Edellisessä osassa tutustuin mammahormoneihin teoriassa. Tässä, valitettavan pitkässä empiirisessä osassa, esittelen käytännössä sen, miten kuvittelen hormonien vaikuttaneen aidoissa synnytystilanteissa.
Ekan raskauden loppumisen lähestymisen huomasi siitä, että yhtäkkiä huomasin haluavani lisää tietoa synnytyksestä. Musta ei olekaan mitään pointtia alkaa sitä miettimään kovin aikaisin, koska raskausajassa sinänsä on jo ihan tarpeeksi ihmeteltävää, mutta missään tapauksessa ihminen ei saisi synnyttää ymmärtämättä fysiologisessa mielessä, mitä silloin tapahtuu. Minä tiesin sairaalaan mennessä, mitä kohdunkaulalle tapahtuu ja miten vauva pyörittelee itsensä ulos, ja olin utelias näkemään, miten homma etenisi, joten olin tosi innoissani, ilmeisesti siis endorfiinin vaikutuksen alaisena. Eikä pelottanut, kun periaatteessa tiesin, mitä tapahtuu, ja jos jotain yllättävää tulisi, luotin henkilökunnan osaamiseen. Vastaanottava kätilö (hei Eila Nokelainen, en ole sinua unohtanut, olet ihana!) luki mun synnytystoiveet ja hokasi, minkälaisesta tyypistä on kysymys, ja tarjoili vaan ns. pehmeämpiä kivunlievitysvinkkejä. Mun kipukynnyksellä nekin olivat lähinnä lisämukavuustekijöitä.
Oksitosiinia ilmeisesti alkoi erittyä lisää, kun siinä salissa hengailtiin Miehen kanssa, ja se semmoinen pehmeä kupla alkoi muodostua. Jonkinlainen luottamuksen piiri, niin kuin Nissinen sanoisi. Mun mielestä supistus ei tuntunut kipuna, vaan kovana paineena, jota helpotti ihan parhaiten se, kun tiesi, että vieressä on rakas ihminen, joka pitää musta huolta ja hieroo (kuulemma toiveeni mukaisesti lähinnä runnoi) alaselkää, kun sitä tarvitsen. Vaikka kätilö vaihtui, niin se mun kuplani taisi olla jo tarpeeksi vahva, että olin ehtinyt päästä sinuiksi tilan ja toiminnan suhteen, niin, että kun uusi kätilö kyseenalaisti mun toiveen synnyttää tuolissa ja ilmeisesti rangaistuksena jääräpäisyydestäni halusi nipsautella välilihaa varmuuden vuoksi rikki, pystyin pysymään omassa kannassani ja kielsin. Lopputulos oli minulle paras mahdollinen, ja voisin vieläkin kehottaa sitä tätiä leikkelemään omia paikkojaan ja repimään itse pelihousunsa.
Jälkikäteen ihmettelin silti, mitä ihmettä varten mulle siinä jossain vaiheessa laitettiin tippa kämmenselkään, kun vielä kammoan kaikkia piikkejä, ja selvitin keskenäni, että oksitoniiniahan se. En vieläkään ymmärrä miksi: koko synnytys lapsivesien menosta Veeran ilmestymiseen kesti suunnilleen yhdeksän tuntia, eli ei erityisen pitkään, avautuminen eteni ihan tasaisesti ja kaikki oli muutenkin kunnossa. Amerikkalaiselle
PubChem -tietopankkisivustolle on koottu oksitosiinia koskevat tiedot, ja säännönmukaisesti lähteet ilmoittivat oksitosiinin lääketieteellisen käytön tarkoitukseksi synnytyksen nopeuttamisen. Totta kai sitä toivoo lapsen syliinsä mahdollisimman pian, mutta minä, joka erikseen toivoin puuttumisen välttämistä, olin tyrmistynyt tajutessani, että henkilökunnan mielestä homman olisi voinut hoitaa tehokkaammin.
Aikaisemmin paljastin, että imetyksen aloittaminen oli mulle kamalan vaikeaa. Se, että järkyttävä hermopinne sai lonkan tuntumaan sijoiltaan olevalta, eikä kivutonta asentoa kerta kaikkiaan löytynyt, sairaalaympäristön vieraus ja pelottavuus, sekä ylipäätään tuoreen äidin epätietoisuus aivan kaikesta ei varmasti ainakaan edistänyt endorfiinin ja sitä kautta oksitosiinin tuotantoa. Kotonakin surin liikkumisen vaikeutta, enkä tajunnut velloa siinä hetkellisessä endorfiinihuurussa, jonka omaan vauvaan keskittyminen ja höperöksi heittäytyminen sai aikaan, vaan stressailin turhaan kaikenlaisesta ylimääräisestä. Näin jälkikäteen yhteys on tietysti selvä. Sitä mukaa, kun luottamus omaan pärjäämiseen kasvoi ja rentous lisääntyi, imetyskin sujui helpommin, ja positiivinen kierre oli valmis.
* * * * *
Toisen raskauden loppumisen lähestyessä olin kärsimättömyydestä huolimatta mielestäni hurjan rauhallinen ja osasin ottaa tosi rennosti. Itse asiassa koko raskauden ajan oli ollut samanlainen olo: en huolehtinut kaikenlaisista epätodennäköisyyksistä vaan uskoin vauvalla olevan kaiken kunnossa ja olin itse häpeämättömän onnellinen omasta tilanteestani, ja sainkin aika tavalla kuulla sitä ihanaa musiikkia raskaana olevan naisen korville, joka kuulostaa tältä: "Kylläpäs olet kauniin ja kukoistavan näköinen, raskaus sopii sulle!" Kyllä siinä endorfiineja erittyi!
Kun tosi oli kyseessä, tiesin, etten halunnut mennä sairaalaan yhtään liian aikaisin, kun ei se avautumisvaihe siellä sen ihmeellisempi olisi. Niinpä hengailin kotona, kiersin taloa ja puhaltelin, ja kun lopulta oltiin sairaalassa, kätilön arvio oli 8-9 cm. Sentti pari ponnistukseen siis. Säännöllisten supistusten alkamisesta oli kulunutreilu neljä tuntia. Olin jättänyt taas samat synnytystoiveet, mahdollisimman vähän puuttumista synnytyksen luonnolliseen kulkuun sekä synnytys pystyasennossa, mutta siinä rauhallisen luottavaisessa oksitosiinipilvessäni tunsin syvää luottamusta ja yhteyttä näihin ihmisiin, eli olin helppo kohde manipuloinnille.
Mies kyllä tiesi, mitä olin toivonut, mutta kun kätilö kysyi, pitäisikö kalvot puhkaista, minä kysyin miksi ja sain vastaukseksi, että se voi nopeuttaa synnytystä, ja totesin siinä leppoisasti, että no eipä kai täällä nyt niin kauan haluta hengailla, niin mitä sitä toinen kieltämään. Myöntymisen jälkeen tuntui kuitenkin aika ilkeältä, että vieras täti haluaa tökkiä mun kohtuni sisältöä virkkuukoukulla, jotta saisi homman hoidettua nopeammin. Sain pyytämäni tuolin, istahdin kokeilemaan asentoa. Kätilö antoi luvan ponnistaa, jos siltä tuntuu, ja kokeilin, mutta homma ei edistynyt. Alkoi tuntua siltä, ettei kätilö ollut tyytyväinen. Itsekin vähän hätäännyin: olisiko nyt pitänyt jo muka? Kyselin konttausasennon ja polviseisonnan perään, mutta ne eivät kuulemma olisi hyviä asentoja, sen sijaan puoli-istuva - se, joka itselleni tuntuu vieraimmalta mahdolliselta - olisi nyt se, jota kannattaa kokeilla.
Paniikinalku puhkaisi kuplan ja endorfiinit sanoivat prööt pihistessään sieltä ulos. Osasin tällä kertaa sanoa, etten halua oksitosiinitippaa, joten kätilö lähetti jonkun hakemaan oksitosiinia nenäsumutteena. Taaskaan en tajunnut, mitä tapahtui, ja miksi oksitosiinia annettiin, kun hätää ei ollut, mutta siinä tilanteessa ei oikein kuulusteluvaihdetta löytynyt. Supistukset olivat tähän asti tuntuneet alaselässä, ja nyt makasin paino juuri sillä kohdalla, enkä tuntenut supistuksia itse lainkaan. Sen sijaan tunsin, miten vauva jo liikkui putkiliukumäkeään pitkin ja oli matkalla ulos, mutta musta ei tuntunut hyvältä, en ollut ottamassa sitä vastaan. Lisäksi samaan aikaan kätilö tunki sormiaan vauvan pään viereen auttaakseen sitä ulos, eikä sekään tuntunut hyvältä, ja huusin suoraa huutoa naista menemään pois!
Vauva tuli ja oli ihana, mutta minä en tykännyt kätilöstä, se oli ärsyttävä ja tyhmä ja touhotti siellä taustalla, vaikka meillä oli kaikki oikein hyvin. Ehdittiin olla salissa vajaa pari tuntia, eli ei taaskaan mitään pitkäaikaisia häiriköitä oltu, mutta silti ilmeisesti olisin voinut suoriutua nopeammin... Suljin naisen mielestäni ja keskityin pikku blondiin ja onneen ja endorfiinit suhahtivat suoneen.
Ja vaikka tämäkin lapsi on herkkäuninen ja on herätellyt mua öisin erilaisista syistä, imetys ja prolaktiini ovat mahdollistaneet sen, että olen pystynyt torkahtelemaan paitsi imettäessäni, myös seisaaltani lapsen unen syvenemistä vahtiessani... Vasta nyt, kun imetys on jo tosi vähäistä, uudelleen nukahtamisesta on alkanut tulla vaikeampaa.
Follow my blog with Bloglovin
