Koska yksivuotissynttärit sukulaisten kesken ensin lykkäytyivät ja jäivät sitten tyystin pitämättä, hinku jubileerata meidän kaksivuotiasta Kerttua oli hyvin korkealla. Mummo ja Vaari kävivät tervehdyskäynnillä jo torstaina, ja päiväkodissa juhlitaan huomenna, joten eilinen muodostui varsinaiseksi bilepäivien keskittymäksi.
Äiti oli kerännyt saksalaisen kaupan leppäkerttuaiheisia kakunkoristeita aina alennuslaarista niitä löytäessään, koska sulovilén ja se oli niinkun hauskaa. Sekin oli hauskaa, että Kerttu ne kaapista löytäessään tietenkin halusi kerttusia pidellä, ja äiti pääsi sanomaan monta kertaa, että ei, näitä ei oteta nyt, kun ne laitetaan sitten sun synttärikakkuun koristeiksi. Kakku oli siis tulossa.
Edellisenä päivänä tajusin, että hyvä teflonrengasvuoka oli vaurioitunut ja heitetty menemään, ja jäljellä oli enää jännä silikonivuoka, jonka pohja on jotain pleksiä, josta syystä ilmeisesti - leipurin vähemmän täydellisistä taidoistahan tämä ei voi olla kiinni - kakkupohjat siinä harvoin paistuvat tasaisesti. Tarkoitus oli tehdä kaksi kakkua, mutta jouduin lopulta lyömään tarkoitettua tiiviimmiksi jääneet tuplapohjat yhteen. Olin myös ehtinyt tehdä tuplamäärän kinuskitäytettä Kinuskikissan ohjeen mukaan, ja nyt tuskailen, että onko loput oikeasti pakko heittää pois... Toiseksi täytteksi laitoin Mummon tuomia puolukoita! Päälle tuli vielä kesänvihreää sokerimassaa ja nuorten neitien visioimat koristukset. Hyvää oli, mutta makeaa.
Naapurihuoneen ruokailuhuoneeksi muuttumisen jälkeen tämä oli ehkä vasta viides kerta, kun kahvit katettiin salongin puolelle. Käyttö alkaa pikku hiljaa hahmottua, kun keittiön puoleinen lipasto on tyhjentynyt apupöytätarkoitukseen, eikä kaikkea enää tarvitse hakea keittiöstä. Pöydän kiertäminen vapaasti loikkien on kuitenkin kerta kaikkiaan mahdotonta, joten ennen kuin meillä on varaa palkata soreat kahvinkaatajat erikseen, vieraat on ehdottomasti ohjattava istumaan pöydän ikkunapäätyyn, jotta emäntä- ja isäntä väki pääsee helposti hakemaan santsipannua.
Äidillä on tarve toistaa itseään. Vaikka kukaan muu ei muistaisi, niin koska nimiäisillä oli Ballerinakeksejä, niitä oli oltava myös nyt.
Tietenkin sankaritar nukkui aamulla pitkään, ja ylös noustiin vasta kahdeksan jälkeen. Päikkäriaika oli siis käsillä vasta lähempänä yhtä, mikä oli huono juttu, koska vieraille oli ilmoitettu, että vastaanotto alkaa jo kello kaksi. Ensimmäiset vieraat saivat siis tovin ihmetellä rauhallista tunnelmaa, ennen kuin juhlakalu hiukan kesken uniensa nostettiin sisään heräilemään. Edes lahjapaketeilla houkuttelu ei oikein uponnut nuoreen naiseen, koska eipä hänellä niistä aiempaa kokemusta juuri ollut. Onneksi isosisko oli innokas auttamaan.
Ohjelmaa ei tarvittu erikseen: nuorempi ja vanhempi teinimiesosasto vetäytyi jossain vaiheessa hetkeksi jalkapallon pariin, juhlaväen nuorin osuus viihtyi mainiosti ja sitä paitsi hienosti yhdessä leikkien lahjojen parissa, ja muut seurasivat pienten touhuamista ja välillä onnistuivat vähän juttelemaankin, jos ajatus pysyi kasassa kokonaisen keskustelun verran. Seremoniamestari Veera järjesti ilman muuta myös ex tempore -ongintaohjelmanumeron ja lyhyen runonlausuntatuokion.
PappaJannelen tuoma ivana junalata oli lopulta mielessä viimeisenä illalla ja ensimmäisenä tänä aamuna. Jo olemassaoleviin osiin liitettynä niistä saadaan ihan miälettömän hieno rata! Ja äiti on onnessaan, kun katsoo näppäränäppisen lapsensa yhdistelevän radan osia kuin palapeliä ikään. Ja ukkelit pistetään junaan ja on tunneli ja kaikki. Voi ihanuus. Ja kun junilla oli leikitty aikansa, otettiin esiin herrasväki R:n tuoma kahvinkeitin ja kaadettiin kahvia herrasväki K:n tuomaan metalliseen astiastoon (tästä linkistä ei katsota lahjahevosen suuhun, vaan kurkistetaan kivan lähilastentarvikeliikkeen nettikauppaan). Eipä osaisi ainakaan tämä kaksivuotias mitään upeampaa toivoa! Kiitosh. Onnee aavaa mujje!
