1. lapsi / 2. lapsi

Olen tässä miettinyt (taas), että mitä järjestyksessä toisen synnyttämänsä lapsen äitinä olen oppinut, vai olenko mitään. Uhmaikä ja muut ajankohtaiset jutut saavat vanhemman ajattelemaan, nimittäin. Toisaalta sitä on itsekin toivottavasti onneksi kasvanut ihmisenä erilaiseksi verrattuna vaikka vuosikymmenen takaiseen itseeni.

Tässä odotellaan sirkusnäytöksen alkamista. Jee! Jännää! Jee!

Raskaushan on eka ja toka kerralla ihan eri prosessi. Ainakin minä silloin ensimmäistä odottaessani työstin lähinnä itseäni ja tunnustelin oloja ja ajatuksia, ja epäilin, että tuleeko minusta kunnon äitiä ollenkaan ja että huomaako kaikki sitten, että olen ihan pihalla. Toisella kerralla olin melkein viisi vuotta kokeneempi ja tiesin jo, ettei näissä vanhemmuusjutuissa voikaan olla täydellinen, ainakaan minä, mutta koska edellinen oli pysynyt hengissä, osasin ainakin jotain. Pystyin siis odottamaan rauhassa ja nauttimaan muukalaisesta nahoissani.

Vertailulta ei voi välttyä. Veera otti kontaktia jo navan tuolta puolen: kun minä tönäisin sen jalkaa, se potkaisi minua takaisin. Leikkiä jatkettiin minuuttitolkulla ja aina uudestaan. Kerttu touhusi omiaan, lähinnä venytti itseään kummallisiin asentoihin, ja potkiskeli silloin kun sitä huvitti. Sama meininki jatkuu: Veera tarttuu innolla kaikkiin virikkeisiin ja Kerttu saa kiksinsä riskejäkaihtamattomasta fyysisyydestä. Veera ei jaksa istua sylissä, Kerttu tankkaa kainalosta voimaa. Istutaanko, se toteaa ja kiipeää syliin. Veera on kolhinut itseään koko elämänsä aikana viitisen kertaa, Kerttu jo moninkertaisesti.

Ensimmäisen lapsen kasvoja ehti ihmetellä: niistä löysi isovanhempien ja vanhempien ja sisarusten piirteitä, ja tiesin tarkkaan, mikä ilme on sama kenenkin kanssa. Toisen ilmeet on lähinnä hassuja, se nyt on Kerttu. Toinen saa näköjään olla enemmän itsensä.

Ensimmäisen kanssa kaikki kasvu oli ihmeellistä ja järisyttävää. Kun se oppi jotain, olin aika hyvin kartalla siinä, mennäänkö ikätasolla vai ei. Kun se ilmaisi tunteitaan, elin niissä niin vahvasti mukana, että sekoitin niihin jo itsenikin, ja välillä oli vaikeaa tietää, edustanko lasta vai aikuista. Toisen kanssa sitä vaan toteaa, että ai, se on oppinut tuon, ja osaa arvostaa omaa jaksamistaan niin paljon, että katkaisee empaattisuuden ajoissa. Rajat löytyvät automaattisesti tarpeeksi aikaisin, omaan vatsanpohjaan luottaen, koska jos aikuisen pinna pääsee katkeamaan, ei kellään ole mukavaa.

Sen olen oppinut, että yhden lapsen kanssa on paljon helpompi touhuta kodin ulkopuolella kuin kahden. Yhden voi ottaa mukaan eri tapahtumiin ja paikkoihin, ja silti pystyy itsekin olemaan mukana. Kaksi lasta vaatii kaksin verroin huomiota. Sama pätee kotonakin: et voi touhuta hyvällä omallatunnolla vain omiasi tai vain toisen lapsen kanssa, vaan tasapuolinen on osattava olla. Niin ja lasten isä, se täytyy huomata myös.

Tätä taustaa vasten alan ymmärtää sen, miksi kotihoitoa suositellaan siihen asti, että lapsi on kolme. Eivät meidän lapset siitä suoranaisesti hyötyisi, mutta kun tähän ajanhallintakuvioon lisää vielä äidin palkkatyön, niin kyllä siinä kansanterveydellisesti isoista asioista on kyse.

Onnittelut siis jokaiselle meistä, jotka perhe- ja työelämää yhdistämme! Aika jonglöörejä ollaan.

Tässä pidetään omaa sirkusnäytöstä. Jee! Kivaa! Kovempaa!

Äidin fiksut hetket

Joku muukin vissiin on minun lisäkseni endorfiineissaan ihmetellyt, miten voisi koskaan rakastaa lasta 1+n, kun jo tästä sylissäolevastakin sydän jo niin pakahtuu. Mutta kyllä sitä vaan voi. Sydän on laaja ja rakkautta vaan putkahtelee lisää ja lisää. 

Työyhteisö on ihanasti järjestynyt ja järjestänyt minulle mahdollisuuden mennä kahdeksan sijaan yhdeksäksi töihin. Sillä on valtava merkitys: ennen koko porukka poistui ovesta klo 6.30, jotta lapsi ehtisi varmasti päiväkodin ovesta sisään, ennenkuin minun pitää jo mennä. Nyt on enemmän pelivaraa: pieni katastrofi ei kaada koko päivää (niinkuin vaikka tänään taaperon historiallinen, ensimmäinen vessaan lukittautuminen), koska on aikaa olla rauhallinen.

Kerran viikossa kuitenkin on opetusta kahdeksasta kahteen. (Aamu on edelleen entistä elämää leppoisampi, koska mummu hoitaa tarhakierroksen.) Sattumalta samalle torstaipäivälle oli nyt sovittu yhdistyselämää sen verran, että palasin kotiin vasta 13 tuntia aamuisen lähtöni jälkeen, mukavasti juuri iltapusujen ja -höpötysten aikaan. Ota siinä sitten rauhallista aikaa kullekin rakkauden kohteelle.

Tai rakkauden kohde 1+n ottaa sen itkien ja väkisin kello viisi aamulla. Aaaargh.

Sydän voi laajentua. Vuorokauden tunnit ei.

Jännitys ja mistä sen tunnistaa

Kaikenlaista on viime aikoina ollut, muuttoa, laajennusremonttia, töihinpaluuta, koulun- ja tarhanaloitusta, tahtoikää ja pottatreeniä. Töihinpaluuseen liittyen on otettu rutiineja uudelleen haltuun sekä kotona että töissä. Kaikki tämä vaatii jonkin verran aivojumppaa ja stressinsietokykyä, ja jumpattu ja siedetty on, mielestäni ihan kiitettävästi.

Ottaen huomioon, että olen saanut nyt reilun vuosikymmenen kuukausipalkkani opettajan työstä, ja samalta työnantajalta jo vuodesta 2007, ei työtodellisuudessa sinänsä ole mitään haastavaa. Muutos valtakunnallisissa opetussuunnitelman perusteissa ja organisaatiossa itsessään on pysyvää, ja kun itsekin olen luonteeltani taipuvainen mielummin uudistamaan ja kehittämään kuin hölläämään ja jumittamaan, se on minusta oikeastaan ihan jees. Pohjimmiltaan opehommat on kuitenkin aina samaa: minä tarjoan ihmiset ja välineet huomioon ottaen mahdollisimman hyvät ärsykkeet oppimiselle, joka tapahtuu opiskelijan päässä, jos sillä on motivaatio kohdallaan. Tämä minulla on mielestäni aika hyvin hallussa, motivaatiotakin onnistun luomaan, silloin tällöin.

Tässä on viimeiset pari viikkoa kuitenkin ollut vähän ärsyyntynyttä hermostusta ilmassa. Kertyneitä töitä oli toki aika suma, kun jakson vaihtuessa pukkasi samaan aikaan arvosteltavaa, suunniteltavaa ja toteutettavaa, mutta vaikka sain loman aluksi hommat hoidettua, ihme tunnelma jatkui vaan. Kertun synttäritkin järjestettiin ja juhlittiin, mutta silti oli keskeneräisyyttä takaraivossa. Niputin stressin viimeisiin lähtötasontestauspinoihin.

Eilen sitten pidin aloitin kurssia itselleni uudelle alalle - tuttu juttu - juuri valmiiksi saamillani uusilla materiaaleilla - perustouhua - ja kuten hyvin usein muutenkin, nuoriso oli mukavaa ja ihanaa. Silti kotiin lähtiessä melkein leijuin maanpinnan yläpuolella ja aurinko paistoi juuri minulle, ja jossain vaiheessa hoksasin ihmetellä, mikä oli syy tähän mielialan muutokseen.

No sehän oli se, että tunnit pidettiin eri kaupungissa sijaitsevassa toimipaikassa, minulle vieraassa tilassa, ja olin ymmärtämättäni jännittänyt tätä hurjaa muutosta normaalitilaan! Minä, joka olen itsekseni pärjäillyt niin turistina kuin asukkaana miljoonakaupungeissa. Minä, joka olen ääneen valittanut sitä, millaiseksi liukuhihnatyöksi kurssien vetäminen vähillä lähiopetustunneilla voi käydä.

Onpas kiva huomata, että omassa tutussa duunissa voi tällä tavalla turvallisesti loikata epämukavuusalueelle! Jännitys laukesi, nyt on hilpeä mieli, eikä keskeneräiset lukuhommat enää tunnu erityisen uhkaavilta. Jihuu!

Remppahommia: loppu häämöttää

Kolmessa kuukaudessa meille on tapahtunut aika monta asiaa.

On muutettu yhdeksän vuotta Kotina toimineesta, tilavasta omakotitalosta rakennustyömaalle, joka valmistuttuaan on edellistä vähän tehoneliöisempi, mutta erilaisella tavalla tunnelmallinen ja arvokas paritalon puolikas.

On eletty puolivallattomassa välitilassa, koettu kesä vauhdilla, ilman montakaan seesteistä välipäivää.

On palattu töihin muutaman viikon ja melkein kahden vuoden mittaisten taukojen jälkeen. Yksi palasi tuttuun kouluun, kaksi aloitti uudessa, ja pienimmän maailma mullistui täysin päiväkotimeiningin myötä.

Veera aloitti harrastukset, minä opettelen kyselemään ja kuuntelemaan läksyjä. Omaa toimintaa helpottavat ja nuoremman henkilön elämää ohjailevat rutiinit ovat edelleen muovautumisvaiheessa.

Aikuisten tietoisesti äärimmilleen löysätyt hermot onnistuvat sittenkin kiristymään, varsinkin varmaankin pienen jännityksen keventäminen yöunien huonon laadun vuoksi. Suihkukaan ei ollut käyttökunnossa vielä viime viikonloppuna, mutta toisaalta lämmintä vettäkään ei taas vaihteeksi ole. Olisi myös kiva, että kaikella olisi paikka, jotta olisi joku järki siivota. Työmaa- ja ylläpitosiivota. Ja pystyä osoittamaan lapsille (ja itselle), mikä on se tavoitetila, johon siivoamisella pyritään, ja miten sitä ylläpidettäisiin. Tajusin sentään sunnuntaina olla vaan. 

Mutta enää on jäljellä:

- portaiden viimeistely

- kellarin ulko-oven ja saunan ikkunan valmistaminen ja asennus

- saunan oven asennus

- lauteiden valmistaminen

- suihkun, lämminvesivaraajan ja pesukoneen asennus sekä loppujen putkitöiden viimeistely, joka, ei niinkään näyttävyydellään, mutta toimivuudellaan oikeuttaa loppulaskun summan

- kiukaan ja valaistuksen asennus sekä loppujen sähkötöiden viimeistely, joka, ei niinkään näyttävyydellään, mutta toimivuudellaan oikeuttaa loppulaskun summan

Eilen illalla viihdytin itseäni visioimalla eteisen vessan lopullista asua. Mies pyöräytti silmiään ehkä vähän varoittavasti, ja ilmoitti, että kun timpurit ovat poistuneet, meillä ei hetkeen tehdä mitään.

Se on kyllä viisas mies, tuo Mies.

Remppahommia: lomapäivä

Vintti on pönttöä vaille valmis. Sähköt vedettiin toissapäivänä. Putkimiehen vaimon varaaman etelänloman vuoksi viemäristö saatetaan kuntoon ensi viikolla, timpuri tulee apumieheksi, mutta sitä ennen olemme omillamme. Oman perheen kesken. Yläkerran ja sen ihanien tapettien tilanteesta lisää myöhemmin, ihmisen rajallisesta energiamäärästä nyt.

Timpurit olivat töissä seitsemän viikkoa, joista kuusi meidän Kodissa asuessamme. Kuuden viikon arkipäivät olemme siis eläneet rytmissä, jossa yhdeksältä alkaa ihailtavan taidokas ja reipas rakennustyö, jonka aikana Miehen vielä töissä ollessa minä yritin pitää lasten ja omaa elämääni uomissaan uudessa ympäristössä ja poikkeustilanteessa. Mies, joka pitää yksityisyydestään vielä minuakin enemmän, on saanut viettää jo kolme viidestä lomaviikostaan itselleen vieraiden timpureiden seurassa, luovuttaen omasta lapsuuden- ja nykyisestä kodistaan huomattavan osan muiden käsiin.

Kun aikuiset ovat lomalla, arkenakin on mahdollista lähteä liikkeelle. Se tuntuu erilaiselta, kun tietää, että omassa Kodissa on samaan aikaan porukkaa. Luottamusta löytyy kyllä: nämä äijät ovat työkseen vieraiden ihmisten kodeissa, eivätkä olisi, jos eivät olisi luottamuksen arvoisia. Silti. Se on meidän Koti.

Oikeastaan siitä on vasta kehittymässä sellainen. Se tuntuu Kodilta, mutta se on vasta ojentelemassa jäseniään täyteen kukoistukseensa. Muuttosiivous on edelleen tekemättä, koska remontti on ollut käynnissä koko ajan, eikä talo ole vielä ollut hetkeäkään tyhjä - eikä sitä tule koskaan olemaankaan.

Kesä- ja heinäkuun viikonloput ovat olleet kovasti täynnä ohjelmaa, kaikki oikein kivaa sellaista, mutta tähän remppakesään olisi voinut kyllä ahtaa vähän vähemmän tekemistä ja enemmän lepoa.

Saimme viime viikon lopussa luvan siirtää huonekalut vintin uuteen huoneeseen. Sen ansiosta naapurihuoneesta saatiin pois vaatehuoneosuutta, ja tyttöjen huoneen olisi voinut oikaista leikkikuntoon, ja kaikenlaista muutakin olisi voinut tehdä. Lauantaina oli kuitenkin ihanat häät, joista toivuttiin hyvällä omallatunnolla suuri osa sunnuntaista, jonka jälkeen maanantaiksi oli sovittu treffit Veeran kummitädin (kyllä!) kanssa Duudsonien aktiviteettipuistoon, jonka jälkeen eilen ja tänään on Kids Jazzeja, ja sitten aikuisten vastaavaa...

Eilen olisi vauvamuskarin jälkeen voinut tarttua luutiin ja imuriin ja siirrellä huonekaluja kerroksesta toiseen. En jaksanut. Nyt on loma.

Follow my blog with Bloglovin

Välityssopimus

Nyt se sitten on tehty. Kiinteistönvälittäjä otti eilen kuvat ja täytettiin lomakkeet ja laitettiin nimmarit.

Siinä tapaamista edeltävinä neljänä tuntina, kun piilottelin näkyvistä mahdollisimman paljon pikkuesineitä ja imuroin ja pyyhin ja asettelin, tuli mieleen, että sama homma tullaan tekemään joka kerta ennen asunnon esittelyä. Tätä samaa sarjaa siis sen oivalluksen kanssa, että kun muuttaa uuteen kotiin, vanhasta on muutettava pois.

Sitten ajattelin, että voi että. Ollapa tässä nyt saman tien sarja muuttolaatikoita ja kysymysmerkkilaatikoita, joihin viskellä ne nyt väliaikaisesti piilotettavat pikkuesineet, jotka leviävät arkielämän myötä uudelleen pitkin kiinteistöä, josta ne on uudelleen keräiltävä, ikään kuin eivät koskaan olisi mihinkään levähtäneetkään. Muuttolaatikoihin heti ne tavarat, joita ei voi heittää pois syystä tai toisesta, mutta joita ei tarvita ennen ensi talvea. Jos jostain syystä ei silloin vielä muutettaisi, ne olisivat silti kausisäilössä siihen asti. Kysymysmerkkilaatikoihin ne Miehen tavarat, jotka minusta eivät ole ollenkaan tarpeellisia, ja ne minun tavarani, jotka Miehen mielestä ovat turhuuden huipentuma, ja niitä sitten voitaisiin parisuhdelaatuajan nimissä lajitella säilytettäviin ja vapautettaviin tai tuhottaviin.

Edelleen ajattelin, että voi että. Ollapa pikkulapseton henkilö, joka voisi oikeasti ja melko vaivattomasti varata useampia tunteja tavaroiden raakkaamiseen myös yleisesti, koska olisihan se hienoa tehdä luopumis- ja surutyö kirjojen, levyjen ja muiden tunneyhteyksissä kerääntyneiden juttujen suhteen kaikessa rauhassa eikä paniikissa muuttopäivän lähestyessä. Varsinkin se olisi hienompaa kuin roudata kaikki uuteen kotiin ajatellen, että no katson ne läpi sitten, kun tämä härdelli on ohi. Senhän tietää, mitä siinä sitten kävisi.

Lapsiin liittyviä tavaroita en juuri viitsinyt edes ajatella. Kirppispöydän ajattelin varata, mutta kun kaikilla on jo kaikkea niin kamalan paljon, niin viitsinkö nähdä siistimis-, lajittelu- ja hinnoitteluvaivan vain roudatakseni lastenvaatteita ja leluja johonkin myllättäväksi ja viedä ne sitten keräykseen, kun voisin viedä ne suoraan keräykseen? Ja kestänkö taas sen tuskan, jonka valtaan joudun, kun ajattelen sitä, miten nopeasti ostohetkellä rahallisesti mahdollisesti hyvinkin arvokas asia menettää arvonsa, ihan vain siksi, ettei se alunperinkään ole ollut laadullisesti erityisen arvokas... Ei, en ajattele sitä.

(Tilasin juuri toissailtana tytöille kohtuuhintaista vaatetta ja hihkuin riemusta, kun ne saapuivat kotiovelle jo tänään - mikähän oli kuljetuksen hiilijalanjälki? Paljonkohan ompelija sai palkkaa? Onko muka jotenkin oikeutettua ostaa pikku lintubongarille vielä yksi eläinpaita vain siksi, että se oli niin söpö eikä sillä vielä ollut lintupaitaa?)

Kiinteistönvälittäjä sanoi, että periaatteessa tarjouksen jättämisestä - jos kaikki menee suoraviivaisesti - kiinteistön luovuttamiseen menisi kuutisen viikkoa. Mitä ihmettä tässä nyt ollaan tekemässä? Mitä tälle kamalle tehdään? Miten se lajitellaan? Miten se pakataan? Mihin se laitetaan? Käykö kaikki niin hienosti, ettei meidän tarvitse muuttaa, ennen kuin uusi koti on edes periaatteessa valmis ottamaan meidät vastaan?

Follow my blog with Bloglovin

Vanha aviopari eli kuinka riita syntyy

Tästä se lähtee.

Lähtötilanne: seesteinen lauantaiaamu. Suunnitelma / minä: leivon Runebergintorttuja ja syön aamupalan ja luen lehden rauhassa ennen kuin Kerttu herää päikkäreiltä. Suunnitelma / Mies: vie Kertun päikkäreille, tulee kotiin vähän heräilemään ja lähtee sitten salille. Taustat: Kerttu heräsi tavallista myöhemmin (klo 7.21!!!), joten aamun oletusaikataulu toteutus siirtyy noin 1,5h eteenpäin. Vanhemmat taustat: parin päivän takainen keskustelu tavaroiden vähentämisestä muutenkin kuin vain asunnonmyyntikuvien ottoa varten sekä siitä seuraanut kiihkeäsävyinen keskustelu siitä, asuuko meillä hamsteri vai useita. 

1. Aloitan leipojaissession aamupuurovaiheessa - joka alkaa olla jo lähes nautinnollinen, koska a) lapsi ei koko ajan kiipeä pöydälle tavoittelemaan sitä tai tätä ja b) lapsi syö itse, joten c) olen vapaa tekemään muutakin kuin kököttämään sen vieressä lusikka kädessä hakemassa mielestäni rauhaa, jossa ei paljon harmita, jos puolet lautasen sisällöstä päätyy muualle kuin lapsen suun kautta sen vatsaan. 
2. Mies laskeutuu alakertaan, syö aamiaisensa ja lukee lehden; minä vahdin Kertun ruokailua ja päästän sen leikkimään kun samalla kerään aineita ja pehmittelen voita. 
3. Kuuntelen toisella korvalla leikkejä diagnosoiden väsymyksen määrää eli optimaalista päikkäreillelähtöhetkeä. Kyselen myös Veeralta vahvistuksia havainnoilleni, samalla kun sekoitan voita ja sokeria, kuitenkin koko ajan valmiina toimimaan päikkäreille lähdön suhteen. Mies katsoo tällä välin olohuoneessa tärkeitä urheilutuloksia tekstiteeveestä, muttei aivan pysty keskittymään, koska ihmettelee samalla mielessään, miksi huutelen naapurihuoneeseen, kun voisin yksinkertaisesti vain ottaa lapsen ja pukea sen. Itse ihmettelen, miksi ylipäätään monitoroin sekä leivontaa että lasta.
4. Totean päikkäriajan nyt koittaneen, mutta vatkaan kuitenkin vielä toisenkin munan taikinaan. Tällä välin mies on jo vienyt päikkärihaalarin olohuoneen sohvalle, pyytää minua pukemaan lapsen sillä välin, kun pukee itsensä ja hakee vaunut ulos. Puen lapsen, jatkan leivontaa.
5. Palattuaan sisälle liukastelemasta Mies hakee keittiön pöydältä Suomen Kuvalehden tyhjän puurokupin, ruokalapun ja mainoslehtien keskeltä. On selvästi ärsyyntynyt. Lähtee nousemaan yläkerran vessaa kohti, huomaa rappusilla siinä kaksi päivää odottaneet luistimet, ja kysyy: "Eikö näille luistimillekaan mitään muuta paikkaa ole?" Vastaan: "Juu on, Veera sovitti niitä jo, niin laitan ne siitä kyllä kassiin (logiikka: en ole vielä laittanut, koska kassista on ensin otettava pieneksi jäämässä olevat luistimet pois, hoidettava ne kuntoon ja laitettava säilöön, ja mieluiten  koko homma yhdellä kertaa, että muistan, mitä olin tekemässä, mutta tätä en sano ääneen, koska tiedän, ettet kestä kuunnella taustoituksia)".
6. Jatkan torttuilua, Mies tuo Suomen Kuvalehden takaisin keittiön pöydälle ja hakee salikamat. Tiedustelen, josko jo toiseen kertaan tällä viikolla hukkaamani hanskat olivat siellä autossa. "Ei, mä katoin. Mitkä ne oli?" "No hö, ne mustat nahkahanskat, ne samat, mitkä jäi Mummulaan jo maanantaina. Mut miten sä oot voinu ettiä niitä, kun et ees tienny mitkä ne oli?!" "No kai mä nyt hanskat tunnistan!" "Hehheh. Harmittaa vaan, kun mä oon yleensä niin tarkka tavaroistani." "Jooo, varsinkin niiden sijottelusta." "---." Mies lähtee salille. Minä jatkan pikaisella aamupalalla, kukkien kastelulla ja lannoittamisella, keittiön ovien hinkkaamisella, torttujen koristelulla ja Veeran kanssa keskustelulla siitä, voiko vadelmahillolla tehdä kuvioita vai ei, Veeran rauhoittelulla, keittiön loppusiivouksella, muutamien lelujen keräilyllä, ja lopulta, kun mielestäni on jo tauon paikka, aloitan tämän tekstin naputtamisen. Olen istunut takapuolellani koneen vieressä noin kolme minuuttia, kun Mies tulee kotiin ja näkee muijansa siinä istuskelevan kaikessa rauhassa koneella edelleen yövaatteissaan - ja luistimetkin on vieläkin rappusilla.

Tätäkään majaa en ehtinyt siivota / siivouttaa sen kolmevarttisen aikana.

(Lopputulos: ei riitaa. Syy: olemme jo tutut keskenämme ja melko stressittömässä elämäntilanteessa, eikä ihan kaikkea enää tarvitse sanoa ääneen. Mies on ärsyttävä, koska kun se saa jotain päähänsä, se pitää tapahtua heti ilman selityksiä, eikä se muista siinä inspiraatiossaan ottaa huomioon sitä, että muilla voi olla muita suunnitelmia tai että se, mitä se näkee juuri nyt, ei ole koko totuus. Minä olen ärsyttävä, koska haahuilen ja olen välillä tosi hidas, mutta yritän samalla kovasti keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, vaikka päässä on valmiina monta suunnitelmaa, jotka odottavat otollisinta toteuttamishetkeä - johon kyllä sitten tartun tosi tehokkaasti heti! mikä myös voi ärsyttää - mikä ei kuitenkaan näy ulospäin, minkä vuoksi välillä selitän suunnitelmiani ääneen, joskus myös silloin, kun Miehen mielentilaan ei sovi kuunnella selityksiäni. Tähän mennessä on opittu, että jotkut asiat ei muutu, mm. edellä esittämäni ärsytystekijät sekä se, että - ällötysvaroitus! - tykätään silti aika paljon toisistamme.)

Follow my blog with Bloglovin

Remppahommia: uusi suunnitelma

Rakennussuunnittelijarintamalla tähän mennessä tapahtunutta:

Baby steps towards the new home.

• syyskuun alkupäivinä soittelin alueen rakennusinsinöörejä läpi löytääkseni remontille vastuullisen suunnittelijan - monella oli jo ihan tarpeeksi tekemistä, mutta lopulta puhelimeen vastasi yksi, joka lupasi tulla katsomaan kohdetta
• ihan lähipäiviin siihen sovittiin treffit paikalle, ja puolen tunnin odottelun jälkeen soitin suunnittelijalle, joka pahoitteli olevansa hiukan myöhässä, mutta saapuvansa aivan hetken kuluttua, ja saapuikin; kierrettiin kerrokset, puhuttiin toiveet läpi ja annettiin alkuperäiset piirustukset kopioitavaksi; asiaan palattaisiin parin kuukauden kuluttua, kun suunnitelma olisi valmis
• alkuperäiset piirustukset palautuivat heti seuraavana päivänä
• marraskuussa odottelin yhteydenottoa ja päädyin lopulta siihen tulokseen, että on parasta soittaa itse; suunnittelija ilmoitti, että vielä kuluisi kuukausi, eli että joulukuun alussa sopisi soitella hänelle seuraavan kerran
• periaatteessa olin ärsyyntynyt siitä, että yhteydenottovastuu olikin minulla
• otin yhteyttä joulukuun puolivälin lähestyessä; uusi palaveri sovittiin
• joulukuun palaveriajan koittaessa suunnittelijaa ei taaskaan näkynyt, joten parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen soitin perään ja selvisi, että minun palaveriaikani oli tuntia aiemmin kuin suunnittelijan, joka kuitenkin saapui aivan hetken kuluttua paikalle; saavuttuaan kiskaisi esiin alkuperäisistä piirustuksista ottamansa kopiot ja kyseli uudestaan muutostarpeet sekä kiersi kerrokset uudestaan kameran kanssa - emme kehdanneet suurieleisesti ihmetellä, mistä toisto johtui, mutta harmitus siitä, ettei asia ollut lainkaan edennyt, ei ehkä täysin jäänyt huomaamatta
• palaverin päätteeksi suunnittelija naurahti palaavansa asiaan kuukauden päästä, tammikuun alussa, ja että jos ei hänestä kuuluisi, niin voitaisiin tehdä niin kuin tähänkin asti, ja soitella perään
• soittelin perään, tällä kertaa muutamaan kertaan ilman tulosta, ja soittelin sitten toiselle suunnittelijalle
• uusi suunnittelija vastasi heti, sovittiin treffit, laitoin sähköpostissa kirjallisesti kaikki meidän toivomukset saman tien suunnittelijalle tiedoksi palaverin pohjaksi
• suunnittelija saapui eilen paikalle mukanaan rakennuslupahakemus, kaavat ja meidän toivomukset, kiersi kerrokset, selitti mahdolliset kompastuskivet (paritalotontin yhteinen rakennusoikeus ja tieto, jonka mukaan alueen kaava on kumottu - jos pitää paikkansa, rakennuslupia ei myönnetä ennen uuden kaavan hyväksymistä) ja lupasi selvittää kaava-asian, jos me selvitetään seinänaapurin mahdolliset rakentelut
• palaamme asiaan toivottavasti heti ensi viikon alussa

Sormet ristiin, että kaava löytyy, koska tänään päätettiin myös, että tämä talo todellakin menee nyt sitten myyntiin. Ensi viikolla otetaan kuvat, ja välittäjä antoi hienovaraisen vinkin, että pikkutavarat kannattaa siirtää kuvista pois... On tässä sen verran pintaremppaohjelmia katsottu, että jotain taikatemppuja tehdään!

Lopuksi vielä kysyn itseltäni: kun joku asia ei tunnu etenevän, mistä tietää, pitääkö sille vaan antaa aikaa, vai todeta, ettei tämä nyt kyllä onnistu? Ja voisiko sen tiedon puristaa itsestään alle viidessä kuukaudessa?

No, ehkä ei. Eipä meillä sillä tavalla kiire tässä ole.

Follow my blog with Bloglovin

Elämänhallintatyökalut

Aloitetaan röyhistelyllä: tein humanistisen FM-tutkinnon alusta todistuksen vastaanottamiseen neljässä vuodessa ja viikkoa vajaa kolmessa kuukaudessa. Lisäksi olen päivätyön ohessa mm. opiskellut opettajaksi ja pyörittänyt käännöstoimistoa, välillä kovillakin kierroksilla. Valitettavasti olen myös samaan tahtiin tehnyt yllä mainittuja päivätöitä liiankin kanssa, vastentahtoisesti, mutta kuitenkin. Koska olen tosi hyvä ajanhallitsija.

Toisaalta osaan myös jättää asioita hoitamatta tosi lahjakkaasti, ja sitten kärsiä siitä itse aiheutetusta stressistä.

Vaikeaa hallitsijan hommissa on 

• vetää rajat oman todellisen jaksamisen mukaan
• päättää, mistä aloittaa

Olen löytänyt mainiot työkalut näiden ongelmien ratkaisemiseen. Ne ovat

• kynä
• paperi

Syntymälahjakseni olen saanut taipumuksen tietynlaiseen asioiden aktiiviseen mielessä ja kielellä pyörittelyyn, eli vatvomiseen. Mitä enemmän asioita on tehtävänä, sitä enemmän työstän mielessäni niiden työstämistä. Mitä enemmän tätä työstöä toteutan, sitä enemmän pääni menee pyörälle, kierrokset lisääntyvät ja sitä mukaa hätä siitä, osaanko ajoittaa ja aloittaa hommat oikein ja parhain päin.

Nyt kun arjessa on enemmän keskeytyksiä ja spontaania toimintaa vaativia tilanteita kuin rauhallista suunnitteluaikaa, totesin, että on ihan hyvä kirjoittaa paperille ja suunnitella edes päivän tarkkuudella vessassakäyntiä lukuunottamatta kaikki oikeasti tehtävät asiat, jos mielii säilyttää mielenrauhan ja lakata piiskaamasta itseään. Tämän päätöksen turvin olen jo viime viikolla mm. saanut irtisanottua yhden vakuutuksen, joka on roikkunut mentaalisella tehtävälistalla jo kohta vuoden! Lisäksi on esimerkiksi hinkattu ikkunoista sormenjäljet, eikä vain mietitty, että pitäisi, mutta kannattaako nyt, kun se kuitenkin lääppii ne kohta uudestaan, ja mikähän puhelimessa piippaa, ja voi ei, nyt kyllä joku siirsi keittiön tuolin ihan liian lähelle leikkuulautaa.

Päätetään röyhistelyyn: tyttäreni Veera on pian 6,5-vuotias, ja lähes kaikki pieneksi jääneet vaatteet on säilötty neljään äitiyspakkauslaatikkoon, joiden päätyihin on merkkailtu epämääräisiä kokonumeroita (koska kirppishommat on jätetty lahjakkaaasti hoitamatta). Nyt olen saanut käytyä läpi kaikkien laatikoiden sisällöt, luetteloinut ne koon, värin ja mahdollisen muun tuntomerkin sekä nimikkeen mukaan. Tämä nörtteily säästää tulevaisuudessa paitsi vatvomiseen, myös ostamiseen käytettävää aikaa, sekä rahaa, koska tiedän täsmälleen, mitä vaatetta tyttärelleni Kertulle jo on olemassa, enkä ala päättömästi hankkimaan koon 90 leggingsejä ja trikoopaitoja, vaan etsin sille ihanat farkut ja muutamat sukkahousut.

Follow my blog with Bloglovin

Kertun (15kk) nukunnat

Ääääää! En ala! Elämänhallintani on palasina! Ei tule mistään mitään nyt kun en pysty ennakoimaan mitään. Tana.

Positiivista siinä, että Kerttu herää kuudelta tai ennen, on se, että se nukahtaa puoli yhdeksän tienoilla suunnilleen puoleksi tunniksi, jolloin minä saan lukea lehden ja syödä brunssini, sekä hoitaa tärkeitä asioita, kuten blogikirjoittelua ja tavaroiden keräilyä. Kun se herää taas, olen reipas ja valmiina lukemaan, tanssimaan, vaihtamaan vaippaa ja syöttämään, kunnes lähdetään hakemaan Veera eskarista (tämä vuorosana muuten sanotaan sitten ihan joka päivä, tunnen joskus itseni semmoiseksi kirjaksi, jonka nappeja painamalla saa aikaiseksi ennalta-arvattavia ääniä). Loputkin päivästä sujuu aika lailla tietyn kaavan mukaan, ja aikuisten ja pienen ja ison lapsen tarpeet saa näppärästi toistensa lomaan.

Paitsi.

Yöimetykset loppuivat jo lokakuun lopussa, ja sitten vielä uudestaan, ja viime viikolla ihan oikeasti. Huutoa riitti, energiaa äidillä ei, joten oli tosi kiva, että vanha aikataulu piti vielä viime viikolla.

Nyt yöt menee aika hyvin, yhdeltä ja neljältä se havahtuu, välillä selvitään tutituksella, välillä pitää tuskailla pidempään. Nyt Kerttu on kuitenkin alkanut kyseenalaistaa kakkospäikkäreitä. Parina päivänä, kun on ollut tavallista parempaa seuraa, uni ei ole ollenkaan ollut tullakseen, ja tällä viikolla iltapäivänukahtaminen on ollut tosi hankalaa.

Tänään tuli pommi: se ei nukahtanutkaan aamun eskarireissulla! Pakkasta oli sen verran, etten viitsinyt alkaa haahuilla tuntitolkulla ulkona, joten tultiin sisälle. Kiukkuinen se alkoi olla vähän ennen kymmentä, joten aloin virittelemään kevennettyä pakkasvarustusta sen päälle, kärryteltiin kymmenen minuuttia ja raskas tuhina alkoi kuulua vällyjen seasta.

Kauanko se nyt sitten nukkuu? Tänäänkö se siirtyi yksiin päikkäreihin? Nukkuuko kerralla kolme tuntia, niin että ehditään suunnitellulle kauppareissulle eskarista suoraan, vai pitääkö nostaa vielä sisälle riisuttavaksi ja puettavaksi ennen Veeran hakua? Mitä tapahtuu iltapäivällä? Entä yöllä? Miksei se odottanut hiihtolomaviikkoa? Ja miksi se muka olisi ollut parempi ajankohta?

Nukkuu vielä. Ihan just puen päälleni, otan kauppakassin mukaan ja lähden hakemaan Veeraa eskarista.

Follow my blog with Bloglovin

Rakkautta sänkyostoksilla

Meillä on mieheni kanssa yhteinen kahdenkeskinen harrastus: ruokakaupassa käynti. Se on ihan oikeasti tosi hienoa. Aika vähäisiä olisivat muuten sellainen ylellisyyshetket, jotka mahdollistavat verkkaisen kävelyn rinnakkain sekä samanaikaisen tulevaisuutta koskevan pohdiskelun ja suunnittelun, vaikka se kohdistuisikin lähinnä saman illan tai seuraavien päivien ruokalistaan. Yhteinen ruokakauppareissu on myös sellaista yhteistä tekemistä, projekti sinänsä, jonka toteuttaminen ja loppuun saattaminen saa tuntemaan tyytyväisyyttä siitä, että meidän tiimi kyllä hoitaa nämä jutut.

Viime viikolla heittäydyttiin hurjiksi ja ajettiin ruotsalaiseen, demokraattisesti maailman laatukäsityötaitoa inflatoivaan huonekalumyymälään - ilman lapsia. Ollaan sielläkin tosi hyviä! Tiedetään, mitä haetaan, ollaan kohtuullisia heräteostoksissa, toimitaan samalla aaltopituudella, ja ollaan tehokkaita. Lähdettiin kotoa vähän vaille kaksitoista, ajettiin reilun sadan kilometrin päähän, syötiin lounas (olin ihan hilkulla ottaa lohta, mutta arvatkaas: lihapullia söin sitten kuitenkin), noudettiin ostokset ja kierreltiin samalla keittiökalusteita ja värikkäitä juttuja fiilistelemässä, pakattiin auto, ajettiin kotiin, kasattiin kokonainen parvisänky ja oltiin valmiina vähän vaille seitsemän.

Harrastus ei olisi mahdollinen ilman Mummua, joka katsoo lasten perään, kun me hurvitellaan. Kiitos.

Parantamisen varaa kuitenkin aina on: ensi kerralla mitataan huone tarkemmin eikä unohdeta, että isossa hallissa kaikki näyttää pienemmältä. Toisaalta eipä tätä pienempää olisi kannattanut ostaa. Myöskään ei kannata liikaa miettiä sitä, että päästään tämän parisuhdeprojektin kimppuun uudestaan vieläpä kahdesti, kun aikanaan muutetaan tästä pois, ja ensin puretaan se, mitä nyt kasattiin, ja sitten yritetään pitää kaikki osat tallessa niin kauan, että päästään kasaamaan se uudestaan.

Pienin tyttö ei vielä nuku täällä, ja isoinkin enää tämän yön,
mutta keskimmäinen on hiirenkolostaan kovin onnellinen,
eikä kiitoksista ollut tulla loppua.

Follow my blog with Bloglovin

Rutiinit ja aikataulut

Vastauksena mahdollisiin tiedusteluinne koskien sitä, miksi hyvin käyttäytyviä lapsiperheitä ei "koskaan" näy "missään":

rutiinit ja aikataulut.

Henkilö, jolla ei ole lapsia huollettavanaan, voi liikkua melko vapaasti omien mielihalujensa mukaisesti, joka yleistäen tarkoittaa arkena aikaa toimistojen sulkeutumisen jälkeen, viikonloppuna taas kenties suuremmalla vaihteluvälillä, mutta helpommin jälleen aamu- tai iltapainotteisesti.

Henkilö, jolla on lapsia huollettavanaan, ja uskoo vakaasti näiden pikkuihmisten sisäiseen itsesäätelytaitoon ja salaiseen sisäsyntyiseen viisauteen ja on valitettavasti varsin väärässä, noudattaa edelleen myös lastensa kanssa liikkuessaan vapaasti omia - tai lastensa - mielihaluja. Tästä seuraa herkästi erilaisia konfliktitilanteita, koska lapset - tai aikuiset - eivät optimaalisen vireystilansa ohituksen jälkeen osaa säädellä reaktioitaan, ellei heitä ole siihen pitkämielisesti kasvuiässä ohjattu.

Henkilö, jolla on lapsia huollettavanaan, ja on jo huokaisten elämän pakottamana repinyt palasiksi sen sydänverellään pienelle tyylikkäälle lapulle kirjoittamansa lapun, jossa lukee "Minä en sitten muutu miksikään äidiksi ja anna lasten rajoittaa elämääni!", on tehnyt niin siksi, että on huomannut paitsi oman ja perheensä, myös ympäröivän maailman olemista helpottavan sen seikan, että lasten levosta kannattaa pitää huolta. Kun lapsi - tai aikuinen - on levännyt tarpeeksi, se jaksaa automaattisesti keskittyä paremmin, kestää vastoinkäymiset helpommin ja on muutenkin enemmän aikaa paljon ihanampi. Joustaa toki voi, mutta ihan omalla vastuulla, ja erikoispäivien ohjelmistosta toipumiseen kannattaa varata päivä tai pari.

Yllätyksenä joillekin voi tulla se, että lapsi tarvitsee pikkuvauvaiän ja murrosiän välissäkin mittavat määrät unta, 10-13 tuntia yössä. Se ei ole lapsellista, se on sivistystä. Nukahtamista helpottaa se, ettei ole nukkumaan mennessä jo liian väsynyt. Sopivan nukkumaanmenoajan arvioimista helpottaa se, että joka päivä toimitaan samalla tavalla, koska silloin sekä aikuinen että lapsi pystyvät ennakoimaan päivittäisiä puuhiaan ja vältytään itse aiheutetuilta yllätyksiltä sekä katastrofeilta, joihin ne voivat johtaa. Näin ollen myös ruokailut, peseytymiset ja satu- tai lököilyhetket linkittyvät nukkumisiin.

Minun nuorempi lapseni käyttäytyy kodin ulkopuolella hyvin klo 11-13 ja klo 16-18.30, vanhempi lapseni taas klo 9-13 ja klo 14.30-19 (ei se enää päikkäreitä nuku, mutta jos siesta-aikaan ohjelmoi jotain ylimääräistä, illalla ja seuraavana aamuna meuhkataan kovaa ja kaikesta). Näiden kellonlyömien ulkopuolisiin toimintoihin en välttämättä halua heitä raahata.

Follow my blog with Bloglovin

Plussan puolella

Lähtökohdat päivälle eivät olleet parhaat mahdolliset: pienempi lapsi herätti minut räkä poskella, nenän pielissä ja leuassa kahtakymmentä yli viisi eikä nukahtanut enää uudelleen nenänpyyhkimisoperaation piristämänä, ja kun pari tuntia myöhemmin menimme herättelemään isompaa lasta, tämä tervehti äitiään purskahtamalla itkuun, toivoen olevansa edelleen mummulassa yökyläilemässä eikä meidän kanssa kotona lainkaan.

Tästä huolimatta, säätilaa mukaillen, päivä pysyi positiivisella tolalla (ja ei, mitään testejä ei tehty, ehkäisy on hanskassa).

1) Aikaisen herätyksen turvin ehdin ripustamaan pyykit jo aikaisin aamulla, kun Kerttu hengaili isänsä kanssa, mikä oli paljon mukavampaa kuin ripustella niitä lapsen päiväunien eli äidin oman ajan aikana tai muistaa pyykit vasta lapsen herättyä, ottaa se mukaan alakertaan ja syöksyillä pyykkitelineiden ja portaiden väliä päivystysreissun välttämiseksi.

2) Ehdin kauppareissulta kotiin jo ennen puolta kymmentä, ja muistin vihdoinkin ostaa myös hoitoainetta! Olen päättänyt kannattaa suomalaista työtä ja ostan XZ-shampoota ja -hoitoainetta, joilla kuontaloni pysyy oikein hyvässä kunnossa, mutta erityisesti tykkään siitä, että niiden kyljessä vinkataan, miltä ne tuoksuvat. Paitsi minusta suklaa-vanilja ei tuoksu suklaa-vaniljalta. Nyt ostin mustaherukkaa. Natsaa kivasti omenashampoon kanssa.

3) Sain myös tyhjennettyä tiskikoneen heti lehden luettuani. Tämäkin on helpompaa yksin kuin yksivuotiaan auliilla avustuksella. Vaikka zombimieleni kuvitteli tehtävän vievän puoli ikuisuutta, se hoituikin viidessä minuutissa. Tämä mahdollisti sen, että tunsin käsissäni olevan hurjasti ylimääräistä aikaa, jollon vihdoinkin printtasin sen yhden lomakkeen, jota olen ollut lähettämässä jo jonkin aikaa. Voitto!

Perunaa, porkkanaa, palsternakkaa ja punajuurta,
ruusukaalia, sipulia ja kanaa,
öljyä, hunajaa, suolaa ja pippuria.
Uuniin kypsymään, fetajuustoa lisukkeeksi.
Hyvää tuli.

4) Iltapäivällä sain nauttia oikeasti hämmentävän upeista koreografioista, joita kasvupyrähtänyt kuusivuotias taikoi hallitummilla raajoillaan. Vähän ajan päästä siitä tajusin todella, että hyvänen aika, ensi vuonna tähän aikaan se on koululainen! Joku tärähti sisällä: onhan ekaluokkalainen vielä tosi pieni, mutta onpa aika kulunut äkkiä. Menin vielä ihmettelemään sitä ääneen: "Voi että, sähän meet ens vuonna jo kouluun!" "Nii, mitä sitte?"

5) Illemmalla kuorin ja pilkoin juureksia ja hämmennyin, kun huomasin noin toista kertaa syksyn aikana, ettei kukaan käynyt roikkumassa lahkeessa, vaikka seisoskelin keittiössä varmaan parikymmentä minuuttia. Sama on tapahtunut siis jo aiemmin, mutta sen jälkeen taas pitkään aikaan ei. Olisiko tämä maistiaista uudenlaisesta elämästä?

Follow my blog with Bloglovin

Prokrastinaatio

Tiedättekö sen ilmiön, kun takaraivossa naputtaa tekemättömien töiden lista, joka tuntuu niin murskaavan painostavalta, että itsesuojeluvaiston nimissä sitä vain haluaa luikahtaa kulman taakse piiloon ja hengittää syvään, ennen kuin olkansa yli vilkuillen jatkaa pakomatkaansa? Sillä on nimi. Se on prokrastinaatio.

Ja se on suomenkielinen sana! Tosin sivistyssellainen. Sanakirja antaa määritelmäksi viivyttely, aikaansaamattomuus, asioiden tekemättä jättäminen tai lykkääminen.

Prokrastinaatiosta kärsivät henkilöt tietävät, että se on nimensä veroinen kaameudessaan, niin paha, ettei sitä ollenkaan haluaisi kohdata. Kierointa siinä on kuitenkin, että kun sitten katsot sitä silmästä silmään, huomaat kerta toisensa jälkeen, että mitään pelättävää ei ollutkaan.

Luulet, että tekemättömiä töitä on kymmeniä. Ne kiertävät kehää korviesi ympärillä, kuiskaillen vaatimuksiaan, suurentelevat tarpeitaan niin, että alat epäillä kykenevyyttäsi enää mihinkään. Ne vaativat huomiotasi varsinkin nukkumaan mennessä tai silloin, kun pitäisi tarttua hetkeen ja keskittyä toiseen ihmiseen. Jos ne loikkaavat eteesi, kun olisi sopiva hetki ottaa ne vakavasti, alat olla jo niin hermorauniona, että nappaat äkkiä käteesi puhelimen tai tietokoneen tai lehden tai pölyrätin - mitä tahansa, että voit työntää ne pois mielestäsi.

Viime viikon ohjelmassa oli se työhaastattelu, ja sen jälkeen tärkeintä oli tuloksen selvittyä soittaa haastattelijalle ja kysyä palautetta seuraavaa kertaa varten. Tämä oli niin olennainen asia, etten kerta kaikkiaan voinut tehdä mitään muuta listalla odottavaa - ja koska sain haastattelijan kiinni vasta keskiviikkona, ei loppuviikolla enää kannattanut aloittaa sitä valtavaa tehtävävuorta, joka niskaani oli kasautunut.

Uusi viikko, uudet energiat. Tänään hoidin kahta lukuunottamatta kaikki ne lukuisat asiat, jotka olivat häirinneet mielenrauhaani jo useita päiviä. Nämä olivat

1. päivähoitohakemuksen peruminen (soitin päiväkodin johtajalle, kerroin tilanteen ja kysyin, voinko jättää hakemuksen auki, ihana Kirsti Lehti sanoi, että juu, tottakai, tämä on tällä selvä - aikaa kului 1,5 minuuttia)
2. rakennuspiirustusten tilanteen tarkastaminen (soitin suunnittelijalle ja kysyin, missä mennään, ja kuulemma viimeistään joulukuun ekalle viikolle sovitaan tapaaminen - aikaa kului 2 minuuttia)
3. ilmoitusasian sähköpostittaminen sihteeröimäni yhdistyksen puheenjohtajalle - aikaa kului 1 minuutti)

Jäljellä on vielä yhden PRH:n ilmoitusluontoisen lomakkeen täyttö ja lähetys sekä Veeran lapsivakuutuksen irtisanominen. Niiden kimppuun lupaan käydä huomenna, jahka olen ensin varmistanut sopivan aikaikkunan löytymisen. Voihan olla, että niissä menee vaikka koko päivä.

Follow my blog with Bloglovin

Paluu arkeen

Mies siis palasi viiden yön reissusta maanantaina. Esikoisen syysloma loppui ja maanantai oli ensimmäinen eskaripäivä yli viikkoon. Olisin voinut heittää kehiin sellaiset tuuletukset, ettei edes afrikkalaisilla jalkapallokentillä sellaisia nähdä! Sen sijaan otin kunnon päiväunet.

Tervehdin teitä, yksinhuoltajat, kunnioituksella ja myötätunnolla. Johtuupa statuksenne parisuhteen loppumisesta tai leikillisemmin puolison työvuoroista, harrastuksista tai reissutöistä, tosiasia on, että lapsellisen arjen pyörittäminen yhden aikuisen voimin on haastavaa ja väsyttävää, ja vaatii etukäteissuunnittelua, luovuutta, nöyryyttä ja pitkää pinnaa. Pelkästään ruokahuollon pyörittäminen vaatii ainakin minun mielestäni hurjasti mielikuvitusta ja tehokkuutta, jos ei mieli syöttää lapsilleen ja itselleen nakkeja, lihapullia, kananugetteja tai muita muoviin pakattuja prosessoituja eläimenlihoja ihan joka päivä, ja jos aikoo viettää aikaa muualla kuin keittiössä kokaten, syöttäen tai siivoten. Tähän lisäksi päiväunien, ulkoilujen ja kauppareissujen keskenään lomittaminen, hygieniasta huolehtiminen ja lasten viihdyttäminen ja niiden perässä juokseminen... Huh.

Kuvittele kauluslisko vipeltämässä.

Mustaa huumoria, jonka ymmärtänette: kun puoliso harrastaa jotain aktiivisesti tai on paljon pois kotoa, lasten hoidosta vastaava henkilö huokailee, että pitäisi varmaan erota, että saisi lomaa edes viikonlopun verran kahden viikon välein.

Itse en kehtaa valittaa omasta tilanteestani nyt ollenkaan. Joskus on nimittäin ollut sellainenkin aika, kun treenejä ja pelejä on ollut suunnilleen jokaiselle viikon illalle. Tällä hetkellä aikataulu on paljon löysempi, ja tasaisempi. Lisäksi, koska kotivanhemmuusnakkia ei tällä kertaa jaettu ja olen kantanut yövalvontavastuun yksin, mies on patistanut minua lepäämään päiväsaikaan ja vielä tehnyt sen hyvin helpoksi takavarikoimalla imurin ja kattilat itselleen ainakin ensimmäisiksi 8-9 kuukaudeksi. Tiedän, että minut on melkein hemmoteltu pilalle.

Mutta että on se vaan ihanaa, että päivät rakentuvat taas normaalin arkirutiinin varaan! Päiväunirytmi tosin tulee tässä piakkoin varmasti muuttumaan, ainakin jos yöt jatkuvat rauhallisina (viime yönä lapsi tosin heräsi yhdeltä yöllä vaipastaan vapautuneeseen voimakkaaseen hajuun, joka vaati ripeitä poistotoimia kirkkaasti valaistuissa saniteettitiloissa, minkä jälkeen nukahtaminen vei taas aikansa, joten nyt jännitetään, miten tuleva yö sujuu), mutta muutokseen on helpompi sopeutua, kun kehykset ovat tutut.

Follow my blog with Bloglovin