystäviä. Ei ollut sukupuolella väliä, leikittiin hiekkalaatikossa, rakennettiin teitä ja taloja. Protestoin mielessäni vähän, kun metsäleikissä Misa ja Matti lähtivät väijymään ja minun piti tyttönä tehdä majassa jotain ruokaa. Sujuvasti sitten Päivin kanssa leikittiin barbeilla, ja Maijun kanssa rakennettiin uusia todellisuuksia.

Teini-iässä pidin itsestäänselvänä, että pystyminen on pokasta kiinni, ei jalkovälistä. Menin, tulin, tein ja näin.

19-vuotiaana olin töissä pariisilaishotellissa, jossa vanhempi yöportieerimies oli huolissaan siitä, kun joudun lähtemään kotiin metrolla iltakymmenen jälkeen. Ystävällisesti tuhahtelin, että hei, kyllä minä osaan itsestäni huolen pitää. Ja osasin.

Saman papparaisen kanssa kuitenkin kävin ensimmäisen kerran elämässäni keskustelun siitä, mitä nainen saa tai voi elämällään tehdä. Kerroin, että minusta tulee arkkitehti, että tykkään suunnitella isoja juttuja ja sitten myös nykertää yksityiskohtia. Mies kertoi minulle, että minun pitää tehdä ja hoitaa lapsia, että jos en sitä tee, niin kukas sitten. Olimme syvästi eri mieltä, emmekä oikein ymmärtäneet, miten toinen pystyi pitämään niin kummallisesta ajatuksesta kiinni, mutta jatkoimme työtoveruutta ihan normaalisti ja toisiamme kunnioittaen.

Suomeen palattuani huomasin, että vaikka pikkuveljeni ajokortti oli yhtä tuore kuin omani aikanaan, isäni ei ollenkaan vastustellut sitä, että veljeni tankkaa auton itse. Minun ei ollut tarvinnut tehdä sitä. Kohautin olkapäitäni ja ajattelin, että no, eipä tarvitse bensaa haistella sitten. Mutta kun ensimmäisen kerran minun sitten täytyi tankata, eikä veli ollut mailla halmeilla, oli kauheat paineet ja jännitys: osaanko, pystynkö? Herranjestas. Osaan kasata huonekaluja ja ommella vaatteita. Miksen osaisi painaa bensapistoolin liipaisinta?! Mutta kun ei ollut tarvinnut liata käsiä.

Se eka papparainen oli muuten marokkolainen, muslimi. Isäni on suomalainen, kirkosta eronnut mutta henkinen henkilö.

Olen vähän jääräpäinen ja paljon idealisti ja uskon siihen, että maailma on sellainen kuin minä minä sen haluan nähdä. Ei minua muutenkaan kauheasti kiinnosta se, mitä muut minusta ajattelevat. Se on tärkeää, että saan itse valita, mihin energiani suuntaan. Oikeudenmukaisuus on tärkeää. Olen tosi huono ottamaan vastaan ohjeita muilta, jos huomaan, ettei niissä ole järkeä. Jos ne kuitenkin perustellaan, voin niitä noudattaa, mutta luultavasti kehittelen samaan aikaan jotain parempaa versiota.

Tässä 35 vuoden kypsässä iässä olen joutunut nyt miettimään, että olisinko sittenkin päässyt helpommalla, jos vaan olisin tehnyt niin kuin tytön kuuluu tehdä ja ollut ärsyttämättä kenenkään mielenrauhaa. Olisin jo nuorempana ottanut opikseni niin ei enää tarvitsisi kapinoida. Ei olisi tarvinut ihmetellä, miksi olen joskus näkymätön, eikä olisi tarvinut ihmetellä yhtäkkisiä hiljaisuuksia. Olisin voinut nieleskellä tyhmyyksiä vieläkin useammin ja ajatella, että no, kai tämä kuuluu elämään. Olisin ehkä antanut tehdä itselleni asioita, joita en olisi halunnut, jos olisin kuvitellut sen kuuluvan asiaan, kun fiksummat niin sanovat.

Mutta kuulkaa ei. Eihän se voi niin olla. MINÄ olen se, joka päättää minusta. Omista elimistäni ja omasta elämästäni. MINÄ tiedän, mihin minä pystyn; ulkopuolinen ei voi sitä ulkomuotoni perusteella määrittää. Ja MINÄ ihan oikeasti uskon, että tämän pitäisi olla tässä maailmassa itsestäänselvyys jokaiselle.

Vauvat, vaipat ja vessat

Periaatteessa olen itsestäänselvästi kestovaippahenkilö. Kasvoin kodissa, jossa yleisen säästäväisyyden ja käsillä tekemistarpeiston varustamisen, ei ideologisen ekologisuuden, vuoksi poisheittämiseen suhtauduttiin vähän paheksuen. Äiti on kuitenkin käynyt töissä, joten myös ajan säästäminen on ollut tietyissä asioissa kova juttu, ja kun minä synnyin vuonna 1980, kaikenlaisia kertakäyttöisiä hygieniauutuuksia oli tullut markkinoille, joten toki minäkin vielä jollain tasolla muistan punavalkoraidalliset joustavat vaippahousut, joihin viriteltiin keskimääräistä halkoa pidempi mutta kuitenkin onneksi pehmeämpi vaippa pienen lapsen muuta asua suojaamaan.

Reilu 7 vuotta sitten olin kuitenkin itse ideologisemmassa ekologisuudessani havahtunut tavaraa ja roskaa pursuavaan nykymaailman menoon, jota kertakäyttövaippaan ikuisiksi ajoiksi säilymään kääräisty vauvankakka jotenkin osuvasti kuvasti. Hankin kestovaippoja vauvaani varten. Mieheni ei tykännyt ajatuksesta, että kakkaisia vaippoja pestäisiin koneessa. Huomautan kuitenkin, että vauvan sihti ei aina ole kovin tarkka, joten olemme pesseet samassa pesukoneessa vuosien aikana myös mm. kakkaisia paitoja ja housuja. 

Äitiyden alkumetreillä oli muutakin ajateltavaa kuin valtataistelu vaippa-aiheesta, ja kun ihme hermopinne oikeassa alaraajassa teki ekojen viikkojen liikkumisesta kovin epävarmaa, olin onnellinen, että Mies vaihtoi vaipat. Piste.

Joskus sitten ovelasti laitoin kestovaipan, mutta pyykkikorin asettelu pieneen vessaan hoitopöydän lähistölle satunnaista käyttöä varten tuntui hölmöltä, ja kun pesukone vielä oli eri kerroksessa, asia jäi.

Käytännössä olemme kertakäyttövaippahenkilöitä. Tarkentaen vielä porvarillisia housuvaippahyypiöitä, koska aikuisiin vetoaa se, että juoksemaan opettelevalle kiemurtelijalle on vaan niin nopeaa vetäistä pöksyt jalkaan.

Äitini voi muuten kertoa, että vauvojen vessahätäviestintäilmiö ei ole mikään uusi trendikeksintö, vaan ihan normaali lapsenhoitomenetelmä ajalta ennen superimukykyisiä kertavaippoja. Ei kenenkään mielestä ole kivaa säilyttää tuotoksia vaipassa! Sen tarkoitus on suojata muita vaatteita. Sitä en ymmärrä, että millä ajalla ne emännät ennen kaiken veden kantamisen ja lämmittämisen ja ruuanvalmistuksen ja talon pystyssä pitämisen keskellä vielä ehtivät lapsiakin vähän väliä pissattamaan ja kakattamaan...

Eikun ymmärränpäs kuitenkin. Ei silloin oletettu, että ihmisellä olisi omaa aikaa, että äidinkin pitäisi joskus saada olla hetki rauhassa (somessa). Eikä isilläkään ollut kanavapaketteja ja kaukosäätimiä. Ennen kaikkea lapsen hoito sinänsä oli työ, joka hoidettiin, ei päivähoitojärjestelmälle ulkoistettava, yhteiskunnan näkökulmasta välttämätön paha, josta äidin voi irrottaa palkkatyöhön hyvinvointivaltion todellisia tarpeita tyydyttämään, veroja maksamaan.

Vaippa mikä vaippa, nuorempi lapsi on nyt yksilöllisessä kehityksessään siinä pisteessä, että kohta ollaan ilman. Eilen aamulla vaippa oli yhtä kuiva ja tahraton kuin edellisenä iltana!

Hyvät ihmiset

Armanin viimeinen ristiretki tuossa äsken pyöri telkkarissa, ja minun päässäni ovat aamusta asti pyörineet nuo työpaikan tontille sieltä herra Alizadin kanssa samalta suunnalta mutkan kautta saapuneet perheet. Kun saatiin tieto, että meidän lähimpinä naapureina on reilu parikymmentä lasta, ikäjakaumaltaan vaille puolivuotiaasta kaksitoistavuotiaaseen, toivottavasti vanhempineen, ja että lämpimistä kengistä ja vaatteista sekä tietenkin kärryistä on pula, niin henkilö, jolla on huollettavanaan lapsia vähän vaille kaksivuotiaasta kuusitoistavuotiaaseen, tuntee kamalaa kollegiaalista turhautumista, koska ei itse pysty vaatettamaan ja varustamaan kaikkia niitä lapsia.

Lisäksi haluaisin tarjota lasten äideille pikakurssin suomalaiseen äitiyteen; toivoa, että paikalliset äiti-lapsi -kerhot kävisivät kädestä pitäen hakemassa mammat ja muksut mukaan ja näyttäisivät, mikä on lapsellisen suomalaisen naisen asema tässä yhteiskunnassa: se on pihalla ulkoilemassa ja keittiön pöydän vieressä juttelemassa kahvikupin ääressä samalla, kun lapset leikkivät keskenään siinä viereisen olohuoneen matolla. Puhutaan mistä puhutaan, lapsista nyt kuitenkin.

Siirsin lauantaista perhekirppispöytää varten pakkaamani ylimääräisen silitysraudan, muutaman pienen bodyn, vauvanviltin, villasukkia ja lapasia, pari nokkamukia, lastenkirjoja (joita aikuisetkin toivottavasti selaavat: mukana on mm. "Osaan lukea sanoja" -kirja, jossa on arkipäivän perussanastoa ihan vaan suomeksi) ja naisten- ja vauvalehtiä toiseen kassiin ja vien sen aamulla mukanani. Kassin sisältö on ärsyttävän selvästi vain keräilty äkkiä kokoon, mutta toivon hartaasti, että siitä jotenkin välittyy se, että

mitä?

toivon näille perheille mahdollisimman hyvää alkua tässä maassa.
näitä juttuja suomalainen äiti on omien lastensa arjessa käyttänyt, ja että tämmöistäkin se elämä voi täällä olla.
meillä kaikilla on täällä ihan kotoisaa, vaikka onkin kylmä ja pimeä talvi tulossa.

Kelatkaa: tää jengi asuu täällä joka päivä!

kyllä tekin selviätte.

Pienet pojat pelasivat jalkapalloa kotitalonsa edessä kun lähdin kotiin. Minun vilkas mielikuvitukseni vertasi näkyä niihin kuviin, mitä meillä näkee vain uutisissa, vaikkei enää niissäkään, koska Lähi-idän levottomuudet eivät enää ole mikään uutinen. Katsoikohan poikia kotitalon ikkunasta joku toinen äiti? Ajattelikohan se, että ihanaa, siellä ne kirmaa rauhassa? Olikohan se huolissaan, että mitä tulee tästä olemisesta näiden suomalaisten ja tämän kylmyyden keskellä? Osaakohan se vielä miettiä muutamaa päivää pidemmälle, kuvitella, mitä lapset tekee kun on lunta, tai kun on kesä taas?

2-vuotisneuvola

Mitä jäi päällimmäiseksi mieleen?

- "puhelin soi" vastaa pahoittelua siitä, että terveydenhoitaja otti meidät vastaan 10 minuuttia myöhässä sovitusta ajasta, jonka olin varannut omia työaikojeni puitteissa, jotten aiheuttaisi vaivaa muille

- Kerttu R. sopii vastaanotettavaksi myös, vaikka ovelta kutsuttiinkin ihan eri nimistä lasta, tämäkin oli saman päivän listassa

- Kertulla on ihanat kiharat

- puolitoista-kaksivuotiaalla alkaa olla uhmaikää, kannattaa siis olla johdonmukainen ja kannustaa aina, kun onnistumisia tulee

- terveydenhoitaja ei saanut mitattua ja punnittua lasta, joten äiti sai hoitaa molemmat

- äiti ikävöi vanhaa, eläkkeelle jäänyttä neuvolatätiä ja ihmettelee, miksi edes vaivautui...

Anteeksi nyt tämä purkaus. Ei mene minullakaan jokainen kohtaaminen putkeen, vaikka ammatikseni joka päivä ihmisten kanssa oleilenkin. Silti pitää muistaa välillä kysyä itseltään, miksi tätä työtä tehdään. Vanhemmat käyvät neuvolassa, jotta saisivat peilata omia huomioitaan lasten kehityksestä ammatikseen lapsia huomioivan ihmisen ajatuksiin. Jos varattu aika kuluu siihen, että lapsen leikkiessä lattialla hoitaja lähinnä haastattelee äitiä lapsen tekemisistä, sen sijaan, että loisi kontaktia lapseen, ja ihmettelee sitä, ettei äiti ensimmäiseksi kotiin tultuaan ala tekemään lämmintä ruokaa, niin en ihan käsitä, mitä minä tai yhteiskunta hyötyi siitä, että vaivauduin paikalle.

Suvaitsevaisuus nousee

Onneksi meille tarjottiin töissä mahdollisuutta ostaa lippuja Kuninkaan puhe -näytelmään, koska muuten olisi saattanut jäädä toteutumatta suunnitelma käydä se katsomassa. 

Tarinahan on hieno. Henkilökohtaisesti koen aina mukavaa kutittelua omassatunnossani, kun nostetaan esiin perinteisiä tapoja rikkovia opettaja- tai ohjaajahenkilöitä, ja totta kai tuollainen henkilökohtainen sankaruus, omien vaikeuksien yli pääseminen, koskettaa. Näyttelijätyö oli uskottavaa ja sympaattista. Sen lisäksi olen aina Porin Teatterissa ihan onnesta rullalla, kun ihmettelen lavasteista vastaavan nerouden suuruutta! Suosittelen tätä.

Näytös oli muullakin tavalla erityinen: tuotto käytetään kiusaamisen vastaisen työn tukemiseen Satakunnassa. Samassa yhteydessä muistutettiin, että meistä jokainen on vastuussa toisen ihmisen hyvästä elämästä. Maakuntajohtaja Rajala lausui kauniita sanoja, joista minun korvaani kajahti suvaitsevaisuus erityisen hienosti. Asia on hyvä ja oikea, mutta jäin miettimään kuulijakuntaa katsellessani, josko tämän manifestin sisältöä olisi kuitenkin pitänyt esitellä jossakin muuallakin... Varmasti esitellään. Toivottavasti se koskettaa juuri niitä, joiden sietäisikin herätä.

En ole varma, olenko sanonut tämän jo tällä foorumilla, mutta kertaanpa kuitenkin. Koulukiusaaminen on terminä idioottimainen. Kiusaaminen on kiusaamista, tapahtui se missä tahansa. Kiusaaminen on aina toisen ihmisen ihmisarvon vastaista toimintaa: meistä jokainen on oman elämänsä lottovoitto, ja tärkeä paitsi itselleen, myös muille, eikä kenelläkään ole oikeutta saada toista tuntemaan arvottomuutta. Sellainen on epärehellisyyttä kamalimmillaan. Jokainen meistä on arvokas.

Mutta arvokkainta on kuitenkin se, että jokainen oppii tuntemaan oman arvonsa. Siihen tarvitaan aina toista ihmistä. Jos pieni ihminen voi luottaa siihen, että hän on tärkeä ja rakas muille, hän osaa olla sitä myös itselleen. Silloin se pieni ihminen osaa tarvittaessa olla suuri, ja lällättää kiusaajille ja jatkaa olemistaan itseensä ja toisiin ihmisiin tyytyväisenä. Eikä sille tule itselleen mieleenkään, että sen tarvitsisi kyseenalaistaa jonkun toisen elävän arvo.

Vaan tämäpä onkin se vaikein asia. Miten sitä muistaisi aikuisena ja vanhempana vaalia sitä pienempää ja kokemattomampaa, silloinkin kun itsellä on huono päivä, vähemmän tärkeä eikä ehkä ollenkaan rakastettu olo?

The month of firsts: Veera goes to school

For a reason quite inconceivable to me the Finnish school year begins in the middle of August. The (summers of the) past two years were very hot on the average Finnish temperature scale, with T-shirt weather in April as well as in October and all the way in between, so it shouldn't have come as the huge shock it did to most when this year it only really got warm in August. As it often does, after a chilly June and a gradually warming and likely rainy July. August is the Finnish summer month, despite the fact that everyone has their holidays in July (unlike other European countries, holidaying in August, which cuts off Finnish businesses internationally for two months).

But hey, it's also the month when kids - and the grown-ups who teach them - go back to school. After 22 months of maternity / family leave (the title changed after four months) it was a convenient time for me, a teacher, to return to work. I guess I could have picked any time for my return, as long as it took place on Kerttu's 3rd birthday at the latest, but this is the most straight-forward moment to get back in the teaching saddle.

My going back to work meant of course having to figure out what to do with the daughters.

There were no problems concerning Veera, who will be seven next week, thus beginning first grade, except for the slight difference in the starting dates for my work in the secondary education and her comprehensive school. She hung out with friends and Granny for the Thursday, Friday and Monday I was already at work, and then last Tuesday was walked to school by Granny, loved every minute of finally being at school - she's been looking forward to it for the last five years I guess - and in the evening told me she'd go alone from now on.

The school is about one kilometre away, and it's the same building where she went to last year for her pre-school (which, I learn, is officially called pre-primary education; if you're interested in the whole of the Finnish education system, click here), so she knows the places and many of the older kids too. Before the pre-school year she attended the neighbourhood day care centre with the children of the same age living right here, and what do you know, out of the three first-grade groups hers consists of her old day care group and last year's pre-school group. So she took on the whole school thing really quickly.

I do have a couple of Mommy-concerns, tiny, but they're there. She can already read and write and count and tell the time and she's clever and curious and creative, which is all wonderful and I'm very proud of her. But I also know her temper: she gets frustrated easily if she feels she's not understood correctly. She's tall for her age and the years spent in day care have given her the idea of how to survive in a group, so for someone not her mother she may seem very in control of any situation. Children do perceive things in their own way, but it did break my heart a bit when she once told me that she wont tell her worries to the grown-ups anymore because they never come to her, like they go to others to comfort or help them, she just gets told from afar that "everything's going to be alright, don't worry". She may look precocious but she still is a child. I'm sure her teachers and nurses know that just as well as I do, and I also know from my own professional experience that there are times when you just don't have enough time for everyone. Still, my biggest wish is that her teacher turns out to be the wise and warm woman I sense her to be, who will look at each child as a precious individual and see them for who they really are.

Everything is going smoothly now, she has 19 lessons a week, so the days are short, but she has Granny and certain friends to go to if she gets bored before or after school, and from September onwards she'll spend her afternoons at school where there's a sort of an afternoon club for first-graders. I feel Veera is in a good place, she's well cut-out for school, and I think she feels the same way.

Follow my blog with Bloglovin

Äidin vika vanhempainvapaapäivä!

 Se on nyt sitten tässä.

Reilu 22 kuukautta pois ansiotyöpaikalta päättyy huomisaamuun. Aika on ihan sopiva. Minusta ei missään tapauksessa tunnu siltä, että olisin vielä vauvahuuruissa eli turhan pitkän harppauksen päässä työpaikkatodellisuudesta, päin vastoin, olen tänäänkin käynyt hoitamassa lupa-asioita kaupungilla ja pyöritän tässä noin puolipäiväisesti tätä remonttihallinnointia muutenkin, eikä siitä, tai talokaupoista, tai muutosta olisi tullut mitään, jos en olisi ollut jo skarppi. Kaikki tämä olisi muuten ollut hiukan vielä haastavampaa ja rankempaa, jos olisin joutunut hoitelemaan asioita työpaikalta käsin, joten itse asiassa kaikki menikin ihan täydellisesti.

Lapsikin on jo ihan tarpeeksi iso, varmasti pärjää, vaikka ei nyt vielä ihan ymmärräkään, miksi äiti vie sen aamulla päiväkotiin. Tänä aamunakin se jo komensi, että mennää, kun äiti vielä pyöri jotan kassia etsimässä. Suru tuli puseroon hetkellisen eron edessä, mutta kyllä se välttämättä siitä jonain päivänä unohtuu. Sitä paitsi hakiessa toinen äiti kertoi eilen ihailleensa, miten reipas Kerttu oli ollut. Hyvin se vetää.

Kotiäidin työ on työtä, jolla on tarkoitus. Vaikken ihan suvereenisti hommaa ottanut haltuun ja muuttunut pullantuoksuiseksi kotihengettäreksi vaan sain edelleen enemmän kiksejä hörönauruista ja hyvästä lukemisesta kuin huushollin täydellistämisestä, nautin kovasti ajatuksesta, että kaikki, mitä kotona työkseni teen, palvelee kodin ja perheen etua. Kun (joskus) siivoan, siivoan siksi, että meillä on siistiä. Kun teen ruokaa, teen sitä siksi, että me saamme ruokaa. Kun nukutan lapsia, leikin niiden kanssa tai pohdin syntyjä syviä, teen niin siksi, että meidän lapsilla olisi turvallinen olo, iloa rinnassa ja tunne siitä, että meillä jokainen on tärkeä. Silloinkin, kun leivon superhyvää piirakkaa ja tarjoan sitä timpureille, jotka eivät sittenkään ole perheenjäseniä, teen sen siksi, että heidän kestitsemisensä on osoitus kiitollisuudesta, jota tunnen, koska he konkreettisesti tekevät meille kotia.

Moni nainen, ja mies, siivoaa tai tekee työkseen ruokaa, hoitaa ja leikittää ja kasvattaa lapsia ja heidän ymmärrystään, rakentaa ja remontoi taloja, mutta tekee sen oman kotinsa ulkopuolella palkkaa vastaan. Samaan aikaan joku muu siivoaa, tekee ruokaa ja tarjoaa hoivaa näiden työssäkäyvien ihmisten lapsille, joiden vanhemmat ovat töissä jossain muualla oman kotinsa ulkopuolella. Joillain on sydän työssä mukana yhtä paljon kuin jos he tekisivät työtä omien perheenjäsentensä kanssa, toisilla ei.

Minä lähden huomenna taas täydellä sydämellä ja palkkaa vastaan kasvattamaan muiden vanhempien lasten ymmärrystä ja toivottavasti antamaan niille tunteen, että meillä jokainen on tärkeä. Onneksi minusta tuntuu, että minunkin lapseni ovat tärkeitä niille aikuisille, jotka heidän kanssaan nyt viettävät sen ajan, jonka minä vietän muiden lasten kanssa.

Follow my blog with Bloglovin

Herra Ylppö ja maalaisjärki

En minä tiedä miten tämä muuttoa edeltävä ja kahden remonttikohteen sävyttämä aika oikein asettuu, mutta toisaalta on kauheasti tekemistä ja toisaalta turhauttavaa luppoaikaa. Eniten minulla henkilökohtaisesti on kontollani kaikenlaista irrallisen tuntuista muistettavaa ja soitettavaa ja järkeiltävää, mikä täyttää mieltä paljon ja aiheuttaa tarvetta tarkistamisiin ja muistilappujen kirjoittamiseen ja sen pohtimiseen, onko kaikki tärkeät asiat oikeasti kirjoitettu niihin lappuihin, ja missä ne laput oikein ovat.

Tänään sain ruksittua yhdeltä listalta yhden jutun, kun käytiin viemässä eläkkeelle jäävälle neuvolan täti Heiskaselle kiitoskortti. En olisi ehkä reilu seitsemän vuotta sitten arvannut, miten kovasti tunteikas hetki siitä tuli, tippa linssissä yritin olla sanomatta mitään, etten olisi alkanut nyyhkimään oikein kunnolla... Nyt kun muistelen itseäni silloin ensimmäisillä kerroilla äitiysneuvolassa tehokkaana uranaisena ja päällisin puolin rauhallisena mutta pääni sisältä ja sydämen keskeltä ihan mykkyrässä ja solmussa, niin eipä voi kuin todeta, että rankka mutta erittäin tarpeellinen matka on lapsia kanniskellessa ja taluttaessa tullut kuljettua, ja se ihana nainen on omalta osaltaan ollut siinä taluttelemassa ja tukemassa. Voih.

No niin no mutta siis tässä kaiken keskellä olen ehtinyt selailla jostain hyllystä nyt löytämäni, aikanaan jostakin mukaani nappaamani MLL:n vuonna 1997 julkaiseman, Toivo Röngän kirjoittaman vihkosen Vihjeitä vanhemmille. Ohjaavan kasvatuksen pelisäännöt. 20 sivuun on kiteytetty paljon sellaista asiaa, jonka voin allekirjoittaa, mutta varsinainen aarre löytyi vihkon lopusta, sivuilta 17-18. Alla on suora lainaus tekstistä.

* * * * *

ARKKIATRI ARVO YLPÖN KASVATUSVIHJE

Tässä on arkkiatri Arvo Ylpön, Mannerheimin Lastensuojeluliiton perustajan ajatuksia kasvatuksesta. Hänen, jonka elämäntyö liittyi Suomen lapseen yhtä kiinteästi kuin Satusetä Topeliuksen kirjoitukset hänen omalla sarallaan.

• Lapselle pitää sanoa jämptisti, täytyyhän elää säännösten mukaan, perheen periaatteita kunnioittaen, sanoi arkkiatri Arvo Ylppö, kun häneltä pyydettiin kasvatusvihjeitä vanhemmille.
• Kotirauhan vuoksi tämä on tarpeen. Mitään yleispätevää ei kuitenkaan voi sanoa, perheethän saattavat olla hyvinkin erilaisia. Ei tämä maailma niin yksioikoinen ole. Jokainen ihminen on yksilö, mutta se tahdotaan unohtaa tällä tasa-arvon aikakaudella.
• Me teemme ihmisiä 600-700 grammaa painavasta vastasyntyneestä, jonka lähtökohta on aivan toinen kuin 4-5 kiloa painavan. Ja hengen puolella on vielä suurempia yksilöllisiä eroja. Sisarukset perheessä opettavat, että me olemme erilaisia, mutta yhteisymmärrykseen on päästävä jo kodin piirissä - muuten ei päästä yhteiskunnassakaan. Saattaa olla, että tuolla Kallella on aivan hulluja ajatuksia, mutta... kun ei niistä ole vahinkoa kodille eikä yhteiskunnalle, niin antaa Kallen pitää ajatuksensa!
• Koulutukseni aikana minä en saanut kuulla yhtään kasvatusopin luentoa, olen tällainen self-made-man. Sen olen saanut huomatakin lääketieteen kandidaatteja opettaessani: olen hyvin avuton, kasvatuskysymyksiin ja -teorioihin nähden. Täytyisi pitää suunsa kiinni, mutta puhunpahan vaan.
• Ei ole olemassa yhtä yleispätevää kasvatuskaavaa niin kuin ei ole ravintokaavaakaan. Nykyisin sanotaan, että pitää syödä vain kasviksia, lehtiä ja ruohoja, mutta samojedit ovat melkeinpä yksinomaan syöneet valaan lihaa ja rasvaa. Ihminen on kummallinen kone, suurenmoinen kone. Se valitsee itse tarvitsemansa ravinnon.
• Minä en puhu kasvatus-spesialistina, vaan perheenisänä, jolla on jo seitsemän lastenlasta. "Hoida asiasi", on tapanani ollut sanoa, mutta jos mielipidettäni on kysytty, silloin olen sen myös sanonut.

Jos lapsi elää ympäristössä,

jossa hän saa osakseen ystävällisyyttä ja rakkautta,

hän oppii rakastamaan elämää.

Ragnar Russell

Follow my blog with Bloglovin

Päivän impulssi

Kui hianoo! Aamun eskaripysähdyksen jälkeen pyörälenkki jatkui Hyvelänviikissä (ruots. Hjulböleviken) sijaitsevaan rautakauppaan raksatiliä avaamaan. Kerttu olisi halunnut päästä ajelemaan autokärryllä, jota ei ollut, koska on tottunut rautakaupassa vieraillessaan sellaisessa istumaan, ja jouduin hänet voimakeinoin poistamaan automaattisesti avautuvien ja sulkeutuvien ovien välistä ennen kuin harmitushuuto olisi muuttunut loukkaantumisesta johtuvaksi. Taivaalta tipahteli pienen pieniä pisaroita, mikä sinetöi suunnitelmani pysähtyä Kokemäenjoen pohjoisrannan kauppakeskukseen etsimään Miehen syntymäpäiväkseen toivomaa juttua, vaikka nyt vähän myöhässä, mutta kuitenkin, koska hän on sen arvoinen - il le vaut bien. Kerttukin tykkäsi pysäkistä.

Jokin sisälläni on sitä mieltä, että tietynlainen ketjuuntuminen on huono homma verrattuna yksityisyrittäjyyteen, mutta toisaalta ketjuliiketoiminta tarjoaa usealle työntekijälle säännöllistä palkkaa ja mahdollisuuden keskittyä oman ammattitaidon hyväksikäyttöön tukitoimintojen suorittamisen sijaan. Lisäksi on ihan kätevää, että kauppakeskuksessa sijaitsevassa Hairlekiinissa on aamuisin ihminen päivystämässä, joten kun siinä ohi kulkiessa tajuaa, että en varmasti saa parturiaikaa varattua koskaan ikinä milloinkaan, kun päässä surraa pari muutakin juttua, niin istutanpa lapsen nyt tuohon vierestä irtoavaan ostoskärryyn ja työnnän sen kanssani liikkeeseen sisään, niin saadaan tukka-asiat kerralla kuntoon.

Olen tosi laiska parturissakävijä ja/koska varovaisista kokeiluista huolimatta taidan kuitenkin olla ikuisesti pitkätukkainen henkilö. Kärsimätön luonne estää kotivärjäyksen, eikä ammattilaisvärjäyksen jälkeinen juurikasvukaan houkuttele (ks. edellä: laiska parturissakävijä). Vaihtoehdot parturikäynnillä ovat siis otsatukka tai ei otsatukkaa ja maltillisesti tai reilusti pituutta pois. Siihen nähden Heidi onnistui minusta ihan mielettömän upeasti: tuntui ihan siltä, että olisi saanut uuden kampauksen!

Kerttu tykkäsi istua ostoskärryssä parturiliikkeen auton ja kirjan kanssa, mutta kun erehdyin puolen tunnin (...) jälkeen kysäisemään siltä, miten menee, se muisti äitinsä ja huomasi haluavansa pois kärrystä ja venytti suupielensä suunnilleen polvitaipeisiinsa asti. Nostin sen pois kärrystä, minkä jälkeen seurasi kaksi yllättävää ja salamannopeaa reviirinvenytystä tapahtuma-aukiolle silmän välttäessä, mutta muuten meni ihan hyvin, Kertunkin omasta mielestä.

Follow my blog with Bloglovin

Maailman arvokkain työ ja valtava turhautuminen

Argh.

NYT on lupa pakata. Asuntokaupat on tehty ja välivarasto vuokrattu (nyt sitten heti sovitaan, että pidetään se vaan kolme tai neljä kuukautta, ettei käy niin, että meillä on kiva ja näppärä varasto tossa vielä kymmenenkin vuoden päästä), ja vaikkei vappubileitä ehdittykään vielä viettämään Uudessa Mummulassa, niin tavaraa voi jo latoa laatikoihin jaotellen niitä toisaalta niihin, joita ilman pärjätään lokakuuhun saakka, sekä niihin, jotka täytyy pystyä ottamaan käyttöön kesä-heinäkuussa.

Mies on ollut näppärästi pari päivää viikossa lomautettuna viimeiset kaksi kuukautta. Kunnioituksenosoitukseni työnantajalle, joka pystyy näinä aikoina miettimään tuotantoprosessiaan sen verran pitkälle, että välttää irtisanomisia ja pyrkii järjestämään lomautuksetkin ikään kuin pitkinä viikonloppuina, jolloin ne a) tuntuvat melkein juhlalta, b) eivät irrota työntekijöitä työpaikan rutiineista ja mahdollistavat tilausten jatkuvan hoitamisen, vaikka sitten normaalia pienemmällä volyymillä ja c) sitouttavat talon tavoille oppineet työntekijät työpaikkaansa. Näiden hyvien puolien lisäksi ajoitus on nyt ollut aivan loistava, koska lomautuspäivinä pihariviremppaa on pystynyt tekemään lähes täysipäiväisesti.

Jotain on sentään kasassa.

Mies siis huhkii joko töissä tai rempparaksalla, sen verran, ettei kotona halua ihan hirveästi enää keskustella jännistä ideoistani koskien mahdollisesti loppuvuodesta materialisoituvia vessoja tai ylipäätään mistään muustakaan, mistä minä haluaisin keskustella, kun lapset lopultakin ovat nukkumassa, ja pystyn pitämään ajatukseni keskeytyksettä yhdessä asiassa pidempään kuin kolme minuuttia.

Kaipaan konkreettista tekemistä! Pakata voi vain Kertun nukkuessa, ja raksalla on vain tietty määrä mitattavaa, katkaistavaa tai maalattavaa, ja muutenkin tytöt ovat Mummun hoivissa sen verran paljon, etten ihan jatkuvasti kehtaa mennä kärkkymään hommia.

Yritän järkeillä itselleni, että lasteni kanssa viettämäni aika on arvokasta sinänsä ja lisäksi vielä remontin edistymisen kannalta. On vaan ihan kamalan vaikeaa irrottaa ajatukset työmaalta ja keskittyä siihen käsillä olevaan onneen, joka löytyy ympäri taloa ripoteltujen vaatteiden ja lelujen ja avainten sekä esiesiteini-ikää elävän tyttären salamannopeiden tunteenpurkausten väliltä!

 Follow my blog with Bloglovin

Hyvänmielen asialinjainen lukuvinkki

Ahdistaako sinuakin joskus joidenkin kanssaihmisten tarve jakaa ylenpalttisesti yksinkertaista, yksiulotteista ja itsekkäästi värittynyttä kuvaansa maailmasta? Koetko kaipuuta aikaan, jolloin nuoriso huuteli - ehkä naiivisti ja ryhmäpaineen alaisena, mutta kuitenkin - poliittisen kuuloisia iskulauseita, kuten vaikka systeemi kusee, ja käytiin sotaa apatiaa vastaan, ja ylipäätään käytiin yhteiskunnallista keskustelua, joka koski arvoja, ihanteita ja solidaarisuutta? Kekkonen taisi silloin olla presidenttinä, enkä kyllä siitä muista mitään...

Sen muistan, että peruskoulun ekaluokalle mennessäni vuonna 1987 moni asia oli toisin kuin silloin, kun menin peruskoulun seiskaluokalle vuonna 1993, ja sattumalta koulumaailmassa jatkaneena voin todeta, että todella moni asia on tänä päivänä aivan eri mallilla.

Luen iltaisin (kun maltan mennä ajoissa yläkertaan enkä naputtele täällä sohvannurkassa) makuuhuoneen seinän takana olevasta työhuoneen kirjahyllystä kirjoja, jotka ovat ammatillisesti sivistäviä liittyen päätoimiseen opettamiseen ja/tai sivutoimiseen kääntämiseen. Osa on luettu jo aikaisemmin, osaa ei. Nyt löytyi aarre.

Hilkka Pietilän Mikä meitä yhdistää. Ihmisyys ja perusarvot (PS-kustannus 2003) on ihana kokoelma viisaan naisen ajatuksista koulua, ja nimenomaan peruskoulua koskien. Minusta on jotenkin sydäntäpakahduttavan hienoa, että kunniatohtoriksi promovoitu, vuosikymmeniä kestäneen kansainvälisen uran tehnyt henkilö kirjoittaa:

Peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmia ja tavoitteita tarkastetaan vähän väliä. Sitä puolustetaan sillä, että koulun tulee seurata mukana siinä muutoksessa, joka nyt näyttää tapahtuvan nopeassa tahdissa kaikilla aloilla. Mutta muuttuvatko ihmisen kasvun ja kehityksen ehdot ja rytmi talouden trendien ja muodin oikkujen mukaan? Eikö ihmisen kasvun tukemiseen ja ohjaamiseen tarvita samanlaisia eväitä kuin ennenkin? (s.8)

Ja:

Terveessä yhteiskunnassa tarvitaan yhteisesti omaksuttuja eettisiä perusnormeja ja elämäohjeita. Niitä tarvitaan ohjaamaan meidän keskinäisiä suhteitamme niin julkisessa kuin yksityisessäkin elämässä. --- Ilman sellaista selkärankaa alkaa yhteiskunta, ihmiset ja koko kulttuuri sairastaa ja voida huonosti. Siinä tilanteessa me olemme nyt. (s.109)

Ja siitä huolimatta jaksaa kirjoittaa kauniisti ja toiveikkaasti siitä, miten ihmiset voisivat elää onnellisina, ja miten meidän aikuisten pitäisi osata ohjata nuorempia elämään onnellisina, eikä vain osaamaan asioita. Ja muistuttaa siitä, että peruskoulua aloiteltaessa se olikin tarkoitus, mutta sitten alettiin varustaa lapsia ja nuoria tulevaisuuden vaatimuksiin, ikään kuin tulevaisuus tulisi kuin muumeille joulu. Lapset ja nuoret ovat se tulevaisuus. Yksinkertainen on kaunista.

Meitä yhdistää se, että meistä jokaiselle tärkeää on ihmisarvo ja ihmiskunnan säilyminen. Siitä voi sitten repiä.

Follow my blog with Bloglovin 

Viikon hyvät linkit

Jos sinulla sattuisi olemaan rauhallinen ja ehkä vähän tyhjän tuntuinen hetki, suosittelen Suomen Kuvalehden ja Olivian lukemisen lisäksi harhautumaan seuraaville sivuille:

1. Olivian uusimmat mentorivideot - Piha, Zilliacus, Laine ja Meriläinen antavat ohjeistusta hyvään (nais-)elämään
2. Etsi tasa-arvoa ajava eduskuntavaaliehdokas - kampanjassa kannustetaan ehdokkaita tuomaan esiin tasa-arvopoliittiset tavoitteensa ja kerätään heille äänestäjiä
3. TED talks - sivistä itseäsi englanniksi aiheesta kuin aiheesta

Follow my blog with Bloglovin

Varhaiskasvatus-, päivähoito- ja koulutussäästöt

Miten voi olla mahdollista, että julkisessa taloudessa hallintokunta, joka ei tuota rahassa mitattavaa tulosta - siis ei myytäviä tuotteita tai palveluja - jää tilinpäätöksessä 1,2 miljoonaa euroa plussalle?! Verkkouutisessa tätä ei kerrota, mutta Satakunnan Kansan sivulla 4 kyllä. Kuka niitä budjetteja laatii? Kuka kehtaa edes rivien välissä vaatia yli miljoonan euron säästöjä lapsista? Kuka vielä pystyy tällaisen kyseenalaisen sankariteon toteuttamaan? Kiltit tytöt naisvaltaisella alalla? Häh?

Miksi on niin vaikeaa ymmärtää, että tilikautta varten laadittava budjetti, oli se yrityksen, yhdistyksen tai perheen, on vain suunnitelma? Jos suunnitelma ei perustu tosiasioihin, eikä siinä osata ottaa huomioon yllättäviä kulu- tai tuloeriä, se ei toteudu tarkalleen, vaan jää automaattisesti miinukselle tai plussalle. Toki on hallintokunnistakin, tai perheenjäsenistä, ja kunkin rahankäyttötaidoista kiinni, miten tätä rahankäyttösuunnitelmaa osataan seurata, mutta periaatteessa on kuitenkin kysymys sopimuksesta, jonka toteutumista hallintokunnan vastuuhenkilöt seuraavat, ja tarvittaessa puuttuvat vääränlaiseen tuhlailuun tai säästämiseen säästämisen (kurjistamisen) vuoksi.

Minun mielestäni tämä ei siis ole erityisen hyvä uutinen, vaan osoitus toimittajien ja päättäjien älyn ja sivistyksen tasosta. Budjettien tarkoituksellinen laatiminen ylä- tai alakanttiin samoin. Pelkkää kikkailua.

Käytiin kieltenopettajien kanssa keskiviikkona tutustumassa Rauman Lyseon lukioon. Kaupungissa on säädetty koulujen tilojen suhteen jo jonkun aikaa, ja kun on sisäilmaongelmista kyse, niin onneksi. Mutta jotain järkeä voisi näissäkin asioissa käyttää. Kaupungin lukiot yhdistettiin kahdeksan vuotta sitten, ja 750 opiskelijalle ja kymmenille työntekijöille remontoitiin verorahoilla toimivat tilat. Muutos oli suuri paitsi fyysisesti, myös toimintatapojen suhteen, ja nyt henkilökunta uskaltaa jo sanoa, että homma toimii - on helppo tehdä työtä, kun voi ohjata lapsia tietäen, että kolmen vuoden päästä niiden valmistuessa ylioppilaaksi asiat sujuvat tietyllä tavalla.

Tällä hetkellä kukaan ei tiedä mistään mitään, koska joku sai hyvän idean siirtää parin homekoulun oppilaat näihin lukion tarpeisiin upeiksi remontoituihin tiloihin, ja sitten taas lukion eri paikkaan, jossa arki ei suju niin luonnikkaasti kuin nyt. Fiksut tyypit saavat sen ehkä jossain vaiheessa toimimaan, mutta aikaa siihen menee, ja jokainen vuosi nuoren ihmisen elämässä on tärkeä ja suhteessa paljon pidempi kuin jonkun sellaisen päättäjän, joka on jo kartuttanut elämänkokemusta useampia kymmeniä vuosia. Näiden ideoiden ilmaan heittely ilman kokemusta päiväkodin tai koulun nykyarjesta ala- tai täysi-ikäisenä tilojen käyttäjänä on sekin hyvin epäilyttävää. Sillä kerätään vain irtopisteitä omalta pomolta, sen sijaan, että oikeasti oltaisiin kiinnostuneita niistä ihmisistä, joiden asioiden hoitamisesta oma palkkapussi täyttyy säännöllisesti.

Jostain syystä metalliala on lähellä sydäntäni. Ei ole ensimmäinen kerta, kun ilmaisen tämän näillä sanoilla:

Aika harva kadunmies, joka kuitenkin elää koneistettujen kappaleiden keskellä, kehtaa kertoa julkisesti mielipiteitään siitä, miten näitä kikkareita oikeasti pitäisi valmistaa. Jos epäillään, että tuotantoprosessissa jotain pitäisi muuttaa tai jostain pitäisi säästää, tapaa ja mahdollisuutta tiedustellaan koneistajalta itseltään, tai ainakin henkilöltä, joka on aikanaan itse opiskellut alaa ja koneistanut. Samaa harkintaa ei kuitenkaan katsota tarpeelliseksi, kun halutaa muuttaa tai taloudellisesti tehostaa lasten hoito-, kasvatus- ja koulutusprosesseja. Perkele.

Follow my blog with Bloglovin

Kirjallisia ihastuksia ja vähän vaate-etiikkaa

Intoilin jo siitä tekstiviestipalstan korvaneesta asiajulkaisusta, mutta muutakin hienoa on tullut tässä viime aikoina lueskeltua, vaikkakin tietysti yleensä lyhyehköissä pätkissä. Jaan riemuni:

Rinna Saramäen loistava Hyvän mielen vaatekaappi pitää sisällään myös sen eettisen osuuden, jota olen kaivannut, ja jonka kirjoittaminen oli omalla mielikuvitus-to-do-listallani sillä varalla, että kukaan muu ei tajuaisi sitä kirjoittaa. Tässä otetaan kantaa siihen, että ompelutyö on aina oikeiden ihmisten tekemää, eikä roboteille ulkoistettavissa. On erityisen ikävää, jos ompelutaito ja -harrastus häviää Suomesta siksi, että meidät on totutettu kyseenalaisin keinoin hullunhalpoihin valmisvaatteisiin. Kirjassa ohjataan kädestä pitäen suhtautumaan vaatteisiin vakavasti ja arvostaen, miettimään niihin vuodessa menevää rahamäärää ja pohtimaan, pitäisikö samalla rahalla mielummin ostaa harvemmin ja parempaa, ja sitten vielä keskittymään siihen, minkälaiset vaatteet oikeasti sopivat omaan tyyliin ja kropalle. Niin ja huoltamaan niitä oikein! Ihanaa.

Minun äitini (ja mummoni, ja niin edelleen) on kotoisin Orimattilasta, jossa Virkkeen tehdas tuotti vaatetta ja työllisti paikallisia ja muita ihmisiä vuosikymmeniä. Vaikka itse olen tässä aikuisella iällä tehnyt harmittavan vähän mitään käsitöitä, olen sitä mieltä, että ompelukoneen käyttö ja vaatteen rakentumisen ymmärtäminen kuuluu yleissivistykseen. Meillä se siirtyi vähän salavihkaa äidiltä tyttärelle. Sen vuoksi olen jotenkin kovin henkilökohtaisesti pöyristynyt siitä, että ompelun arvostus on oikeasti ihan alamaissa, vaikka netti pursuaa tyyliblogeja ja muotitalohybris on luonut uuden snobbailun mahdollisuuden.

Liisa Kallion lorut ja kuvat, Soili Perkiön sävellykset ja musiikkikasvatuksen opiskelijoiden esitykset Pikku Papun laulut -kirjan muodossa päätyivät meille ensin Patrikin ja äitinsä lainaksi lahjoittamina ja sittemmin Joulupukin säkissä. Vaikka paketti on ollut lähes päivittäisessä kulutuksessa, löydän itsekin siitä koko ajan uusia hienouksia! Molemmat tytötkin tykkäävät. Iskä ei tykkää, kun äiti löytää jammaileva jazzlaulajatar -vaihteen ja jankkaa korvamadoksi jääneitä biisejä erilaisilla tunnetiloilla lapsenhoitotilanteissa. Suosittelen kuitenkin hurjan lämpimästi tätä pläjäystä; tämänhetkiset suosikkibiisit ovat Muurahaisten muori (1v) ja Kirpun kyläkauppa (6v).

Lasten asialla jatkaakseni: suosittelen tutustumaan lukiokaverini ja miehensä tuoreeseen blogiin, joka raottaa lapsiperheiden ihan oikeaa todellisuutta: Keskituloinen lapsiperhe. Tämäkin kuuluu sille mielikuvitus-to-do-listalle, jota meinasin näissä omissakin kirjoituksissani purkaa, mutta uskoisin Hennan hoitavan tämän nakin uskottavammin ja ammattimaisemmin.

Ja blogiaasinsiltaa klopsutellen... En yhtään ollenkaan ole mitään blogeja seurannut ikinä koskaan milloinkaan ennen kuin nyt vasta muutamia. Jouluna löysin Asikaisen, johon ihastuin hirveästi! Meillä on kovasti yhteistä, esimerkiksi vaaleanpunainen puutalo, maailman komein mies, pienen lapsen äitiys, älyttömän hyvä huumorintaju ja hauskat kirjoitukset... ja mikä pelottavinta, yhtäläinen paniikki, kun tajusimme, että joku toinen jossain pitää tällaista samanlaista blogia!!! Silläkin uhalla, että menetän teidät nekalalaiselle, käykää ihmeessä tutustumassa. Sen mies suostuu esiintymään kuvissa. Ja postaukset on riemukkaita!

Follow my blog with Bloglovin

Viikonlopun hyvät

Ruoka. 1) Kokeilin Anu K:n raakakakkuversiota, vaikkakin tietenkin tein siitä oman versioni (korvasin auringonkukansiemenet mantelijauholla, koska sitä oli kaapissa iso säkki, ja taatelit kuivatuilla luumuilla, koska niitä oli kaapissa sopivankokoinen pussi), ja se on hyvää. 2) Tänään tein ruoaksi lasagnea, enkä jaksa lakata ihmettelemästä, miten 400 grammasta jauhelihaa voi saada niin paljon ruokaa, että sillä ruokkii suppeamman perhekoon tarvittaessa kolme päivää, eikä tällä isommallakaan kokoonpanolla, joka koostui jäätävässä viimassa urheilleista ja kannustaneista ihmisistä ja niiden lähisukulaisista, saatu koko annosta loppuun.

Laadukkaampi journalismi. Jossain vaiheessa syksyä tuskastuttiin tekstiviestipalstan antiin - hymy vaan väkisinkin hyytyy, kun on pakko olettaa, että joidenkin ihmisten tosikkous ja yleishölmöys on jo lähes pelottavissa mitoissa; tällä viikollakin siitä tuli ikävä muistutus. Tilasin silloin vastapainoksi vanhan kunnon Suomen Kuvalehden, ja ai että kun olen joka viikko tyytyväisempi. Sitä paitsi siinä on 15+1 -tietovisa, jossa mä olen yhteispisteissä vielä viiden pisteen johdossa.

Tyttöjen touhut. Veera taas tuossa askarteli jonkun härvelin, ja mutistuaan koko aamun, ettei varmasti poistu talosta tänään, katsoi ulos ikkunasta ja hihkaisi, ettei tiennytkään, että oli satanut lunta, että kyllä nyt on lähdettävä ulos!!! ja on muutenkin ilmeisesti noussut siitä kuusivuotiuudesta, joka jo ajoittaisine hajamielisyyksineen ja pysähtyneisyyksineen alkoi vähän turhauttaa. On se ihana. Kerttu taas on laajentanut asustevalikoimaansa huiveista, pipoista ja hanskoista ja ottanut käyttöön siskojensa vanhan, ihanan puukaulakorun, jota ilman ei liiku montaakaan askelta. Tai kiipeä. Viikonlopun aikana on kiivetty ainakin keittiön tuolin kautta pöydälle useampia kertoja, vessanpöntön kannen kautta lavuaarin reunalle vatsalleen hanaa manipuloimaan, ja pienen keinutuolin päälle nukkekotikaapin eteen siskon sisustuksia muokkaamaan.

+ Perhevapaat Suomessa. Seurasin vanhan kirjekaverini facebook-päivitystä ja siihen liittyviä kommentteja: esikoistyttärensä tuolla ison meren takana on pian 2kk vanha, ja töihin on palattava huomenna, koska vakuutus ei kata pidempää lomailua eikä vauvan isä ole isorahaisissa hommissa. Sikäläiset frendit ottivat osaa ja muistelivat omia tuntemuksiaan, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kyllä kaikkien pitäisi saada 12 viikkoa äitiyslomaa. En osallistunut keskusteluun leuhkimalla meikäläisellä systeemillä, mutta tunsin kiitollisuutta.

Follow my blog with Bloglovin

Trendinenä: nousussa sivistys ja suvaitsevaisuus

Jokainen meistä rakentaa oman
 maailmansa omista legoistaan, mutta
toisten rakennelmia seuraamalla voi
 onnistua paremmin kuin vain omaa kasaa
 tuijottamalla. 

Olen filologi ja saan symbolifunktion lisäksi kiksini semantiikasta (kielitieteen alue, joka keskittyy kielen ja sen osien merkityksiin). Olen myös sosiaalipsykologi ja keskityin amispoikien ja -tyttöjen - teitä mahdollisesti yllättävästi suhteellisen suositulla - valinnaisen psykologian kurssilla hyvin paljon filosofian ja etiikan rajoja laahaillen siihen, miten maailma (eli oikeastaan yksilöiden käsitys maailmasta) rakentuu pitkälti sosiaalisen (ihmisten välisten) kanssakäymisen ja semantiikan (katso yllä) varaan: jos - ja kun - joku sanoo jotain tarpeeksi vakuuttavasti, suurin osa ihmisistä uskoo, että näin se on. Inhimillisesti (ihmisyyteen perustavanlaatuisesti liittyvästi) katsoen usein varsin harmillista on kuitenkin se, että tämä sosiaalinen konstruktio (ihmiseltä toiselle sanojen ja tunteiden kautta välittynyt rakennelma), on jokaisella erilainen, mikä johtuu siitä, että meillä jokaisella on takanamme aivan erilainen kokoelma kokemuksia elämästä. Sitä ei voi saattaa yhtenäiseksi edes peruskoulu (ja yhteinen ja pakollinen esiopetus), vaikka ajatus oli tavallaan kaunis ja lähes toimiva
vielä 30 vuotta sitten.

Toinen tavallaan kaunis ja vielä 30 vuotta sitten lähes toimiva ajatus oli Neuvostoliitto, joka parikymmentä vuotta sitten poksahdettuaan taisi imeytyä samaan mustaan aukkoon kuin käsittääkseni aiemmin enemmänkin julkisessa puheessa käytetyt käsitteet sivistys ja suvaitsevaisuus. Palaan näihin kohta.

Vahvasti pelkistäen uskonnot ovat saaneet alkunsa ihmisen halusta ymmärtää maailmassa niitä asioita, joita ei voi kädellä koskea (suomen kielen sanan käsittää alkuperäinen merkitys; myös etymologia, eli kielitieteen alue, joka tutkii sanojen alkuperää, on mielettömän jännittävää!), ja koska varsinkin muinoin tieteellinen tutkimus on ollut perin haastavaa, Platonin määritelmä tiedosta (hyvin perusteltu tosi uskomus) sopii aika hyvin myös uskontoon. Uskonnot ovat myös oman kulttuurinsa kokoelma terveys- ja käytösohjeita! Nämä todet uskomukset ovat siirtyneet suullisena perimätietona (puhuttuina kertomuksina) ihmiseltä toiselle, ja saaneet luonnollisesti lisäväriä ja uusia ulottuvuuksia kunkin kertojan oman maailmankuvan ja kokemusten myötä. Siksi Lähi-idässä kehittynyt uskomustokin on saanut pari mullistavaa ja yleisesti hyväksyttyä päivitystä, jotka eivät kuitenkaan kaikkien käyttäjien mielestä ole korvanneet alkuperäistä tarpeeksi hyvin. Kaukoidässä erilaisten tosien uskomusten rinnakkaiselo on jollakin tavalla hyväksytty paremmin, ja niiden maailmaa selittävää ydintä ei yleensä ole sotkettu poliittiseen retoriikkaan (yhteisten asioiden hoitamista koskevaan tahallisen taidokkaaseen puheeseen).

Sivistys ei ole ollut hetkeen suuresti muodissa eikä mediassa. Sivistys tarkoittaa tiedon ja ajattelun kehittyneisyyttä ja laajuutta, jota ennen vanhaan pidettiin itsestään selvänä arvona ("käsitys tavoiteltavasta ja haluttavasta fyysisestä tai abstraktista objektista tai asiantilasta", Wikipedia 9.1.2015 10.05 http://fi.wikipedia.org/wiki/Arvo), kenties niin itsestään selvänä, että sen tietoinen vaaliminen lopetettiin, ja oletettiin virheellisesti, että jokaisen ihmisen lähtökohdat ja tähtäimet olisivat samat (olisi samat legot aloituspaketissa). Ennen vanhaan oli selvää, että jokaisen ihmisen pitäisi ottaa haltuunsa tietyt tiedot ja tulla kasvatetuksi tiettyyn suuntaan, jotta yhteisössä ja yhdessä eläminen olisi mahdollista.

Nyt elämme superhumanistisessa todellisuudessa, jossa jokainen saa päättä itse, ketä seuraa ja millä medialla (välineellä), eikä kukaan enää ymmärrä, että ihan jokaisella, eikä pelkästään yksilöllisesti minulla, olisi oikeus tulla kohdatuksi ihan omana itsenään ja edes osin omilla ehdoillaan, eikä täysin jonkun toisen ehdoilla. Tämä olisi suvaitsevaisuutta: sitä, että pystyttäisiin kohtaamaan toinen ja elämään sen kanssa, vaikkei ehkä hyväksyttäisi sitä ihan kokonaan.

Ennustan sivistyksen ja suvaitsevaisuuden nousua. Tämä tuore alkuräjähdys taisi vihdoin tapahtua tarpeeksi lähellä vahvistaakseen heikkoja signaaleja.

Follow my blog with Bloglovin

Katso (nuorta) ihmistä

Kävin läpi jonkun hurjan henkisen myllerryksen, kun bonuspoikanen täytti viisi ja puoli vuotta sitten kymmenen. Ne oli näitä "ei voi olla totta, vastahan se oli ihan pieni, miten vanha minä nyt sitten olen, ja kylläpä aika kuluu nopeasti, näin jälkikäteen katsoen ainakin" -pyörremyrskyjä, joita kai aina silloin tällöin läheisten ihmisten uusia pyöreitä vuosia täytellessä täytyy kokea, ja enemmän kuin sitä, miten toiset ovat vanhenneet, ne koskevat tosiasiassa nimenomaan sitä ihmettelijän omaa vanhenemista.

Sellainen kultareunus tässä tuntuu olevan, että kun kerran selviää siitä, että joku nuori ihminen täyttää esimerkiksi 40 vuotta, sitä ei tarvitse hämmästellä muiden tuttujen kohdalla enää uudestaan. Ja kun yksi meidän pikkupallero on mennyt kouluun ja täyttänyt kymmenen ja alkanut muuttua aikuiseksi ihan silmissä, niin noiden jäljestä tulevien kanssa ei jaksa enää olla ihan yhtä hämmästynyt.

Poikanen on nyt siinä elämänvaiheessa, että lähiviikkoina täytyy tehdä tulevaisuutta koskevia valintoja. Sillä on herkän ikänsä huomioiden ihailtavan selvät suunnitelmasävelet, ja mikä hienointa, suunnitelmat ovat täydellisessä sopusoinnussa pojan lahjakkuuksien ja taipumusten suhteen. Tähän on vuodesta 2007 ammattikoululaisia läheltä seuranneen työminän todettava, että suurempaa onnea ei isossa skaalassa tuon ikäisellä voi olla, mutta itse ne eivät sitä tietenkään vielä arvosta tai ymmärrä.

Raaka tuntuma on, että tämän hetkisessä Suomessa väärä yhteishakuvalinta on paljon huonompi juttu kuin vielä vaikka 20 vuotta sitten, ja minä luulen, että se johtuu juuri siitä, ettei umpikujia ole: omaa alaa ja juttua voi hakea tai joutua hakemaan vuosikausia, tai sitten väärä koulu tai ala voi ehtiä viedä motivaation ja uskon omaan itseen, ennen kuin opiskelijahuolto ehtii auttamaan paremman polun löytämisessä. Kumpikaan vaihtoehto ei ole omiaan lisäämään elämänhallinnan ja sitä kautta onnellisuuden tunnetta. Mutta sitten taas toisaalta: jos asenne on kohdallaan, eli vastoinkäymisiä on opittu kestämään, lyhyt sivujuonne omaa juttua etsiessä ei tietenkään ole mitenkään vakava juttu.

Mutta että peruskoulu on kohta siis käyty. Ohhoh. Minä olin tuon ikäisenä tiennyt jo ainakin puolet elämästäni, että minusta tulee arkkitehti, ja menin siksi 9,8 keskiarvollani mihin lukioon halusin, koska tiesin, että pitkä matikka ja kuvis olisivat ne olennaisimmat asiat. Sitä en tiennyt, että päässäni surisisi vähän muitakin asioita, ja että lukio vaatisi jonkun verran enemmän työtä kuin yläaste, ja ettei sitä enää ehkä noin vaan marssittaisi mihin tahansa. Kun Hervannasta tuli aikanaan postia, että sisäänpääsy jäi 0,28 pisteen päähän, eikä mitään takaporttia eli varasijoja ollut, keräilin auki loksahtanutta leukaani lattianrajasta jonkun aikaa, kunnes sitten tajusin olla edes vähän tyytyväinen siitä, että kakkosvaihtoehdon sisäänpääsyrajat ylittyivät reippaasti.

Vanhan ihmisen otsarypyt.

Eihän tässä nyt lainkaan huonosti ole oman työllistymisen suhteen käynyt - päinvastoin suorastaan! Jonkun verran olen kuitenkin kieltämättä jossitellut, kun tiedän, että saisin väristyksiä kaavoituksesta ihan yhtä lailla kuin ovenkahvoista, ja tiedän senkin, että sosiaalisissa tilanteissa, niinkuin vaikka teini-ikäisten täyttämässä luokassa, kuluttamani energian palauttamiseen tarvitsisin melkein saman verran omaa hiljaista ajatteluaikaa. Myötäelän nyt kovasti pojan tilannetta, ja toivon, että unelma-ammatti pysyy kirkkaana mielessä ja suunta selvänä, päädytään maaliin sitten mitä reittiä tahansa.

Ohhoh. Kylläpäs taidan olla vanha. Ysiluokasta on 19 vuotta aikaa. Ohhoh.

Follow my blog with Bloglovin