Viikonlopputunnelmia

Joku tässä huushollissa painostaa vaimoaan otsatukkahenkilöksi, vaikka vaimo vastustelee, koska on a) huono parturiajanvaraaja, b) ylipäätään vastahakoinen käymään läpi monimutkaista prosessia mahdollisten aikojen kartoitus - ajan varaus - paikalle vaivautuminen - aloillaan istuminen - palvelun korvaaminen rahalla, kun periaatteessa käsityötaitoinen henkilö voisi tasoitella otsiksensa itse ilmaiseksi muutamassa minuutissa, c) kokeillut vaihtoehtoa b) ja käytännössä epäonnistunut ja hankkinut määräaikaisen lempinimen merja. Vaimo onnistui perjantaina varaamaan ajan seuraavaksi aamuksi. Vaimo saapui kotiin, esitteli miehelleen kampauksen, Mies silitti otsatukan suoraksi varmistaakseen sen riittävän pituuden, mitä kaksivuotias parahiksi pöllähti todistamaan, katsoi sen jälkeen äitiään vakavan osaaottavasti ja totesi: "Isi laittoi sun tukan tollee humasti. Kui?"

Sama pariskunta oli yrittänyt ensin järjestää joulua ulkomailla, sitten edes merellä ja tullut lopulta siihen tulokseen, ettei kumpikaan saa itseään motivoitua päätösten saati järjestelyjen tekemiseen. Eli kotijoulu ilman kommervenkkejä. Sen sijaan lähdettäisiin aikuisten kesken johonkin muuten vaan. Mahdollisia viikonloppuja on enintään joka toinen, koska kaikkien lasten läsnäollessä ei ole mieltä lähteä aikuisten kesken mihinkään. Lisäksi on kaikenlaista muutakin. Joulukuun ensimmäinen viikonloppu voisi olla hyvä, mitään ei ole buukattuna. Lähdetään eksoottiseen Turkuun! Pitäisi sitten varata varmuuden vuoksi pöytä hyvästä ravintolasta ja hotellikin. "Sano mulle, mikä ravintola, niin mä varaan." Vaihtoehtoja on, hyvää sisäpiiritietoa myös, vahvat mieltymykset löytyy, mutta vasta viikkoa ennen saadaan päätettyä ja aletaan varailemaan. Jokainen niistä kelpuuttamistamme ravintoloista on täyteen varattu. Eipä tullut mieleen, että on pikkujouluaika ja itsenäisyyspäivän aatto. Ei lähdetä Turkuun sitten. Mennään Buccoon ja päästetään tytöt silti yökylään Mummulaan. Tähän vanhempi tytät: "Ei! Mä haluan että te menette kauas pois! Ettekste vois mennä porilaiseen hotelliin? Sitä paitsi hotellista sais parempaa aamupalaakin."

Kun ei lähdetty Turkuun, saatiin joulukoristeet lopulta paikalleen ja askartelupaja levitettyä salongin pöydälle. Kerttukaan ei alkuhämmennyksen jälkeen enää oudoksunut otsatukkaa. Veera kesti ajatuksen siitä, että vietämme yön samalla tontilla. Oli kiva, ettei tarvinut matkustaa yli sataa kilometriä saadakseen ihan säällistä snobisteluruokaa ja ihanan ammattimaista palvelua - Buccon keittiömestarin menu oli hyvä, ja viiniäkin kuvailtiin vähän tarkemmin kuin määreillä "semmonen italialainen punaviini", mihin myös olen lähimenneisyydessä törmännyt. Seura oli hyvää, paitsi että vieraskoreampia oltaisiin voitu leikkiä, ettei harvinaista kahdenkeskistä iltaa olisi kruunattu typerällä riitelyllä. Lisäksi kolautin yöllä otsani vessan ovenkarmiin, mutta se nyt oli tietysti vaan karman tasapainotusta... Ja aamulla, kun ovi kävi puoli kymmeneltä, ja jähmetyimme esittämään nukkuvia siltä varalta, että lapset harhautuisivat yläkertaan, ne kävivätkin vain hakemassa joulukalenterit ja painuivat sitten samantien takaisin Mummulaan. Jiihaa!

Keski-ikäinen vihainen nainen

Etninen:

1. kansallinen, myös kansatieteellinen, kansaa, heimoa tai rotua koskeva
2. muiden kuin länsimaiden kulttuuriin liittyvä

   etninen musiikki, etninen ravintola

   (https://fi.wiktionary.org/wiki/etninen)

Osallistuin äsken, vuonna 2015, koulutukseen, jonka aiheena oli uhkaavan henkilön kohtaaminen. Melkein alkoi pelottaa, koska opiskelijan erilaiseen toimintaan ja siihen reagointiin kulutettiin suuri osa ajasta. Ymmärrän toki, että joukkoon mahtuu monenlaista. Minua on luokkahuoneessa heitetty nitojalla (tästä on niin monta vuotta, ettei mitään turvallisuuspoikkeama-käsitettäkään varmaan ollut vielä keksitty, joten ei, en täyttänyt lomaketta) ja yritetty laittaa käsirautoihin (olisi kuulemma ollut taikatemppu), mutta en silti halua asennoitua niin, että teini-ikäisen kohtaaminen sinänsä olisi uhkaava tilanne. Olisi töihin lähtö aamuisin aika tahmeaa. Mielummin pidän myös luokkahuoneen oven auki sille mahdollisuudelle, että nuorten ihmisten kanssa voi jopa olla hauskaa, sen sijaan, että varautuisin tietoisesti koko ajan pahimpaan.

Olen muuten ihan ammattini eettisten periaatteidenkin vuoksi totuttautunut ottamaan jokaisen yksilön vastaan ihmisenä, en juppihippipunkkarina, punaniskamaalaisena tai uusiutumisen unohtaneena turvallisuusalan kouluttajana. Oho. Välillä jälkikäteen saatan lipsauttaa jotain. Mutta että. Ihmisenä kun kohtaa vihaisen tai turhautuneen opiskelijan, niin se harvoin uhkaa, näin sanoo kokemus.

Koulutuksissa kaipaan aina konkretiaa. Kalvot osaan lukea itsekin, vaikken aina viitsi. On hyvä, että kouluttaja antaa konkreettisia esimerkkejä ja käy tärkeimmät asiat yhdessä läpi yleisön kanssa. Silloin niihin kiinnittää huomiota.

Kalvoon oli listattu asioita, joihin kannattaa kiinnittää huomiota, kun vuorovaikuttaa uhkailijan kanssa. Ihan siinä taparikollisuuden perässä oli listattuna

• etninen tausta.

Kohta elävöitettiin kertomalla vilkkain elein esimerkki siitä, miten "ääri-islamilaistaustaisella henkilöllä voi aggression vallassa nousta esiin" sellaiset toimintatavat, jotka eivät meidän yhteiskunnassa päde, esimerkiksi naisten ja miesten välisen tasa-arvon suhteen.

Kehtasin sanoa ääneen, ettei sellaista kohtaa voi pitää näkyvillä kalvossa, jossa opetetaan oppilaitoksen työntekijöitä, joiden pitäisi kohdata jokainen opiskelija yksilönä eikä etnisen taustansa vuoksi silmätikkuna ja potentiaalisena uhkana.

Kyllä muuten maalla kasvaneet ja joskus kaupungissakin käyneet valkoiset tapakristityt miehet nopeasti hyssyttelivät typerän tytönheitukan hiljaiseksi. Ei se ymmärrä tosiasioita. Pysyköön lestissään hiljaa kun ei mistään mitään tajua; laulakoon ja leikkiköön siellä luokassaan kun kunnon ihmiset opettaa nuorisolle oikeita asioita. Saatana.

Onni onnettomuudessa

Rymsteerasin eilen; sain kampauspöydän paikalleen ja lundiat tyttöjen huoneeseen. Pikkunukketalon alusena palvellut punainen ruotsalaisdesignia edustava pikkupöytä jäi virattomaksi ja keskelle lattiaa.

Aamulla laitoin puhtaita vaatteita kaappiin ja meinasin lyödä itseni vammauttavasti, lähes halvaannuttavasti, lastulevyyn. On se nyt. Johonkin se on laitettava sivuun.

Mikä on se paikka, kysytte ehkä.

No mikähän.

Vaatekaapin päällinen tietysti! Ei kukaan lyö varvastaan sinne.

Tehdään lähtöä, Veeralla on tietenkin taas likainen paita päällä. Motkonmotkon: ei tolla tavalla voi lähteä kotoa, joku roti, menet heti vaihtamaan puhtaan paidan! Nyt!

Kohta kuuluu kova parku, mutta yllättävästi ei tällä kertaa henkisesti itseään jatkuvasti loukkaavan Kertun vaan isosiskonsa suusta. Isä harppoo yläkertaan ja kantaa kohta verta valuvan tyttärensä alas portaita. Oikea puoli kasvoista on punaisenaan verta, jota kyyneleet valuttavat vielä kovempaa vauhtia.

Arvaatte oikein. Syyllisyydellä ei ole rajaa. Ajetaan varmuuden vuoksi päivystykseen, vaikka selvästi itse silmä on vahingoittumaton ja sen alla oleva haava siisti. Lääkäri suhtautuu lapsen (ja äidin) hätään asiallisesti mutta rohkaisevasti, ja toteaa, että kyllä kävi onni onnettomuudessa, kun ei osunut silmään.

Huh. En halua ajatella.

Toivottavasti otin opikseni.

Talvipyöräilykauden aloitus

Minä pyöräilen kesät talvet, paitsi jos kaatumisen riski on merkittävä ja kyydissä on syntymätön tai jo syntynyt lapsi. Haaveilen nastarenkaista, mutta koska jotain, en ole niitä vielä koskaan hankkinut. Enpä olisi niitä eilen illalla jaksanut vaihtaakaan.

Pyörä oli seissyt märän lumisateen alla koko viikonlopun, enkä eilen illalla tajunnut edes putsata lumia pois (ymmärtänette, että renkaanvaihto-operaatio ei siis mitenkään olisi tullut mieleen). Äsken huiskin suurimmat pois satulasta ja sarvista ja lastenistuimesta, asensin valon, nostin lapsen kyytiin, pussasin toiselle hyvän koulupäivän ja talutin pyörän kadulle.

Inhottavin pyöräilykeli on jäätynyt loska. Nyt oli vähän semmoistakin, mutta suurimmaksi osaksi pyöräilemään pystyi ihan normaalisti. Perjantaisen suomalaiset-on-kaikki-syntyneet-rallikuskeiksi-sankaroinnin jälkeen tämä talvinen ensipyöräily ei sitä paitsi tuntunut missään.

Jätin lapsen päiväkotiin ja lähdin polkemaan kohti bussipysäkkiä. Ennen alamäkeä jouduin väistämään autoja ja vedin automaattisesti käsijarrusta. Aavistuksen sulaneet jarrupalat tarrasivat vanteen metalliin kiinni ahneesti kuin pikkuvauva tissiin, enkä siinä kohtaa osannut alkaa kehitellä irroitusotetta, vaan tyynesti raahasin polkupyöräni lukkiutunut eturengas edellä seuraavaan pyörätelineeseen.

Ehdin bussiin!

Atoopikon voimalauseet

Ajattelin ensin ottaa oikein tosi lähikuvan kesivästä ja punoittavasta naamastani, mutta ei inhofotorealismissa oikein ole tämmöisessä yhteydessä mieltä. Tyytykäämme siis tähän väreistä typistettyyn otokseen. Siinä näkyy vaaleaa haituvaa, joka ei ole viiksikarvaa, vaan kuoriutuvaa ihoa.

Minäkin olen atoopikko, ja vaikka viimeiset vuodet ovat sujuneet ihon kannalta äärimmäisen vaivattomasti, sen näköjään täytyy aina silloin tällöin silti muistuttaa itsestään. Ihan varma ei koskaan voi olla siitä, mikä ihon vihastuttaa. Käsien iho on superkuiva, jos sitä pesee päivässä liian monta kertaa, eikä mikään määrä rasvausta tunnu korjaavan tilannetta. Kasvojen ihoa on pakko hoitaa säännöllisesti, eikä kannata tehdä hurjia kosmetiikkakokeiluja. En enää halua mm. istua päivystyksessä, koska kaulani iho on niin rutikuiva, että pään kääntäminen tai suun avaaminen sattuu, tai kärsiä kesivistä silmäluomista, joita ei voi avata, ettei hilse joudu silmään, jolloin se kutisisi, eikä sitä voisi hieroa, ettei lisää ihoa irtoaisi. Sori, ällöttävän kuuloista, mutta hei. Semmoistakin voi olla.

Uskon vahvasti sisäiseen kauneuteen.

Nyt epäilen, että kasvonaamio oli nassulleni liikaa (tai ehkä maapähkinävoi, tai kuka tietää). Pienellä viiveellä se alkoi kuumotella ja tuntua turvonneelta, ja pari päivää hehkuttuani rusoposkisena tulehdus vei eilen illalla puhdin ja kaatoi sohvalle torkkumaan. Samalla ihon päällimmäinen kerros päätti irrottautua vähin erin, niin, että tänä aamuna yleisilmeeni oli runsasluminen. Irtain pois kasvovedellä, sitten seerumia ja sen päälle rasvaa. Päivällä pahimpaan tuskaan e-vitamiinikasvosuihketta, ja paljon pokkaa. Lunta tulvillaan on koko lähiympäristöni, eikä mitään huumaavaa sorttia todellakaan. Illalla taas samat kuviot kuin aamulla.

Onhan tässä monta hienoa puolta.

On kuin talvi olisi sittenkin jo tullut.

Saan paljon merkitseviä katseita osakseni.

Luon nahkani kuin käärme, ja muutaman päivän päästä hipiäni on tuore, pehmeä ja rypytön.

Suorastaan uudistun ihmisenä.

En ainakaan kuvittele voivani leijua täydellisellä ulkonäölläni, enkä kavahda muiden pintavikoja.

Taikuutta päiväkodin naulakolla

Eilen päiväkodin vanhempainillassa muistutettiin tuomaan nimikoitua varavaatetta ja villasukkien käytännöllisyydestä. Muistuttamattakin kyllä yritän pitää lokeron vaatepinoa ajan tasalla, ja nimikoinnin hoidan tyylikkäästi aamuisin lähdön hetkellä käteen sattuvalla kuulakärkikynällä.

Jotain ihmeellistä magiikkaa on siellä naulakoilla, koska useammin kuin kerran on mieleni sisältö tyhjentynyt, ja töissä kassia kaivellessa käteen osuu puhelimen ja pyöräilykypärän lisäksi pieni varasto kaksivuotiaan vaatteita. Ja ne villasukat, joita en aamulla laittanut sille pyöräkyydin ajaksi jalkaan, mutta päätin muistaa jättää ne päiväkotiin, jottei ulkoillessa sitten pienet varpaat palelisi.

Kaameuksia

Oli pahoja henkiä liikenteessä tänä viikonloppuna. Kaikki tahot, joiden kanssa olin jutuissa, olivat saaneet aikaan vähintään suukopua läheistensä kanssa. Minä myös.

Olisin ollut ihan ennustettavissa. Vaikka nukkumajärjestelymuutos aluksi sujui hyvin, olen silti nukkunut hyvin kevyesti viimeisen pari viikkoa, valmiina pelastamaan mahdollisen portaita pää edellä tippumassa olevan unissakävelijän jo ensimmäisen risahduksen kuultuani. Talviaikaan siirtyminen sinetöi katastrofin. Kuluneella viikolla olen nukkunut korkeintaan viisi tuntia yössä, joista osa on kertynyt torkahteluista. Kun työkuviotkaan eivät enää pitäneet ihmistä varpaillaan, oli vain ajan kysymys, milloin pään sisältö levähtäisi käsiin.

Se teki sen siinä vaiheessa, kun olin mielestäni kommunikoinut Miehelle, että olen nyt tosi tosi väsynyt, ja varmasti tarvitsen pian ylimääräistä lepoa, ja kun Mies mielestään hyvän aviomiehen tavoin oli hoitanut eilisen aamuvuoron ja antanut minun ylimääräisesti levätä yhdeksään asti, jolloin minä mielestäni ihan inhimillisesti kuitenkin nousin sängystä aivan väärällä jalalla tultuani herätetyksi kahden nuoren naisen voimin, toisen vielä tarratessa ensimmäiseksi rintaani ja tervehtien minua huutamalla korvaani riemukkaasti tissii! tissii! (no todellakin, ehkä tästä vielä joskus lisää...), minkä jälkeen se jatkoi kaaoksen levittämistä seuraavan siskonsa luo, josta sen jouduin raahaamaan huudon säestyksellä pois, enkä ollenkaan onnellisena tai edes Miehelle sellaista esittävänä rymistelin alakertaan, jossa mielestäni en mitenkään Miehelle kyseenalaisella tavalla avautunut, mutta mistä olomuodostani Mies mielestään oikeutetusti tulkitsi minun ottaneen kantaakseni marttyyrinkruunun, joka minun mielestäni oli ihan liioiteltua yleistämistä ja väärinymmärtämistä, mistä sitten seurasi äärimmäisen epäonnistunutta parisuhdeviestintää aivan liian pitkään. Molemminpuolisen univelkaantumisen ja uhmaikäisen protestihuutojen antamalla voimalla tietenkin. 

Pitkittyneen typerän riitelyn sekä sen hiljaisuudessaan korviahuumaavan tukahduttamisen lopettaminen alaikäisen yleisön edessä olisi vaatinut voimavaroja, joita taaperon vanhemmilla ei ole. Jouduimme siis odottamaan uusperhenytkähdystä sunnuntai-iltapäivässä, jolloin paikalla oleva lapsiluku väheni 50 prosentilla, 25% oli päiväunilla ja 25% kaverin kanssa puistossa. Ensin piti tietysti nostaa sähisevä ja raapiva ja kaikin puolin ärsyttävä ja ällöttävä kissa takaisin pöydälle, mutta kylläpäs vaan on sopiminen suloista, kun siihen asti päästiin.

Suloista oli myös syödä kahvin kanssa yön yli asettunutta kahvikakkua, jonka leivoin Myllyn Parhaan loistavaan kahvikakkuohjesivuun nojaten löydettyäni kaapista vielä vähän kermaa, appelsiinituorejuustoa ja lakupussin. Siitä tuli

Mustien kökköjen kakku

5dl kakkuvehnäjauhoa * 2dl sokeria * 2,5tl leivinjauhetta * 2,5tl vaniljasokeria * 2,5dl kermaa * 3 munaa * 150g sulatettua margariinia * 1dl appelsiinimehua

100g appelsiinituorejuustoa * 100g lakupaloja ainakin puolitettuina * koristegeeliä

1) Yhdistä kuivat aineet. 2) Lisää kerma, munat, rasva ja mehu. 3) Sekoita hyvin. 4) Levitä lakupalat 1,8-litraisen vuoan pohjalle tasaisesti (jos heität ne taikinan sekaan, kakkuun tulee herkästi kököllisiä ja kököttömiä kohtia). 5) Kaada taikina vuokaan. 6) Paista 175 asteessa uunin alatasolla suunnilleen tunti. 7) Levitä jäähtyneen ja kumotun kakun pinnalle tuorejuusto ja taiteile geelillä jotain tunnelmaan sopivaa.

Nöyrää puhetta

Hitsi vie. Kun alkaa täällä internetissä sisuunnuksissaan avautumaan jostain naurettavasta kärpäsestä (ks. neuvola-asia), niin sitä sitten joutuu miettimään, että tekikö tulkinnallaan tilanteesta härkäsen. Täytyy miettiä, koska on aikuinen, ja sitten vielä muka silloin tällöin tässä kommunikointiasiassa jotenkin asiantunteva. Kertoo työnsä puolesta muille, miten pitää ilmaista itseään, jos haluaa tulla ymmärretyksi, ja että parasta olisi tehdä se vielä niin, ettei loukkaa ketään. Ei syntyisi sotiakaan silloin ja olisi kaikilla parempi olla.

Kuten tuli edellispäiväistä tapahtumaa kommentoidessa muutamaan otteeseen todettua, ei käy hoitoalalla työskenteleviä henkilöitä tässä viestintäasiassakaan kateeksi. Pitää ottaa huomioon työkaverit, esimiehet ja hoidettavat, ja sitten vielä hoidettavien läheiset, itsestäkin pitäisi huolehtia, ja somessa asioita kommentoidessa olla tietoinen siitä, että joku tutuntuttu ymmärtää lausahduksessasi rivien välissä ilakoineen sarkasmin kirjaimellisesti ja kommentoi sitä vielä eteenpäin, kunnes aivan väärä taho joutuu muunnellun viestin kohteeksi ja sitten ei auta kuin syyttää itseään siitä, ettei muka osannut käyttäytyä asiallisesti.

Onhan se nimittäin myös niin, että tämä opetuspuoli on ihan yhtäläinen miinakenttä, jossa ei varomattomasti kannata avata suutaan väärään sävyyn. Eikä koskaan pitäisi ottaa totena vastaan sellaista tiedonjyvää, joka ei virallista reittiä kulje. Väsyneenä tai pahalla tuulella ei pitäisi kuulla tai sanoa mitään laskematta ensin aika moneen. Ja vielä pitäisi muistaa, että jokainen on vain ihminen, eikä ihan aina täydellinen.

Niin että anteeksi, neuvolatäti. Ei se ollut niin vakavaa. Antakaa te muutkin anteeksi minulle turhat tuiskahdukseni ja hölmöt kommenttini, älkääkä turhaan pitäkö niitä ilkeytenä.

Rouva P. matkailee

Hieno päivä tänään: työystävän kanssa ohjelmassa Helsingissä taidetta ja koulutusta, kohteina Ateneum ja Campus-seminaari.

Päätimme omalta osaltamme pelastaa Suomen valtion taloutta käyttämällä hyväksemme julkisen liikenteen kilpailutilannetta, ja hankkimalla Satakunta-pääkaupunki -välin meno-paluu -liput kunnallisen työnantajan piikkiin hintaan 23€ per nainen.

Rouva P. heräsi aamulla epäillen nuoremman tyttärensä olevan sairas ja epätarhakunnossa, söi omat vitamiininsa appelsiinimehukulauksen ryydittämänä ja asetteli lasten vitamiinit pöydälle riviin, varmisti, että aamupala ja muut tärkeydet on kassissa ja pussasi miestään hyvästiksi.

Rouva P. ei tarkastanut, mistä bussi lähtee.

Rouva P. päätyi edelleen tukemaan Suomen valtiontaloutta tukemalla taksiyrittäjyyttä seuraavalle pysäkille saakka. Ihan omasta pussistaan.