Hiekkaleikki-mindfulness

Pue vaatteet, joita ei tarvitse varoa kosteassa hiekassa. Vedä pipo päähän vaikka väärin päin - pääasia on, että se lämmittää ja on mukava olla.

Ota ämpäri ja lapio. Mahdollisuuksien mukaan ota mukaan myös parivuotias mentori.

Aloita ottamalla tuntumaa muistikuviin siitä, miten hyvä kakku tehdään. Lapa ämpäri kukkuroilleen hiekkaa ja tasoittele pintaa.

Ole suunnitelmallinen aikuinen ja kuvittele aloittavasi ensimmäisellä kumotulla kakulla esteettisesti hykerryttävän sarjan hiekkakakkuja, mikä oikeuttaisi hiekkaleikit antamalla niille päämäärän.

Anna mentori- tai sisäisen lapsesi puuttua harhaiseen ajatuksenjuoksuusi iskemällä lapio tuoreeltaan kumottuun, kauniiseen hiekkakakkuun, samalla hajottaen sen - hiekaksi, jota se koko ajan olikin.

Toista ja harmistu, kunnes hyväksyt päättömän hiekkaleikin tekemisen ilon elämän metaforana.

Nauti hetkestä, joka ei enää koskaan toistu samanlaisena.

Töihin palanneen kotiäidin eka vapaapäivä!

Jos on parisuhteelle joskus ihan hyväksi olla vapaaehtoisesti erossa ja erillään, niin kyllä tekee kotiäitiuraa tehneelle naisihmiselle myös hyvää olla pois kotoa ja lasten luota.

Ekana työpäivänä ei tarvinut enää työstää päiväkotituskaa, mikä oli hyvä. Sen sijaan ajatukset pyörivät Veerassa, joka oli ekaa kertaa kotona "yksin". Oikeasti seurana oli Mummu, ensin virtuaaliturvana omassa kodissaan, ja sitten ihan todellisuudessakin, kun lähtivät naisissa etukäteissynttärilahjaostoksille kaupungille, ja timpuritkin olivat paikalla, niin että minkä tahansa hädän tullen avuliaita aikuisia kyllä olisi löytynyt heti. Mutta aamuhommat se nyt kuitenkin hoiti itse.

Tosin vähän ennen kuin olin saanut Kertun puettua ja pihalle, yläkerrasta kuului vähän tuskastuneesti: "Äiti voitteko jo lähteä..?!" Noin varttia myöhemmin, kun olin juuri hypännyt pyörän selkään jatkaakseni matkaa päiväkodilta, puhelin soi. Korostetun huolettomasti vastasin ja kysyin miten menee ja onko hampaat pesty, ja kuulemma hyvin menee ja kiva on olla yksin kotona, mutta että hän ei nyt ylettynyt omenamehupurkkiin jääkaapin ylähyllyllä. Ongelma ei siis ollut suuri, saatoin jatkaa rauhassa matkaa.

Päivällä viestiteltiin ja soiteltiin kerran, kuulin sen tappaneen muurahaisia, mutta kotona tajusin ymmärtäneeni väärin: se olikin napannut niitä muovirasiaan.

Se esitteli ihan tohkeissaan terraariotaan mulle ja hihkui olevansa niiiiiin onnellinen, kun sillä vihdoinkin on oma eläin! Tai itse asiassa kolme. Alla olevasta kuvasta voit etsiä Kontti-Pontin, Millin ja Villen, jotka ovat saaneet palan vadelmaa, sokeria, leivänpalan, vettä, sopivasti raitista ilmaa, nurmikkoa, hiekkaa, sammalta ja oksia sekä paljon huolenpitoa osakseen.

Eilen aamulla nostin omenamehun alemmas ja jätin Veeralle pöydälle pusuviestin ja ohjeet syödä kahdeltatoista joko edellisiltaista pizzaa tai sitten karjalanpiirakkaa kunnon päällisillä. Iltapäivän puolella sain porinkiälisen viestin, jossa kerrottiin, että minun aamuviestiäni ei oltu huomattu, minkä vuoksi Isoveljen kanssa oli haettu kaupasta ruokaa (ranskalaisia ja liha pulii), ja että kaikki on hyvin.

(Tässä oli ensin kuva viestistä, mutta Veeran pyynnöstä poistin sen. Harmi, viesti oli upea.)

Isoveli oli hoitanut homman. Ei mun tarvitse olla huolissani, kaikki hoituu, lapset kasvaa, pitää huolta itsestään ja toisistaan ja on vaan kerta kaikkiaan ihania.

No sitten vielä tämä vapaapäivä. Niitähän ei kotiäitiaikana juuri ole, ei ainakaan kotona ollessa, jos ei joku vie kotitöitä ja lapsia johonkin vuorokaudeksi... Voihan sitä silmänsä sulkea kaikenlaiselta, mutta minun on ainakin vähän vaikea oikeasti rentoutua, jos tiedän, että joku homma on hoidettavana. Päivät ovat pitkiä, mutta silti niiden aikana ei tunnu saavan mitään aikaan, koska jos olet jo kertaalleen järjestänyt huushollin aamupäivän aikana, ja erehdyt samaan touhuun uudelleen iltapäivän aikana, pääset ottamaan session uusiksi vielä illalla; ruoka tehdään ja se syödään ja sitten tehdään uutta ja syödään taas; aloitat jonkun aikuisten paperihomman ja keskeytät sen kolmen minuutin päästä kääpiövaltiattaren tai sen isosiskon  käskystä... Ja kun päikkäriaika tulee, olet joko sairaan tehokas tai sitten vajoat sohvaan katse tyhjyydessä.

Tänään heräsin ihan normaalisti kuuden jälkeen, mutta koska ketään ei tarvinut viedä mihinkään, pystyin nauttimaan pysähtyneestä tunnelmasta. Jaksoin lähteä puistoilemaan, sen sijaan, että olisin vain ajanut tytöt pihalle. On kannettu harkkoja kellariin. Tässä näpytetään nyt tärkeää blogikirjoitustakin jo ihan keskellä päivää, ja vaikka siitä saankin parhaillaan vähän hyväntahtoista kuittailua osakseni, leppoisaa lauantaipäivää on jäljellä vielä vaikka kuinka paljon!

Niinku et carpe diem vaan teillekin!

Follow my blog with Bloglovin

Äidin vika vanhempainvapaapäivä!

 Se on nyt sitten tässä.

Reilu 22 kuukautta pois ansiotyöpaikalta päättyy huomisaamuun. Aika on ihan sopiva. Minusta ei missään tapauksessa tunnu siltä, että olisin vielä vauvahuuruissa eli turhan pitkän harppauksen päässä työpaikkatodellisuudesta, päin vastoin, olen tänäänkin käynyt hoitamassa lupa-asioita kaupungilla ja pyöritän tässä noin puolipäiväisesti tätä remonttihallinnointia muutenkin, eikä siitä, tai talokaupoista, tai muutosta olisi tullut mitään, jos en olisi ollut jo skarppi. Kaikki tämä olisi muuten ollut hiukan vielä haastavampaa ja rankempaa, jos olisin joutunut hoitelemaan asioita työpaikalta käsin, joten itse asiassa kaikki menikin ihan täydellisesti.

Lapsikin on jo ihan tarpeeksi iso, varmasti pärjää, vaikka ei nyt vielä ihan ymmärräkään, miksi äiti vie sen aamulla päiväkotiin. Tänä aamunakin se jo komensi, että mennää, kun äiti vielä pyöri jotan kassia etsimässä. Suru tuli puseroon hetkellisen eron edessä, mutta kyllä se välttämättä siitä jonain päivänä unohtuu. Sitä paitsi hakiessa toinen äiti kertoi eilen ihailleensa, miten reipas Kerttu oli ollut. Hyvin se vetää.

Kotiäidin työ on työtä, jolla on tarkoitus. Vaikken ihan suvereenisti hommaa ottanut haltuun ja muuttunut pullantuoksuiseksi kotihengettäreksi vaan sain edelleen enemmän kiksejä hörönauruista ja hyvästä lukemisesta kuin huushollin täydellistämisestä, nautin kovasti ajatuksesta, että kaikki, mitä kotona työkseni teen, palvelee kodin ja perheen etua. Kun (joskus) siivoan, siivoan siksi, että meillä on siistiä. Kun teen ruokaa, teen sitä siksi, että me saamme ruokaa. Kun nukutan lapsia, leikin niiden kanssa tai pohdin syntyjä syviä, teen niin siksi, että meidän lapsilla olisi turvallinen olo, iloa rinnassa ja tunne siitä, että meillä jokainen on tärkeä. Silloinkin, kun leivon superhyvää piirakkaa ja tarjoan sitä timpureille, jotka eivät sittenkään ole perheenjäseniä, teen sen siksi, että heidän kestitsemisensä on osoitus kiitollisuudesta, jota tunnen, koska he konkreettisesti tekevät meille kotia.

Moni nainen, ja mies, siivoaa tai tekee työkseen ruokaa, hoitaa ja leikittää ja kasvattaa lapsia ja heidän ymmärrystään, rakentaa ja remontoi taloja, mutta tekee sen oman kotinsa ulkopuolella palkkaa vastaan. Samaan aikaan joku muu siivoaa, tekee ruokaa ja tarjoaa hoivaa näiden työssäkäyvien ihmisten lapsille, joiden vanhemmat ovat töissä jossain muualla oman kotinsa ulkopuolella. Joillain on sydän työssä mukana yhtä paljon kuin jos he tekisivät työtä omien perheenjäsentensä kanssa, toisilla ei.

Minä lähden huomenna taas täydellä sydämellä ja palkkaa vastaan kasvattamaan muiden vanhempien lasten ymmärrystä ja toivottavasti antamaan niille tunteen, että meillä jokainen on tärkeä. Onneksi minusta tuntuu, että minunkin lapseni ovat tärkeitä niille aikuisille, jotka heidän kanssaan nyt viettävät sen ajan, jonka minä vietän muiden lasten kanssa.

Follow my blog with Bloglovin

Kotihoitoaikakauden loppu

Niin se vaan nyt on, että kahden viikon päästä Kerttu on jo elänyt yhden päivän verran uutta todellisuutta, jonka nimi on päivähoito. Loppuvat hitaat aamut ja kotosalla lorvailu, alkaa kellon vilkuilu ja uusien aikuisten ja ikätoverien kanssa oleilu.

Haluaisin kovasti olla dramaattinen. Ei se vaan nyt kyllä irtoa. Näin se on: jossain vaiheessa sitä äitikin sitten menee takaisin töihin, yrityksistä huolimatta yhtä kauas kuin ennenkin, ja muutaman päivän kuluttua sitä ei sitten enää osaa kuvitellakaan, että takana on lähes kaksi vuotta ihan erilaista arkea. Ihanaa se on kaiken kaikkiaan ollut, mutta aikansa kutakin.

Enää ei edes tarvitse olla haikea lapsen puolesta. Se pysyy varmasti jaloillaan metsäretkillä ja kiipeilee sujuvasti paikkoihin, joihin kenenkään yksi- tai kaksivuotiaan ei olisi syytä kiipeillä, ja sanainen arkkukin on jo lähtenyt avautumaan sen verran, ettei ole tarvetta huolehtia siitä, etteikö sitä ymmärrettäisi. Ihan sopivan uteliaasti suhtautuu uusiin ihmisiin, ensin vähän etäämmältä ja sitten ystävällisesti lähestyen.

Mutta onhan se vaan aika jännää. Alkaa päiväkoti ja koulu ja työt yhteen syssyyn tässä huushollissa.

Follow my blog with Bloglovin

Maailman arvokkain työ ja valtava turhautuminen

Argh.

NYT on lupa pakata. Asuntokaupat on tehty ja välivarasto vuokrattu (nyt sitten heti sovitaan, että pidetään se vaan kolme tai neljä kuukautta, ettei käy niin, että meillä on kiva ja näppärä varasto tossa vielä kymmenenkin vuoden päästä), ja vaikkei vappubileitä ehdittykään vielä viettämään Uudessa Mummulassa, niin tavaraa voi jo latoa laatikoihin jaotellen niitä toisaalta niihin, joita ilman pärjätään lokakuuhun saakka, sekä niihin, jotka täytyy pystyä ottamaan käyttöön kesä-heinäkuussa.

Mies on ollut näppärästi pari päivää viikossa lomautettuna viimeiset kaksi kuukautta. Kunnioituksenosoitukseni työnantajalle, joka pystyy näinä aikoina miettimään tuotantoprosessiaan sen verran pitkälle, että välttää irtisanomisia ja pyrkii järjestämään lomautuksetkin ikään kuin pitkinä viikonloppuina, jolloin ne a) tuntuvat melkein juhlalta, b) eivät irrota työntekijöitä työpaikan rutiineista ja mahdollistavat tilausten jatkuvan hoitamisen, vaikka sitten normaalia pienemmällä volyymillä ja c) sitouttavat talon tavoille oppineet työntekijät työpaikkaansa. Näiden hyvien puolien lisäksi ajoitus on nyt ollut aivan loistava, koska lomautuspäivinä pihariviremppaa on pystynyt tekemään lähes täysipäiväisesti.

Jotain on sentään kasassa.

Mies siis huhkii joko töissä tai rempparaksalla, sen verran, ettei kotona halua ihan hirveästi enää keskustella jännistä ideoistani koskien mahdollisesti loppuvuodesta materialisoituvia vessoja tai ylipäätään mistään muustakaan, mistä minä haluaisin keskustella, kun lapset lopultakin ovat nukkumassa, ja pystyn pitämään ajatukseni keskeytyksettä yhdessä asiassa pidempään kuin kolme minuuttia.

Kaipaan konkreettista tekemistä! Pakata voi vain Kertun nukkuessa, ja raksalla on vain tietty määrä mitattavaa, katkaistavaa tai maalattavaa, ja muutenkin tytöt ovat Mummun hoivissa sen verran paljon, etten ihan jatkuvasti kehtaa mennä kärkkymään hommia.

Yritän järkeillä itselleni, että lasteni kanssa viettämäni aika on arvokasta sinänsä ja lisäksi vielä remontin edistymisen kannalta. On vaan ihan kamalan vaikeaa irrottaa ajatukset työmaalta ja keskittyä siihen käsillä olevaan onneen, joka löytyy ympäri taloa ripoteltujen vaatteiden ja lelujen ja avainten sekä esiesiteini-ikää elävän tyttären salamannopeiden tunteenpurkausten väliltä!

 Follow my blog with Bloglovin

Pahaäitipäivä

Tuulessa keinuvat tyhjät oksat
kuin poissaolevuuttaan tuskailevan
äidin sydän.

Joskus on niitä päiviä, kun on tosi ylpeä itsestään ja tekemisistään, ja sitten niitä, kun ei.

Nukuttiin pitkään, herättiin vasta seitsemän jälkeen, ja ehdin itse pestä ja pukea ennen kuin tytöt lähtivät vaeltamaan sängyistään. Täydellinen ja rauhallinen alku päivälle.

Eilen jo köhivät molemmat siihen malliin, etten ihan ollut varma, olisiko vanhemmasta eskariin lähtijäksi, mutta koska se ei itse valitellut oloaan, en ottanut asiaa puheeksi. Meni eskariin, oli onnellinen, jaksoi hyvin. Tänä aamuna se kuitenkin taas yski kovasti, ja varovasti ehdotti, ettei kenties jaksa lähteä mihinkään. Täysin vastoin tapojani en lainkaan haastetellut enempää ja selittänyt, ettei kovin kevyin mielin aleta jättämään mitään ns. sovittuja menoja väliin, vaan olin ihan samaa mieltä siitä, että saattaisi olla aiheellista pitää lepopäivä.

Yhdeksän jälkeen vanhempi oli kysynyt jo kahteen kertaan, milloin nuorempi menisi päikkäreille. Minä olin jo selittänyt, ettei se mene vielä, että ehkä kymmeneltä, ehkä myöhemmin, ja että itsekin odotan sitä, koska mulla on tänään aikamoinen lista hommia hoidettavana. Toisella kerralla lisäsin vielä, että kyllä sen sitten huomaa, kun se alkaa olla valmis nukkumaan, että ei sitä kelloon katsomalla sinne viedä. (Kuulijalla ikää kuusi vuotta.) (Myös aikuinen voi puhua lapselleen nenäkkäästi.) (Aikuinen häpeää usein tapaansa puhua lapselleen.)

Nuorempi alkaa väsähtää kymmenen jälkeen, muttei ole yhtä väsynyt kuin toivon sen olevan, vaan sen sijaan, että olisin vain laittanut sen vaunuihin myrskytuulen tuuditettavaksi parissa minuutissa uneen, joudun lähtemään samaa tuulta uhmaamaan kadulle asti, koska lapsi edelleen kirkkain silmin tirrittelee siihen malliin, ettei kyllä ihan heti tyytyväisenä yksin jäisi vaunuihin makoilemaan. 20 minuuttia myöhemmin silmät olivat edelleen puoliksi auki, mutta uni oli jo niin lähellä, että pakenin itse sisälle.

Hommia. Pari kolme puhelua, esityslistaa, sommittelua vaativaa sähköpostia, juna- ja lentolippujen sekä hotellihuoneen varausta, semmoista. Juuri sopivasti tekemistä pariksi rauhalliseksi tunniksi, päiväunien ajaksi.

Lepopäivää viettävä lapsi kyselee, josko voitaisiin pelata Afrikan tähteä nyt, kun sisko on nukkumassa. Ei. Mulla on nää jutut tässä. Kauanko sulla menee niissä? En tiedä. Niin kauan kun niissä menee. Ja aina sitä vähemmän, mitä harvemmin keskeytät mut. Kato kun mä en osaa oikein keskittyä, jos mun pitää puhua samaan aikaan. (Kuulijalla edelleen ikää kuusi vuotta.)

Lepopäivää viettävä lapsi kyselee, saako pelata tabletilla. Saat! Pelaa!

Lepopäivää viettävä lapsi kyselee, saako katsoa elokuvaa. No mut hei koko päivää ei silti tarvi ruutua tuijottaa, et jos nyt vaan pelaat hetken ja teet sitten jotain ihan muuta. (Aikuinen itse räpeltää tietokoneella ottamatta lapseensa edes katsekontaktia.)

Lapsi kyselee paljon muutakin, ja lopulta alkaa selostaa kai itse itselleen pelin tapahtumia, että saisi edes jotain juttuseuraa. Hymähtelen hajamielisesti tai ärsyyntyneesti, vähän hetkestä riippuen.

Lapsi huomaa ikkunan ohi kulkiessaan, että siskolla on silmät auki, ja tarjoutuu hakemaan sen sisään. Opportunistinen liskoaivoni ymmärtää tämän tarkoittavan hetkeä ilman jälkikasvua, ja myöntyy, huomatakseen kahden minuutin päästä, että olisi kannattanut odotuttaa vielä viisi minuuttia, jotta hotellivaraus olisi oikeasti ollut valmis. Puolitoistavuotiasta kun ei pysty tylyttämään omiin oloihinsa, se jaksaa vielä vaatia huomiota, vaikka mulla olisikin otsa rypyssä ja kone sylissä ja puhelinkin vielä soisi samaan aikaan ja lompakko ja siitä esiin kaivettu luottokortti olisivat hajasijoittuneina pitkin sohvaa.

Voi ihana Veerani, rakkaani, ensimmäiseni, maailmani mullistaja. Annatkohan mulle oikeasti anteeksi joskus?

Follow my blog with Bloglovin

Oikea lapsiluku

Tultiin passikuvia ottamasta, jos vaikka johonkin äkkilähdölle tai halpalennolle saataisiin itsemme irrotettua, mikä, siis passikuvien otto, olisi sinänsä ollut ihan oman postauksensa arvoinen juttu, mutta koska en ylimääräisiä printtikuvia halunnut tänne pyörimään, niin odotellaan nyt kuvitukseksi ensin niitä passeja. Niin. Tultiin kotiin, tytöt jäivät ulos kevätaurinkoon ja minä menin sisään laittamaan ruokaa.

Siinä auringon siivilöityessä keittiöön sälekaihtimien välistä, munamaitoa sekoitellessa, pysähdyin hetkeen ja nautin siitä, miten ihanaa on: tässä kotiäitinä laitan päivällistä ja pystyn keittiön ikkunasta pitämään silmällä pihassa keskenään leikkiviä lapsiani. Sisällä on rauha, ja sisälläni on rauha. Näin on hyvä.

Oli hyvä silloinkin, kun oli vain yksi lapsi. Se oli silti ihan erilaista ja täysivaltaisempaa ja analyyttisempää, koska vaikka alun symbioosi rikkoutui jo hyvin aikaisin, vanhemmuus keskittyi omalta osaltani vain siihen yhteen lapseen. Kun ajattelin itseäni vanhempana, ajattelin sitä yhtä lasta. Vanhemman täytyy aika usein ajatella itseään vanhempana ja toisaalta myös sitä lasta, joten ajatukset ovat aika tiukassa itsen ja lapsen ympärillä aika suuren osan ajasta. Se ei ole pelkästään hyvä tai huono asia, lapsi on tärkeä ja sitä sietää ajatella, mutta onhan se sitten aika suhteettoman suuressa osassa omaa keskittymiskykyä, kun kaikkia liikkeitään siihen jollain tavalla peilaa.

Sitä paitsi aika pian synnytyksen jälkeen, siinä kohtaa, kun surrur hormonit sanovat, että kaikki vauvaus on ihanaa, ja vielä sen jälkeenkin, huomasin olevani sitä mieltä, että vaikka olin päättänyt olla onnellinen jo yhdestä "omasta" lapsesta, niin kyllä sittenkin toisenkin haluaisin. Sen jälkeen tuli jotain elämää ja semmoista, eikä haave tuntunut ajankohtaiselta, ja tuli melkein haudattuakin, mutta, kuten viisaiden naisten kanssa on puhuttu, ihmisen sisään on jollakin tavalla koodattu sille oikea lapsiluku, jota odottaessa olo on jollakin tapaa levoton, ja jonka täyttyessä sen sitten tietää.

Toisen lapseni jälkeen on muiden lapsia tupsahdellut maailmaan, enkä ollenkaan leiki enää ajatuksella, että mitä jos. Ihan selvästi minun koodissani lukee kaksi, plus aiemmat kaksi. Tämä on tässä. Ja miten ihanaa on tämä rauha, kun ne kaksistaan siellä hiekkalaatikolla leikkivät, pyöräilykypärät vieläkin päissään...

Hiekkalaatikolla on vain yksi pää.

"On se niin ihanaa, kun" saa rauhassa unohtaa lapsensa ja kuvitella olevansa niin kotiäitiä niin kotiäitiä missä se toinen lapsi on?!?!

Kuistille päästyä kuuluu kova pulputus: "On pallo lentänyt kellarin rappusiin, ja kun en saa sinne yksin mennä niin seison nyt tässä käsi ojossa ja höpötän niin kauan, että joku tulee ja hakee pallon mulle tänne takaisin. Että vaikka on kypärä päässä niin ihan holtittomaksi en aio silti heittäytyä!"

Follow my blog with Bloglovin

Äitipuolesta äidiksi

Aluksi muistutettakoon, että jokainen perhe on omanlaisensa, ja jokainen uusperhe vielä kahden tai useamman omanlaisensa perheen yleensä katkeransuloisen sekamelskan lopputulos, eikä unohtaa sovi sitäkään, että jokaisella meistä henkilökohtaisesti on aivan omanlaiset legot aloituspaketissaan, joten mikään, mitä tässä alla tulen ilmaisemaan, ei ole suoraan sovellettavissa muiden elämään. Kenties kuitenkin herättää joitain tunteita tai ajatuksia, jotka toivottavasti ovat jollakin tapaa lohdullisia.

Löysin itseni 20-vuotiaana tilanteesta, jossa Miehen mukana tulivat pienet lapset, joiden äiti en missään tapauksessa ollut, mutta joista olin valmis kantamaan painavaa vastuuta. Biologisten vanhempien keskusteluyhteys säilyi erosta huolimatta kuitenkin niin hyvin, etten joutunut - tai päässyt? - siihen vastuunkantajan rooliin, johon olin valmistautunut: lapsia koskevat periaatepäätökset ja -keskustelut hoituivat isän ja äidin välillä, ja minä sitten asettelin omat ajatukseni niin, että linja oli mahdollisimman toimiva koko aikuisrivistössä. Äitipuolena ja kertaalleen eronneen pienen lasten isän uutena puolisona ainoa vaihtoehto tulevaisuutta ajatellen oli tietoisesti asettaa lasten etu aina ensimmäiseksi, eikä kyseenalaistaa sitä edes silloin, kun itsekäs romanttisuus vaati päästä osille, vaan omaksua suuria linjoja koskeva kärsivällisyys toiseksi luonnoksi.

Tavallaan asemani oli helppo, koska pystyin soveltamaan siihen jo aiemmin vakiintuneita suhteitani sukulaislapsiini. Suurin ero oli siinä, että toisin kuin suhteessa sukulaisiin, jaan kotini bonuslasteni kanssa. Tästä on noussut ristiriitaisia tunteita: lapset ovat minulle hurjan rakkaita ja tärkeitä, ja haluan heidän tuntevan, että heillä on koti kahdessa osoitteessa, mutta samalla, kun olen suosiolla jättäytynyt kaappaamasta vastuuta, olen luovuttanut suuren osan arkipäiväisestä auktoriteetista pois myös omalla reviirilläni. Äitipuolena siis olen tavallaan pitäytynyt jälkiteini-ikäisessä irrallisten individuaalien kohtaamistilassa. Tällä hetkellä, kun lapsipuolet lähestyvät huimaa vauhtia omaa henkistä ikääni, rooli tuntuu koko ajan toimivammalta! Toivon, että päädymme jollakin tasolla vertaisaikuisiksi.

Äitipuolihistorian jälkeen oman lapsen syntymä oli aivan käsittämätön, tajunnan räjäyttävä tilanne. Olisin muutenkin varmaan ollut ihmeissäni siitä, että olen jonkun äiti, mutta kun useita vuosia olin törmännyt tilanteisiin, joissa enemmän tai vähemmän alleviivatusti en ollut näiden lasten äiti, tämä todellisuus tuntui ihan uskomattomalta. Kesti hyvin kauan ymmärtää, että lapsi todellakin oli minun! Että vaikka nyt ymmärsin järkyttävän painavan vastuun olevan myös minulla, kiintymyssuhde olisikin tällä kertaa itsestään selvästi molemminpuolinen! Minä ja lapsi olimme yhtä!

Överiksihän se meni: yhteen omaan lapseen, sen suloisuuteen ja viisauteen keskittyessä oli yhtäkkiä kovin vaikeaa vetää rajoja lapsen ja itsen välillä. Kun tunnistin lapsessa jonkin tunteen, jota itsekin olin joskus tuntenut, imaistuin siihen mukaan itsekin. Ja tietenkin halusin, että lapsi saisi sellaisia kokemuksia, joista se rakentaisi tasapainoisen itsen, kaikkea hyvää ja hitusen huonoa, ettei tulisi väärää kuvaa elämästä. Miten paljon ehdinkään viiden vuoden aikana ajatella ja analysoida kaikkea lapseen liittyvää: omaa käytöstäni, omaa vanhemmuuden filosofiaani, omaa lapsuuttani, lapsen ominaisuuksia, lapsen mahdollisuuksia, rakkautta, rajoja, rentoutta ja ryhtiä... Ja kykyä ymmärtää ja kyseenalaistaa - miten se annetaan lapselle?

Suhtautuminen äitiyteen oli minulle vaikeaa. Tiesin, etten ole Äiti-tyyppinen henkilö. Ainakin, jos se tarkoittaa ihmistä, joka nauttii kotona touhuamisesta, ja joka osaa keskittää mielenkiintonsa lapsiinsa ja kotiinsa ja käsinkosketeltavaan arkeen. Arvostan suuresti niitä ammattilaisia, jotka ovat esikoistani työkseen hoitaneet ja kasvattaneet, jotta olen voinut itse tehdä ajattelua ja suunnittelurauhaa vaativaa työtä. Samasta syystä arvostan suuresti niitä äitejä, jotka malttavat olla lähellä lastensa ensimmäisinä vuosina, koska itse tunsin onttoutta, kun laskin ne vähäiset tunnit, jotka työpäivän jälkeen ja ennen nukkumaanmenoa hänen kanssaan vietin. Vastapainoksi halusin todella olla läsnä silloin, kun olimme yhdessä. Mikä mainio tapa hankkia riittämättömyyden tunnetta ja kokea epätäydellisyyttä!

Toisen lapsen syntyminen nostatti uudenlaiset kuohut. Tällä kertaa tiesin haluavani kokeilla äiteilyä pidempään - ei minun tehtäväni ollut osoittaa koko maailmalle, että suomalaisittain aikaisen työhönpaluun ja tarpeeksi hyvän äitiyden voi yhdistää, vaan elää sellaista elämää, joka pitää minut onnellisena! Tässä elämänvaiheessa se tarkoitti kokoaikaiseksi Äidiksi alkamista. Kotielämä tekee kummia ihmisen pään sisällölle: kun ympyrät kutistuvat, elämän rytmiä on helppo yksinkertaistaa ja hidastaa. Tästä näkökulmasta en kauheasti ole huolissani, miten urani käy, kun olenkin pois aktiivisesta työelämästä vaikkapa 20 perättäistä kuukautta. On helppo kohautella olkapäitään. Arkipäivässä ei tarvitse tsempata älyllisesti, mutta fyysisesti ja psyykkisesti on kovilla, kun rauhalliset lehdenlukuhetket ovat harvassa ja kommunikointi pääasiallisen seuralaisen kanssa on haparoivaa, ja lisäksi olet koko ajan itse vastuussa sekä omasta että lapsen hyvinvoinnista.

Pieni henkinen sumu ja itsereflektoinnin mahdollistavan rauhallisen ajan puute on saanut aikaan sen, että minusta on tullut Äiti. Sellainen tyyppi, joka ei koko ajan mieti, tekeekö nyt oikein lapsen kokonaisvaltaista onnea ja kehitystä ajatellen ja suhteessa itseen ja parisuhteeseen, vaan lähinnä niin kuin parhaaksi sillä hetkellä näkee, jos ja kun energiaa riittää. Aina ei riitä, eikä tarvitsekaan. Kuopusrassun ensimmäisiä juoksuaskeleita ei ole videoitu, se on niinkuin suunnitelmissa, mutta taisi jäädä toteutumatta. Se on sylissä paljon, mutta en minä keskity tietoisesti nauttimaan jokaisesta sylittelyhetkestä. Nautin siitä, että se on. Ja minä olen. Ja siitä, että esikoisen kanssa kuitenkin muistan keskittyä tietoisesti nauttimaan meidän aivan erilaisesta suhteestamme. Ainakin silloin tällöin.

Nykyään, jos joku jossain huutaa äitiä, reagoin heti. Se olen varmasti minä.

Follow my blog with Bloglovin

Valoa ja muita luonnon ihmeitä

Otin eilen (joulu-/pimeydenkarkotus-)valot pois piharivin seinästä. Ehti ne siinä jo marraskuun puolivälistä olemaan, ja näin päivänvalossa näyttivät jo kyllä kieltämättä aika hölmöiltä, kun nyt on jo niin valosaa!

Toissaviikolla alkoi eskarin pihassa päivittely kevään yhtäkkisestä etenemisestä. Vaikka silloin oli vielä lunta maassa ja kovin nostalgisen talvinen tunnelma (tällaisia talvet olivat aina silloin dinosaurusten aikaan, kun minä olin lapsi), talitiaisten tityyt ja auringonsäteiden kurkottelu räystäille ja hangelle saivat olon riemulliseksi ja runolliseksi. Niin kuin silmät olisivat auenneet: nyt ei enää vaan möllötetä pimeässä, kalenterin sivut kääntyvät, kevät tulee ja kesäkin kohta! Ja Faith No More Provinssiin!

Ja eilen päästin suustani sellaisenkin aivopierun, että on vähän haikea olo, kun mitä jos se talvi nyt sitten oli tässä, että vastahan se alkoi... Minä! Minä, joka tänne rannikolle muutettuani nautiskelin kovasti lauhojen talvien tuomasta uskosta siihen, että ilmasto täällä olisi kuin Englannissa, että kuka sitä lunta ja pakkasia kaipaa muutenkaan!

Mutta antakaas kun täti kertoo. Tämä taitaa taas olla näitä äitiyden sivutuotteita.

Ensinnäkin se, että hurmoshenkisesti pääsee keskellä päivää nautiskelemaan niistä auringon kultaamista talvisista päivistä, sehän ei joka päivä onnistu, jos et ole kotiäiti vaan toimistotyöaikaan työskentelevä henkilö (kyllä, myös opettajan työpäivät yleensä kuluvat herkästi sisätiloissa, mutta ei mennä nyt siihen). Kyllä kelpaa elää hetkessä, kuulostella vuoden kiertoa ja luonnon ihmeitä, kun toimenkuvaan kuuluu uloslähtö vähintään kolme kertaa päivässä, ja hyvä niin.

Ennen oli ennen.

Toisekseen, kuten olen jo maininnut, on kaikille osapuolille kivempaa, että lapset pääsevät pihalle leikkimään sisätilojen sijaan, ja pihalla on kivempi leikkiä, jos siellä ei ole välikeliolosuhteet, kuten esimerkiksi viime talvena kokonaisuudessaan. Sitä nauttii itsekin kovasti katsellessaan lapsen riemua (ja päästellessään suustaan muita koottuja, todeksi havaitsemiaan kliseitä).

Ja todella, päivät pitenevät hurjilla loikilla, ihan silmissä. Mutta ei niin vauhdilla, etteikö eilen italian tunnilta seitsemän huitteilla kotiin palatessa olisi ollut aika synkkä pimeys vastassa, ilman niitä jouluvaloja.

PS. Kerttu muuten heräsi eilen, reissun jälkeisenä päivänä, vasta seitsemältä, ja nukkui yhdet päikkärit puoli kahdestatoista puoli kolmeen. Ehdin jo Veeran kanssa maistella ajatusta yksipäikkärisestä päivärytmistä, voitaisiin pelailla Afrikan tähteä ja Unoa ihan rauhassa iltapäivisin, ai miten hienoa... Viime yönä se valvoi puolitosissaan puoli yhdestä kahteen ja heräsi vähän yli kuusi, hyvin väsyneenä, ja vetää tuolla viimeisiä aamupäikkäripihahduksiaan. Tätä siitä siis seurasi.

Follow my blog with Bloglovin

Bileet meillä aamuseitsemältä

Nyt on oikea suunta: nousin jo toisena aamuna ylös vasta puoli yhdeksän tienoilla! Loman tokavika aamu... Pikku Papun laulut soi ensin, sitten LMFAO. Ehdin ikuistamaankin jortsut, yleensä vaan vähän siristelen silmiäni viltin alta. Harmi kun tässä ei näy, miten hyvin Veera on ottanut shuflauksen haltuunsa (ei mikään ihme, koska everyday I'm shufflin').

Jos oltaisiin herätty aikaisemmin, biisilista olisi tällä hetkellä luultavasti koostunut pitkälti näistä neitien R. suosikeista:

• Rajaton: Minä ratsastan
• Robin: Kesärenkaat
• Aurora: Se soi
• LMFAO: Sexy and I Know It
• Pharrell Williams: Come Get It Bae
• Gwen Stefani: Hollaback Girl

Onneksi Justimuksen tuotanto jäi kesäihastukseksi, äiti alkoi jo olla liian perillä ja innoissaan nuorison hupsutuksista. Eikä ihan ilman vaivaantumista voi kuunnella, kun tuo yksi laulaa vaikka kotipihassa kuuluvalla äänellä ja tunteella kaljavauvasta tai että on erection.

Mitenköhän tuo pienempi aikoo tänään nukkua päikkärinsä? Elämme jännittäviä aikoja.

Follow my blog with Bloglovin

Vuosi kotiäitinä - top 5

Tässä globalisoituvassa maailmassa jopa Euroopan itärajalla tuntee tarvetta aloittaa tällainen listaus disclaimerilla elikkäs vastuuvapauslausekkeella: vaikka olenkin puoliksi hämäläinen, myös savolaisverta syöksyy suonissa sen verran, että lukija on aivan itse vastuussa ymmärryksestään ja tunteistaan, jota alla olevat kappaleet täysin henkilökohtaisine perusteluineen aiheuttavat. Missään tapauksessa kenenkään ei pidä kuvitella, että jonkun muun vauvavuoden parhaus koostuisi näistä samoista asioista. Lisäksi pidätän oikeuden omiin mielipiteisiini, sekä niiden muuttamiseen historian saatossa.

Kuopus on nyt vuoden ja kuusi päivää vanha, ja toivottavasti ensi viikolla tiedän töihinpaluustani jotain varmaa. On melkein sama fiilis kuin joskus ennenvanhaan vuodenvaihteessa, kun teki mieli lukea päiväkirjaa ja tehdä mielessään yhteenveto kuluneesta vuodesta! Alla on lista asioista, jotka ovat ihan selkeästi olleet parhaita paloja tästä kotiäitiajasta - keskinäiseen järjestykseen niitä ei kyllä oikeasti voi laittaa.

1. Vaunulenkit

Huomasin tuossa eilen joogaan kärrytellessä, että tämä se on se juttu, joka on rytmittänyt parhaiten aikaa Kertun äitinä. Vauvanhan voisi nukuttaa päiväunilleen myös sänkyynsä, kuten tehdään muualla kuin täällä puhtaan ilman pohjoisessa, tai sitten kantokoppaansa, kuten me teimme ensimmäiset kuukaudet, kun vauva oli pieni ja ulkona oli kylmä ja oli vaan niin helppoa pakata se koppaan jossa se nukahti heti ja siirtää koppa ulko-oven viereen josta vauvan heräilyäänet kuuluivat sisälle ilman itkuhälytintäkin, tai sitten paikallaan oleviin vaunuihin. Mulle - ja meille - lenkki on kaikkein omin nukutusmuoto.

Vaunulenkille lähtö on helppoa, koska elellään tässä omakotitalossa keskisuuren kaupungin keskustassa. Itse saan hirveästi nautintoa siitä, kun valitsen erityisen kauniin lenkin. Mindfulnessiä parhaimmillaan! Kärryjä työnnellessä on helppo keskittyä näkemään ja hengittämään ja tuntemaan, tai sitten suunnittelemaan jotain kivaa. Vaunulenkillä on myös hirveän kätevää hoitaa muita asioita, niin kuin kauppareissuja tai esikoisen päivähoitoon vientiä - Kertun aamupäikkärirytmi on muotoutunut sellaiseksi kuin se on juuri siksi, että aamulla herätetään Veera ajoissa tarhaan ja saatetaan se sinne. Sitä paitsi aikuisen ihmisen päälle tekee hyvää vähän kävellä ulkoilmassa, hyötyliikuntaa tulee helposti tunnin verran päivässä.

On silti tietysti myös niitä nukutuslenkkejä, jotka kestävät aivan liian pitkään, koska lapsi ei ollutkaan vielä tarpeeksi väsynyt tai oli liian väsynyt, mutta erityisesti, koska aikuinen yritti olla liian tehokas ja päästä tekemään jotain muuta sitten kun vauva nukkuu. Se vaistoaa sen. Sitten se ei ainakaan nuku.

2. Imetys

Imetyskin on katkeransuloista, kaksipiippuista touhua. Se on aluksi vaikeaa, ja se vaatii äidin varmuuden siitä, mitä tekee ja mitä haluaa. Se on melkein maagista, vaikka onkin niin luonnollista. Sama asia? Minä halusin imettää vauvani, ja imetyksessä onnistuminen oli aluksi suunnilleen sama kuin ihmisenä onnistuminen. Reilun viikon ikäisenä Kerttu lopetti syömisen kokonaan, pullostakin se litki vain 10-20ml maitoa kerrallaan, ja olen ihan tajuttoman ylpeä itsestäni vieläkin, kun sain imetyksen jatkumaan ja lopulta siirryttyä takaisin täysimetykseen. Ylpeä siksi, että se oli minulle tärkeä asia, josta pidin kiinni - ei siksi, että jokaisen ihmisen pitäisi tehdä samalla tavalla.

Ja nyt sitten, kun minusta tuntuu hyvältä ja oikealta, ja olen valmis lopettamaan imetyksen, en malta odottaa pääseväni eroon niistä viidestä paidasta, joita olen vuorotellen tässä vuoden aikana pitänyt! Lapsi on vihdoinkin irti minusta, olen vapaa kulkemaan miten tykkään ja voin ihan avoimesti juoda vaikka pari viinilasillista! Huutomerkki!

Mutta voi hurja, ei ole mitään niin ihanaa minun äitiyteeni kuuluvaa asiaa kuin se, kun lapsesta näkyy tissin alta vain sen toinen silmä, ja kun se sitten sillä vapaalla kädellään koskettelee mun kasvoja ja sen jälkeen ottaa mun kädestä kiinni ja me laitetaan sormet keskenämme ristiin.

3. Suhde esikoiseen

Veera jatkoi tarhassa puolipäiväisenä, kun minä jäin äitiyslomalle. Tätä ei ihan kauheasti tarvinnut pohtia, vaikka vähän podinkin huonoa omaatuntoa. Lapsi oli kuitenkin ollut opettajaäidin pitkiä kesälomia lukuunottamatta systeemissä sisällä jo neljä vuotta, ja tottunut kavereiden läsnäoloon ja tiettyyn määrään touhuamista, johon äidistä ei kyllä virtaa riittänyt. Iltapäivät kuitenkin vietettiin sitten kahdestaan, ja vaikka Veera ei sitä tiennyt, minä kovasti tallensin näitä viimeisiä erityisiä hetkiä. Mulla on vahva mielikuva siitä, kun istutaan tarhasta tulon jälkeen sohvalla, tyttö mun kainalossani, ja katsotaan ekaa kertaa Ronja Ryövärintytärtä, jonka tekstitykset mun on luettava sille ääneen, ja nieleskelen väristystä äänessäni kun olen niin täynnä pakahdusta kun ajattelen tätä mun pikkuistani, joka on kasvanut niin isoksi, mutta jota ei saa päästää liian isoksi, vaikka sille kohta syntyykin pikkusisko, koska se itsekin on kuitenkin vielä niin pieni, että sitä pitäisi pitää tällä tavalla sylissä vielä kauan, mutta kohta se vauva on tässä ja voi että kun kaikki menisi hyvin eikä tulisi mustasukkaisuutta vaikka väkisinkinhän sitä...

Ja vaikka ensimmäiset pari kuukautta menivätkin hienosti, niin paluu tarhaan joulun jälkeen kävi rankaksi. Tilanne kärjistyi lopulta niin, että tyttäreni paljasti minulle suunnitelmansa muuttaa mieheni ex-vaimon luokse, hänen tyttärekseen, jotta me saisimme keskittyä pikkusiskoon. Klunk.

Kamalinta on se, että tiedän paljon olevan kiinni omasta suhtautumisestani ja temperamentistani. Minä se olen, joka hermostun, ja hermostun silloin, kun asiat tapahtuvat eri tavalla kuin haluaisin. Se taas harvoin on kokonaan kuusivuotiaan syy, ja jos osin olisikin, niin itsepä olen kasvattanut. Jos olisin pitkämielisempi, olisin ehkä jaksanut useammin huomata ajoissa, milloin mustasukkaisuus ja paha mieli nostivat päätään, eikä kiukku olisi ehtinyt vallata isoa ja pientä mieltä. Toisaalta pienestä vauvasta huolehtiminen vie keskittymistä siinä määrin, että aika guru saisi olla, että pystyisi tasapuolisesti huomioimaan muitakin.

Onneksi sain itseäni niskasta kiinni ja otin asiakseni keskittyä isompaan pikkutyttöön oikein kunnolla edes kerran päivässä. Yhteen otetaan edelleen vähän väliä, mutta nyt vastapainoksi järjestän myös erityisen paljon kainalointia ja iltahöpinöintiä. Minä rakastan sitä niin paljon että sydämen liitokset repeilee.

4. Seesteisyys

Kotiäitivuoden ihana pohjavire on muodostunut kiireettömyydestä. En ollut aikatauluttanut töihinpaluutani valmiiksi, vaan pystyin rauhassa hautautumaan äitiyden syövereihin. Sain pidettyä ajatukset melko lailla nykyhetkessä, enkä tuntenut huonoa omaatuntoa tekemättömyyksistä. Päivät ovat välillä olleet puuduttavia, mutta siitäkin olen osannut jollain tavalla nauttia, ja vaikka välillä on ollut kovastikin ohjelmaa, olen osannut pitää taukoa, kun on siltä tuntunut. On tuntunut siltä, että olen elänyt vanhanaikaista elämää, ja se on ollut hyvä.

5. Varmuus

Tällä kertaa olin jo valmiiksi äiti, tunsin oman tapani mutseilla, ei tarvinnut yllättyä siitä, miten itse asioihin suhtautuu. Tiesin myös, että osaan pitää vauvan hengissä, sekä sen, että ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa hoitaa lasta. Minun ei myöskään tarvinnut kuluttaa aikaa siihen, että mietin, onko mieheni isänä samanlainen minun lapsilleni kuin aikaisemmilleen. Tiesin, millaiset vanhemmat me olemme yhdessä, mistä asioista olemme täysin samoilla linjoilla, ja mistä saattaa tulla riitaa.

Hyvin varma olen nyt myös siitä, että tehtävä on nyt suoritettu. Uutta vauvavuotta ei enää tule.



Kai.


Follow my blog with Bloglovin

Taianomainen torstaiaamu

Ihana aamu tänään: juu, Kerttu kyllä heräsi jo puoli seitsemältä, mutta koska se oli yöllä herättänyt mut vaan kerran parkaisemalla, varmaan itse nukkui kyllä koko ajan, mulla oli kovin levollinen ja rauhallinen olo. Jaksoin saman tien hoitaa tytön aamupuuhat ja sitten vähän hengailtiin.

Ärsyttävää muuten, kun iltaisin on niin tottunut siihen, että Kerttu hälyttää mut yläkertaan itseään rauhoittamaan tässä yhdentoista tienoilla viimeistään, ja nyt se ei enää sitä tee, niin tulee roikuttua tässä koneella vähän turhan pitkään, ja sitten onkin sen verran kierroksilla, ettei syvä uni tulekaan, kun lopulta pääsen vällyjen alle! Täytyykö tässä nyt kerta kaikkiaan alkaa kantaa vastuu omista valinnoistaan..?

Mulla on kello ollut elokuun puolivälistä soimassa klo 7.05 pommiin nukkumisen varalta. Täydellisessä maailmassa heräisin siis itse siihen aikaan levänneenä ja intoa puhkuen, pesisin, pukisin ja laittautuisin, ehkä lukisin lehdenkin, ennen kuin kävisin herättelemässä tytöt uuteen päivään puoli kahdeksalta, minkä jälkeen isompi tyttö pesisi, pukisi ja laittaisi itse itsensä sillä aikaa, kun minä hoitaisin pienemmän, ja sitten syötäisiin aamupala, puettaisiin ulkovaatteet ja oltaisiin ulkona klo 8.20 ja eskarin portin sisäpuolella puoli ysiltä. Oikeasti joko laitan kellon pois päältä paljon aikaisemmin, tai sitten käyn sammuttamassa sitä samalla, kun herätän Veeran, missä tapauksessa aikaa on niin paljon, että annan mukisematta television kääntyä lastenkanaville, mistä seuraa hypnoosi, joka hidastaa kaikkia aamutoimien osia ja sumentaa kuusivuotiaan kuulon. Samalla äidin hermo alkaa nykiä. Tämä on tiedossa, mutta äiti ei osaa ottaa opikseen.

Tänä aamuna Veera heräsi herätyskellon soittoon, petasi omasta aloitteestaan meidän kaikkien sängyt, tuli alakertaan naama unisena ja pyysi, että autan pukemaan, kun hän on niin väsynyt. Totta kai äiti auttaa pikkuiselleen päivävaatteet päälle - siis todellakaan en normaalisti tällaiseen taipuisi! Nyt vaan ei ollut kiire ja jotain hoidettavana ensin. Aamupalapöydässä ei tarvinut muistutella oman lautasen kohdalla pysymisestä, ja sormikkaatkin löytyivät itsestään. Naapurikorttelin Leo ilmestyi portille eskariin saatettavaksi juuri samaan aikaan kuin me ehdittiin kadulle, ja vaikka päästin lapset kulkemaan edellä, risteyksissä katsottiin autot ja pyörät talutettiin Rauhanpuiston yli.

Mulla ja Kertulla oli treffit Julius-serkun ja äitinsä kanssa kaupungilla vähän ennen puoli kymmentä, ja koska aurinko paistoi ja oli ihan kohtuullisen lämmintä, oli oikein kiva työnnellä vaunuja vähän pidemmän kaavan mukaan, Rauhanpuiston reunaa Luvian puistokadun reunan pyörätielle, ja siitä Otavankatua ylöspäin. Raatihuoneen puisto, voi herranjestas! Eihän näin kauniita miljöitä ole missään! Ehdin vielä rantaan asti, ennen kuin täytyi kääntyä kävelykadulle päin. Kerttukin ehti ottaa hyvät aamutorkut, niin että jaksoi olla ihmisiksi kahvilassa ja sitten vielä leffassa. Taisi olla mun viimeinen kerta tuota lajia elokuvaelämystä, joten imin mielikuvaa muistiini oikein kunnolla... Salin rappuset ja naapurikatsojan lelut ja vesipullo kiinnostivat tytärtä enemmän.

Leffa oli hyvä, sen lopussa Kerttu jo hieroi silmiään, ja parin korttelin jälkeen se jo nukkui. Mummu oli käynyt hakemassa Veeran, joten suuntasin mummulaan, paranneltiin siellä vähän maailmaa ja suunniteltiin näköesteistutuksia ennen kuin jatkettiin matkaa kotiin. Ja Kerttu nukkui koko ajan ulkona kauniissa syysilmassa. Olipa ihanaa! Tämän päivän talletan muistiin, ja pyörittelen sitä hölmö hymy naamallani kun tarvitsen pakoa talvisista työviikoista.

Follow my blog with Bloglovin

Aamuni äitinä

6.08 tänä aamuna menin sanomaan Kertulle, että vielä pitäisi saada nukkua. Se oli ihan pirteä ja eri mieltä. Koska iskä oli jo hereillä ja alakerrasta kuului jotain muminaa ja narinaa, annoin periksi, nostin lapsen syliin, kävin hakemassa rillit päähän ja hoipuin tyttö sylissä rappuset alas. Se hihkui iskän syliin ja minä sukelsin siihen viereen sohvalle ja suljin silmät vielä hetkeksi. Minuutiksi.

6.30 heilutettiin iskälle. Ensin ovelle, sitten kiivettiin seisomaan sohvalle, josta ylettyy hakkaamaan ikkunaa, ja heilutettiin taas. Sinne meni. Tapetaan aikaa. Pari tuntia se jaksaa, vähän reilun, eli puoli yhdeksältä mennään päikkäreille, ja sitä ennen on hoidettava aamupesut, pukemiset ja aamupala. Vielä ei jaksa mitään, on niin pimeääkin.

7.15 en enää jaksanut leikkiä leikkimistä, vaan ryhdistäydyin ja houkuttelin Kertun aamuhommiin. Yöpukua ei meinaa saada pois päältä kun siinä on ihanat nepparit, joita pitää näpeltää, vaikka äiti yrittää irrottaa pienet sormet niistä. Pestään ja vaihdetaan vaippa ja puetaan, ja otetaan hammasharjaan pienenpieni nokare lasten hammastahnaa, Kerttu nappaa sen käteensä, pesee tarmokkaasti kahdeksaa hammastaan tai jotain siellä päin, ja paiskaa harjan vessan lattialle. Jippii.

7.40 Kerttu alkoi kitistä. Ai joo, nälkähän sillä on. Mennään keittiöön, äiti avaa jääkaapin oven, ottaa

sieltä ulos mangososeen ja jugurttipurkin, ja sitten Kertun, jonka mielestä on sairaan hienoa notkua alahyllyä vasten. Kippoon ruislesettä ja sosetta ja jugurttia. Lapsi syöttötuoliin. Vitamiini lusikkaan. Lapsi istutetaan takaisin syöttötuoliin. Vitamiinilusikka suuhun, lusikallinen jugurttia perään, muutama lisää. Lapsi istutetaan takaisin syöttötuoliin. Muutama lusikallinen. Nyt se seisoo tuolissa taas ja vääntää itsensä kaarelle kun yritän istuttaa sen alas, otan syliin. Nyt en enää näe, missä suu on, mutta eiköhän se lusikka suunnilleen oikeaan suuntaan mene. Muutama lusikallinen. Aha, ei maistu enää.

8.10 mietin, voisiko sen jo viedä nukkumaan. Ei, ei ihan vielä. Ei ole alkanut katse samentua. Väsyisi jo.

8.12 mietin, voisiko sen jo viedä nukkumaan. No jos ihan hissukseen alan pukea. Aste lämmintä. Tarvitaan kerroksia. Missä on villatakki. Istumaan eteisen penkille, tyttö syliin, ulkovaatteet viereen. Ensin sukat, sitten haalarin lahkeet, nyt talvirukkaset, ai kun se tykkää niistä kun niillä taputtaminen on niin hienoa, hiha kerrallaan, sitten kypärämyssy, huppu vielä päälle, vetskari kiinni ja tuttiketju kiinni rintamukseen. Lapsi istumaan lattialle. Oma takki ja huivi ja pipo ja hanskat. Ja viltti. Mitä jos Veera herää kun ollaan ulkona? Äh, ei tässä kauan mene, ja kai se hoksaa, iso tyttö. Kerttu irti jalasta, jota se halaa tiukasti, ja kengät jalkaan. Ovet auki ja kiinni äkkiä kun on niin kylmä jo. Vaunut ulos varastosta. Lapsi vaunuihin, viltti päälle, lämpöpussi ja suojapeite kiinni. Tutti suuhun. Portista ulos. Oikealle tänään. Nukahdus Väinönkatua ylitettäessä. Oma askel reipastuu, nyt äkkiä kotiin, aamupalaa ja lehti, hetki istumista ihan omassa kuplassa.

8.35 olin jo asetellut tabletin pöydälle ja avannut Satakunnan Kansan, kaatanut mehun lasiin ja odottelin karjalanpiirakoiden lämpiämistä, kun portaista kuuluu töminää, ja uuden nukkumisennätyksen tehnyt Veera tulee hymyilemään pöpperöisesti ja ihanasti, ja voi että kun voisi jakautua kahdeksi että voisi sekä painua johonkin hyvin kauas omaan rauhaan syömään niitä piirakoita kun vielä ovat lämpimiä että ottaa ison pienen tytön syliin ja silitellä sitä ja kysellä kaikessa rauhassa unet ja pussailla ja nuuhkia sen korvantaustoja.

8.43 luin samaan aikaan lehteä, tankkasin aamupalaa ja ynisin poissaolevasti Veeralle jotain vastauksena sen suunnitelmaan päivän kulusta. Suunnittelin päiväunia ja tulin siihen tulokseen, ettei tänään. Follow my blog with Bloglovin

Pieniä kivoja juttuja: logistiikkaa & vierasvaraa

Aamun pienet onnistumisen ja ilon tunteet irtosivat nyt siitä, että Sari tulee yökylään, ja se on kivaa jo sinällään, mutta sen kruunuksi pitää tietysti vähän pohtia ruokalistaa ja muuta ihan erityisen tarkkaan, jotta vieraallakin olisi mahdollisimman kivaa.

Veera huomautti aamupalaa syödessään, että "muistat sit äiti ettet koko ajan puhu Sarin kanssa jotain aikuisten juttuja, ku on se munki kaveri." Taitaa olla enemmänkin. Minun lapsiparoillani ei ole kummeja eikä vastaavia, kun ei kuuluta kirkkoon eikä siis siinä ekoina viikkoina itsestäänselvyytenä kiinnitetty niitä tiettyihin aikuisiin. Jalo ajatus oli, että sitten kun ovat vaikka viisi, saavat itse valita itselleen erityisiä luottoaikuisia, joille voidaan antaa joku kummia vastaava arvonimi. Tätä jubileerausta ei kuitenkaan vieläkään ole suoritettu, mutta mikäli saamme sen aikaiseksi, voin paljastaa, että ainakin yksi tietty ihminen on aika vahvoilla.

Juujuu, mutta siis homma menee näin: kun ihminen saapuu useamman tunnin matkan takaa iltapäivällä, niin pitää tarjota lounasta, eli jotain suolaista, ja sitten kahvia ja sen kanssa jotain makeahkoa. Mies saa töistä palattuaan siitä näppärästi sitten myös mahantäytettä. Illalla syödään Ruoka. Aamupala täytyy miettiä hotelliaamiaisperspektiivistä, ihan ei Haikon kartanon tasoon tähdätä, muttei myöskään mitään perustavaa saa puuttua. Vierasta ei myöskään päästetä lähtemään, ennen kuin se on ruokittu matkaa varten.

Ironista tässä on se, että normipäivänä suunnittelen talouden ruokahuoltoa näin (-) paljon, siis että jos nyt lapset saisi jotain ruokaa ennen iltaa, niin hyvä on, isä hoitaa sitten loput, ja itse pärjää tosi pitkälle voileivillä ja kekseillä... Onneksi on multivitamiinit!

Meil o vaahtera.

Takaisin ladulle: menin siis täydennyskauppareissulle Veeranvientimatkalla, ja koska perhemarket sijaitsee näppärästi tuossa kävelymatkan päässä, sain vieläpä Kertunkin nukutettua samalla. (Tästä saisi somessa pelattavassa kotiäitipelissä sikana synergiapisteitä.) Silloin kun Veera oli vauva, ja olin kotona yksin neljään asti iltapäivällä, hoidin muistaakseni suunnilleen kaikki kauppareissut kävellen, ja silloisissa vaunuissa oli sitä ajatellen sopivan korkea painopiste sekä mahtava alakori, johon mahtui iso kauppakassi.

Nykyään päivät on lyhyemmät eskarin takia, ja käydään useammin kaupassa aikuisten kesken, mummun suosiollisella lapsenvahtiavulla. Nämä nykyiset, Hanna-ystävältä ostetut - kiitän sua mielessäni joka päivä :) -  taas ovat matalammat (siksi kevyemmät työntää), ja nuo kuvan talouspaperirullat on sijoittu aika rimpulaan remmit+taso-viritykseen. Mutta sepä ei haittaakaan, koska nyt mulla on ihan mielettömän hyvä kauppakassi! Se menee pienenpieneen tilaan, mutta pysyy leveällä kantohihnallaan tosi hyvin aisassa kiinni ja siihen mahtuu suunnilleen kaikki Maija Poppasen tavarat. Kuvassa siinä on mm. kaksi litraa maitoa, kymmenen munaa, kaksi leipäpakettia ja nelisen kiloa vihanneksia ja hedelmiä. Hiuka hianoo! Kyllä elämä on upeaa!

Huomasin muuten kassalla lompakkoa kaivaessani, että Veeran sormikkaat olivatkin minun kassissani. Eskarin pihassa huomasin, että sillä oli kädessä kynsikkäät, joissa on huppu neljälle sormelle, ja kyselin taas sillai äitimäiseen sävyyn, että ai laitoit noi hanskat, missäs sormikkaat on (lue: "on se nyt jumalauta kumma kun joka päivä ne on hukassa, eikö niitä voi laittaa siihen laatikkoon mihin ne kuuluu?"), no kuulemma iskä ne oli laittanut johonkin kun tytär oli riisunut ne ottaessaan kypärää pois ("niin just, iskän jäljiltä ne sitten on jossain ylläripaikassa"). Ja sitten muistan, että taisinpa tosiaan itse ne poimia siitä kuistilta kassiin, että saan ne vietyä sisälle ja laitettua laatikkoon... Synti tunnustettu.

Ai niin, oli siellä kassissa vielä valmis vaniljakastikekin (kun sitä ei ehdi nyt tehdä itse, kun on tehtävä kinkkupiirakka ja salaatti tässä päikkärien aikana, ja raportoitava aikeistaan täällä), koska kahvin kanssa syödään tätä omenahyvettä, jonka tein eilen. Mikrossa. On kuulemma äärimmäisen vaarallista, mutta jotain riskejä on otettava.

Ei ole herkku ulkonäöllä pilattu, mutta hyvää on (lapset todistaa). Resepti on jostain puolen miljoonan vuoden takaa, kun olin jollain Marttojen messuständillä maistattamassa helppoa ja nopeaa syksyruokaa. Siinä ei varmaan ole copyrightia, niin laitan tähän, jos sattuu alkuperäinen vaikka hukkumaan:

1l omenalohkoja
1tl kanelia
2dl sokeria
1dl sulatettua voita tai margariinia
5dl kaurahiutaleita

Lado omenalohkot voideltuun uunivuokaan. Mausta kanelilla ja desilitralla sokeria. Sekoita margariini, loppu sokeri ja kaurahiutaleet. Kaada seos vuokaan. Paista 175 asteen lämmössä n. yksi tunti tai mikroaaltouunissa 15-20 min.

Puistotreffit pikku tihkussa

Oltiin sovittu värikylpykaveri-Onnin kanssa alustavasti, että mennään vähän ulkoilemaan Nortamonpuistoon aamupäivällä, ja vaikka vettä tihkuttelikin aamulla, niin viestiteltiin äitien kesken sen verran, että päätettiin uhmata säätä.

Täytyi tarkistaa puiston nimi, puhekielellä se on "se puisto siin teatterin takana", ja on nyt pakko mainostaa tätä superhienoa sivustoa, josta löytyy muutkin ulkoilupaikat Porissa.

Jos yksi kuva nyt sitten...

Veera viedään aamuisin eskariin puoli yhdeksäksi, ja Kertun rytmi on muotoutunut sen mukaisesti niin, että uni tulee näppärästi samalla reissulla, samoilla pukemisilla siis. Vaikka tässä jollain viikolla aamupäikkärit kestivät enää puolisen tuntia, ja kuvittelin, että ehkä tässä ollaan siirtymässä yksiin päiväuniin, niin sittemmin palattiin taas 1,5-2 tunnin aamunokosiin ja toisiin iltapäivän puolella. No niin, tämän huomioon ottaen olin siis tosi näppärä ja puin lapselle pehmeämmän ja topatumman vaunuhaalarin sijaan erilliset lämpöiset kerrokset ja vedenkestävän vehkeet jo kahdeksan jälkeen ulos lähtiessämme.

Tyttö veti sikeitä ja äiti lueskeli lehteä ja surffaili hetken, kunnes huomasi, että olisi jo hyvä lähteä. Aina tässä kohtaa sitä sitten miettii, että miksen heittänyt kassiin mukana tarvittavia juttuja silloin, kun ekan kerran sitä ajattelin, koska nyt täytyy pohtia sitten uudestaan... No, puhdas lusikka siellä jo oli, jos vielä jonkun välipalapurnukan heitän mukaan niin hyvä on.

On siellä joku!

Ulos ovesta ja vaununaisasta kiinni, olisi Kerttu saanut nukkua vielä hetken, mutta ei haittaa vaikka heräsikin. Viimevuotinen ruska oli ihan omaa luokkaansa, mutta kyllä nytkin on niin kaunista! Voisi napsia kuvia koko ajan, mutta kuinka montaa otosta sitä sitten jaksaa katsella, nautitaan livenä nyt kun se on mahdollista.

Ja sitten juurikin suunnilleen tällä kohtaa, kun ei enää kannattanut kääntyä kotiin päin, hoksasin, mitä unohtui ottaa mukaan: saappaat... Kerttu kävelee sisällä pidempiäkin matkoja, mutta ei ole vielä keksinyt, miten noustaan seisomaan ilman tukea. Kengätkin on tähän asti olleet suurinpiirtein tuulensuojana, jos on pyöräilty tai kärrytelty jossain, mutta nyt olin juuri saanut facebookin paikalliselta lastenkirppikseltä hankittua sopivat saappaat ja talvikengät, että päästäisiin treenailemaan kävelyä myös ulkona.

Pystyykö muu kuin kotiäitihenkilö ymmärtämään sen tunteen, minkä tämä unohduksen tajuaminen aiheuttaa?! Onneksi se menee äkkiä ohi, mutta kyllä itsensä voi aika hölmöksi tuntea tämmöisenkin asian takia :) Onnin äitikään ei sitten sosiaalitoimeen ilmoittanut, vaikka päästin lapsen möyrimään maahan ilman suojajalkineita, ja villasukistakin lähti hiekka kuivuttuaan irti ihan hienosti.

Päivähoitovuodatus

Ihan aluksi kuvitteellinen tuomarin pilli suuhun ja hiljennetään kotiäiti/uraäiti-mutisijat, jos niitä enää on. Tässä maassa niin harvalla on oikeasti mahdollisuus valita. Toiset haluaisivat mennä vauva-ajan jälkeen töihin rahan hankkimiseksi tai itseään toteuttaakseen, mutta töitä ei ole. Toiset haluaisivat jäädä kotiin vauva-ajan jälkeen omaa maailmankuvaansa tai unelmaansa toteuttaakseen, mutta se ei taloudellisten tosiasioiden vuoksi ole mahdollista. Tant pis. Jokainen tekee sen ratkaisun, joka omaan tilanteeseen parhaiten sopii, ja takaa onnellisuutensa sopeutumalla tilanteeseen parhaansa mukaan.

Jätin tällä viikolla päivähoitohakemuksen. Kovasti velloivat tunteet. Että tässä sitä nyt ollaan, kotiäiteily on loppumassa, vääjäämättä, laitoin päivämäärän hakemukseen, vaikka lisäsinkin kommenttiruutuun, että ajankohta on arvio. Miksi? No siitä sitten joku toinen kerta. Tavallaan sitä vähän yrittää vähän nyyhkiä mielessään, että "voi ei, nämä alkaa olla näitä viimeisiä vaunulenkkejä keskellä arkipäivää, kohta olen tähän aikaan päivästä töissä, enkä voi nauttia kuulaasta syyssäästä ja kauniin ruskaisesta puistokadusta", mutta sitten ihan rehellisesti myöntää itselleen, että oikeasti olisi jo tosi kiva päästä päivisin aikuisten ihmisten ympyröihin. (Sitähän tämä naputtelukin on! Ajatusten siirtämistä lapsen tarpeiden ennakoinnista ja jatkuvasta valmiustilassa olosta johonkin ihan muuhun.)

Mutta haikeaa on. Tuntuu niin raastavalta kuvitella oma pieni höpsiäinen hoitajan hoiviin... Aamuhärdelliä kammoksun eniten, koska tiedän oman pinnani lyhyyden. Onneksi näin toisella kertaa osaan jo tietoisesti päättää, että mitään iltamenoja ei kannata ensimmäisiin duuni- ja tarhakuukausiin ladata, koska iltaelämä vaan on perheellisen ihmisen parasta aikaa.

Joskus vielä ihmettelin, miksi pienten lasten vanhempia ei näy missään, niinkun et miks ne uhrautuu ja lakkaa elämästä...

Veera meni tarhaan (minä menin päiväkotiin, ehkä mun vanhemmille tarha kuulosti eläimelliseltä?) 11 kuukauden ikäisenä. Se tuntui monella tavalla itsestäänselvemmältä silloin, koska tyttö oli jo viettänyt puoli vuotta isänsä kanssa, eli selvästi pystyi elämään ilman äitiään. Symbioosi oli jo... ei rikottu, eikä katkennut, ehkä purkautunut? Lisäksi Veera on ollut ihan pienestä asti reipas ja ulospäinsuuntautunut ja utelias ja touhukas, eikä ole ollut epäilystäkään, etteikö hän olisi viihtynyt toisten lasten seurassa. Luotan myös sokeasti päivähoidon henkilökunnan ihmisyyteen ja kiitän yhteiskuntaa, jossa on mahdollista saada lapsi kunnalliseen päivähoitoon periaatteessa pilkkahinnalla: ilman tätä järjestelmää meidän perheen elämä olisi aika erilaista kuin se nyt on.

Jos laskettu töihinpaluuaika osuu kohdilleen, Kerttu on tarhauransa alussa vähän Veeraa vanhempi, kävelee jo reippaasti, on yhtä sinnikäs kuin siskonsa eli tulee varmasti ymmärretyksi eli pärjää hienosti vieraan ihmisen hoivissa. Ja silti mä olen jotenkin kauhean huolissani, että miten kauhean teon tässä nyt olen tekemässä, pienen ihmisen perusluottamuksen rikon... Osaisiko sitä nyt ottaa itseään niskasta kiinni ja kääntää ajatuksen? Että onpa hienoa, kun tyttäreni nyt pääsee osaksi suurempia ympyröitä ja saa kokemuksen siitä, että kivoja ja turvallisia ihmisiä on oman perheen ulkopuolellakin!