Töihin paluu - miten selvisin siitä?

Tässä opeduunissa näin joulun alla on jotenkin kovin luontevaa alkaa arvioida kuluneita kuukausia... Haluan huomauttaa maallikoille, ettei arviointi tarkoita itsetarkoituksellista yksilön paikkaansa asettamista, vaan varsinkin tässä suomalais-humanistisessa, opettajan asiantuntija-aseman tunnustavassa ja opettajuuden sisältä käsin uudistuvaa ja kehittävää ammatillista luonnetta alleviivaavassa järjestelmässä kyse on prosessista, jossa on ensin toimittu, sitten toimintaa arvioidaan, ja arvioinnin jälkeen toimija pohtii, millä linjalla jatketaan, jotta jatko ja päämäärä olisi tavoitteiden mukainen.

Sori.

Elokuussa tavoite oli varmaan, että pysyisin töissäkäynnistä ja lapsiperhearjesta huolimatta selväjärkisenä. Tämä sisälsi pienen jäytävän pelon siitä, että toiveeni ja mielipiteeni tallottaisiin työpaikalla jälleen, ja asiakkaan eli opiskelijan edun nimissä päätyisin taas hulluun väsymyskierteeseen. Tiesin jo, että työhön ja lapsiin mitenkään liittymättömiin asioihin ei tulisi riittämään virtaa. Onneksi tosi ystävät säilyvät, ja neljä-viisi vuotta menee nopeasti, kyllä sitten ehtii taas vaikka harrastaa jotain.

Olen jo pitkin syksyä tässä kiitellyt moneen otteeseen sitä, että toiveeni myöhemmistä aamuista otettiin vakavasti ja toteutettiin. Toinen todellisuus olisi tarkoittanut mutkia tarhamatkaan, vanhempien ja nuorimman lapsen herätystä ennen kuutta, yleistä väsyneen kiireistä aamusäätöä ja kotoa poistumista puoli seitsemän tienoilla, ja sitä, että ekaluokkalainen olisi joutunut heräämään ja lähtemään yksin kouluun joka ikinen aamu. Unelmani lyhyemmästä työmatkasta ei vielä ole toteutunut, mutta kai siihenkin vielä päästään.

Valmistauduin henkisesti siihen, etten tänä lukuvuonna tekisi mitään omaehtoisia uudistuksia vaan vetäisin vanhoilla kaavoilla mahdollisimman pitkälle. Pitäisi vähän pidätellä kehittelyintoa, mutta kestäisin sen. Tämä suunnitelma ei toteutunut, koska uuden opetussuunnitelman myötä vähentyneet lähiopetustunnit - tottahan toki tarjoilua tai talonrakennustekniikoita voi teini-ikäinenkin reippaasti omaksua itsenäisten verkkokurssien kautta! - ja perhevapaalla ollessani yleisöltä unohtuneet huimat valinnaiskurssit pakottivat täyttämään työaikaani myös kehityshanketyöllä ja uudella opetettavalla aineella. Se on ollut hyödyllistä ja antoisaa, mutta kovin työlästä verrattuna siihen liukuhihnatavoitteeseen, johon olin mielessäni jo ollut tyytymässä.

Korkeamman riman yli yrittäminen on kostautunut pari kertaa, kun en ole työn suorittamisen lisäksi muistanut aina ajoissa viestiä aikeistani niille kollegoille, joiden työhön omani vaikuttaa. Välillä on sivullisen silmään saattanut näyttää siltä, että säädän päämäärättömästi, mutta voin vakuuttaa, että maali on ollut kirkkaana silmien edessä koko ajan. Vauhdissa vaan ei muista aina kaikkea selostaa. Eikä yhtäkään eläintä tai nuorison edustajaa ole tohinassa traumautettu.

Kaiken kaikkiaan antaisin itselleni tästä syksystä ihan mukauttamattoman H2-arvosanan. Hommat on hoidettu, työpöytä alkaa olla tyhjä, eikä lomalla ole pakko tehdä töitä. Duuni on kuitenkin vain duunia, mutta pitkällä tähtäimellä katsottuna tärkeämpi seikka on se, että kotona on ihan onnellista ja tyytyväistä väkeä. Yöunet ovat välillä (esim. viime yönä: "Äitii, mulla on läkää!") olleet katkonaisia, mutta silti en ole tuntenut itseäni zombiksi.

Ja kohtahan on jo kesä!

Tappavan tehokasta pikkujoulunviettoa

Kyllä oli päivä draamaa pullollaan: ensin päivystyskäynti (sitten myös aikamatkailua ja epäonnistunutta parturissakäyntiä, mutta ei niistä sen enempää) ja sitten murha Villilän kartanossa!

Viimeisin tosin oli ihan vaan superkivaa pikkujouluilua. Kiitos seurasta!

Mutta siis: miten päättyy kaksivuotiaan lapsen äidin pikkujoulunvietto? No melko fiksusti, ja Tuhkimoonkin nähden etuajassa kotiin palaten.

 

Jälkikirjoitus: paluuaika oli loistava - äiti jaksoi pestä meikit naamastaan, pääsi nukkumaan ennen puolta kahtatoista, ja kun toinen vastuullinen aikuinen otti paikkansa kentän laidalta puoli yhdentoista tienoilla seuraavana aamuna, äiti oli jo hyvässä hapessa ja täydessä toimintakunnossa puistoilemassa jälkikasvun kanssa. Täydellinen ratkaisu!

1. lapsi / 2. lapsi

Olen tässä miettinyt (taas), että mitä järjestyksessä toisen synnyttämänsä lapsen äitinä olen oppinut, vai olenko mitään. Uhmaikä ja muut ajankohtaiset jutut saavat vanhemman ajattelemaan, nimittäin. Toisaalta sitä on itsekin toivottavasti onneksi kasvanut ihmisenä erilaiseksi verrattuna vaikka vuosikymmenen takaiseen itseeni.

Tässä odotellaan sirkusnäytöksen alkamista. Jee! Jännää! Jee!

Raskaushan on eka ja toka kerralla ihan eri prosessi. Ainakin minä silloin ensimmäistä odottaessani työstin lähinnä itseäni ja tunnustelin oloja ja ajatuksia, ja epäilin, että tuleeko minusta kunnon äitiä ollenkaan ja että huomaako kaikki sitten, että olen ihan pihalla. Toisella kerralla olin melkein viisi vuotta kokeneempi ja tiesin jo, ettei näissä vanhemmuusjutuissa voikaan olla täydellinen, ainakaan minä, mutta koska edellinen oli pysynyt hengissä, osasin ainakin jotain. Pystyin siis odottamaan rauhassa ja nauttimaan muukalaisesta nahoissani.

Vertailulta ei voi välttyä. Veera otti kontaktia jo navan tuolta puolen: kun minä tönäisin sen jalkaa, se potkaisi minua takaisin. Leikkiä jatkettiin minuuttitolkulla ja aina uudestaan. Kerttu touhusi omiaan, lähinnä venytti itseään kummallisiin asentoihin, ja potkiskeli silloin kun sitä huvitti. Sama meininki jatkuu: Veera tarttuu innolla kaikkiin virikkeisiin ja Kerttu saa kiksinsä riskejäkaihtamattomasta fyysisyydestä. Veera ei jaksa istua sylissä, Kerttu tankkaa kainalosta voimaa. Istutaanko, se toteaa ja kiipeää syliin. Veera on kolhinut itseään koko elämänsä aikana viitisen kertaa, Kerttu jo moninkertaisesti.

Ensimmäisen lapsen kasvoja ehti ihmetellä: niistä löysi isovanhempien ja vanhempien ja sisarusten piirteitä, ja tiesin tarkkaan, mikä ilme on sama kenenkin kanssa. Toisen ilmeet on lähinnä hassuja, se nyt on Kerttu. Toinen saa näköjään olla enemmän itsensä.

Ensimmäisen kanssa kaikki kasvu oli ihmeellistä ja järisyttävää. Kun se oppi jotain, olin aika hyvin kartalla siinä, mennäänkö ikätasolla vai ei. Kun se ilmaisi tunteitaan, elin niissä niin vahvasti mukana, että sekoitin niihin jo itsenikin, ja välillä oli vaikeaa tietää, edustanko lasta vai aikuista. Toisen kanssa sitä vaan toteaa, että ai, se on oppinut tuon, ja osaa arvostaa omaa jaksamistaan niin paljon, että katkaisee empaattisuuden ajoissa. Rajat löytyvät automaattisesti tarpeeksi aikaisin, omaan vatsanpohjaan luottaen, koska jos aikuisen pinna pääsee katkeamaan, ei kellään ole mukavaa.

Sen olen oppinut, että yhden lapsen kanssa on paljon helpompi touhuta kodin ulkopuolella kuin kahden. Yhden voi ottaa mukaan eri tapahtumiin ja paikkoihin, ja silti pystyy itsekin olemaan mukana. Kaksi lasta vaatii kaksin verroin huomiota. Sama pätee kotonakin: et voi touhuta hyvällä omallatunnolla vain omiasi tai vain toisen lapsen kanssa, vaan tasapuolinen on osattava olla. Niin ja lasten isä, se täytyy huomata myös.

Tätä taustaa vasten alan ymmärtää sen, miksi kotihoitoa suositellaan siihen asti, että lapsi on kolme. Eivät meidän lapset siitä suoranaisesti hyötyisi, mutta kun tähän ajanhallintakuvioon lisää vielä äidin palkkatyön, niin kyllä siinä kansanterveydellisesti isoista asioista on kyse.

Onnittelut siis jokaiselle meistä, jotka perhe- ja työelämää yhdistämme! Aika jonglöörejä ollaan.

Tässä pidetään omaa sirkusnäytöstä. Jee! Kivaa! Kovempaa!

Amisopen arkea

Normaalisti lounastan opiskelijaravintolassa (ent. ruokala), jossa tarjotaan hyvää ja monipuolista työpaikkaruokaa, ja jonka salaattibuffettia täytetään erityisen maininnan arvoisesti raikkailla ja ihanilla aineksilla. Anti on hyvä, mutta välillä tekee mieli ottaa etäisyyttä nuorisoon, joka myös samoista herkuista samoissa tiloissa nauttii.

Onneksi on siis opetusravintola! Siellä henkilökunta pulittaa annoksesta hiukan enemmän kuin opiskelijoiden keskellä ruokaillessaan, mutta saapa myös eteensä tarjoiltuna aikuisten oikeesti ravintolatasoista taidetta. Niiden opiskelijoiden valmistamana, tietenkin. Puolen tunnin tauko vain olisi kovin lyhyt tilauksen odotteluun ja rauhalliseen ruokailuun kahveineen, mutta kun keksimme varata pöydän lisäksi annokset tietylle kellonlyömälle, ehdimme hörpätä ruoan päälle kahvitkin ja silti sopivasti seuraavalle tunnille.

Tänään soitettiin aamupäivällä normaalivarausta varttia vaille kahdeksitoista. Ravintola oli täynnä! Apua! Mitä tehdään?!

No tilataan ruoka mukaan tietenkin. Hampurilaisaterian hinnalla gourmet-ateria runsaan salaatin ja sämpylän kera oli työpöydän vieressäkin nautittuna aika bueno katko arkiaherrukseen.

Äidin fiksut hetket

Joku muukin vissiin on minun lisäkseni endorfiineissaan ihmetellyt, miten voisi koskaan rakastaa lasta 1+n, kun jo tästä sylissäolevastakin sydän jo niin pakahtuu. Mutta kyllä sitä vaan voi. Sydän on laaja ja rakkautta vaan putkahtelee lisää ja lisää. 

Työyhteisö on ihanasti järjestynyt ja järjestänyt minulle mahdollisuuden mennä kahdeksan sijaan yhdeksäksi töihin. Sillä on valtava merkitys: ennen koko porukka poistui ovesta klo 6.30, jotta lapsi ehtisi varmasti päiväkodin ovesta sisään, ennenkuin minun pitää jo mennä. Nyt on enemmän pelivaraa: pieni katastrofi ei kaada koko päivää (niinkuin vaikka tänään taaperon historiallinen, ensimmäinen vessaan lukittautuminen), koska on aikaa olla rauhallinen.

Kerran viikossa kuitenkin on opetusta kahdeksasta kahteen. (Aamu on edelleen entistä elämää leppoisampi, koska mummu hoitaa tarhakierroksen.) Sattumalta samalle torstaipäivälle oli nyt sovittu yhdistyselämää sen verran, että palasin kotiin vasta 13 tuntia aamuisen lähtöni jälkeen, mukavasti juuri iltapusujen ja -höpötysten aikaan. Ota siinä sitten rauhallista aikaa kullekin rakkauden kohteelle.

Tai rakkauden kohde 1+n ottaa sen itkien ja väkisin kello viisi aamulla. Aaaargh.

Sydän voi laajentua. Vuorokauden tunnit ei.

Opettajat ja niiden lomat ja muu hapatus

Kuten tiedämme, opettajan työhön kuuluu etupäässä kahvinjuontia ja joulu-, kevät-, kesä- ja syyslomailua, niin ja liian lyhyet työpäivät. Paitsi että opetuksen lisäksi on niitä keskittymistä vaativia hommia, joita on hurjan helppo siirtää eteenpäin, koska täytyy olla hyvä hetki.

Kun kuitenkin samaan aikaan kotona on taaperoinen ja tuore koululainen, työpaikalle ei tee mieli jäädä keskittymään. Sinänsä edistyksellisesti opettajan työ ei olekaan täysin paikkasidonnainen ja mahdollistaisi suunnittelu-, arviointi- ja luomishommat vaikka hiekkarannalla tai kivassa kahvilassa tai vaikka lähipubissa. Äiti kuitenkin kirmaa kotiin mahdollisimman hyvin tasapainottaen työ- ja perhe-elämän laadun. Arki-iltoina ei ehdi olla kovin montaa työn kannalta hyvää hetkeä, jos meinaa vielä lisäksi vähän seurustella puolison kanssa ja ylläpitää suhdetta myös nukkumattiin.

Niinpä on tosi kätevää, että opettajalla on näitä lomia. Tiedän, että ystäväpiirissäni on tehty hurjia irtiottoja naapurimaakuntiin ja jopa ulkomaille asti. Se onkin fiksua, koska kotona on usein tekemättömiä töitä, joita on helppo sortua lomalla tekemään. Silloin jää loma käyttämättä siihen latautumistarkoitukseen, joka sillä on. Luokassa jaksaa paremmin vauhdikkaita ja puheliaita lapsosia, kun on vähän saanut olla rauhassa omissa oloissaan tai ihan itse valitun hälyn keskellä.

Ajattelin, että joululomalla en sitten tee mitään töihin liittyvää, koska tällä syyslomalla huomasin olevani onnellinen siitä, että sain omat lapset osin pois jaloista pariksi päiväksi. Että saan tehtyä töitä rauhassa. Tosin varmistin tällä järjenvastaisella toiminnalla sen, ettei minun tarvitse olla kovin monena loppuvuoden arki-iltana kuin se kuuluisa ahteriinsa ottanut porilaiseläin.

Koska valaistumislupaus on jo täytetty, otan tästä uuden lupauksen täytettäväkseni. Ei töitä seuraavalla lomalla.

Positiivinen ei

Kun ihmisellä on taipumus innostua, varsinkin kaikesta, mikä pitää sisällään uuden luomista ja opettelua, ja sellainen kenties opittu, ehkä myötäsyntyinen pohjavire toiminnassaan, että pienet (tai isot) hankaluudet eivät ole esteitä etenemiselle, vaan jotenkin niistä aina selvitään, tietyn akateemisen vapauden sisällään pitävä työnkuva voi olla jopa vaarallinen.

Eilen jostain syystä hätkähdin siihen tunteeseen, että muuttuminen kotiäidistä uraäidiksi on nyt valmis. En osaa nimetä tätä uudesti kuoriutunutta perhosta, se on vielä ehkä sittenkin vähän hauras.

Se muistaa vielä sen edellisen inkarnaationsa, joka intoa ja lojaalisuutta puhkuen päätti tehdä parhaansa töissä eikä jättää ketään pulaan, tiesi aina voivansa puristaa itsestään vähän ylimääräistä jos ei muut siihen kykene. Eikä se itse eikä kukaan muukaan huomannut tai halunnut pysäyttää sitä ja näyttää, miten jäykäksi ja jännittyneeksi se itsensä oli vetänyt, ja samalla perheensä ja varmaan muutkin siinä lähistöllään. Tämä uusi ei voi olla tuntematta rehellistä surua sitä ajatellessaan.

Se aikoo pitää opetuksen mielessään ja muistaa, mikä on tärkeää sille itselle ja sen lähimmille. Sanoa positiivisin mielin ei, kun täytyy, ja pyytää ymmärrystä jo ennen kuin on venynyt äärimmilleen.

Tuntea yksinkertaista kiitollisuutta vaikka siitä, ettei pimeitä aamuja ole niin montaa kuin ennen, eikä yhtään lasta enää tarvitse kiskoa suoraan sängystä ulkovaatteiden kautta aikaisimpaan aamuvuoroon tulleen hoitajan syliin heräämään. 

Tässä välissä

Nyt maistuu uni, töiden jälkeen ehtii puistoon, muistan paremmin kysellä läksyt ja vaatia soittoläksyn läpisoiton säännöllisesti. Tämä vain yhden remonttimiesten lähdön jälkeisen arki-illan tuloksena.

Muistan oikein hyvin, kun minun äitini tuli töistä ruokakaupan kautta meistä viimeisenä kotiin, ja halusi ihan ensimmäiseksi vain istua alas, juoda vähän teetä ja selata postit. Taitaa olla perinnöllistä, joko sukuvika tai sitten ihan lajityypillinen piirre.

Vanhempainvapaalta töihin palaaminen oli - ja on, kyllä tässä tottumisessa tähän kuvioon on edelleen sulattelemista - hässäkkä sinänsä. Vaikka opetan tässä jaksossa oikein mukavia nuoria ihmisiä, ja ehdin kotimatkalla bussissa vähän latautua, se sosiaalisen kanssakäymisen määrä, mitä työpäivään sisältyy, on aikamoinen verrattuna kotiäitipäiviin. Pään höttöytymistarvetta riittäisi tässä pidempäänkin pendelöintiin.

Kuitenkin sinänsä turhan pitkän työmatkan jälkeen sitä on odottanut kotiin pääsyä, mielessään joku tunnelmakuva kesäisestä aamupäivästä, jossa lapset ovat ulkona leikkimässä ja minä ja Mies voidaan pötkötellä rauhassa sohvalla kahvikupillinen kädessä (uudella sohvalla ei juoda eikä syödä!!!), silmät puoliksi kiinni, puoliksi naistenlehdessä ja televisiossa...

...ja todellisuus kello kuusitoista nolla kahdeksan on se, että minun saapuessani petollisen hiljaiselta ja rauhalliselta kadulta pihaan, sieltä saapuu samaan aikaan timpuri antamaan raporttia ja kysymään mielipidettä, Mummu tuomaan päivän postia, Kerttu hihkumaan syliin, Veera näyttämään temppua (Äiti, kato! Haluuks nähdä ku mä teen yhden tempun? Kato! Äiti, kato! Hö, et sä kattonu! koska siinä välissä jo joku muukin oli vaatinut huomiota), ja se, jonka kanssa haluaisin vaan edes nanosekunnin verran halata ja vaihtaa rauhallisen katseen ja pusun, ehtii vaan nyökätä jonkun pään takaa moi, samalla kun lähtee tekemään jotain hommaa, jonka tekijää on jo odotettu paikalle.

Eilen ei enää yhtä aikaa tarvinnut olla kuin yksityinen, perhekeskeinen siviiliminä.

The month of firsts: I return to work

Initially I thought I'd be done with being a stay-at-home-parent after a year or so. In Finland you're entitled to stay home until your child turns three and then return to your work, no questions asked, but I personally don't think many of us really are able to choose to stay home.

First of all it's a question of permanent jobs: without one, you don't have a place to return to, so at some point during the family leave, which was designed with children's best interest in mind, guaranteeing one-on-one care at home for all Finnish under-three-year-olds, the parent staying at home will start to move their focus from the child to finding employment. Or building a new kind of idle identity.

Second, it's a question of money. Depending on how your workers' union has negotiated things for you, you'll get a few months of pretty good salary, or not. The state will provide you with maternity allowance until the baby is three months old, some paternity allowance as well, and then parental allowance until the baby is about nine months old, and the amount depends on your incomes, being, I suspect, about 70% of your monthly salary. After that it's child home care allowance, of which the amount is 342.53 € (minus taxes) a month for one child under three years of age, plus child benefit 95.75 € a month for one child under 17 years of age (further information on this - and the famous cardboard box - can be found on Kela's pages). To give some perspective on this, a teacher's base monthly salary before taxes is around 3,000 € at the moment, which isn't much regarding the required university degree, but enough to get by if you don't need luxury in your life. So. Unless the other parent is very well-off or you've done some brilliant financial planning in advance or happen to have good luck money-wise, the decision to stay at home with a child is also a decision to live on a budget.

Anyway, in the name of gender equality we decided on me returning to work when Veera was only five months old, while Husband became the stay-at-home-parent and loved it. I myself have deeply regretted the way things turned out, because there were other factors, like our employers, who did not see our situation as the parents of a small child as clearly as we did, nor our family life as the priority we thought we were entitled to. That's a long story I'm not in the mood of repeating, although one of the great life lessons I've learnt and thus will not want to forget.

All this in the back of my mind, the thought of returning to work after Kerttu's first birthday felt quite close to rebellion, and when things led to others, making me decide on staying home for yet some more months, I felt absolutely victorious when the summer drew to its close and I truly felt I had become a proud and comfortable Full-time Mum (which I thought would never be my cup of tea) but was also very ready to return to the world of a funny game called work, which also pays you money, which is nice when you're renovating a ninety-year-old house.

So it was time. I went back. In nearly two years nothing had really changed, although the organisation is in a constant state of change, but that's no news. As soon as I returned in the classroom it felt like I had never been away. In a good way. I've got these teenagers covered, and I like them.

What has changed is that two years ago I only had one child expecting my undivided attention after a day away from home.

Follow my blog with Bloglovin

Äidin vika vanhempainvapaapäivä!

 Se on nyt sitten tässä.

Reilu 22 kuukautta pois ansiotyöpaikalta päättyy huomisaamuun. Aika on ihan sopiva. Minusta ei missään tapauksessa tunnu siltä, että olisin vielä vauvahuuruissa eli turhan pitkän harppauksen päässä työpaikkatodellisuudesta, päin vastoin, olen tänäänkin käynyt hoitamassa lupa-asioita kaupungilla ja pyöritän tässä noin puolipäiväisesti tätä remonttihallinnointia muutenkin, eikä siitä, tai talokaupoista, tai muutosta olisi tullut mitään, jos en olisi ollut jo skarppi. Kaikki tämä olisi muuten ollut hiukan vielä haastavampaa ja rankempaa, jos olisin joutunut hoitelemaan asioita työpaikalta käsin, joten itse asiassa kaikki menikin ihan täydellisesti.

Lapsikin on jo ihan tarpeeksi iso, varmasti pärjää, vaikka ei nyt vielä ihan ymmärräkään, miksi äiti vie sen aamulla päiväkotiin. Tänä aamunakin se jo komensi, että mennää, kun äiti vielä pyöri jotan kassia etsimässä. Suru tuli puseroon hetkellisen eron edessä, mutta kyllä se välttämättä siitä jonain päivänä unohtuu. Sitä paitsi hakiessa toinen äiti kertoi eilen ihailleensa, miten reipas Kerttu oli ollut. Hyvin se vetää.

Kotiäidin työ on työtä, jolla on tarkoitus. Vaikken ihan suvereenisti hommaa ottanut haltuun ja muuttunut pullantuoksuiseksi kotihengettäreksi vaan sain edelleen enemmän kiksejä hörönauruista ja hyvästä lukemisesta kuin huushollin täydellistämisestä, nautin kovasti ajatuksesta, että kaikki, mitä kotona työkseni teen, palvelee kodin ja perheen etua. Kun (joskus) siivoan, siivoan siksi, että meillä on siistiä. Kun teen ruokaa, teen sitä siksi, että me saamme ruokaa. Kun nukutan lapsia, leikin niiden kanssa tai pohdin syntyjä syviä, teen niin siksi, että meidän lapsilla olisi turvallinen olo, iloa rinnassa ja tunne siitä, että meillä jokainen on tärkeä. Silloinkin, kun leivon superhyvää piirakkaa ja tarjoan sitä timpureille, jotka eivät sittenkään ole perheenjäseniä, teen sen siksi, että heidän kestitsemisensä on osoitus kiitollisuudesta, jota tunnen, koska he konkreettisesti tekevät meille kotia.

Moni nainen, ja mies, siivoaa tai tekee työkseen ruokaa, hoitaa ja leikittää ja kasvattaa lapsia ja heidän ymmärrystään, rakentaa ja remontoi taloja, mutta tekee sen oman kotinsa ulkopuolella palkkaa vastaan. Samaan aikaan joku muu siivoaa, tekee ruokaa ja tarjoaa hoivaa näiden työssäkäyvien ihmisten lapsille, joiden vanhemmat ovat töissä jossain muualla oman kotinsa ulkopuolella. Joillain on sydän työssä mukana yhtä paljon kuin jos he tekisivät työtä omien perheenjäsentensä kanssa, toisilla ei.

Minä lähden huomenna taas täydellä sydämellä ja palkkaa vastaan kasvattamaan muiden vanhempien lasten ymmärrystä ja toivottavasti antamaan niille tunteen, että meillä jokainen on tärkeä. Onneksi minusta tuntuu, että minunkin lapseni ovat tärkeitä niille aikuisille, jotka heidän kanssaan nyt viettävät sen ajan, jonka minä vietän muiden lasten kanssa.

Follow my blog with Bloglovin

Kotihoitoaikakauden loppu

Niin se vaan nyt on, että kahden viikon päästä Kerttu on jo elänyt yhden päivän verran uutta todellisuutta, jonka nimi on päivähoito. Loppuvat hitaat aamut ja kotosalla lorvailu, alkaa kellon vilkuilu ja uusien aikuisten ja ikätoverien kanssa oleilu.

Haluaisin kovasti olla dramaattinen. Ei se vaan nyt kyllä irtoa. Näin se on: jossain vaiheessa sitä äitikin sitten menee takaisin töihin, yrityksistä huolimatta yhtä kauas kuin ennenkin, ja muutaman päivän kuluttua sitä ei sitten enää osaa kuvitellakaan, että takana on lähes kaksi vuotta ihan erilaista arkea. Ihanaa se on kaiken kaikkiaan ollut, mutta aikansa kutakin.

Enää ei edes tarvitse olla haikea lapsen puolesta. Se pysyy varmasti jaloillaan metsäretkillä ja kiipeilee sujuvasti paikkoihin, joihin kenenkään yksi- tai kaksivuotiaan ei olisi syytä kiipeillä, ja sanainen arkkukin on jo lähtenyt avautumaan sen verran, ettei ole tarvetta huolehtia siitä, etteikö sitä ymmärrettäisi. Ihan sopivan uteliaasti suhtautuu uusiin ihmisiin, ensin vähän etäämmältä ja sitten ystävällisesti lähestyen.

Mutta onhan se vaan aika jännää. Alkaa päiväkoti ja koulu ja työt yhteen syssyyn tässä huushollissa.

Follow my blog with Bloglovin

Käännöshommia

Satakunnan museossa avautuu alkavalla viikolla Mikä ilo, mikä valo! Akseli Gallen-Kallela Afrikassa -näyttely, johon tutustumalla voi piristää kevättään 6.3.-31.5. välisellä ajalla. Näyttely juhlistaa porilaisyntyisen Gallen-Kallelan syntymän 150-vuotisjuhlaa, ja esittelee taiteilijaa tyystin eri näkökulmasta kuin siitä kansallisromanttisesta, josta hänet tunnetaan.

Luulen, etten ole ainoa, joka tykkää Gallen-Kallelan maalauksista niiden paksujen ääriviivojen ja vahvojen värien vuoksi. Niissä on jugendin (tai art nouveaun) myötä sarjakuvamaisuutta, ehkä, joka vetosi helposti jo teini-ikäiseen, ja kun kuvistunnilla piti jäljentää itselle mieluista taideteosta, valinta taiteilijan suhteen ei ollut vaikea. Nyt asun sitten kivenheiton päässä Juséliuksen mausoleumista, johon pääsen ihailemaan Gallen-Kallelan freskoja vaikka kauppa- tai puistoreissun yhteydessä. Kyllä siellä nyt ainakin kerran kesässä tulee käytyä.

Mutta en minä tästä nyt siksi kirjoita, että olisin niin kovasti Akselin lumoissa. Enemmän (tai myöskin) olen lumoissani siitä, että hoitovapaalla ihminen saa sunnuntaisin tehdä työtä sen vaikuttamatta kotihoidontukeen (näin ollen sunnuntaisin eivät siis keikkahommia tekevät kotiäidit hoida lapsiaan kotonaan, vaan painavat pyhäpäivät duunia, niinhän...), ja että Satakunnan museolla on minuun luottoa niin paljon, että hyväksyvät firmani käännöstarjoukset, ja saan kääntää näitä näyttelytekstejä!

Olen aikaisemminkin kertonut moneen otteeseen siitä, miten kovasti tykkään kielestä ja näpertämisestä, ja yleissivistyksestä, ja näissä käännöshommissa kyllä yhdistyvät nämä asiat sitten niin ihanasti, että jos olisin täysin varma siitä, että pystyisin rahoittamaan oman ja perheeni elämisen pohtimalla sitä, miten välitän tietyn ajatuksen oikeine sävyineen kirjallisen tekstin kautta sellaiselle ihmiselle, joka ei ymmärrä alkuperäistä kieltä, irtisanoisin itseni oitis palkkatyöstä. Ainakaan vielä en uskalla - pitäisi tietää, että töitä riittää sopivasti, eikä energiaa tarvitsisi käyttää liikaa markkinointiin tai ajanhallintatemppuiluun. Käännöksiä ei ikinä pitäisi joutua tekemään kiireessä tai ilman kunnon keskittymisrauhaa, koska myös asiatekstien kääntäminen on paitsi luovaa työtä, myös sellaista hommaa, jossa koko oma sivistys ja älykkyys on pistettävä peliin. Se on se juttu, mikä erottaa internetin käännöskoneet ammattimaisesta ihmiskääntäjästä. Siksi mun enkuntunneilla harjoitellaan niiden käännöskoneiden käyttämistä, ihan vaan jotta lapset näkisivät, että sama sana voi tarkoittaa aika montaa eri asiaa tilanteesta riippuen, ja jos et ymmärrä niitä tilanteita, et voi niitä sanojakaan käyttää.

Keep it simple, stupid. Ja kun ymmärrät, miten tyhmä olet, oletkin viisas.

Olipa loppukaneetti.

Follow my blog with Bloglovin

Äitipuolesta äidiksi

Aluksi muistutettakoon, että jokainen perhe on omanlaisensa, ja jokainen uusperhe vielä kahden tai useamman omanlaisensa perheen yleensä katkeransuloisen sekamelskan lopputulos, eikä unohtaa sovi sitäkään, että jokaisella meistä henkilökohtaisesti on aivan omanlaiset legot aloituspaketissaan, joten mikään, mitä tässä alla tulen ilmaisemaan, ei ole suoraan sovellettavissa muiden elämään. Kenties kuitenkin herättää joitain tunteita tai ajatuksia, jotka toivottavasti ovat jollakin tapaa lohdullisia.

Löysin itseni 20-vuotiaana tilanteesta, jossa Miehen mukana tulivat pienet lapset, joiden äiti en missään tapauksessa ollut, mutta joista olin valmis kantamaan painavaa vastuuta. Biologisten vanhempien keskusteluyhteys säilyi erosta huolimatta kuitenkin niin hyvin, etten joutunut - tai päässyt? - siihen vastuunkantajan rooliin, johon olin valmistautunut: lapsia koskevat periaatepäätökset ja -keskustelut hoituivat isän ja äidin välillä, ja minä sitten asettelin omat ajatukseni niin, että linja oli mahdollisimman toimiva koko aikuisrivistössä. Äitipuolena ja kertaalleen eronneen pienen lasten isän uutena puolisona ainoa vaihtoehto tulevaisuutta ajatellen oli tietoisesti asettaa lasten etu aina ensimmäiseksi, eikä kyseenalaistaa sitä edes silloin, kun itsekäs romanttisuus vaati päästä osille, vaan omaksua suuria linjoja koskeva kärsivällisyys toiseksi luonnoksi.

Tavallaan asemani oli helppo, koska pystyin soveltamaan siihen jo aiemmin vakiintuneita suhteitani sukulaislapsiini. Suurin ero oli siinä, että toisin kuin suhteessa sukulaisiin, jaan kotini bonuslasteni kanssa. Tästä on noussut ristiriitaisia tunteita: lapset ovat minulle hurjan rakkaita ja tärkeitä, ja haluan heidän tuntevan, että heillä on koti kahdessa osoitteessa, mutta samalla, kun olen suosiolla jättäytynyt kaappaamasta vastuuta, olen luovuttanut suuren osan arkipäiväisestä auktoriteetista pois myös omalla reviirilläni. Äitipuolena siis olen tavallaan pitäytynyt jälkiteini-ikäisessä irrallisten individuaalien kohtaamistilassa. Tällä hetkellä, kun lapsipuolet lähestyvät huimaa vauhtia omaa henkistä ikääni, rooli tuntuu koko ajan toimivammalta! Toivon, että päädymme jollakin tasolla vertaisaikuisiksi.

Äitipuolihistorian jälkeen oman lapsen syntymä oli aivan käsittämätön, tajunnan räjäyttävä tilanne. Olisin muutenkin varmaan ollut ihmeissäni siitä, että olen jonkun äiti, mutta kun useita vuosia olin törmännyt tilanteisiin, joissa enemmän tai vähemmän alleviivatusti en ollut näiden lasten äiti, tämä todellisuus tuntui ihan uskomattomalta. Kesti hyvin kauan ymmärtää, että lapsi todellakin oli minun! Että vaikka nyt ymmärsin järkyttävän painavan vastuun olevan myös minulla, kiintymyssuhde olisikin tällä kertaa itsestään selvästi molemminpuolinen! Minä ja lapsi olimme yhtä!

Överiksihän se meni: yhteen omaan lapseen, sen suloisuuteen ja viisauteen keskittyessä oli yhtäkkiä kovin vaikeaa vetää rajoja lapsen ja itsen välillä. Kun tunnistin lapsessa jonkin tunteen, jota itsekin olin joskus tuntenut, imaistuin siihen mukaan itsekin. Ja tietenkin halusin, että lapsi saisi sellaisia kokemuksia, joista se rakentaisi tasapainoisen itsen, kaikkea hyvää ja hitusen huonoa, ettei tulisi väärää kuvaa elämästä. Miten paljon ehdinkään viiden vuoden aikana ajatella ja analysoida kaikkea lapseen liittyvää: omaa käytöstäni, omaa vanhemmuuden filosofiaani, omaa lapsuuttani, lapsen ominaisuuksia, lapsen mahdollisuuksia, rakkautta, rajoja, rentoutta ja ryhtiä... Ja kykyä ymmärtää ja kyseenalaistaa - miten se annetaan lapselle?

Suhtautuminen äitiyteen oli minulle vaikeaa. Tiesin, etten ole Äiti-tyyppinen henkilö. Ainakin, jos se tarkoittaa ihmistä, joka nauttii kotona touhuamisesta, ja joka osaa keskittää mielenkiintonsa lapsiinsa ja kotiinsa ja käsinkosketeltavaan arkeen. Arvostan suuresti niitä ammattilaisia, jotka ovat esikoistani työkseen hoitaneet ja kasvattaneet, jotta olen voinut itse tehdä ajattelua ja suunnittelurauhaa vaativaa työtä. Samasta syystä arvostan suuresti niitä äitejä, jotka malttavat olla lähellä lastensa ensimmäisinä vuosina, koska itse tunsin onttoutta, kun laskin ne vähäiset tunnit, jotka työpäivän jälkeen ja ennen nukkumaanmenoa hänen kanssaan vietin. Vastapainoksi halusin todella olla läsnä silloin, kun olimme yhdessä. Mikä mainio tapa hankkia riittämättömyyden tunnetta ja kokea epätäydellisyyttä!

Toisen lapsen syntyminen nostatti uudenlaiset kuohut. Tällä kertaa tiesin haluavani kokeilla äiteilyä pidempään - ei minun tehtäväni ollut osoittaa koko maailmalle, että suomalaisittain aikaisen työhönpaluun ja tarpeeksi hyvän äitiyden voi yhdistää, vaan elää sellaista elämää, joka pitää minut onnellisena! Tässä elämänvaiheessa se tarkoitti kokoaikaiseksi Äidiksi alkamista. Kotielämä tekee kummia ihmisen pään sisällölle: kun ympyrät kutistuvat, elämän rytmiä on helppo yksinkertaistaa ja hidastaa. Tästä näkökulmasta en kauheasti ole huolissani, miten urani käy, kun olenkin pois aktiivisesta työelämästä vaikkapa 20 perättäistä kuukautta. On helppo kohautella olkapäitään. Arkipäivässä ei tarvitse tsempata älyllisesti, mutta fyysisesti ja psyykkisesti on kovilla, kun rauhalliset lehdenlukuhetket ovat harvassa ja kommunikointi pääasiallisen seuralaisen kanssa on haparoivaa, ja lisäksi olet koko ajan itse vastuussa sekä omasta että lapsen hyvinvoinnista.

Pieni henkinen sumu ja itsereflektoinnin mahdollistavan rauhallisen ajan puute on saanut aikaan sen, että minusta on tullut Äiti. Sellainen tyyppi, joka ei koko ajan mieti, tekeekö nyt oikein lapsen kokonaisvaltaista onnea ja kehitystä ajatellen ja suhteessa itseen ja parisuhteeseen, vaan lähinnä niin kuin parhaaksi sillä hetkellä näkee, jos ja kun energiaa riittää. Aina ei riitä, eikä tarvitsekaan. Kuopusrassun ensimmäisiä juoksuaskeleita ei ole videoitu, se on niinkuin suunnitelmissa, mutta taisi jäädä toteutumatta. Se on sylissä paljon, mutta en minä keskity tietoisesti nauttimaan jokaisesta sylittelyhetkestä. Nautin siitä, että se on. Ja minä olen. Ja siitä, että esikoisen kanssa kuitenkin muistan keskittyä tietoisesti nauttimaan meidän aivan erilaisesta suhteestamme. Ainakin silloin tällöin.

Nykyään, jos joku jossain huutaa äitiä, reagoin heti. Se olen varmasti minä.

Follow my blog with Bloglovin

Viimeinen osanottoni väsymyskeskusteluun

Aivan aluksi haluaisin sanoa, että pelkään tämän keskustelun lähtevän käsistä yleisesti. Kyllä vaan, monet pienten lasten vanhemmat ovat väsyneitä, ja koska moni pieni lapsi toimii eri rytmissä kuin ympäröivä yhteiskunta tai oma perheensä, se on tavallaan ihan luonnollista. Olen aistivinani sellaista pientä hysteriaa nyt, että kaikki äidit on pelastettava, mutta uskon, että olisi hyvä ihan vähän hengähtää. Sen verran kuitenkin voisi tehdä, että olisi ihan oikeasti silmät auki ja korvat höröllä, koska jotkut äidit ja valveutuneisuudessaan valvoneet isät voivat olla todella tuskissaan. Tätä tietenkin vaikeuttaa se inhimillinen peruspiirre, että olemme kaikki vähän erilaisia.

Nyt seuraa tarina, joka on pilkulleen tosi, eikä ollenkaan tarkoitettu hauskaksi tai vakavaksi, vaan kuvaukseksi siitä, millaista voi olla. Jossain muualla on erilainen tilanne, ja joku muu reagoi toisin.

Palasin äitiyslomalta töihin helmikuussa 2009. Lapsi oli kotihoidossa isän vastuulla, mutta en silti nukkunut sikeästi, koska äitiys ei loppunut töihinpaluuseen. Tein nelipäiväistä viikkoa, mutta käytännössä normaalimäärän työtä. Yritin pitää työt töissä ja rauhoittaa kotiolot perhe-elämälle.

Opettajien superoikeus, kahden kuukauden kesäloma, alkoi kesäkuussa. Olin selvinnyt keväästä, mutta spontaaneja muistikuvia ei ajasta ole. Onneksi on valokuvat!

Elokuun alussa palattiin töihin ja lapsi aloitti päivähoidon. Olin luvannut lukujärjestyksen laatijalle, että "jos on ihan pakko", voin tehdä hurjan määrän ylitunteja tämän lukuvuoden ajan.

Ay-selvennykseksi: minulla opetusvelvollisuus on 21 tuntia viikossa, mikä tarkoittaa sitä aikaa, jonka vietän teini-ikäisten kanssa luokassa. Jos oletetaan, että opettajankin työviikko on siellä 37 tunnin huitteissa, tämän opetusvelvollisuuden mukana tulee 16 tunnin aika, joka periaatteessa kuuluisi käyttää suunnitteluun ja arviointiin sekä materiaalin tekemiseen ja opiskelijoiden tarpeiden mukaan muuntamiseen, nykyisin myös matkalaskujen tekoon ja sähköiseen yhteydenpitoon ns. asiakkaiden ja heidän viiteryhmiensä kanssa.

Nyt opetustunteja oli luvassa keskimäärin 27. Jouluun mennessä huokasin, että nyt olen kyllä väsynyt, en jaksa vastaavaa pakettia enää toista kertaa.

Elokuussa 2010 lapsi täytti kaksi vuotta, alkoi jo nukkua paremmin, mutta vaati jo ihmismäistä huomiota. Kotona oli siis oltava hereillä, ja jos töitä oli jäänyt, ne täytyi tehdä yöllä - tai jättää tekemättä, mutta en uskaltanut ottaa sitä riskiä, että improvisoidut tunnit amisjätkien seurassa eivät olisikaan olleet menestys. Lukujärjestys näytti samalta kuin edellisenä lukuvuonna. Keskustelin asiasta niiden tahojen kanssa, jotka pystyisivät vaikuttamaan tilanteeseen, mutta muutosta ei tullut. Eräältä esimieheltä sain suoran vastauksen: "Tuntiopettajan palkkaaminen tulee kalliimmaksi kuin se, että sinä teet nämä ylitunnit."

Toisaalta minäkin sain parempaa palkkaa, mikä tuli tarpeeseen, koska mies oli jäänyt työttömäksi. Uusperhekuvioiden jännittävät kommervenkitkin alkoivat nousta pintaan samaan aikaan. Minä olin kotona väsynyt ja poissaoleva ja yritin jaksaa panostaa edes omaan lapseeni, tuskin mihinkään tai kehenkään muuhun, enkä todellakaan itseeni.

Soittelin sentään työterveyteen jossain vaiheessa, ja lopulta, kun juhannuksena huomasin edelleen miettiväni työasioita ja soitin hoitajalle, sain ajan työuupumustestiin elokuun ekalle viikolle. No silloin olin jo vähän ehtinyt levätä töistä.

Elokuussa 2011 lapsi täytti kolme vuotta, parisuhde oli tallaantunut, bonuslasten äiti tiukkasi minulta syytä lastensa isän poissaolevaan käytökseen ja oman isäni muistisairaus alkoi hahmottua. Lukujärjestys näytti samalta kuin edellisenä lukuvuonna. Keskustelin asiasta niiden tahojen kanssa, jotka pystyisivät vaikuttamaan tilanteeseen, mutta muutosta ei tullut.

Marraskuussa 2011 tajusin, että ei ole normaalia, että pää ei lepää hetkeäkään. Tehtävälista oli järjetön ja kalenterin sivut olivat kopioituneet silmäluomien sisäpintaan tunnin tarkkuudella. Kun kaikki sujui niin kuin olin suunnitellut, sain hirveät kiksit ja tunsin itseni ihan superihmiseksi - mikä olikin tosi hienoa, koska muuten elämä oli hyvin harmaata ja välillä mustaa. Ja ihmisiä ei voi suunnitella. Niiden kanssa pitää olla. Se on raskasta, jos ei ole voimia. Soitin perheneuvolaan ja repesin itkemään puolen minuutin jälkeen, mutta 45 minuutin puhelun ja nyyhkimisen jälkeen mulla oli aavistuksen parempi olo. Pääsin julkisen puolen jonoon, ja ensimmäisen keskusteluajan sain helmikuulle 2012.

Kotiasiat saatiin kääntymään parempaan päin, ja kunnon töitäkin löytyi taas miehelle, joka halusi pitää huolta perheestään. Minä olin silti edelleen ihan raunio, enkä tiennyt, mitä halusin tai mitä tarvitsin, no, paitsi pitää huolta perheestäni.

Elokuussa 2012 lapsi täytti neljä vuotta, ja koska kotona oli taas rauhallista, se uskalsi alkaa purkamaan omaa oloaan, nukkui huonosti ja vaati paljon huomiota. Lukujärjestys näytti samalta kuin edellisenä lukuvuonna. Keskustelin asiasta niiden tahojen kanssa, jotka pystyisivät vaikuttamaan tilanteeseen, mutta muutosta ei tullut.

En halunnut vaikuttaa laiskalta, avuttomalta, tyhmältä ja ammattitaidottomalta, mutta nyt oli pakko ottaa riski. Kävin työterveyshuollossa useamman kerran, ennen kuin sain vakuutettua henkilökunnan siitä, että voimani ovat loppu. Sain eteeni lomakkeita ja raja-arvot viuhuivat. Pääsin lääkäriin. Testit kertoivat, että olin vähintään keskivaikeasti masentunut. Sain sairauslomaa. Opettelin lepäämään. Pääsin purkamaan päätäni mielenterveyshoitajalle, ja mutkien jälkeen vielä terapeutille. Kun olin palaamassa töihin, sain eteeni lukujärjestyksen, joka näytti samalta kuin ennen. Uuden esimiehen kanssa tuntiopettajan palkkaaminenkin oli mahdollista.

Oma kokemukseni on, että äiti kyllä tekee kaiken voitavansa arjen ja vaikka koko maapallon pyörittämiseen. Joillain voimavarat loppuvat ennemmin ja joillain myöhemmin, mutta se ei ole kilpailun aihe, vaan täysin omakohtainen tunne. Minä pyysin apua, kauniisti ja kiukutellen, mutta jostain syystä viestin perillemeno epäonnistui täysin. Tiedän, miltä epätoivo tuntuu, ja se, kun haluaisi vaan lopettaa ihan kaiken.

Se ei tee minusta mitenkään erityistä.

Follow my blog with Bloglovin

Kiitos ja arvostus

Kyl määki ole!

Multa kysyttiin siinä taannoisessa työhaastattelussa, että olenko jotenkin katkera. En siinä hetkessä ymmärtänyt kysymystä, muuten kuin ehkä paineensietotestinä, mikä olisikin ollut nerokasta! Yritin siinä muutamassa sekunnissa saada pelattua hiukan ajatusaikaa, ja ihmettelin kysymystä ääneen, kunnes pääsin johonkin lopputulokseen.

Facebookissa on menossa kehu työkaveria -haaste, ja aina jonkun statusta lukiessa tuntuu pieni tölväisy, että miksei mua kehuta... Ai niin, en ole töissä. Lehdessä kerrottiin, että vuoden suuhygienisti oli valittu, ja huomasin arvottavani tuollaisen maininnan aika korkealle: miten hienoa, että omasta porukasta osataan nostaa esiin hyvin työnsä hoitanut ammattilainen! Suomen kieltenopettajien liitto SUKOL ja Otava valitsivat juuri Tuomas Sammelvuon kielitaitomyönteisyyden Vuoden kieliteoksi, ja vaikken tiedä, kuinka hyvin muut kuin kieltenopettajat palkinnon noteeraavat, se on minusta hieno tunnustus. Ja tietenkin mainitsen tässä myös sen, että olen aika ylpeä siitä, että meidän yhdistys sai saman tunnustuksen viime vuonna.

Siihen haastattelun kysymykseen vastasin lopulta niin, että kyllä ehkä siinä mielessä voin sanoa olevani vähän katkera, että ammattikoulussa kieltenopetus ei juurikaan saa arvostusta osakseen, edes hyvin toteutettu sellainen, mutta sekin varmasti johtuu ihan siitä, ettei kielitaitoa ole perinteisesti laskettu ammatillisen opetuksen ydinasiaksi. Voisi olla kiva olla töissä sellaisessa ympäristössä, jossa oma ammattitaito nähtäisiin kokonaisuuden tärkeänä osana.

Nyt kun tässä tätä ajatusta olen pyöritellyt, niin ensin se vähän nolottaa: olenko näin kamalan riippuvainen kehuista? Kehtaanko edes kirjoittaa sitä tähän, jos joku vaikka saa tietää? Että minä tykkäisin, että mulle sanottaisiin, että vitsi miten hienosti hoidit ton jutun?

Mutta sittenhän sen hoksaa. Olisihan sitä aika itseriittoinen ihminen, jos ei koskaan toisten tunnustusta ja nähdyksi tulemista kaipaisi. Noissa kouluympyröissä varsinkin, kun suuren osan päivästä vietät huoneessa sellaisten nuorten ihmisten kanssa, jotka oletusarvoisesti mielummin tekisivät jotain muuta kuin sitä, mitä edustamasi ihmisryhmä yleensä heiltä toivoo, kohtaat vielä useamman ryhmän päivässä ja aloitat jokaisen kohtaamisen pienellä aivopesulla, luomalla uudestaan sellaisen ilmapiirin, jossa voidaan ehkä vastaanottaa ja tuottaa jotain uutta... Sitä aina joskus miettii, että mikä on saanut aktiivisesti hakeutumaan sellaiseen haasteoravanpyörään! Mutta onneksi oman onnistumisensa sitten kuitenkin huomaa, vaikka teinilaumat harvoin tuovat itse askartelemiaan kiitoskortteja opettajalle, jonka kanssa ovat viettäneet 42-56 lähiopetustuntia hektisen oikean elämänsä keskellä. Joskus olen silti niitäkin saanut, ja kuullut ääneen lausutut kiitokset siitä, että olen onnistunut työssäni. Se lämmittää, se on tosi tärkeää!

On mulla ikävä töihin, on ikävä sitä, että pääsisi toteuttamaan omia ideoita, soveltamaan niitä siihen kehykseen ja kokeilemaan, toimiiko ne. On tarve viedä asioita eteenpäin ja uudistaa ja hioa asioita.

Kääntäen: vaikka tämä omien lasten hoitaminen on arvokasta ja tärkeää ja ihanaa, niin mun kunnianhimoni ei suuntaudu siihen. Niiden kanssa mä elän elämää pinnistelemättä ja pyrkimättä muuhun kuin kaikkien mahdollisimman hyvään ja turvalliseen oloon. Mun lapset ei ole mun projekti. Mun projekteihin mä haluan uppoutua ajatukset sauhuten, kynä luonnoksia piirrellen ja sormet näppiksellä hyppien, aloittaa ja saada aikaiseksi, kokeilla ja arvioida, ja sitten taas jatkaa kehittelyä. Mä haluan viilata ne niin hyviksi kun osaan, jotta ne hyödyttäisivät muitakin kuin minua. Ja silloin onnistumisen paras mittari on se kiitos ja arvostus, jonka saa niiltä ihmisiltä siinä ympärillä.

Follow my blog with Bloglovin

Päivähoitovuodatus

Ihan aluksi kuvitteellinen tuomarin pilli suuhun ja hiljennetään kotiäiti/uraäiti-mutisijat, jos niitä enää on. Tässä maassa niin harvalla on oikeasti mahdollisuus valita. Toiset haluaisivat mennä vauva-ajan jälkeen töihin rahan hankkimiseksi tai itseään toteuttaakseen, mutta töitä ei ole. Toiset haluaisivat jäädä kotiin vauva-ajan jälkeen omaa maailmankuvaansa tai unelmaansa toteuttaakseen, mutta se ei taloudellisten tosiasioiden vuoksi ole mahdollista. Tant pis. Jokainen tekee sen ratkaisun, joka omaan tilanteeseen parhaiten sopii, ja takaa onnellisuutensa sopeutumalla tilanteeseen parhaansa mukaan.

Jätin tällä viikolla päivähoitohakemuksen. Kovasti velloivat tunteet. Että tässä sitä nyt ollaan, kotiäiteily on loppumassa, vääjäämättä, laitoin päivämäärän hakemukseen, vaikka lisäsinkin kommenttiruutuun, että ajankohta on arvio. Miksi? No siitä sitten joku toinen kerta. Tavallaan sitä vähän yrittää vähän nyyhkiä mielessään, että "voi ei, nämä alkaa olla näitä viimeisiä vaunulenkkejä keskellä arkipäivää, kohta olen tähän aikaan päivästä töissä, enkä voi nauttia kuulaasta syyssäästä ja kauniin ruskaisesta puistokadusta", mutta sitten ihan rehellisesti myöntää itselleen, että oikeasti olisi jo tosi kiva päästä päivisin aikuisten ihmisten ympyröihin. (Sitähän tämä naputtelukin on! Ajatusten siirtämistä lapsen tarpeiden ennakoinnista ja jatkuvasta valmiustilassa olosta johonkin ihan muuhun.)

Mutta haikeaa on. Tuntuu niin raastavalta kuvitella oma pieni höpsiäinen hoitajan hoiviin... Aamuhärdelliä kammoksun eniten, koska tiedän oman pinnani lyhyyden. Onneksi näin toisella kertaa osaan jo tietoisesti päättää, että mitään iltamenoja ei kannata ensimmäisiin duuni- ja tarhakuukausiin ladata, koska iltaelämä vaan on perheellisen ihmisen parasta aikaa.

Joskus vielä ihmettelin, miksi pienten lasten vanhempia ei näy missään, niinkun et miks ne uhrautuu ja lakkaa elämästä...

Veera meni tarhaan (minä menin päiväkotiin, ehkä mun vanhemmille tarha kuulosti eläimelliseltä?) 11 kuukauden ikäisenä. Se tuntui monella tavalla itsestäänselvemmältä silloin, koska tyttö oli jo viettänyt puoli vuotta isänsä kanssa, eli selvästi pystyi elämään ilman äitiään. Symbioosi oli jo... ei rikottu, eikä katkennut, ehkä purkautunut? Lisäksi Veera on ollut ihan pienestä asti reipas ja ulospäinsuuntautunut ja utelias ja touhukas, eikä ole ollut epäilystäkään, etteikö hän olisi viihtynyt toisten lasten seurassa. Luotan myös sokeasti päivähoidon henkilökunnan ihmisyyteen ja kiitän yhteiskuntaa, jossa on mahdollista saada lapsi kunnalliseen päivähoitoon periaatteessa pilkkahinnalla: ilman tätä järjestelmää meidän perheen elämä olisi aika erilaista kuin se nyt on.

Jos laskettu töihinpaluuaika osuu kohdilleen, Kerttu on tarhauransa alussa vähän Veeraa vanhempi, kävelee jo reippaasti, on yhtä sinnikäs kuin siskonsa eli tulee varmasti ymmärretyksi eli pärjää hienosti vieraan ihmisen hoivissa. Ja silti mä olen jotenkin kauhean huolissani, että miten kauhean teon tässä nyt olen tekemässä, pienen ihmisen perusluottamuksen rikon... Osaisiko sitä nyt ottaa itseään niskasta kiinni ja kääntää ajatuksen? Että onpa hienoa, kun tyttäreni nyt pääsee osaksi suurempia ympyröitä ja saa kokemuksen siitä, että kivoja ja turvallisia ihmisiä on oman perheen ulkopuolellakin!