Jaksuetappi

Äh. Tietenkin olin unohtanut. On yksi asia, kun uhmaikä alkaa, ja lapsi haluaa itse tehdä, päättää ja määrätä, ja silloin aikuinen pyrkii tyyneen rauhallisuuteen ja määrätietoisesti asettaa rajoja.

Sitten tulee se toinen vaihe. Lapsi on jo tiettyyn pisteeseen asti tottunut siihen, että asioista voidaan olla eri mieltä. Siksi se ei mitenkään edes yritä vältellä konflikteja, koska niitä nyt tulee kuitenkin.

Äiti sen sijaan haluaisi vältellä konflikteja, ja huomaa yrittävänsä manipuloida myös isosiskoa samaan touhuun ("Saanksmä äiti piparin?" "Hyss! Älä sano sitä ääneen!!"). Tämä ei nimittäin enää ole mitään juupas-eipäs sanaleikkiä, vaan muuttumassa fyysiseksi. Kerttu juoksee karkuun, jolloin se on otettava reippaasti kiinni, jos meinaa säilyttää ohjeistuksessaan edes jonkun uskottavuuden. Kerttu rimpuilee ja jännittää itseään jouseksi. Jos Kerttu ei saa tahtoaan läpi, se heittäytyy klassikkoasentoon mahalleen lattialle, ja puhkeaa, ei nyyhkytyksiin, vaan korviaraastavaan kurkkuhuutoitkuun, jossa se happea ottaessaan pystyy muodostamaan vain yhden ymmärrettävän sanan: äiti. Minä reagoin kyllä: "Ei hätää." "Tuletko syliin?" "Kylläpäs harmittaa." Ja sisäpuolella kuplii kirosanat ja kiukku ja epätoivo: mitä tommoselle nyt tekee?! Edellisestä kierroksesta viisastuneena apua tarjottuani, mahdolliset vaarat tsekattuani poistun toiseen huoneeseen hengittämään.

Kymmenen minuuttia raivottuaan puuska laantuu ja Kerttu hyppelee luokseni kuin mitään ei olisi äsken tapahtunut. Tunteenpurkauksen syy ei välttämättä selviä. Sillä ei ole väliä, koska nyt voidaan taas rauhallisesti jatkaa aamupalaa tai pukemista ja ehkä jopa päästä ulos talosta.

Ja minulla on käsissäni kuitenkin vain yksi alle kouluikäinen.

Katkeraa suloa.

Rouva P., miltä äitiys tuntuu tänä aamuna? Saatte käyttää kolmea adjektiivia.

Väsyttävältä, katkeransuloiselta ja rakkaudentäyteiseltä.

Perustelunne!

Nuorimmaiseni heräsi puoli kuudelta, loukkaantui, kun käännytin hänet takaisin sänkyyn, huusi pettymystään... Joten minun oli rauhoiteltava ja peiteltävä hänet, eikä hän päästänyt minua pois sängyn laidalta, vaan aina lähtöaikeisiini havahtuessaan tarttui sormeeni, ja kysyi dramaattisesti: Maman, pourquoi tu me quittes? - suomeksi, tietenkin - mikä läikäytti sydäntäni, mutta sai samalla katkerasti kaipaamaan Mieheni viereen, raskaan ja turvallisen hengityksen ja lämpöisen peiton painon tuuditettavaksi, paikkaan, josta nyt olin niin kaukana.

Oh, ymmärrän. Entä minkä kuvan äitiydestänne tänä aamuna haluaisitte maalata klassikkoteokseksi taidemuseoon säilyttäväksi ja kansalaisia valistamaan?

Se hetki, kun edes hiukan lisää lepoa saadakseni olin luvannut molemmille tyttärilleni, heidän herättyään isänsä herätyskellon ääneen, että voisivat tulla viereeni nukkumaan - kunhan myös nukkuisivat! Kun lopulta sekä vanhempi tytär, joka kaivautui vasempaan kylkeeni, pehmeä poski otsaani vasten, vielä hetken pieni käsi omassani, että nuorempi, oikeassa kyljessäni, kädet tiukasti ympärilläni, tuhisivat jälleen vastasataneen lumen keveydellä, pysähdyin tuntemaan sellaista määrää rauhaa, rakkautta ja äidillistä täyttymystä, minkä toivoisin jokaisen osaksi edes joskus.

Miten kaunista! Mitä seuraavaksi?

Parin minuutin päästä kello soi, ja perusarkiaamusäätö lähti käyntiin.

Isosisko nukuttaa pikkusiskon

19.40 "Äiti mä voin nukuttaa Kertun, kyl se onnistuu! Mä meen sen kanssa samaan aikaan ylös ja luen sille iltasadun, jooko." "No kokeillaan."

20.05 "Hyvää yötä tytöt." Pus. Pus. "Hyvää yötä!" "Moikka." "Äiti me luetaan vielä hetki ja mä laitan sit Muumi-sadut, et älä sit ihmettele kun mä kävelen täällä." "Okei. Nukkukaa hyvin."

20.20 "Kelaa jos tää onnistuu, kui siistii." "Joo!"

20.27 yläkerrassa hihitellään ja jodlataan. "Hys! Päät tyynyyn nyt siellä!"

20.29 "Se on puol yheksän jo. Kerttu! Nyt hiljaa ja nukkumaan."

20.31 "Hys. Ole hiljaa." Tämä oli Veera.

20.39 "Kohta tulen ottamaan tutin pois! Nyt nukkumaan!"

20.47 päättäväiset askeleet nousevat ylös narisevia rappusia. Matalaa mutinaa. "Bwähäääääääääää!" Lisää mutinaa.

20.48 hiljaisuus.

20.55 Urheiluruutu. Pyhä hiljaisuus.

20.57 askelia kohti yläkerran vessaa. Kohinaa. Askeleet takaisin tyttöjen huoneeseen. "Iskää. Iskä."

20.58 "No?" "Kerttukin haluu mennä vessaan." Matalaa mutinaa. Hiljaisuus.

21.06 Kerttu höpöttää. "No ainakin se pysyy sängyssään." "No joo."

21.15 Kerttu höpöttää.

21.25 hiljaisuus on laskeutunut.

Taikuutta päiväkodin naulakolla

Eilen päiväkodin vanhempainillassa muistutettiin tuomaan nimikoitua varavaatetta ja villasukkien käytännöllisyydestä. Muistuttamattakin kyllä yritän pitää lokeron vaatepinoa ajan tasalla, ja nimikoinnin hoidan tyylikkäästi aamuisin lähdön hetkellä käteen sattuvalla kuulakärkikynällä.

Jotain ihmeellistä magiikkaa on siellä naulakoilla, koska useammin kuin kerran on mieleni sisältö tyhjentynyt, ja töissä kassia kaivellessa käteen osuu puhelimen ja pyöräilykypärän lisäksi pieni varasto kaksivuotiaan vaatteita. Ja ne villasukat, joita en aamulla laittanut sille pyöräkyydin ajaksi jalkaan, mutta päätin muistaa jättää ne päiväkotiin, jottei ulkoillessa sitten pienet varpaat palelisi.

Amisopen arkea

Normaalisti lounastan opiskelijaravintolassa (ent. ruokala), jossa tarjotaan hyvää ja monipuolista työpaikkaruokaa, ja jonka salaattibuffettia täytetään erityisen maininnan arvoisesti raikkailla ja ihanilla aineksilla. Anti on hyvä, mutta välillä tekee mieli ottaa etäisyyttä nuorisoon, joka myös samoista herkuista samoissa tiloissa nauttii.

Onneksi on siis opetusravintola! Siellä henkilökunta pulittaa annoksesta hiukan enemmän kuin opiskelijoiden keskellä ruokaillessaan, mutta saapa myös eteensä tarjoiltuna aikuisten oikeesti ravintolatasoista taidetta. Niiden opiskelijoiden valmistamana, tietenkin. Puolen tunnin tauko vain olisi kovin lyhyt tilauksen odotteluun ja rauhalliseen ruokailuun kahveineen, mutta kun keksimme varata pöydän lisäksi annokset tietylle kellonlyömälle, ehdimme hörpätä ruoan päälle kahvitkin ja silti sopivasti seuraavalle tunnille.

Tänään soitettiin aamupäivällä normaalivarausta varttia vaille kahdeksitoista. Ravintola oli täynnä! Apua! Mitä tehdään?!

No tilataan ruoka mukaan tietenkin. Hampurilaisaterian hinnalla gourmet-ateria runsaan salaatin ja sämpylän kera oli työpöydän vieressäkin nautittuna aika bueno katko arkiaherrukseen.

Äidin fiksut hetket

Joku muukin vissiin on minun lisäkseni endorfiineissaan ihmetellyt, miten voisi koskaan rakastaa lasta 1+n, kun jo tästä sylissäolevastakin sydän jo niin pakahtuu. Mutta kyllä sitä vaan voi. Sydän on laaja ja rakkautta vaan putkahtelee lisää ja lisää. 

Työyhteisö on ihanasti järjestynyt ja järjestänyt minulle mahdollisuuden mennä kahdeksan sijaan yhdeksäksi töihin. Sillä on valtava merkitys: ennen koko porukka poistui ovesta klo 6.30, jotta lapsi ehtisi varmasti päiväkodin ovesta sisään, ennenkuin minun pitää jo mennä. Nyt on enemmän pelivaraa: pieni katastrofi ei kaada koko päivää (niinkuin vaikka tänään taaperon historiallinen, ensimmäinen vessaan lukittautuminen), koska on aikaa olla rauhallinen.

Kerran viikossa kuitenkin on opetusta kahdeksasta kahteen. (Aamu on edelleen entistä elämää leppoisampi, koska mummu hoitaa tarhakierroksen.) Sattumalta samalle torstaipäivälle oli nyt sovittu yhdistyselämää sen verran, että palasin kotiin vasta 13 tuntia aamuisen lähtöni jälkeen, mukavasti juuri iltapusujen ja -höpötysten aikaan. Ota siinä sitten rauhallista aikaa kullekin rakkauden kohteelle.

Tai rakkauden kohde 1+n ottaa sen itkien ja väkisin kello viisi aamulla. Aaaargh.

Sydän voi laajentua. Vuorokauden tunnit ei.

Yksinkertaiset asiat

Hähhää, Mies ei tästä tykkää... Mutta minäpäs kerron teille: se on maailman paras lajissaan. Minun puoliskonani. Kaikille ja koko maailmalle sen julistan tässä näin.

Ai miten niin?

No. Tulin kotiin, silmät ihan ristissä (työpäivän ajan pystyy tsemppaamaan, kunhan kaikki on järjestyksessä ja nuoriso on hereillä, sitä vaan vetää tunnin kerrallaan ja yrittää olla simahtamatta tauolla). Viikonlopun hölmöilyä nollaillessamme onnistuin pukemaan sanoiksi sen, että en itse osaa tai malta tai jotain mennä päikkäreille. En toikkaroi zombina marttyyritarkoituksessa, vaan siksi, etten vaan tajua, että nyt on tärkeämpää torkahtaa kuin tehdä yhtään mitään muuta. Mitä tekee tämä unelmapuoliso? Kysyy minulta selvästi artikuloiden: haluatko ottaa päikkärit? Vastaan: joo, mutten tiedä, maltanko. Kertoo: mennään tyttöjen kanssa mummulaan, mutta ensin vahdin, että menet siihen sohvalle pötköllesi. Menen, kuuntelen hetken jääräpäisyyksissäni vielä jotain telkkariohjelmaa ja simahdan. Herättyäni olen edelleen ihan pöllämystynyt, mutta levänneempi, ja paljon kivempi ihminen.

Hain Veeran telinejumpasta (samalla muuten naapurintytönkin, jonka hipiän väri poikkeaa selvästi omastani, ja koin jännän tilanteen: joku muu vanhempi samalla lastenpoiminta-asialla siellä urheilutalon aulassa ei pystynyt olemaan mittailematta ihmeissään minun ja tytön ihonvärien erilaisuutta - ei käy kateeksi teitä, joille sama tilanne ei ole kuriositeetti vaan väsyttävä osoitus ihmisten kokemuskirjon monenlaisesta laajuudesta tai pikemminkin kapeudesta!) ja kotiin palattuamme Mies oli pistänyt Kertun nukkumaan. Ah.

Iltapesujen, soittoläksyn ja parin ylimääräisen klarinettivideon jälkeen saatoin Veeran yläkertaan ja unten maille, ja kun tulin alas, tarjolla oli tuoreeltaan koottu salaatti, joka koostui yksinkertaisesti pinaatista, rucolasta, viipaloidusta tomaatinpuolikkaasta, parmesaanipaloista, graavista lohesta ja balsamicopirskautuksista, kyljessään pala leipää. Ja ihana mies.

Ei sitä ihminen kovin paljon tarvitse tunteakseen olonsa superhemmotelluksi ja ymmärretyksi. Yksinkertaisuus ja aitous ja rakkaus. Ehkä vielä pari muuta juttua.

Huoleton vaatteiden heitteillejättäjä

Ei ole lapsella mitään päällepantavaa. Se lähtee aamulla yksin kouluun saappaissa (kun äiti ei ole muistanut pestä sen koirankakasta lehtikasahyppelyssä tuntumaa ottaneita lenkkareita), ilman hanskoja ja liian vähillä välikerroksilla.

Miksi? Koska sillä on pahaäiti, joka muistaa tärkeät asiat aina väärään aikaan, eli nukkumaanmenon tai lähdön yhteydessä, eikä siksi onnistu yhdessä lapsen kanssa rauhanomaisesti keskustelemaan uutta ymmärrystä luoden aiheista a) säänmukainen pukeutuminen ja b) "koulun käytävät eivät ole eteisemme jatke".

Vanhempainvartin jälkeen ja ennen iltiksen loppua poimin luokan ja iltisluokan väliltä villapaidan, hupparin, parit käsineet, yhden pipon ja ulkohousut. Tämä tapahtui viime viikon torstaina. Nyt alkoi viikon mittainen loma. Samat tekstiilit ovat jälleen hyvässä säilössä koulun käytävillä, huomasin, sädetin itseni salamannopeasti koulun oven taakse, ja huomasin myöhästyneeni 20 minuuttia.

Lapsi lähtee kahden yön mittaiselle leirille maakunnan hienoimpiin ulkoilumaastoihin. Taidan joutua palkitsemaan sen huolettomuudestaan uusilla ulkohousuilla. Ja hanskoilla.

Grr.

Superpikastailaus

Töissä oli samat housut (L&B) ja toppi (House of Lola), jonka päällä oli musta neule. Tukka oli eilisiltaisen suihkun jälkeen kosteana letitetty ja nutturoitu ja pipon ja kypärän alle litistetty. Naama flunssan jäljiltä atoopikon peruskauraa.

Peruskotiintulosäädön (mummun synttärikortti, kahvittelemaan kohta, ei tarvi keittää, tutti hukassa, puhetaito korvautunut ihme vikinällä ja sylitarpeella, kuulumisia kouluista) keskellä ei pysty gaalafiilisvalmistautumiseen. Onneksi on hiuspuuteri (Four Reasons) ja jokapaikan sankaribleiseri (House of Lola) sekä juhlan tuntua tuomaan kosteuttava tuubivoide (Nivea) ja yönmusta kajal (Make Up Store). Vielä kukkakoru kaulaan niin hyvä on. Valmistautumiseen kulunut aika n. 10 min.

Bileet!

Positiivinen ei

Kun ihmisellä on taipumus innostua, varsinkin kaikesta, mikä pitää sisällään uuden luomista ja opettelua, ja sellainen kenties opittu, ehkä myötäsyntyinen pohjavire toiminnassaan, että pienet (tai isot) hankaluudet eivät ole esteitä etenemiselle, vaan jotenkin niistä aina selvitään, tietyn akateemisen vapauden sisällään pitävä työnkuva voi olla jopa vaarallinen.

Eilen jostain syystä hätkähdin siihen tunteeseen, että muuttuminen kotiäidistä uraäidiksi on nyt valmis. En osaa nimetä tätä uudesti kuoriutunutta perhosta, se on vielä ehkä sittenkin vähän hauras.

Se muistaa vielä sen edellisen inkarnaationsa, joka intoa ja lojaalisuutta puhkuen päätti tehdä parhaansa töissä eikä jättää ketään pulaan, tiesi aina voivansa puristaa itsestään vähän ylimääräistä jos ei muut siihen kykene. Eikä se itse eikä kukaan muukaan huomannut tai halunnut pysäyttää sitä ja näyttää, miten jäykäksi ja jännittyneeksi se itsensä oli vetänyt, ja samalla perheensä ja varmaan muutkin siinä lähistöllään. Tämä uusi ei voi olla tuntematta rehellistä surua sitä ajatellessaan.

Se aikoo pitää opetuksen mielessään ja muistaa, mikä on tärkeää sille itselle ja sen lähimmille. Sanoa positiivisin mielin ei, kun täytyy, ja pyytää ymmärrystä jo ennen kuin on venynyt äärimmilleen.

Tuntea yksinkertaista kiitollisuutta vaikka siitä, ettei pimeitä aamuja ole niin montaa kuin ennen, eikä yhtään lasta enää tarvitse kiskoa suoraan sängystä ulkovaatteiden kautta aikaisimpaan aamuvuoroon tulleen hoitajan syliin heräämään. 

Remppahommia: joko jo?

Elämä ei tule valmiiksi. Väliaikaiselämän remontin keskellä kuitenkin soisi loppuvan. Tai ainakin olisi ihanaa, että voisimme palata, tai päästä, jo siihen pisteeseen, jossa narut ovat kokonaan omissa käsissämme.

Nyt ollaan tosi lähellä. Sähkö- ja putkimiehiä saa aina kuulemma odottaa, mutta meillä hommat on edenneet superjouhevasti timpurin loistavan verkoston ansiosta: hän on hoitanut aikataulutukset, soittanut urakoitsijat paikalle, säästänyt meidän puolestamme ja piikkiimme ison kasan rahaa (vaikka eilen kotitalousvähennysilmoitusta näpytellessäni huokailin silti...) neuvottelu- ja ammattitaidoillaan, ja erityisesti saanut koko urakan pysymään kasassa niin, että vähän reilun sadan päivän jälkeen nyt ollaan siinä pisteessä, että enää sähkömiestä odotellaan.

Itse asiassa me jo vähän niinkuin savustimme timpurit lähtemään, ja siksi tämä sähköhomma nyt jää vikan päivän kruunuksi. Olen tosi pahoillani ammattilaisten puolesta siinä mielessä, että se, mikä jää vieraalle näkyviin tästä ihmeteosta, joka on vanhan talon laajennus ulkoseiniä siirtämättä, eli pinnat, tuleekin olemaan meidän omissa harrastelijahyppysissämme. Lupaan kuitenkin loppuelämäni taivastella kaikille kävijöille sitä, miten upeaa työtä Laineen väki on tehnyt.

Viimeistelyt jäävät nyt meidän käsiimme. Otamme siis vaarin mahdollisuudesta venyttää remontti ajallisesti normaali- eli iäisyysmittoihin, mutta se on kuitenkin hyvä, koska

1) meil on vinkee näkemys

2) meen Koti ei oo messutalo deadlineil vaa elämä-nimist tairet

3) onhan se nyt vaan aika ihanaa voida olla ottamatta huomioon perheen ulkopuolisia aikatauluja ja suunnitelmia, kun omissakin on jo hiukan tekemistä.

Että nyt vasta voin pyykätä rauhassa, kun ei tarvi miettiä, voinko jättää kuivaustelineen kellariin vai onko seuraavana päivänä luvassa erityisen pölyisiä hommia, naulakolle voidaan katsoa lopullinen paikka, matot voidaan laittaa lattialle ja ennen kaikkea voidaan keskittyä ottamaan huomioon lähinnä ja suurimmaksi osaksi vain toisemme.

Huono aamu

"Aikuisten kanssa on puhuttu kiroilusta, että ne sanat ihan syystäkin pistää korvaan ja vähän nolottaa, ja että lasten suusta ne kuulostaa vielä pahemmalta kun aikuisen. Ne on kuitenkin sanoneet, että jos oikein kamalan paljon sattuu tai suututtaa, niin saisin sanoa ääneen yhden peellä alkavan. En oo oikein innostunut ennen, mutta nyt voisin kyllä sanoakin."

"Vaikka on kymppiaamu, heräsin jo seitsemän jälkeen, kun äiti ja pikkusisko metelöi alakerrassa. Mulla on aina ollut semmoinen taipumus, että kun kerran avaan silmät, en enää oikein osaa nukahtaa uudestaan. Pirteä en silti ollut, ärsytti. En sanonut niille mitään kun tömistin vessaan."

"Äiti kävi huutamassa moikat, mutta kun vielä kuulin niiden äänet sen jälkeenkin, niin huusin vielä yläkerrasta, että onko siellä alhaalla semmonen, mikä pysyy kiinni, kun mun hyllyllä ei ollut enää yhtään. Vaikka hitaasti ja selvästi artikuloin, äiti huusi takas vähän kireästi, että mitä?!, niin että toistin vielä vähän selvemmin. Siihen se karjuu takaisin, ettei ymmärrä, eikä muutenkaan kuule tai pysty auttamaan, kun juuri pukee pikkusiskoa ja niiden pitäis jo olla ulkona. Itkuhan mulle siitä tuli: tarviin apua, äiti ei tule vaan suuttuu ja se on mun syy... BY-HYÄÄÄÄ-Y-HYYY!!!!!!!!"

"Hetken päästä äiti tuli yläkertaan kypärä päässä jo, sisko tuli kans lenkkareissa, ulkovaatteissa ja kypärä päässä, vaikka sen piti odottaa alhaalla. Selitin uudestaan, että haluan laittaa villapaidan alle kireämmän topin tai teepaidan, mutta kaapista ei löytynyt. Äiti sanoi, että illalla katsottiin vaatteet just siks, ettei aamulla tarvi tuskailla. Silti se meni kaapille ja löysi eri paikasta melkein hyvän paidan, totesi samalla että ai niin, taitaa kaikki muut odottaa pyykkikorissa."

"Oisin halunnu, että ne jää, mutta ne lähti, ja mä jäin ihan yksin. Äiti sano et voisin vielä lepäillä, vaikkei uni tuliskaan, mutta en kyllä varmasti lepää. Vieläkin itketti."

(Ylläoleva on täysin sepitetty äidin tulkinta tilanteesta, joka ekaluokkalaisen mielestä ehkä varsinkin nyt meni jo ihan eri tavalla, ainakin äskeisen puhelun perusteella kaikki on jo hyvin.)

Pikkusiskon kommentti: "Vee-a paha olo. Hö."

Äidin kommentti: "P-sana. Paha äiti."

Remppahommia: loppu häämöttää

Kolmessa kuukaudessa meille on tapahtunut aika monta asiaa.

On muutettu yhdeksän vuotta Kotina toimineesta, tilavasta omakotitalosta rakennustyömaalle, joka valmistuttuaan on edellistä vähän tehoneliöisempi, mutta erilaisella tavalla tunnelmallinen ja arvokas paritalon puolikas.

On eletty puolivallattomassa välitilassa, koettu kesä vauhdilla, ilman montakaan seesteistä välipäivää.

On palattu töihin muutaman viikon ja melkein kahden vuoden mittaisten taukojen jälkeen. Yksi palasi tuttuun kouluun, kaksi aloitti uudessa, ja pienimmän maailma mullistui täysin päiväkotimeiningin myötä.

Veera aloitti harrastukset, minä opettelen kyselemään ja kuuntelemaan läksyjä. Omaa toimintaa helpottavat ja nuoremman henkilön elämää ohjailevat rutiinit ovat edelleen muovautumisvaiheessa.

Aikuisten tietoisesti äärimmilleen löysätyt hermot onnistuvat sittenkin kiristymään, varsinkin varmaankin pienen jännityksen keventäminen yöunien huonon laadun vuoksi. Suihkukaan ei ollut käyttökunnossa vielä viime viikonloppuna, mutta toisaalta lämmintä vettäkään ei taas vaihteeksi ole. Olisi myös kiva, että kaikella olisi paikka, jotta olisi joku järki siivota. Työmaa- ja ylläpitosiivota. Ja pystyä osoittamaan lapsille (ja itselle), mikä on se tavoitetila, johon siivoamisella pyritään, ja miten sitä ylläpidettäisiin. Tajusin sentään sunnuntaina olla vaan. 

Mutta enää on jäljellä:

- portaiden viimeistely

- kellarin ulko-oven ja saunan ikkunan valmistaminen ja asennus

- saunan oven asennus

- lauteiden valmistaminen

- suihkun, lämminvesivaraajan ja pesukoneen asennus sekä loppujen putkitöiden viimeistely, joka, ei niinkään näyttävyydellään, mutta toimivuudellaan oikeuttaa loppulaskun summan

- kiukaan ja valaistuksen asennus sekä loppujen sähkötöiden viimeistely, joka, ei niinkään näyttävyydellään, mutta toimivuudellaan oikeuttaa loppulaskun summan

Eilen illalla viihdytin itseäni visioimalla eteisen vessan lopullista asua. Mies pyöräytti silmiään ehkä vähän varoittavasti, ja ilmoitti, että kun timpurit ovat poistuneet, meillä ei hetkeen tehdä mitään.

Se on kyllä viisas mies, tuo Mies.

Käsilaukku

Terkkuja bussipysäkiltä! Kaivoin juuri käsilaukku-nimikkeellä kulkevasta säkistäni (Mango, noin vuodelta 2008) lompakkoa, jonka sivutaskussa bussilippuni on. Yhtenä aamuna ei ollut lompakkoa eikä siis lippuakaan, koska olin unohtanut siirtää ne edellisenä iltana siitä näppärämmän kokoisesta käsilaukusta tähän. Jos oltaisiin jo takkikeleissä, lippu olisi oikeanpuoleisessa taskussa, mutta minkä takin, siinäpä olisikin jännitystä arkiaamuun kaiken muun ohessa.

Mutta miksi tämä säkki, kysytte (niin kysyn välillä itsekin)?

No, tänäkin aamuna kannan mukanani

- lompakkoa bussilippuineen

- kahta avainnippua

- paperista kalenteria ja kynää akuuttiin näperrys- ja luonnostelutarpeeseen

- pientä lippalakkia, jonka unohdin jättää päiväkodin naulakkoon

- pieniä lapasia ja pyykkipussia, jotka jäivät päiväkodin naulakkoon perjantaina, ja jotka otin mukaani nyt, etteivät ne unohtuisi taas iltapäivällä

- iso kirjekuori, jonka sisällä oli viikko sitten mm. vesijohtotyömaahan liittyviä papereita, ja jonka päälle kirjoitin muistiinpanoja puhelimessa puhuessani, ja joista yksi saattaa vielä olla kurantti (piti tarkistaa viikonlopun aikana, mutta unohdin)

- yksi kirjekuoresta ajelehtimaan jäänyt yhdistysasioita koskeva paperi tehtävälistoineen (tällä viikolla!)

- sateenvarjo

- pari naistenlehteä bussilukemiseksi

- purkkaa

- pyöräilykypärä (koska se mahtuu sinne)

Hmm.

The month of firsts: Kerttu goes to day care

A year ago I thought Kerttu would be going to day care at the age of one year and one month. I definitely wasn't ready for that, as compared to her sister (due to temperament or circumstances, who knows) she was and still is super clingy. Which was fine then, and cute, and still is to some extent.

But around her first birthday she couldn't talk and was still a baby, and to balance her outrageously brave motor adventures she would glue herself to my lap or leg or breast whenever she was not climbing or hopping around the house and its surroundings. Kerttu and her sister are very much alike in their open and loud way of protesting when things go against their plans and wishes, so the idea of leaving this little creature in someone else's arms in the mornings just filled me with a stunned silent inside-a-bubble kind of feeling that would hit you after a nuclear explosion.

So it was a good thing I didn't have to return to work until now. In social situations she's still a more passively observant person than her sister, and it's clear that, unlike Veera, Kerttu doesn't enjoy meeting new people (whenever Veera goes to a new place and I ask her how her day went, she loves to tell me how many new friends she made that day). But after a while she will tolerate the idea, and finally she'll accept the fact that there are more nice people in the world than she had previously thought. And then she's content and happy and pour all of her empathy on the new members of her extended family. (She loves our house builders! Which is tragic, because at least the grown-ups in the house are getting ready to say goodbye to them as soon as possible in order to reclaim the house to ourselves, snapping at each other as the other comments on something any of the renovation professionals have said or done, and the first thing Kerttu wants to know in the mornings is where the builders are.)

The day care centre, which better matches the straight-cut translation "day home" of the Finnish word päiväkoti, is brand new, and about a kilometre away from our house. It opened on 3 August so Kerttu was literally one of the first kids there, as I dropped her off at seven thirty. First they have traditional Finnish oat meal for breakfast, then they go out - normally day care centres have full playgrounds outside, but this is a special nature-oriented place so they spend their time out in the woods next door, whatever the weather - then go in, maybe play or sing a little, have lunch, have a nap, have a little snack and go out again. We pick Kerttu up at four; usually it's Husband as he gets home a few minutes earlier than me.

The first eight mornings she cried after me and I could hear the echo of her äiti, äiti, äiti (= Mummy) in my head all day. It was obvious she didn't understand why I left her there. Again and again. We did go through the facts: Mommy goes to work, Daddy goes to work, Veera and the older siblings go to school and Kerttu goes to day care, and after a few days she would nod in acceptance. She'd rather go kouluun, to school, but day care's fine, too.

On the ninth morning she just gave me a kiss and walked in, no waving good bye or anything. I thought that was it, a victory of sorts, but just like when she was a baby, she now glues herself to me in the evenings after adventure-filled days. So what I do after work is carry her around, try to act humanely towards everyone else until it's seven o'clock and I can start giving her dinner, bath and putting her to bed, and then try and stay awake for a while to enjoy me-time. (There's some irony here in the last words.)

Follow my blog with Bloglovin

Remppahommia: eteinen

Tämän vaiheen remontista olen yrittänyt muuttaa mielessäni mahdollisimman pieneksi ja ohimeneväksi. Sellainen on eteinenkin: ei mitenkään järjettömän laaja, tarkoitettu läpi kuljettavaksi. Nyt työmaa siirtyy siihen.

Tuossa keltaisen seinän takana on siis suihku. Muutama vuosikymmen sitten sen tieltä siirrettiin pois yläkertaan vievät portaat, ja nyt tehdään vertikaalinen 180 asteen käännös, eli suihkun paikalle tehdäänkin portaat alakertaan.

Jännätekijöitä riittää. Akuutein on se, että toistaiseksi, portaiden valmistumiseen saakka, ainoa sisäänkäynti asuntoon on tänään eteiseen ilmestyvän reiän ja sen ympärillä työskentelevien ihmisten vieressä. Kellarin uuteen suihkuun päästään kyllä näillä näkymin jo viikonloppuna. 

Silti. Löysin Kertun eilen vauhdikkaan illan kruunuksi seisomasta tiskipöydällä (kyllähän alle metrinen kääpiö yhden keittiöjakkaran siihen eteen siirtää), haki kaapista puukkaa. On aika todennäköistä, että omatoimisuus ilmenee jossain vaiheessa myös eteistyömaalla.

The month of firsts: I return to work

Initially I thought I'd be done with being a stay-at-home-parent after a year or so. In Finland you're entitled to stay home until your child turns three and then return to your work, no questions asked, but I personally don't think many of us really are able to choose to stay home.

First of all it's a question of permanent jobs: without one, you don't have a place to return to, so at some point during the family leave, which was designed with children's best interest in mind, guaranteeing one-on-one care at home for all Finnish under-three-year-olds, the parent staying at home will start to move their focus from the child to finding employment. Or building a new kind of idle identity.

Second, it's a question of money. Depending on how your workers' union has negotiated things for you, you'll get a few months of pretty good salary, or not. The state will provide you with maternity allowance until the baby is three months old, some paternity allowance as well, and then parental allowance until the baby is about nine months old, and the amount depends on your incomes, being, I suspect, about 70% of your monthly salary. After that it's child home care allowance, of which the amount is 342.53 € (minus taxes) a month for one child under three years of age, plus child benefit 95.75 € a month for one child under 17 years of age (further information on this - and the famous cardboard box - can be found on Kela's pages). To give some perspective on this, a teacher's base monthly salary before taxes is around 3,000 € at the moment, which isn't much regarding the required university degree, but enough to get by if you don't need luxury in your life. So. Unless the other parent is very well-off or you've done some brilliant financial planning in advance or happen to have good luck money-wise, the decision to stay at home with a child is also a decision to live on a budget.

Anyway, in the name of gender equality we decided on me returning to work when Veera was only five months old, while Husband became the stay-at-home-parent and loved it. I myself have deeply regretted the way things turned out, because there were other factors, like our employers, who did not see our situation as the parents of a small child as clearly as we did, nor our family life as the priority we thought we were entitled to. That's a long story I'm not in the mood of repeating, although one of the great life lessons I've learnt and thus will not want to forget.

All this in the back of my mind, the thought of returning to work after Kerttu's first birthday felt quite close to rebellion, and when things led to others, making me decide on staying home for yet some more months, I felt absolutely victorious when the summer drew to its close and I truly felt I had become a proud and comfortable Full-time Mum (which I thought would never be my cup of tea) but was also very ready to return to the world of a funny game called work, which also pays you money, which is nice when you're renovating a ninety-year-old house.

So it was time. I went back. In nearly two years nothing had really changed, although the organisation is in a constant state of change, but that's no news. As soon as I returned in the classroom it felt like I had never been away. In a good way. I've got these teenagers covered, and I like them.

What has changed is that two years ago I only had one child expecting my undivided attention after a day away from home.

Follow my blog with Bloglovin

Taapero ja päivähoidon aloitus

Kesälomien jälkeinen arkeen paluu on tavalla tai toisella jännittävää aikaa meistä jokaiselle, mutta miten tämän mullistuksen kokee taapero, joka on muutoksen edessä ensimmäistä kertaa elämässään? Haastattelimme porilaista Kerttua.

- Hei Kerttu, minkäs ikäinen te olette?

- Ihan juuri 1v 10kk.

- Ja kauankos olette nyt ollut päivähoidossa?

- Kolme viikkoa.

- Sanotaan, että aikuisilla uuden tavan syntyminen kestää ainakin parikymmentä kertaa, mutta mitä mieltä olette, voisiko tätä teoriaa soveltaa myös teihin nuorempiin ihmisiin? Tarkoitan: joko olette tottunut arkiaamuisin kotoa lähtöihin, päiväkotiin ja sen sellaiseen?

- No, me lapsethan ollaan tosi nopeita omaksumaan uusia juttuja, ja minä henkilökohtaisesti tällä hetkellä tykkään tehdä asioita aina tietyssä järjestyksessä. Siitä tulee itselle sellainen elämän hallinnan tunne, tiedättekö? On hienoa, kun tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja siinä voi olla aktiivisesti itse osallinen, toisin kuin vauvaiässä... Ja onhan se aina kiva saada hyvää palautetta, väkisinkin kehuja satelee, kun menen itse hammaspesulle tai haen kengät valmiiksi oikeaan aikaan.

Kysymykseenne vastaan siis, että kyllä, olen tottunut. Kivalla tavalla jännäähän se kaikki on, herääminen, ulos lähteminen ja pyöräily on aina kivaa, ja päiväkotihan on meitä lapsia varten, siellä on kaikki järjestetty niin, että meillä olisi asiat mahdollisimman hyvin. Minä olen saanut ihan omia kavereita, ja aikuiset on tosi mukavia ja turvallisia.

- Sepä kuulostaa hienolta! On kuitenkin pakko kysyä, ja pahoittelen kysymyksen väistämätöntä, ehkä kipeääkin suoruutta, mutta tästä kuitenkin kohistaan niin paljon: miltä nyt tuntuu, kun tähän asti olette ollut melkein pelkästään äitinne hoidossa, ja nyt tienne eroavat aina päivän ajaksi?

- [nyyhkäisee surumielinen katse silmissään] Tietenkin... Ei se helppoa ollut. Kyllähän äiti tästä vähän puhui etukäteen, mutta tämä on yksi niistä asioista, joita ei täysin voi käsittää, ennen kuin sen on itse kokenut, joten kun äiti ensimmäisen kerran jätti minut päiväkodin naulakoille, olin kieltämättä shokissa. Tarkoitan, mistä olisin voinut tietää, mitä tapahtuu?! En oikein osannut nauttia ensimmäisten päivien leikkimahdollisuuksista tai päässyt päivärytmiin kiinni, kun vain pyörittelin päässäni kysymyksiä: miksi äiti lähti? Näemmekö enää koskaan? Ja ensimmäisen päivän jälkeen: miksi hän tekee tämän minulle uudestaan ja uudestaan? Mutta päivien kuluessa tuska vaimeni sitä mukaa kun ymmärsin, että tämä on nyt uusi rutiini, ja huomasin, mitä kaikkea kivaa päiväkodissa olemiseen liittyy. Kahdeksantena aamuna suikkasin vain äidille pusun ja lähdin omiin touhuihini.

- Niin, ja onhan teillä aina illat!

- Niin! Oi, ihanat illat, ja viikonloput! Voin kavuta äidin syliin vaikka koko päiväksi, ja huutaa häntä, ja aina hän tulee! Tosin viimeisinä päivinä vähemmän innokkaasti, mikä tietysti saa minut yrittämään entistä kovemmin, jotta saan varmuuden siitä, ettei hänellä ole mielessä kadota elämästäni kokonaan.

- Oi, olen varma, että äitinne rakastaa teitä paljon eikä voisi hylätä teitä koskaan.

- Voi, kiitos... Sisimmässäni tiedän sen itsekin, mutta näettehän, tällä elämänkokemuksella kaikki on sittenkin vielä niin epävarmaa.

Haastattelun päättyessä Kerttu juoksee äitinsä luo käsiään ilmaan kohottaen...

Äiti palaa töihin, tapaus 3

On hyvä, että muutto ja valtaosa remontista saatiin hoidettua äidin vanhempainvapaan aikana. Töihinpaluun jälkeen olen saanut ostettua keittiöön verhot.

Muuttopäivästä on kaksi ja puoli kuukautta. Tieto oli vielä kaksi viikkoa sitten täysin irrelevantti eli epäolennainen, koska aika kulki päivän mittaisissa sykleissä: jokainen aamu oli uusi alku. Jos en eilen ehtinyt jotain, teen sen sitten  tänään, kulki ajatus.

Nyt työasiat rytmittyvät oppituntien, opintojaksojen ja lukuvuosien taajuudella. Viikkojen kulumisella on merkityksiä. Jokaisella aamulla on oma tietty sisältönsä, ja tietyt asiat on tehtävä tiettyinä päivinä.

Teenjuojaystävien lukumäärään nähden tee- ja muu-kaappi on ollut tässä aikaulottuvuudessa järjestämättä huolestuttavan kauan. Voi olla, että jotain muutakin on tekemättä. 

Follow my blog with Bloglovin

Äiti palaa töihin, tapaus 2

Äidin palatessa töihin lapsen elämä järkkyy. Kaikki on toisin kuin ennen.

Toisen päivähoitoviikon puolivälissä reipas päiväkotihenkilö antaa aamulla äidilleen pusun, heilauttaa kättään ja lähtee kohti puuropöytää. Töihinlähtö ei siis enää tee tiukkaa, paitsi että jos kotona aamuhäslingeissä aamupala jää vähäis-olemattomaksi, jo bussissa voi alkaa maha kurnia. Pika-aamu- ja välipaloihin siis pitäisi äidin panostaa. Pähkinä- ja hedelmälasti mukaan!

Työpäivän aikana äidin rinnassa häivähtää epämääräinen hairahtamisen tunne: omat lapset eivät ole käyneet mielessä pitkään aikaan, ja vieraiden lasten jutut hoituvat vanhalla rutiinilla, kuin ei taukoa opetushommista olisi ollutkaan.

Toisaalta kotona ei enää ehdi uhrata töiden teolle puolikastakaan ajatusta, koska jo ennestään hyvin paljon syliä - ja tishiä - ottanut taaperoinen on nyt, jos mahdollista, entistä läheisyysnälkäisempi. Ja innokkaista aamuheräämisistään ja touhukkaista päivistään johtuen hyvin väsynyt ja enenevästi kärttyinen jo kuudesta eteenpäin.

Illat ovat lyhyet.

Follow my blog with Bloglovin